Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 26. maaliskuuta 2015

Korukielen paluu


Viime aikoina olen törmännyt nykyromaaneihin, joissa kieli nousee monella tapaa itse tarinaa tai kerrontaa keskeisempään osaan. Metaforat vyöryvät toistensa päälle, kertoja assosioi villisti, uusia sanamuotoja ja sanontoja syntyy miltei jokaisella sivulla. Aina käytetty kieli ei niinkään edes esitä tai kuvaa mitään, vaan jopa irtoaa taustalla rullaavasta tarinasta. Kielellisesti koristeltu teos muistuttaakin monimutkaista, samanaikaisesti röyhelöistä, kiehkuraista ja sokkeloista rokokoo-korua, jonka päällepukeminen osoittautuu varsin hankalaksi tehtäväksi.

Koristeellisella kielellä en tarkoita sellaista kielellistä uudistamista, joka nivoutuu yhteen teoksen muodon, teeman tai kerronnallisten asetelmien kanssa. Sen sijaan viittaan kieleen, joka on tahallisesti ja keinotekoisesti kohosteista eikä korosta tekstuaalisen taideteoksen muita elementtejä millään tavalla. Koristeellinen kieli on siis tekstuaalinen ylijäämä, jonka yhteys ympäröivään teokseen on hämärtynyt tai uupuu kokonaan. Sille ei löydy funktiota tai syvempää tarkoitusta, paitsi lukijan hengityksen toistuva salpaaminen.

Toisaalta itsetarkoituksellinen röyhelöinti ja pompöösi kieliperformanssi voi jättää vieraaksi. Huomaan, että viimeksi kesken jättämäni teokset ovat olleet juuri tällaisia, kielellisesti kovin kuorrutettuja romaaneita. Kielellinen koristeellisuus ei ole tuonut näihin teoksiin uusia ulottuvuuksia, vaan lähinnä korostanut niiden kuluneita juonikuvioita tai kliseisiä henkilöhahmoja. Ne harvat krumeluuriset tekstit, jotka olen kahlannut sinnikkäästi loppuun, ovat olleet teemoiltaan tai kerronnallisilta valinnoiltaan niin mielenkiintoisia, että olen antanut niille anteeksi kielellisen hekumoinnin.

Mutta millaista tämä koristeellinen kieli on käytännössä? Millaisia kirjailijoita voisi lukea uuden kirjallisen rokokoon edustajiin?

Kotimaisista kirjailijoista ainakin Riikka Pulkkinen tasapainoilee viimeisimmissä romaaneissaan jo kiellisen idiotismin ja nerouden välillä. Romaanissa Totta muistamisen problematiikka ja kerroksisuus onnistuvat pelastamaan lukijan hautautumasta tukahduttavan koreilun alle, mutta viimeisin teos Vieras jää kaikessa kielellisessä muka-kekseliäisyydessään varsin tympeäksi tuttavuudeksi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on rimaa hipoen vielä kieltä uudistava taideteos, mutta metaforista kermaa olisi siinäkin voinut lusikoida vähemmäksi ilman, että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt. Aurinkoisia aamuja on teoksessa monia, eivätkä kaikki niistä valkene kielellisesti niin hienoiksi kuin toiset:

Nostan keittiön ikkunan sälekaihtimet ylös ja näen auringon heräävän metsän reunassa kuusenhavupatjalla ja avaavan silmät violetinpunaisen peiton alla. 
Kielikuva patjaltaan nousevasta auringosta ei näytä kuluvan kirjallisuudessa käyttökelvottomaksi edes sadassa vuodessa. Eikö olisi riittänyt, että aurinko olisi vain herännyt? Eikö siinä olisi ollut jo metaforisuutta ja personifikaatiota tarpeeksi? Miksi auringolla on vielä peittokin ja avattavat silmät?


Sekä Pulkkinen että Rauhala kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin - heidän teoksiaan on myyty paljon. Totta oli myös ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana, ja Taivaslaulu palkittiin Blogistanian Finlandialla. Korukielelle löytyy siis tilausta sekä korkeakirjallisuuden että tavislukijoiden keskuudessa.


Ei pidä ajatella, että korukielisyys olisi sukupuolittunut ilmiö, sillä miehetkin ovat kantaneet omat romuluiset helmensä osaksi kielellistä kukkaniittyä. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin Sudenmarja pursuaa kliseisiä luontometaforia ja animaalisen ihmisyyden tavoittelua kielen keinoin. Naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä kuvataan rinnastamalla peniksen hyväily ja kissan tassujen leivonta toisiinsa:

Naisen käsi liukui reittä myöten ylös, kohti haaroja. Kohtasi kohouman, hidastui siihen ja alkoi puristella housujen läpi. Kämmen aukeni ja sulkeutui, kuin kissanpentu lypsäisi maitoa emonsa nisästä.
Tämä on vain yksi niistä lukuisista kohdista, jotka saivat minut jättämään lukemisen kesken. Aluksi toivoin, että kyseessä olisi satiirinen lähestymistapa naisen ja luonnon jo kliseiseksi muodostuneeseen symboliikkaan, mutta naamani venähti, kun tajusin Sudenmarjan olevan ihan vakavissaan kirjoitettua setämäistä seksivauta.

Ei juuri helpota, että Sudenmarjaa on verrattu nyt vaikkapa Juhani Ahon tuotantoon. Sudenmarjassa kun ei ole minkäänlaisia merkkejä muodon uudistamisesta tai ajallisesti puhuttelevasta naiskuvauksesta, toisin kuin Aholla. Kyseessä on pikemminkin kielellisesti kömpelö ja etova fantasia, joka on ajastaan jäljessä ainakin sadalla vuodella.

---

Myös ulkomailla on herätty ihannoimaan kukkeaa kiemurointia. Viime vuoden The Man Booker Prizen voittajateos, Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North, tarjoilee sokeria ja tarkoituksetonta mannaa milloin missäkin välissä, vaikkapa nyt kertojan miettiessä seikkaluja naisen korvan pyörteissä:

he whispered into the coral shell of her ear, an organ of women he found unspeakably moving in its soft, whorling vortex, and which always seemed to him an invitation to adventure.
Lisäksi Flanagan tuntuu ihastuneen erityisesti sanoihin vortex ja wondrous - wondrous kuvailee teoksessa muun muassa naisen pakaroitten kaarta ja nännejä. The wondrous curve of her buttocks.

Kerrassaan viidenkymmenentuhannen punnan arvoista ihmeellisyyttä.

---

Oma suhteeni vallitsevaan trendiin on hieman kaksijakoinen. Toisaalta iloitsen sellaisista teoksista kuin Katja Ketun raju Kätilö, Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Maaria Päivisen On nälkä, on jano, mutta toisaalta taas huomaan välillä ihmetteleväni koristeellista kieltä ja sen loputtomalta näyttävää suosiota. Ilmiö muistuttaa kieltämättä kiusallisesti keisarin uusia vaatteita: mitä monimutkaisempaa ja koukeroisempaa, sitä enemmän ihastelua ja suitsutusta. Vaikka upeassa kielessä sitten kuinka olisi kyse vain hienolta kalskahtavasta homepöllytyksestä tai hölynpölystä.

En halua moralisoida ketään kirjallisten mieltymysten perusteella, mutta ehkä joskus on ihan hyvä muistuttaa, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Lisäksi välillä tuntuu siltä, että jo ihan itsessään hienot tarinat ja mielenkiintoiset kertomukset jäävät kielellisen ylijäämän jalkoihin. Korukieli ei välttämättä aina ole se viimeinen säihke, joka saa lukijan huokailemaan tekstuaalisen hurman partaalla, vaan joskus se saattaa vieraannuttaa ja etäännyttää liiaksi sekä syödä perustan muuten kovin mielenkiintoiselta kokonaisuudelta.

