Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää




Luin pääsiäisen aikoihin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää. Teos ylsi viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkakin mustana hevosena. Nappasin kirjan mukaani Hulluilta päiviltä, ja takakansi kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että päätin tarttua romaaniin saman tien.

Jaatisen romaanissa pahaolo kulkee suvun naisten mukana kuin pallo, joka sysätään aina seuraavan syliin. Sistinja toivoo itselleen idyllistä ydinperhettä, huolimatta siitä, että mies osoittautuu arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi. Tytär Hertta keskittyy lähinnä selviämään päivästä toiseen elämässä, jossa ei ole minkäänlaista jatkuvuutta.

Vanhempien toiveet ja halut asettuvat vastakkain lapsen tarpeitten kanssa. Lapsi, jonka on tarkoitus rakastaa ehdottomasti, täyttää ja korvata aukot äidin oman menneisyyden kipupisteissä, kantaa lopulta kokonaisen suvun laiminlyönnit niskassaan. Perheen pienimmän kehitys ja koulunkäynti jäävät vanhempien tulehtuneen suhteen ja päihdeongelmien jalkoihin.

Jaatinen kertoo tarinaa hitaasti, palaten ja uudelleen, välähdysten ja assosiaation avulla. Romaani kiertyy auki monesta eri näkökulmasta kerrottuna, kun sekä äidin että tyttären kokemukset samoista tapahtumista vuotavat yhteen virtaan. Kieli on fragmentaarista - särkyneet haaveet ja trauma jättävät jälkensä syntaksiin. Alkuun lukemisessa on tiettyä raskautta, joka johtuu aikahypyistä ja omintakeisesta kerrontatavasta, miltei nakuttavista ja keskeneräisistä lauseista. Ilmaisussa on pieni kikkailun vivahde, tosin tyylilliset ratkaisut motivoituvat myös temaattisella tasolla.

Kaksi viatonta päivää on pääasiallisesti tendenssiromaani, se siis ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kertomalla yhden suvun tarinan. Alkoholismi ei ole teoksessa parannettavissa rakkaudella - sen sijaan rakastamisesta maksettava hinta muuttuu ajan kuluessa yhä suuremmaksi ja kestämättömämmäksi maksaa. Sistinjan miehen hurmaavasta luonteenpiirteestä muotoutuu pian pakkomielle, ja pienistä yhteenotoista kasvaa henkeä uhkaavia väkivallantekoja. Elämä kiertyy uusien alkujen ja lupausten sykliseksi noidankehäksi, josta vapautuminen näyttää mahdottomalta. Työ ei sekään vastaa Sistinjan mielikuvia, ja ilman koulutusta mahdollisuudet tasapainoiseen elämään kutistuvat merkittävästi. Jaatisen teoksessa pahaolo ei palaudu yhteen alkusyyhyn, vaan muodostaa huonojen valintojen ja epäonnistumisten ketjun, jossa syyllisyyden osoittaminen on toisarvoista.

Jaatisen romaanin ongelmat eivät liity tarinalliseen ainekseen. Ajatus sukupolvia pitkin kulkevasta hädästä ja rakastamisen puutteesta vetoaa lukijaan, mutta kieli ja kerronta etäännyttävät. Kokemus hädästä ei oikein missään vaiheessa tule iholle, vaan jää jonnekin kauas, turhan irralliseksi. Syy tähän piilee romaanin fragmentaarisuudessa ja rakenteellisissa seikoissa. Mielestäni teos toimisikin paremmin, jos kerronnallinen kekseliäisyys olisi jäänyt pienempään rooliin ja antanut tilaa samaistumiselle. Nyt esimerkiksi teoksen loppu, jonka pitäisi toimia jonkinlaisena selittävänä ja kokoavana osasena kuvatulle kärsimykselle, osoittautuu lässähdykseksi. Jännite ei kanna enää loppuun asti, eikä viimeinen osa vaikuta edes niin huolitellulta kuin teos muuten.

En yllättynyt siitä, että teos pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Kaksi viatonta päivää käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita taiten, mutta ei unohda myöskään kielellisiä ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Tekstitaideteoksena Jaatisen romaani on kompleksinen ja harkittu. En silti yllättynyt siitäkään, että teos ei Finlandiaa voittanut, sillä kaikki tyylilliset ja rakenteelliset ratkaisut eivät ole täysin toimivia. Asetelma oli kiinnostava, mutta kokonaisuus ei onnistunut koskettamaan minua.

---
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää.
2014. Gummerus: Helsinki. 490 s.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max




