Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 6. tammikuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu




Sentimentalismi tuntuu tekevän paluuta kaunokirjallisuuteen (jos se koskaan olikaan kadonnut). Pauliina Rauhalan kohuttu ja kiitetty esikoisromaani Taivaslaulu on hieno yhdistelmä tendessiromaania ja sentimentalistista kerrontaa. Aleksin ja Viljan tarina on täynnä koskettavia käänteitä mutta myös avoimia ja huutavia kysymyksiä, joita ei voi romaania lukiessa sivuuttaa. Avioparin ongelmien kuvaus laajenee kritisoimaan uskonlahkoa ja ympäröivää yhteiskuntaa; sitä, kuinka naisen keho on se paikka, jossa vakaumukset ja normit tekevät tuhojaan.

Teoksen merkittävin tehokeino on kieli. Uskontoa (lestadiolaisuutta) käsitellään kielen analogian kautta: kielikuvat ja uskonopit muuttuvat konkreettisiksi määreiksi, jotka muokkaavat naisen ruumista. Hedelmällisyyden ja luonnon metaforat eivät ole pelkkiä kauniita kuvia, vaan hengellisen väkivallan välineitä, joilla oikeutetaan ja perustellaan toisen sukupuolen kokemaa fyysistä kärsimystä. Toisaalta myös arkitset asiat nimetään ja käsitteellistetään romaanin kuvaamassa maailmassa uudelleen, jolloin osa merkityksistä on hiljennetty ja piilotettu. Vilja pohtii esimerkiksi pullan merkitystä, sitä, kuinka pullapitko taipuu naisten keskuudessa turhautumisen symobliksi, jaetuksi taakaksi, unelmaksi täydellisestä perheestä ja kipujen keskellä ahmituksi lohturuuaksi. Leipominen on alistumista, mutta yhdessä.

Viljan epäilyä ja uskoa kuvataan romaanissa Kalevalasta ammentavan (pakanallisen) sekä raamattuun pohjautuvan kielen vuorottelun avulla. Raamatullisiin kuviin ja metaforaan luiskahtaa jotakin pimeää ja alkukantaista, samoin uskonkuvat laajenevat ja murenevat Viljan tajunnassa. Hedelmää versovasta madonnasta kehkeytyy huora, ja rehevän maan lapiointi muuttuu pakottavaksi tuskaksi. Tuutulaulu muuttuu tuonelan kuiskeeksi: "Tuuti lasta tuonelahan. Lasta lautojen sylihin" (s. 13.)

Kieli määrittää teoksessa sen, mistä voi uskonlahkon sisällä puhua ja mikä rajautuu ulkopuolelle. Aleksi yrittää lukiossa löytää kielen, joka liittäisi hänet sekä ulkomaailmaan sekä uskontoon, jättäisi tilaa omalle kehitykselle ja kasvulle, epäilyille ja tulkinnalle ilman syyllisyyttä. Kun Aleksi kirjoittaa aineen, jossa hän pohtii näitä kaikkia asioita, hän joutuu huomaamaan, että uskovainen opettaja ei ymmärrä häntä eikä hänen kieltään:

"Kaunokirjalliset ansiot ovat melko mukavat, niistä numero nousee huomattavasti. Hengellinen anti on kuitenkin melko löysä ja viihteellisyyteen taipuva. Jää vähän semmoinen vaikutelma, että kirjoittaja yrittää piiloutua tai kiertää tehtävänannon, uskon perusprinsiipeistä ei oikein saa otetta. Uskonelämässä taitaa olla tutkieskelun paikka. Kokonaisarvosana seitsemän." (s. 92.)

 Aleksi on yrittänyt ja epäonnistunut. Häntä ei edes haluta kuulla.