Parhaimmillaan kielellinen nokkeluus toki tuottaa kokonaan uudenlaisen tavan esittää fiktiivistä todellisuutta. Se avaa uusia ikkunoita kieleen ja mieleen, nostaa esille uusia puolia tutuista muodoista sekä luo uusia keinoja käsitellä vaikeita aiheita. Mutta yhtä hyvin kielellinen revittely voi koitua teoksen kirjalliseksi sudenkuopaksi, josta voi olla vaikeaa enää nousta yksinkertaisempaan ja terävämpään ilmaisuun.

Kaikki kirjailijat kun eivät voi olla monikafagerholmeja, eivät edes juhaniahoja.

17 kommenttia:

  1. Riikka Pulkkinen jää kauas kakkoseksi "koreilussa", jos vertaa vaikkapa Hanna Tuurin Rantaan. Pulkkisestä pidin (paitsi Vieras ei oikein napannut), mutta Tuurin Ranta meni mielestäni niin överiksi, että suututti. En tiedä onko kyseessä Tuurin yleinen tyyli vai yksittäinen kokeilu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän itsekin Pulkkisesta. Raja oli kuitenkin kielellisesti paljon karsitumpi ja kenties siksi toimivampi kuin Totta, ja Vieraassa homma meni mielestäni jo roisisti metsään.

      Tuuriin en ole tutustunut, mutta kommenttisi perusteella en ole menettänyt mitään. :D

      Poista
    2. "Lisäksi välillä tuntuu siltä, että jo ihan itsessään hienot tarinat ja mielenkiintoiset kertomukset jäävät kielellisen ylijäämän jalkoihin"

      Mulle kävi näin Hytti nro 6:n kanssa. Muistelisin verranneeni sitä kermakakkuröyhelöön puettuun morsiameen, jonka kauneus jää vaatteen peittoon, ja vilahtelee vain satunnaisesti. Silloin se oli hienoa. Mutta liikaan hukutettua.

      Niin monessa vähemmän olisi enemmän, eikä monisanaisuus aina ole hyve, vaikka sanankäyttö taitavaa olisikin. Muoto saa puolestani hallita sisältöä, mutta siinä onnistuminen on vaikeaa.

      Poista
    3. Amen. Hytti on aika poikkeuksellinen teos suhteessa Liksomin muuten niin kovin koruttomaan ja jopa banaaliin kieleen. Ei ole oma suosikkini, mutta pidin kyllä. Luettelot teoksessa etäännyttävät.

      Monisanaisuuteen en sano muuta kuin amen.

      Poista
  2. Oikein kiinnostava juttu Noora taas. Hytti nro 6 on minulle niin tärkeä kirja ja olen lukenut sen useamman kerran ja tutkin luetteloita, sanavalintoja, toistoa. Teos on todella hieno ja hyvä tutkimuskohde mm. runsautensa vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekin kallistuisin sille puolelle, että Hytti on kuitenkin kieltä uudistava teos. Vaikka siis kirjoitinkin, että luettelot etäännyttävät, ei se mielestäni ole mitenkään huono juttu. En silti pidä siitä niin paljon kuin Liksomin aikaisemmasta tuotannosta.

      Poista
  3. Ai niin, mitä teoksia olet siis jättänyt viime aikoina kesken?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri mainitsemani viimevuotisen Booker-voittajan, Sudenmarjan ja Kohoutin Hirttäjättären. Kohout tosin kuuluu vanhempaan kirjallisuuteen, ja siinä syy oli kyllä myös yli hilseen menevissä kerronnallisissa kikoissa.

      Poista
  4. Joo joo joo, kiitos! Tätä asiaa olen kelaillut viime aikoina vähän väliä. Ja överi-koristeltu kieli on myös ollut usein syy sille, miksi (liian? harvat) lukemani kotimaiset eivät tunnu nappaavan niin millään. Tuntuu ehkä vähän epäreilulta osoittaa sormella yksittäisiä kirjoja tai kirjailijoita, mutta ilman esimerkkejä syytös tuntuu vielä epäreilummalta, joten menköön.... Mainitsemasi Pulkkisen Totta raivostutti ihan huolella ensimmäisen kolmasosan. Luin loppuun, mutta en kielen takia. Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta sen sijaan jäi kesken. Metaforaa metaforan perään. Tällä hetkellä olen loppusuoralla "kaikkien" ylistämässä Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä ja mielestäni jo siinä mennään oman mukavuusalueeni rajoilla näiden kielikoukuroiden suhteen. Vaikka onkin suoraviivaisempaa kerrontaa kuin Pulkkisella tai Hirvosella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie taas kyllä pidin Neljäntienristeyksestä, enkä siinä huomaa näitä kiekuroita. Mutta tietenkin jokaisella on oma makunsa.

