Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 23. heinäkuuta 2015

Tarjolla ei ole kalaa - kuinka kirjallisuus muutti lautasmalliani

Tänään aamulla mietin, että minun pitäisi kenties lopettaa kalojen ja muiden merenelävien syöminen. Ei enää lempiruokaani sushia, ei enää katkarapusalaattia tai savustettuja simpukoita.

Oikeastaan olen miettinyt hommaa siitä asti, kun ajauduin parhaimman ystäväni kanssa epämiellyttävään keskusteluun siitä, miksi en syö kanaa mutta sen sijaan kalaa syön. En osannut sanoa muuta, kuin että en pidä kaloja tuntevina ja inhimillisinä olentoina.

Ironista, että tuo on juuri se virke, joka jonkun toisen sanomana muista eläimistä ärsyttää aivan saatanasti. Se katkaisee keskustelun ja kohottaa puhujan kylmään omahyväisyyden torniin, josta käsin on enää mahdotonta käydä minkäänlaista järkevää keskustelua aiheesta.

Jatkoin ällöttävää sössötystäni selittämällä, että olen pienestä pitäen istunut onkimassa ja siten suhteeni kaloihin ravintona on paljon luonnollisempi kuin esimerkiksi tehotuotettuun broileriin. Ikään kuin kuusivuotiaan Nooran pikkukalastelulla olisi mitään tekemistä sen kanssa, kuinka kala päätyy lautaselleni...

Ystäväni heitti takaisin kiusallisia kysymyksiä:

Entä sivusaalis?
Koska sushilautanen, tiesitkö, se on ainakin metrin mittainen?
Entä kasvatettujen lohien kuluttamat antibiootit, väriaineet?
Ilmastotekijät?

Lopulta argumenttini loppuivat kesken, ja päädyin paukuttelemaan ovia ja haistattelemaan koko seurueelle vitut. Menin makuuhuoneeseen itkemään sitä, kuinka lihansyöjäporukka oli päättänyt käydä juuri minun kimppuuni, vaikka minähän tässä olin eniten viaton kun en syönyt kanaa tai lihaa.

Myöhemmin ihmettelin reaktiotani. Miksi ihmeessä suutuin silmittömästi heti, kun joku kyseenalaisti asian, jonka piti olla minulle ihan luonnollinen juttu?

Oliko se sitä sittenkään?

Tänään mietin samaa kysymystä taas uudelleen ja olin jo tullut tulokseen, että tuskin minun syömiseni niin paljon vaikuttavat yhtään mihinkään ja kyllähän jo syön aika vähän kalaa. Että miksi turhaan huolestua, ja olisihan se niin vaikeaa ja mitä sitä sitten söisi ja kuinka sitä oikein osaisi sopeutua ollenkaan, ja niin edespäin.

Ja sitten menin kahvilaan nauttimaan perinteistä aamukahviani.  Mukanani oli David Foster Wallacen esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Ja ensimmäinen teksti oli Gourmet-lehteen kirjoitettu artikkeli hummerifestivaaleista.

En aio selostaa esseen sisältöä, sillä haluaisin, että jokainen kalojen tai muiden eläimien syömisestä vakuuttunut lukisi saman esseen ja miettisi hetken Wallacen kanssa merenelävien syömiseen liittyviä asioita. Kipua, kärsimystä - mutta ennen kaikkea omatunnonkysymyksiä.

Minkä takia varhaiskantainen, mykkä kärsimyksen muoto olisi vähemmän merkityksellinen tai jotenkin helpommin sen ihmisen siedettävissä, joka omalta osaltaan aiheuttaa tuota kärsimystä maksamalla ruoasta, johon tämä kaikki johtaa? (28)

Päätös oli esseen lukemisen jälkeen helppo tehdä. Minun lautaseltani ei tule enää löytymään kalaa tai mitään muitakaan mereneläviä.

