Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 17. tammikuuta 2015

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano


Hengästyttää, hämmästyttää. Mitä olenkaan juuri lukenut?

Maaria Päivisen romaani On nälkä, on jano uudistaa hienosti kotimaisen romaanikirjallisuuden kenttää. Kieli rouskuu rikki, syntaksi hajoaa ja lauseet katkeavat eri virkkeisiin.

Juonellisesti Päivisen romaanissa tapahtuu kovin vähän. Teos sisältää toki kielelliseksi hekumoinniksi, parodiaksi ja farssiksi yltyviä seksikohtauksia ja raastavaa erontuskaa, mutta pääpaino pysyy aina kielessä. Tapahtumat luovat lähinnä näyttämön ja taustan, jota vasten kertojan monologit ja (mies)huorissa vierailevien naisten mietteet peilautuvat. Romaania on jopa mahdollista tulkita siten, että päähenkilöä vertaa suomen kieleen, joka ajatuu eron kautta kriisiin. Kieli repeytyy, mutta samanaikaisesti kerronta vapautuu kahleistaan.

Emilie, tarinan antisankaritar, on tullut elämässään hajoamispisteeseen. Läpi romaanin hän keikkuu räjähdyksen partaalla, kieriskelee tuhoamisen fantasioissa ja kihisee kiukusta. Erityisesti meluinen naapuri seksimölyineen saa järjestystä rakastavan Emielin roihahtamaan:
"Raivo porisi veressä. Pulssi kiihtyi, ei ollut laskeutua tavalliseksi ollenkaan. Tyyntyäkseen edes hieman Emilie mekkaloi mahdollisimman varhain mahdollisimman ärsyttävästi ja mahdollisimman tavoitteellisesti. Tunki korvatulpat syvälle korvakäytäviinsä ja paukutti kattilankansia makuuhuoneessa, siinä missä oletti Jaskapaskajeen makoilevan, siinä missä sen sänky kenties sijaitsi" (s. 77.)
Tuhoamisen, meluamisen ja rikkomisen myötä syntyy vapaus:

"Rytmi oli täydellisen kadoksissa mutta Emilien korvissa soi vapaus. Suonissa virtasi omituinen laakea ymmärrys. Koko kehon valtasi onnistumisen ilo kun hän purki raivoaan ja jyskytti sananvapauttaan ilmoille syke ja ilme kiihkeänä samalla kun häntä huimasi ja janotti." (s.77.)

Kun järjestykset ja tutut kaavat särkyvät, romaani löytää uuden tavan kertoa ja luoda fiktiivistä maailmaa. Tuhoamisen kautta syntyykin jotain uutta ja tuoretta, ennenkokematonta.

Samalla vimmalla On nälkä, on jano rouskuttaa myös kliseitä, jauhaa niitä parodiaksi ja liioittelee, niin että lopulta on mahdotonta sanoa, missä kritiikki loppuu ja hyberpola alkaa. Ehdoton suosikkikohtani teoksessa oli kolmannen uhrin häpäisy, jossa kukkametaforin varustautunut nainen vaatii vaginansa hurmioitunutta palvontaa ja mystifiointia:

""Hivele samalla, lausu jotain kaunista", ohjaan miehen pään alttarilleni, "nuuhki sitä, eikö ole hellyttävä tuoksu, ihan kuin kevätmetsä! Kuvittele meidät sinne kuljeksimaan pitkin polkuja, tammet humisevat ja me kaksi käsi kädessä, käet kukkuvat, pöllöt tarkkailevat, mustarastaat rapisevat ruohikossa! Ja purot, solisevat sisälläni kuin halu. Haluan sinua", huokailen, "minun suppukukkani kaipaa sinua, antaudu, laita sinne kieli". (s. 49.)
Vaikka Päivisen romaanissa "nainen orjuuttaa miehiä", kyseessä on parodioitu orjuutus. Luonnon ja naiseuden kuluneilla metaforilla leikitellään (Reidar Palmgrenille voisi tehdä ihan hyvää lukaista tämä), mutta niin leikitellään feminismin puhkitoistelluilla naisutopioillakin. On nälkä, on jano pakenee lopullisesti selittävää niskaotetta ja lokeroivia kategorioita, se ei alistu pureskeltavaksi. Tällaisen teoksen vastaanottaminen vaatii lukijalta aivoja ja ajatustyötä, kykyä ja halua nauraa valmiille totuuksille. Hyvä!

Ainoa asia, jota jään harmittelemaan, liittyy kotimaisen kirjallisuuden tämänhetkisiin trendeihin ja siihen, että tällaiselle kokeilevalle ja rikkovalle teokselle ei ole tilausta suuremman yleisön keskuudessa. Juonivoittoisuudella, historiallisilla kehityskertomuksilla, selkeillä linjoilla ja suurilla teemoilla mennään ja kovaa, eikä On nälkä, on jano sovi näihin muotteihin. Harmi, sillä ulkomailla esimerkiksi Eimear McBriden esikoisromaanin A Girl is a Half-formed Thing kaltaiset kokeilevat ja kieltä hajottavat teokset kahmivat jo palkintoja sekä tekevät rakoa isompiin markkinoihin.

Eipä vaan Suomessa, vaikka nälkä ja jano vain yltyvät.

Tätä on saatava lisää.

---
On nälkä, on jano (2014).
Into, 2014.
257 s.
Kansi: Elina Salonen.

6 kommenttia:

  1. Ihanaa, että pidät tästä, sillä se luo toivoa siitä että minäkin pitäisin :) Tämä nimittäin kuulostaa mielenkiintoiselta ja minulle todella erilaiselta kokemukselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin erilainen, sen voin luvata! Pidin tästä, ja tutustun varmasti Päivisen aikaisempaankin tuotantoon.

      Poista
  2. Minulla tämä odottaa lukemistaan mutta jännitän aloittamista koska olen kuullut tästä hyvää ja toisaalta sitä että tämä on vahva. Pitäisi ehkä olla aikaa lukea, ei ehkä ihan työmatkalukemista. Aion joka tapauksessa lukea, kuulostaa virkistävältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, sillä vahva ja hyvä tämä on. Itse taisin lukea teoksen vuorokaudessa (tai ainakin aika nopeasti), joten voisin kuvitella että hyvin tämä menisi ihan matkalukemisenakin.

      Poista
  3. Kiva, että Päivisen kirja saa lisää ansaitsemiaan blogisavuja! Odotan innolla mitä pidät Pintanaarmuja -kirjasta, minusta se on Päivisen paras :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tämä oli oikein positiivinen yllätys! Täytyy sanoa että ihmettelen miksi Pävisen teos on lipunut suurten medioitten ohitse.

      Poista