Rauhala käsittelee teoksessaan lestadiolaisuutta myös blogitekstien avulla. Netissä käyty keskustelu linkittää parin tarinan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä - kyse on jaetusta ja todellisesta ongelmasta. Blogiteksteissä yritetään anonyymiyden suojissa luoda turvallista ja vaihtoehtoista kieltä, joka mahdollistaisi kipeitten asioitten ja tabujen purkamisen lestadiolaisuuden sisällä. Kun anonymiteetti katoaa, myös valta kieleen häviää:

"Jäseniä valvotaan kaikkialla, heille jaetaan propagandaa ja heidän liikkeitään tarkkaillaan. Kontrolli ulottuu kieleen ja ajatteluun asti. On luotu oma kieli, jonka tarkoituksena on tehdä ajatusrikoksesta eli epäilemisestä ja kritisoimisesta mahdotonta." (s. 258.)
Kieli luo aitoja ja rajoituksia, paimentaa lahkon jäseniä kuin pelokkaita lampaita. Kieli ohjaa oikeaan ja valitsee heidän puolestaan.

Juuri kieli osoittautuu Taivaslaulun ongelmallisimmaksi elementiksi. Pääosin uudet kokeilut ja leikittelyt osuvat ja uppoavat, mutta tehokeinojen käytössä on aina riskinä valua liiallisen junttaamisen puolelle. Kaikki osiot eivät Taivaslaulussa ole yhtä onnistuineita kuin toiset, ja toisinaan liika kielilirkuttelu etäännyttää turhan voimakkaasti tarinasta. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja vaikuttava.

Romaanin loppu on hieno sovitus sentimentaalista perinnettä ja tendenssiromaania. Parisuhteessa ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta uskonlahkon sisällä ristiriidat saattavat olla mahdottomia. Mielestäni Taivaslaulu kyseenalaistaa aiheellisesti uskonlahkojen nauttimaa autonomiaa suomalaisessa yhteiskunnassa: lahkojen on  mahdollista antaa jäsenilleen psykologista apua, rankaista heitä sekä tarpeen tullessa eristää heidät perheestä ja sukulaisista. Lahkojen sisäiset instituutiot ja käytännöt eivät usein myöskään toimi yhdessä lainsäätelemien käytäntöjen kanssa, vaan niistä itsenäisinä. Lisäksi Rauhalan teos kiinnittää huomiota siihen, että raja hengellisen ohjauksen ja (henkisen) väkivallan välillä saattaa olla hyvinkin liukuva.

---
Taivaslaulu.
2013, Gummerus.
284 s.

4 kommenttia:

  1. Upea teksti, Noora! Minulla Taivaslaulu odottelee edelleen lukuvuoroaan (taidan olla jo todellinen harvinaisuus kirjabloggaajien joukossa -- se ainoa Rauhalaa vielä lukematon :), mutta odotukset kirjan suhteen ovat kovat.

    Iloitsen myös siitä, että TwaK päivittyy taas! Tervetuloa takaisin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Siis TwAK tietenkin, huoh näitä näppihäiriöitä! :)

      Poista
    2. Heheh, sattuuhan näitä. ;D Täällä ollaan ja toivottavasti pysytään!

      Miulla ei ollut tämän suhteen minkäännäköisiä odotuksia (paitsi ennakkoluuloja ja varovaista kiinnostusta), joten oli ihan mukava välillä yllättyä positiivisesti.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen teksti ja arvostelu! :)

    Olen lukenut kirjan, ja se oli hyvin vaikuttava ja tunteita herättävä. Ehkä juuri siksi, koska tiedän hyvin, mistä teoksessa puhutaan entisenä lestadiolaisena. Kun luin romaanin, kuuluin vielä liikkeeseen, joten ehkäpä lukukokemus olisi nyt hiukan toisenlainen.

    Rauhalan kirjassa kieli on kaunista, kuin laulua. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että erilaisia tyylejä oli ehkä liikaakin ja hetkittäin romaanissa oli haastava pysyä mukana.

    VastaaPoista