---

Kirjallisuus on aikaisemminkin vaikuttanut syömistottumuksiini. Jonathan Safran Foerin populistinen Eläinten syömisestä teos ei kertonut minulle mitään uutta, mutta sai minut ymmärtämään, että tiedän jo liikaa asioista, jotta voisin leikkiä olevani välittämättä niistä. Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut vakuutti minut siirtymään luomutuotettuihin kananmuniin, ja teoksen lukemisen jälkeen olen vähentänyt eläinperäisten tuotteitten kulutusta merkittävästi.

Foerin, Lappalaisen ja Wallacen tekstit ovat keskenään hyvin erilaisia. Silti niissä kaikissa on jotakin yhteistä - ne pakottavat lukijansa kohtaamaan epämiellyttäviä asioita ja haastavat tekemään tiedon perusteella omia johtopäätöksiä. Ihanteellisessa tapauksessa nämä johtopäätökset tietysti myös johtavat käytännön tekoihin. Käytännön teot tosin vaativat avoimuutta ja rohkeutta hypätä kohti tuntematonta mutta varmasti hieman parempaa ja avarampaa tulevaisuutta.

Loikkaaminen voi olla kuitenkin yllättävän vaikeaa. Itsekin olen kerännyt tätä hyppyä varten rohkeutta pitkään. Mutta tänään tuntuu siltä, että olen pisteessä, jossa sokeus satuttaisi minua enemmän kuin uskaltautuminen kohti uutta.

---

Judith Butler kirjoittaa vihapuhetta ja rasisminvastaisia toimia käsittelevän teoksensa Excitable Speech lopussa osuvasti siitä, kuinka uusi ajattelutapa saattaa aiheuttaa meissä pelkoa ja vastustusta. Inhottavan kysymyksen välttelystä tulee helposti puolustusmekanismi, josta maksamme kalliin hinnan:
the fear of thinking, indeed, the fear of the question, becomes a moralized defense of politics... To remain unwilling to rethink one's politics on the basis of questions posed is to opt for a dogmatic stand at the cost of both life and thought. (162)
Jos emme ole valmiita muuttamaan ajatteluamme, koko ihmiskunnan kehitys pysähtyy.

--

Läpikäymäni prosessi on tärkeä muistutus siitä, että hyvin kirjoitetut tekstit pitävät sisällään mielettömiä voimavaroja. Kirjallisuus muuttaa ihmisiä, ja siten myös maailman on mahdollista muuttua.
Jos vain olemme siihen valmiita.

Hyvä kirjallisuus ei kerro lukijalleen, mitä jostakin asiasta tulisi ajatella. Hyvä kirjallisuus pikemminkin antaa lukijalleen työkaluja ajatella asioita paremmin ja lähestyä eettisiä ja moraalisia ongelmia uusista näkökulmista. Hyvä kirjallisuus ei saarnaa, vaan ohjaa ja kyseenalaistaa.

Hyvän lukijan tehtäväksi jää ainoastaan ajatella itse ja uskaltautua muutokseen, jonka hän tuntee jo kolkuttavan mielensä ikkunoita ja ovia.

---

PS. Juhani Lindholmin Wallace-suomennos on erinomainen.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Mietteitä avioliittojuonista

Jeffrey Eugenides vakuuttelee haastattelijaa. Hän on halunnut kirjoittaa romaanin, joka palauttaisi kaunokirjallisuudelle sen arvon suurten kysymysten mediumina. Haastattelija innostuu ja alkaa puhua koko sukupolven kriisistä, jota kirjailija kenties yrittääkin omassa teoksessaan ratkaista.

Liikahdan epämukavasti tuolillani näytön ääressä. Kuka on muka väittänyt, että suuret kysymykset eivät enää olisi kirjallisuuden keskiössä? Entä minkälaisia elämän ja kuoleman kysymyksiä pohditaan amerikkalaiseen college-miljööseen sijoittuvassa romaanissa, jonka kaksi päähenkilöä ovat kiusallisen etuoikeutettuja ja raivostuttavan lapsellisia samalla, kun kertoja suhtautuu kolmanteen sankariin (kenties kertomuksen monimuotoisimpaan hahmoon) katkeruuden sekaisella myrkyllä?

Jotakin merkittävää Eugenides on kuitenkin kirjoittanut - ainakin omasta mielestään. Hän kertoo palauttaneensa avioliittojuonen kertomataiteen keskiöön. Hän on otsikoinut romaaninsa määräisellä artikkelilla "THE" määrättömän sijasta. Samalla hän myöntää, että avioliitto ei enää ole entisensä, ja siksi siitä kirjoittaminen on niin vaikeaa.

---

Onko Eugenides unohtanut Helen Fieldingin Bridget Jonesin ja trilogian vanavedessä syntyneen massiivisen chick litin ja romanttisten elokuvien suon? Vai onko vieläkin niin, että pääasiassa naisten naisille kirjoittaman chick litin voi sivuuttaa kepeänä puuhasteluna, jolla ei ole mitään tekemistä vakavasti otettavan kirjallisuuden kanssa?

Että täysin tietoisesti voi sanoa, että minäpä uudistan kun sitä uudistamista on tapahtunut jo vuosikymmenten verran?

Ehkä olisi turvallisempaa puhua avioliittojuonen sijaan avioliittojuonista. Valinnan prosessi on mutkistunut ja moninaistunut, fyysiset ja metafyysiset kysymykset painottuvat eri kertomuksissa uusista näkökulmista käsin. Esimerkiksi maahanmuuttoon, seksuaalisuuteen tai naisen asemaan liittyvät kysymykset politisoivat avioliittojuonta eri tavoin.

Valinnasta on tullut myös identiteettikysymys. Chimamanda Ngozi Adichien Americanah pöllyttää avioliittojuonesta pölyjä kuvaamalla nuoren nigerialaistaustaisen Ifemelun etsintää Amerikan mantereella. Ifemelun deittailuvaiheet laajenevat lopulta käsittelemään tärkeitä kysymyksiä rodusta, kansallisuudesta ja ymmärretyksi tulemisesta. Sopivuus ei tarkoita Adichien romaanissa pelkästään luonteitten matchia - etnisyyden ymmärtäminen on iso osa toisen kunnioittamista. Ifemelu ei myöskään rajoita etsintäänsä suljettuun lähipiiriinsä verrattuna avioliittojuonen perinteiseen kylämiljööseen, vaan rakkautta tavoitellaan transnationaalisessa mittakaavassa. Kirjeet taas ovat korvautuneet modernilla teknologialla, ja vanha rakkaus saattaa olla vain klikkauksen päässä.

---

Kaikista muutoksista huolimatta avioliittojuonen keskiössä on edelleen nuori nainen, jonka on valittava. Yleensä vaihtoehtoja on kaksi, joskus tosin useampikin. Valinnasta muodostuu yhtälö, jossa muuttujina toimivat sosiaalinen ympäristö, omat toiveet, luonteitten yhteensopivuus ja vanhempien tuki (tai sen puute).

The Marriage Plotissa Madeleine saa boheemilta siskoltaan sinkkutytön selviytymispakkauksen. Boksi sisältää sormeen sattuvan renkaankin  - se vain sattuu olemaan kondomin kuminen reunus.

Kondomin rengas kertoo uudenlaisesta parien etsinnästä, jota määräävät tyystin erilaiset lait kuin Jane Austenin nokkelaa seurapiirimaailmaa. Genren alkutaipaleella ulossuljettu seksuaalinen nautinto ja ihmisten välinen vetovoima luovat äkkiä kehikon koko pariutumiselle. Seksi on teoksen kuvaamassa opiskelijamaailmassa ensimmäinen ja merkittävin ehto sille, kuinka onnistunut tulevasta liitosta muodostuu. Kun Madeline arpoo kahden kilpakosijan välillä, vanhempien unelmavävy Mitchell häviää epäreilusti Leonardille, jonka meriitit rajoittuvat tummiin silmäyksiin, maaniseen älykkyyteen ja kyltymättömään rakasteluun. Kun seksuaalinen vetovoima vastoinkäymisten seurauksena hiipuu, myös koko suhde ajautuu vaaralliselle kurssille.