Kun Toni Morrisonilta kysyttiin, miksi hän halusi kirjailijaksi, hän sanoi halunneensa lukea juuri tietynlaisen kirjan. Koska juuri sellaista kirjaa ei vielä ollut olemassa, Morrisonin oli itse kirjoitettava se. Näin syntyi romaani Sinisimmät silmät, joka on jättänyt pysyvän jäljen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Onneksi Leena Parkkinen on kirjoittanut juuri sellaisen kirjan, jonka minä olen aina halunnut lukea. Uskon nimittäin, että minusta ei tulisi yhtä hyvää kirjailijaa kuin Toni Morrisonista tai Parkkisesta. Nyt minulla on ilo nauttia kirjabloggaamisesta ja kirjallisuudentutkimuksesta, kahdesta asiasta, jotka tuntuvat erityisen rakkailta silloin, kun kohdalle sattuu jotakin näin upeaa.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on poikkeuksellinen kotimainen historiallinen romaani monessakin mielessä. Kertoja-asetelma ei ole ihan yleisimmästä päästä, sillä tarinaa kertoo toinen siamilaisista kaksosista, Isaac. Vaikka teoksen minäkertojia onkin vain yksi, kokemus tarinamaailmasta on kuitenkin kollektiivinen ja jaettu - Isaac syntyy, varttuu ja elää kiinni kaksoisveljessään, Maxissa. Lisäksi teoksen rakenne loikkii aikatasolta toiselle, ja toisinaan tarinamaailman todellisuuteen eksyy fiktion sisäistä sepitteellisyyttä.

Isaacin ja Maxin yhteinen taival alkaa vuonna 1900 Saksassa, ja päättyy vuonna 1932 Helsingissä. Isaacin rooli tarinassa on kertoa ja tarkkailla, kun taas Max ahmii elämää ja naisia ympäriltään. Väliin mahtuu veljeskateutta, mutta myös ihastumisia ja uusia tuttavuuksia. Erilaisuus ei tee elämästä helpompaa, mutta ei välttämättä vaikeampaakaan. Yhteenkasvaneet ruumiit herättävät mielenkiintoa, vaikka mielenkiinto harvoin Parkkisen romaanissa kasvaa kestäviksi ja syviksi ihmissuhteiksi. Tietyllä tapaa romaania hallitsee melankolinen pohjavire, joka syntyy jatkuvasta menettämisestä. Hylätyksi tuleminen ei ole Isaacille ja Maxille uusi asia, vaan tosiasia, johon on jatkuvasti varauduttava. Joskus on jopa parempi olla se, joka jättää ensin ja siten säästyy suuremmalta surulta. Kunnes sitten saapuu päivä, jolloin toivoisi että kaikki olisi mennyt toisin eikä palaaminen enää ole mahdollista.

Isaac kertoo veljelleen tarinoita siitä, kuinka heidän vanhempansa tapasivat toisensa tai millaista elämä voisi olla. Todellisuus ja Isaacin sadut eivät ole hierarkkisessa suhteessa keskenään, vaan tarinankerronta pehmittää ja paikkaa koettuja kärsimyksiä. Uskomusmaailmat elävät niin vahvoina romaanin sisällä, että lopulta todellisuus ja sepite sekoittuvat keskenään. Lukija ei aina tiedä, milloin Isaac kertoo Maxille keksimiään tarinoita ja milloin oikeita tapahtumia menneisyydestä. Sama efekti leimaa romaanin Angela Carterin Sirkusöitä muistuttavia sirkusvuosia, jolloin kasvukipuihin sekoittuu ripaus todellisuuden järkkymistä ja mystiikkaa. Sinun jälkeesi, Maxia voi lukea myös maagisena realismina.

Kaksostematiikka itsessään tuntuu jo aika loppuunkalutulta luulta kaunokirjallisuuden historiassa. On vainoharhaisia tarinoita, joissa kertomuksen minä juoksee itsensä perässä milloin milläkin kujalla, ja on tarinoita kielletyistä haluista, missä kaksosten kautta kuvataan esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Kuluneimmissa skenaarioissa kaksossekoilu saa jopa metafiktiivisiä ulottuvuuksia, kun kertojalla tai päähenkilöllä saattavat mennä tekijät ja fiktiiviset henkilöt sekaisin. Parkkinen ei teoksessaan kuitenkaan märehdi jo pureskeltuja kulkuja, vaan lähinnä konkretisoi ja kuvaa saman ruumiin ja kahden tajunnan ongelmallisuutta. Ja kenties juuri nämä seikat Sinun jälkeesi, Maxista poikkeuksellisen ja aikaakestävän kokonaisuuden.

Parkkinen onnistuu siamilaisten kaksosten näkökulmasta tuottamaan aivan uudenlaista kokemuksellisuutta historiallisen romaanin genreen. Toisaalta Isaac ja Max eivät ole koskaan yksin, toisaalta taas he ovat alati yksin - jakamisen ja ulkopuolisuuden teemat hahmottuvat teoksessa monimuotoisesti ja koskettavasti. Näkökulma ja ajasta toiseen siirtyilevä fragmentaarinen rakenne toimivat yhdessä huolitellun ja kuvailevan (muttei koskaan maalailevan) kielen kanssa, eikä kikkailuun tai melodraamaan ole tarvetta. Lukijana kiinnitin huomiota ainoastaan yksittäisiin sanavalintoihin, joita olisi vielä voinut pohtia lisää, mutta nyt en edes muista, mistä sanoista tai kohdista oli kyse. Menneisyyttä kirjoitetaan yhä enemmän nykyisyydestä käsin ja nykykielen ehdoin, eikä se välttämättä aina ole huono asia.

Romaanin loppu merkityksellistää otsikon uudella tapaa. Vaikka kertomus päättyykin, tarina jättää pysyvän jäljen lukijaansa.

---
Sinun jälkeesi, Max.
2009, Teos.
312 sivua,
Graafinen suunnittelu: Jussi Karjalainen.