      Poista
  5. Loistava kirjoitus. Usein kun jossain arviossa puhutaan teoksen kauniista ja lyyrisestä kielestä, minulle iskee hienoinen paniikki. En ole varsinaisesti ns. maalailevan kielen ystävä. Koen sen usein raskaaksi. Toki on kirjailijoita, jotka ovat tässä lajissa niin mestareita, että lukeminen on nautinto.

    Tykkään simppelistä. Metaforat metaforien vuoksi on minullekin kauhistus ja jos vielä ne eivät ole onnistuneita, tulee äkkiä fiilis, että tekijä on yrittänyt liikaa ja enemmän kuin mihin lahjakkuus riittää. Eli juuri tuota, että kerronnan puutteita peitellään kielikoukeroilla.

    Pulkkisen Vierasta en jaksanut lukea loppuun, mutta en nyt muista, oliko siihen syynä kielihörsylät. Joka tapauksessa jotenkin väkinäistä se teksti oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän maalailusta, mutta kyllä sillä pitää jokin merkitys teoksessa olla. Tyhjä röyhelöinti ei nappaa.

      Komppaan tuota käsitystä lahjakkuudesta ja röyhelöinnistä. Kerronnaltaan onnistunut teos ei kaipaa ylimääräisiä rönsyjä.

      Poista
  6. Todella kiinnostava teksti, noora, ja asia jota itsekin olen ajatuksissani toisinaan pyöritellyt. Toisinaan koukeroisen kielen lukeminen tuntuu todella raskaalta, etenkin juuri silloin kun se ei sitä tarinaa edistä. Mitään tämän järkevämpää en tähän vuorokaudenaikaan saa ulos, mutta kiitos siis ajatuksista!

    (ps. Säikähdin jo, että oliko tuo kuvakielen vuoksi keskenjätetty Kultarinta mutta ei ilmeisesti, huh. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen tällä hetkellä juurikin Kultarintaa, mutta en ole jättämässä kesken. Siinä kieltä uudistetaan oikein ansiokkaasti, vaikka muutamia uudissanoja olisinkin karsinut pois. Olen kuitenkin tähän mennessä nauttinut kovasti hienosta ja erilaisesta historiallisesta romaanista. :)

      Poista
  7. Tämä aihe on mietityttänyt silloin tällöin minuakin. Minulle(kaan) ei pelkkä korukieli riitä vaan kirjalla täytyy olla myös muuta annettavaa. Ensisijaisesti aiheen pitää olla mielenkiintoinen, hyvällä tavalla erottuva kieli on siihen pelkkää plussaa. Kieli voi myös pilata kirjan. Jos korukielisyys on vain turhaa krumeluuria ei se tuo lisäarvoa kirjalle vaan saattaa jopa latistaa hyvän aiheen. Mm. nuo aiemmin mainitut Maaria Päivinen, Aki Ollikainen ja Pauliina Rauhala ovat hyviä esimerkkejä persoonallisen kielen ja mielenkiintoisten aiheiden onnistuneesta yhdistelystä. Olen viihtynyt heidän tarinoidensa ja kirjoitustyyliensä parissa hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Taivaslaulu oli myös hieno tuttavuus, mutta kieli sai kyllä silloin tällöin tirskahtelemaan.

      Kieli todellakin voi pilata kirjan. Liika on liikaa.

      Poista
  8. Saanko esittää tilauksen? Kirja-arvosteluiden ohelle lisää tällaisia postauksia, ja ylipäätään sellaisia joissa pääset näyttämään kyntesi kirjallisuuden tutkijana.

    VastaaPoista