Opaskirjana tässä hormonihäiriöisten sekasotkussa toimii Roland Barthesin rakkausdiskurssia purkava opus Rakastuneen kielellä, jonka myötä rakkaus ei enää tunnu samalta. Ihmiset rakastuvat Eugenidesin maailmassa vain siksi, koska ovat lukeneet rakkaudesta. Ja kuitenkin nuoret jumalat, joiden pitäisi hakeutua kaikkivoipaisessa älyssään ja ärsyttävässä itsetyytyväisyydessään järjen ja dekonstruktion lujittamalle maalle, hukkuvat tunteittensa kuohuihin.

---

Rakkaus herättää narsistisen toiveen omasta erityisyydestä: juuri minä voi rakastua ja rakastaa aikana, jolloin rakkaus tekee kuolemaa. Minä voi kohota tämän maailman yläpuolelle ja sublimoida oman rakkautensa kärsimykseksi tai uhraukseksi. Kun Mitchell ei saa Madelinea, hän matkustaa ympäri maailmaa ja päätyy viimein Intiaan pesemään kuolevien ruumiita. "This is the body of Christ", lemmentuskaa kärsivä sankari hokee itselleen, vaikka tuntuu samalla kaipaavan enemmän rakastettunsa ruumista. Rakkauden kuoltua jää tyhjä alttari, jonka palvonnan tarve hämmentää minää: helpompaa on kirjoittaa kirje, jonka toivoo jotenkin mystisesti nousevan merkittävämmäksi kuin kaikki mitä koskaan ennen on kirjoitettu. Ikään kuin rakastamisen myötä koko maailmankaikkeus voisi ankkuroitua johonkin pisteeseen tai merkitykseen, josta tulisi pysyvä. Minän tarinaa ei dekonstruoida kuten kaikkia muita rakkauskertomuksia, vaan siitä kirjoitetaan romaani.

Kolmikolla on omat tragediansa. Madelinen tragedia on olla keskinkertainen keskellä nerojen vyyhtiä. Rakkaus Leonardiin on kuin toive tulla erityisen ja komean rakastetun kaltaiseksi, kun taas Leonard kärsii juuri omasta erityislaatuisuudestaan ja siitä, että on kaikkea muuta kuin keskinkertainen. Avioliitto näyttäytyy murtuneelle mielelle keinona kasvaa ehjäksi. Nerous on Eugenidesin kuvaamassa maailmassa piikkikruunu, jonka kantamisesta mielialahäiriön ja yhteiskunnan välinen konflikti tekee lopulta mahdottoman. Mitchell taas kärsii latteasti siitä, ettei maailma olekaan sellainen, millaiseksi hän sen on kuvitellut. Henkinen kasvu tulee mahdolliseksi vain, kun minä voi luopua oman etunsa tavoittelusta ja nähdä toisen tarpeet ensisijaisena.

Avioliittojuonessa ei ole enää kysymys onnistuneista omistajasuhteista tai rakkausliitoista - nyt pitäisi ymmärtää emansipoituneita feministejä. Vaikka The Marriage Plot lupailee takakannessa kuvaavansa rakkautta uudenlaisten aatesuuntausten jälkeen, tuntuu feminismi jäävän lähinnä taustaväriksi. Henkilöt kyllä lukevat ranskalaisia naisajattelijoita, ja Madelinellakin on uusia ajatuksia viktoriaanisesta avioliittojuonesta, mutta näitä ajatuksia ja ajattelijoita ei missään vaiheessa päästetä ääneen. Feminismin vaikutus parisuhteisiin tiivistyy lopulta mauttomaan ja noloon kuukautisvitsiin, jota tiukkapipoinen ja karvajalkainen amatsoni ei suostu ymmärtämään.

