Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 21. helmikuuta 2015

Irmari Rantamala: Harhama



Irmari Rantamalan mittavaa yli 1200-sivuista romaania voisi kuvailla Suomen kirjallisuuden oudoksi linnuksi. Harhamaa on mahdotonta sijoittaa pelkästään yhteen tekstilajiin - se on samanaikaisesti sekä kehityskertomus, dostojevskilainen tutkielma hyvän ja pahan kamppailusta sekä Jumalaisen näytelmän hengessä kirjoitettu lyyrillinen suurteos. Kaiken tämän lisäksi teos houkuttelee vielä omaelämäkerrallisiin tulkintoihin, sillä siinä on vahva tunnustuksellinen vire eivätkä päähenkilön vaiheet merkittävästi eroa kirjailijan (Algot Untolan) oman elämän seikkailuista ja onnettomuuksista. Päähenkilö, herra Harhama, etsii itseään vuoroin Venäjän sosialistisen vallankumouksen esimainingeista, bordellista, maaseudun huomasta ja femme fatalen sylistä. Äärimmäisyyksiin laajeneva henkilögalleria käsittää muun muassa Perkeleen ja enkeleitä, Raamatun langenneita hahmoja, talonpoikia, uusia messiaita ja yli-ihmisiä, noitia, pyhiä miehiä, madonnia ja huoria. Harhama on suomalaisen dekadenssin painon alla vajoava kukka, jossa hekumointi vielä levittää huumaavaa tuoksuaan.

Syntyessään Harhama saa lahjaksi äitinsä ja isänsä välisen kiistan, epäilyn Jumalan olemassa olosta. Naturalismin ajatukset degeneraatiosta toteutuvat siten myös Harhamassa, tosin sillä erotuksella, että rappio tuntuu liittyvän fin de sièclelle tyypillisesti kokonaisten kulttuurien tuhoon. Yläluokkaa kuvataan väsyneenä, juuttuneena ja moraalisesti ryvettyneenä, kun taas sosialistisen maailmankatsomuksen juurilta, Venäjän tehtaitten orjapajoista nousee uusi joukkoihminen, joka hänkin lopulta vain tavoittelee omaa vaurastumistaan toisten rikkauksilla. Harhama puolestaan yrittää kohota oman piinaavan etsintänsä yläpuolelle kirjoittamalla suurta teostaan Jumalaa vastaan sekä löytää arvoisensa kuvastajan, johon voi nietzscheläisen yli-ihmisen ideaaliansa peilata.

Harhaman monina eri ideaaleina, suurteoksen palvonnan kohteina, toimivat kovin erilaiset naiset. Magda, yläluokkainen seurapiirineito, on fyysisesti viallinen ja aiottu avioliitto täynnä noitien ennustuksia; Tamara, ristiverinen ja katkera ensi-ihastus seuraa Harhamaa tämän mukana kuin raivotar tai aito rakkaus; viaton ja perheensä puolesta uhrautuva Loolja on Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan kaksoisolento. Femme fatalea ja viimeistä Eevaa esittää näyttelijätär, rouva Esempio. Ideaalit toisensa jälkeen sortuvat, vain huoran kruunua kantava Loolja osoittautuu todelliseksi madonnaksi, johon Harhama katkerana kaikkia elämänsä naisia vertaa.

Etsintää ja henkistä hapuilua rytmittää kosmisiin mittoihin kohoava kiista, johon Perkelekin ottaa armeijansa kanssa osaa. Allegoriset kuvat, eri synteihin houkuttelevat alttarit ja enkelit seuraavat toinen toisiansa. Kuvien kaavamaisuus ja Raamatusta lainatut ja hekumoiden uudelleenkirjoitetu kohdat luovat teoksessa illuusion ikuisesti pyörivästä noidankehästä, jossa ihminen on tuomittu lankeamaan yhä uudestaan. Vain kuvat ja alttari vaihtuvat, mutta sielu sortuu ikuisesti. 

Kaiken pohjalla värisee elävä, metaforinen ja katkeileva kieli. Lauseet liittyvät toisiinsa usein kolmen pisteen yhdistäminä. Kaisa Kurikka (1) on tulkinnut Harhaman lauseita erottavia merkkejä spatiaalisesti katkoksen ja välitilan kautta: dekadenssi on katkos murtuneen todellisuuden ja ideaalisen tilan välillä. Itse jäin pohtimaan, voisiko pisteitä lähestyä merkkeinä lyyrillisyydestä, vihjeenä lukea lauseita ja rivejä allekain ja samanaikaisina, ajattomasti kuin runoa:

Kuului hirveä räjähdys ... Äärettömyyden osa tuli tulimerenä ... Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan ... Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta ... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut ... Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä ... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa ... Tappelivat tiestä ... tuhosivat toisiansa ... kierivät tulikerinä ... huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa ... (osa II, s. 86.)

Ja vertailun vuoksi:

Kuului hirveä räjähdys
Äärettömyyden osa tuli tulimerenä
Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan
Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta
Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut
Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa
Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä
Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot
Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa
Tappelivat tiestä
tuhosivat toisiansa
kierivät tulikerinä
huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa 
Toisiinsa kietoutuvat sisäkkäisyydet, mahdottomat kuvat tiloista ja asioista jotka lopulta syövät tai kumoavat itsensä, ylittävät ajan symbolistisen logiikan ja kurkottavat jo kohti surrealistista kuvaamisen tapaa. Harhama on outo kirjallinen sekasikiö, joka vanhoillisesti inhoaa omaa rappiotaan ja uskottelee lukijalleen jossakin kaiken kiiman ja kunnianhimon keskellä piilevän pelastuksen. Samanaikaisesti teos ponnistaa hekuman voimalla yli todellisuuden rajojen, kohti uutta ilmaisua ja näkemisen tapaa.

---

(1) (s. 133-136.) Kurikka, Kaisa (1998): "Elämä on tulikuuma kultavuode..." Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tila. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen (toim.): Dekadenssi vuosisadan vaihteessa ja kirjallisuudessa. SKS: Helsinki. s. 127-142.

---
Irmari Rantamala: Harhama, I-II (1909).
1975, Karisto: Hämeenlinna.
I osa 658 s. & II osa 565 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti