Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää




Luin pääsiäisen aikoihin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää. Teos ylsi viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkakin mustana hevosena. Nappasin kirjan mukaani Hulluilta päiviltä, ja takakansi kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että päätin tarttua romaaniin saman tien.

Jaatisen romaanissa pahaolo kulkee suvun naisten mukana kuin pallo, joka sysätään aina seuraavan syliin. Sistinja toivoo itselleen idyllistä ydinperhettä, huolimatta siitä, että mies osoittautuu arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi. Tytär Hertta keskittyy lähinnä selviämään päivästä toiseen elämässä, jossa ei ole minkäänlaista jatkuvuutta.

Vanhempien toiveet ja halut asettuvat vastakkain lapsen tarpeitten kanssa. Lapsi, jonka on tarkoitus rakastaa ehdottomasti, täyttää ja korvata aukot äidin oman menneisyyden kipupisteissä, kantaa lopulta kokonaisen suvun laiminlyönnit niskassaan. Perheen pienimmän kehitys ja koulunkäynti jäävät vanhempien tulehtuneen suhteen ja päihdeongelmien jalkoihin.

Jaatinen kertoo tarinaa hitaasti, palaten ja uudelleen, välähdysten ja assosiaation avulla. Romaani kiertyy auki monesta eri näkökulmasta kerrottuna, kun sekä äidin että tyttären kokemukset samoista tapahtumista vuotavat yhteen virtaan. Kieli on fragmentaarista - särkyneet haaveet ja trauma jättävät jälkensä syntaksiin. Alkuun lukemisessa on tiettyä raskautta, joka johtuu aikahypyistä ja omintakeisesta kerrontatavasta, miltei nakuttavista ja keskeneräisistä lauseista. Ilmaisussa on pieni kikkailun vivahde, tosin tyylilliset ratkaisut motivoituvat myös temaattisella tasolla.

Kaksi viatonta päivää on pääasiallisesti tendenssiromaani, se siis ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kertomalla yhden suvun tarinan. Alkoholismi ei ole teoksessa parannettavissa rakkaudella - sen sijaan rakastamisesta maksettava hinta muuttuu ajan kuluessa yhä suuremmaksi ja kestämättömämmäksi maksaa. Sistinjan miehen hurmaavasta luonteenpiirteestä muotoutuu pian pakkomielle, ja pienistä yhteenotoista kasvaa henkeä uhkaavia väkivallantekoja. Elämä kiertyy uusien alkujen ja lupausten sykliseksi noidankehäksi, josta vapautuminen näyttää mahdottomalta. Työ ei sekään vastaa Sistinjan mielikuvia, ja ilman koulutusta mahdollisuudet tasapainoiseen elämään kutistuvat merkittävästi. Jaatisen teoksessa pahaolo ei palaudu yhteen alkusyyhyn, vaan muodostaa huonojen valintojen ja epäonnistumisten ketjun, jossa syyllisyyden osoittaminen on toisarvoista.

Jaatisen romaanin ongelmat eivät liity tarinalliseen ainekseen. Ajatus sukupolvia pitkin kulkevasta hädästä ja rakastamisen puutteesta vetoaa lukijaan, mutta kieli ja kerronta etäännyttävät. Kokemus hädästä ei oikein missään vaiheessa tule iholle, vaan jää jonnekin kauas, turhan irralliseksi. Syy tähän piilee romaanin fragmentaarisuudessa ja rakenteellisissa seikoissa. Mielestäni teos toimisikin paremmin, jos kerronnallinen kekseliäisyys olisi jäänyt pienempään rooliin ja antanut tilaa samaistumiselle. Nyt esimerkiksi teoksen loppu, jonka pitäisi toimia jonkinlaisena selittävänä ja kokoavana osasena kuvatulle kärsimykselle, osoittautuu lässähdykseksi. Jännite ei kanna enää loppuun asti, eikä viimeinen osa vaikuta edes niin huolitellulta kuin teos muuten.

En yllättynyt siitä, että teos pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Kaksi viatonta päivää käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita taiten, mutta ei unohda myöskään kielellisiä ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Tekstitaideteoksena Jaatisen romaani on kompleksinen ja harkittu. En silti yllättynyt siitäkään, että teos ei Finlandiaa voittanut, sillä kaikki tyylilliset ja rakenteelliset ratkaisut eivät ole täysin toimivia. Asetelma oli kiinnostava, mutta kokonaisuus ei onnistunut koskettamaan minua.

---
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää.
2014. Gummerus: Helsinki. 490 s.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.

5 kommenttia:

  1. Minua kosketti. Tämä oli hyvin yhteiskunnallinen tarina. Kirjaa varten Jaatinen oli haastatellut lastenkotinuoria. Kirjan tarina oli selkeä lapsen selviytymistaistelu epäsopivien vanhempien lapsena ja lastensuojelun viidakossa. Kirjahan oli lisäksi erittäin ajankohtainen, koska lastensuojelu on ollut nyt paljon esillä mm. oikeudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä teos pureutuu lastensuojeluunkiin ja käsittelee siten luottamuksen ongelmia. Minusta tässä kuitenkin korostui ajatus sukupolvia pitkin kulkevasta välinpitämättömyydestä, enkä lukenut vanhempia yksistään epäsopivina, vaan myös ongelmaisina ja neuvottomina. Teoksessa korostuu myös luokka - Jaatinen kuvaa jokseenkin syrjäytyneen työläisperheen arkea.

      Poista
  2. Olen kuullut kirjan kielestä juuri samantapaisia kommentteja. Pelkään myös, että tällaiset tarinat on Suomessa kerrottu jo puhki, sillä näitä riittää. Ilmeisesti kirjassa on kuitenkin ideaa, jonka myötä se erottuu edukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä tarinoita on kyllä kerrottu paljon, mutta samalla uskon, että syytä niiden kertomiseen on (valitettavasti) vielä jatkossakin. Uskon, että romaanin pääpointti on olla erilainen tutkielma yhteiskunnallisesti ja ajankohtaisesta ongelmasta.

      Poista
  3. Mielenkiintoisen kuuloinen teos, lisään lukulistaani!

    Eksyin ensimmäistä kertaa blogiisi ja pidän siitä paljon - toivottavasti jatkat bloggaamista, vaikka sinulla olisikin kiireistä! :) Blogisi nimi on hieno ja kekseliäs ja pidän tavastasi kirjoittaa kriittisiä, tarkkanäköisiä arvioita.

    Niin ja olen itse tosiaan myös kirjallisuuden opiskelija, pääaineenani on Kotimainen kirjallisuus Turussa. Olisi hauskaa lukea tai kuulla joskus enemmän kirjallisuuden opiskelusta Tampereella! :)


    http://laivatjotkakuiskivat.blogspot.fi/

    VastaaPoista