Rankkaa.

---

George Eliotin Middlemarchissa Lydgaten ja Rosamundin kuvitelmat avioliitosta ovat romahtaneet. Kun pariskunta riitelee rahasta, Rosamund kiinnittää toistuvasti katseensa kauniiseen kukkavaasiin. Rosamundin olemus tuntuu riippuvan tuon vaasin varassa, eikä aviomies näytä ymmärtävän ostaneensa esineen, jonka elämän hartain toive on seistä esteettisenä objektina ja palvovan katseen kohteena näkyvällä paikalla. Ilman katsetta ja siinä tunnustettua kauneutta Rosamundin elämä menettää merkityksensä. Sen sijaan Lydgatelle juuri estetiikka ja palvonta merkitsevät vähiten - hän ei edes osaa katsoa vaimoaan niin, vaan haaveilee tulevaisuudesta, jossa Rosamund hyväksyisi hänen järkevät päätöksensä. Avioliitosta muodostuu valtataistelu, jossa molemmat rakastajat häviävät.

Idealismin ja todellisuuden jännitteestä on muotoutunut keskeinen elementti avioliittojuonen kudelmassa. Austenin romaaneissa juonirakenne rajaa avioliittoon liittyvät ongelmat usein marginaaliin tai jopa kokonaan juonen ulkopuolelle: Elizabethin ja Darcyn yhteisen elämän ongelmat jäävät lukijan kuviteltavaksi. Austenin kertomuksissa päähenkilön avioliitto näyttäytyy rationaalisena prosessina, johon päädytään pitkän harkinnan ja epäsopivien ehdokkaiden karsinnan tuloksena. Onnettomat ja epäsopivat valinnat koskevat sivuhenkilöitä, ja siten kokemuksellisuus onnettomasta liitosta jää uupumaan.

Toisin on viktoriaanisen ajan romaaneissa, kuten George Eliotin Middlemarchissa. Viktoriaanisen avioliittojuonen minä avioituu haaveittensa ja toiveittensa ajamana. Rakastettu on kuin minän parempi versio, ja liitto siten symbioottiseksi kuviteltu suhde, jossa molemmat voivat kurkottaa kohti valoa. Rakastetusta uhkaa tulla minän rakennusainetta, vapaasti muovattavaa materiaa. Halu ei olekaan enää halua rakastettua kohden, vaan halu suuntautuu lopulta itseen.

On ironista, että juuri Rosamundista tuntuu muotoutuvan koko teoksen mielenkiintoisin henkilö, vaikka hahmo on silkkaa performanssia ja pintaa. Juuri Rosamond kehittyy lopulta eniten, kun voi vihdoin myöntää - tosin vain hetkeksi - oman pikkumaisuutensa ja kasvaa hieman paremmaksi ihmiseksi.

Parhaimmat avioliittojuonet ovat siten usein myös kehityskertomuksia. Jonkin todellinen arvo ymmärretään vasta sitten, kun on melkein myöhäistä. Ja sankaritar ehtii vielä tekemään oikean päätöksen.

---

Eugenidesinkin romaanissa tapahtuu jonkinlaista kehitystä. Kyse ei tosin ole sankarittaren kehittymisestä - Madeline pysyy koko romaanin ajan aivan yhtä tasapaksuna ja litteänä kuin alussakin - vaan mieshahmojen egoilun hiipumisesta. Äänensä lisäksi Madeline menettää myös valinnan mahdollisuuden, kun miespuoliset ihastukset kokevat tietävänsä, mikä naisen todella tekee onnelliseksi tai onnettomaksi.

Ainoa raikas ja piristävä seikka The Marriage Plotissa on oikeastaan keskeisten henkilöitten teeskentelemätön itsekeskeisyys, etuoikeutettu elämä ja keskinkertaisuus. Raivostuttavat hahmot tuovat edes jotakin särmää ja jännitettä avioliittojuoneen, jossa kaikki tuntuu jo sanotulta.