Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 13. tammikuuta 2015

Amanda Foreman: Georgiana, Duchess of Devonshire



Ensikosketukseni Devonshiren surullisenkuuluisaan herttuattareen tapahtui kotisohvalla muutama vuosi sitten. Olimme J:n kanssa lainanneet hehkutetun draaman, The Dutchessin. Luvassa oli todellakin täyslaidallinen äärimmäistä tunnekuohuilua: raiskausta lähenteleviä seksikohtauksia, itkua ja menetystä, kieroilua ja mustasukkaisuutta. Poloinen Georgiana Cavendish joutuu elokuvassa sietämään julmaa ja tunneköyhää miestään, nöyryyttäviä yhdyntöjä ja yksinäisyyttä. Kaiken lisäksi Georgiana huomaa, ettei voi luottaa keneenkään, kun hänen paras ystävänsä Elizabeth Foster keinottelee itsensä kolmanneksi osapuoleksi keskelle onnetonta avioliittoa. Ilonaiheet jäävät Georgianan elämässä kovin vähiin.

Tällaisen tunteisiin vetoavan elokuvan tarkoitus on varmasti puristaa katsojasta mahdollisimman monta kyyneltä ja huokausta, jättää lähtemätön vaikutus ja päiviä kestävä ahdistus. Minulle kaikki kuvattu sadismi ja kärsimys oli jo liikaa, ja huomasin vain etääntyväni leffan naisrukasta. En siis kokenut, että olisin missään vaiheessa samaistunut Georgianan hahmoon tai sympannut herttuatarta keskellä hirveyksien jatkuvaa sarjatulta. Historiallisuus taas tuntui toimivan elokuvassa lähinnä eksoottisena taustana. Katsomani leffa esitteli minulle random-nyyhkyromaanihenkilön vanhahtavilla mausteilla, ei elävää ihmistä tai mennyttä todellisuutta.

Amanda Foremanin elämäkerta Georgiana, Duchess of Devonshire ei esittele leffasta tuttua Georgianaa. Foremanin elämäkerta esittelee naisen, joka kyllä joutuu koetelluksi, mutta joka samanaikaisesti kehittää uskomattomia keinoja selviytyä, luo muotia, osallistuu poliittiseen elämään ja solmii elinikäisiä ystävyyssuhteita. Foreman ei pyri esittämään Georgianaa pelkästään uhrina, sillä yhtä hyvin herttuatarta voisi tulkita etevänä juonittelijana, häikäilemättömänä uhkapelurina tai nerokkaana muodinluojana. Georgianan hahmossa tuntuvat yhdistyvän monet eri ihmistyypit, ja Foreman kuvaileekin herttuatarta eri paradoksejen ilmentymänä. Elämäkerta ei yritä sovitella tai selitellä näitä ristiriitoja, vaan ammentaa niistä erilaisia pohdiskeluja ja tulkintoja.

Foreman törmäsi Georgianaan ensimmäistä kertaa valmistellessaan väitöskirjaa jostakin aivan muusta. Foreman kertoo, että juuri Georgianan vahva ääni lumosi hänet:
"I was reading a biography of Charles Grey, later Earl Grey, by E. A. Smith, and came across one of her letters. (...) I was struck by her voice, it was so strong, so clear, honest and open, that she made everything I subsequently read seem dull by comparison." (s. xiv)
Tämän jälkeen Foreman anoi Oxfordilta lupaa vaihtaa väitöskirjansa aihetta. Georgianan elämäkerta syntyi väitöskirjan jälkituotoksena, joten sitä edeltää kattava tieteellinen tutkimus. Foremanin teos onkin täynnä täsmentäviä alaviitteitä, ja Georgianan elämä on kudottu osaksi laajempaa poliittista ja ajallista kehystä. Samalla Foreman ottaa myös kantaa esimerkiksi 1700-luvun naisten mahdollisuuksiin ja asemaan yhteiskunnassa sekä uudistaa käsitystä ajan poliittisesta toiminnasta. Tästä syystä esimerkiksi Goergianan syrjähyppy ja mahdollinen lesbinen suhde Elizabeth Fosteriin jäävät vähemmälle huomiolle (toisaalta Foreman huomauttaa, että Georgianan kirjeenvaihtoa sensuroitiin tämän kuoleman jälkeen, mikä rajaa tutkijan mahdollisuuksia saada tietoa Georgianan läheisistä ihmissuhteista). Kyseessä ei ole siis viihteellinen elämäkerta, ja mikäli sellaista odottaa, voi Foremanin teos olla paikoin puuduttavakin. Mutta jos elämäkertaa lukiessaan haluaa matkustaa hetkeksi menneisyyteen, palata sieltä vähän viisaampana ja ymmärtää paremmin menneisyyden ihmisiä ja heidän ratkaisujaan, Foremanin teos on napakymppi.

Foremanin viehtymys Georgianan ääneen kuuluu ja näkyy myös lopputuloksessa. Elämäkerta sisältää paljon kirjekatkelmia, ja välillä tosiaan kuulin Georgianan äänen päässäni. Foremanin teos jättää siis menneisyyden ihmisille tilaa kertoa tapahtumista omalla äänellään sekä antaa heille siten mahdollisuuden kuvailla omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Kuvatessaan esimerkiksi sairauksia tai ajan muotia Foreman käyttää ajan sanastoa, mikä elävöittää kertomusta ja vieraannuttaa juuri sopivasti. Foreman kertoo lisäksi esimerkiksi Chatsworthin kartanossa kehittyneestä omasta puhetavasta, jota imitoimalla Devonshiren pariskunnan läheiset ystävät ja tuttavat pystyivät osoittamaan kuuluvansa ajan suosituimpaan seurapiiriin: venytetyt vokaalit ja lapsellinen lässytys suorastaan piinaavat lukijaa.

Georgiana, Duchess of Devonshire on yhtäaikaisesti viihdyttävä lukunautinto, koskettava katsaus mielenkiintoiseen ihmiskohtaloon sekä ajatteluun inspiroivaa historiantutkimusta. Sitä lukee kuten romaania. Lisäksi Foremanin kirjoituksen ansiot eivät jää koskemaan yksistään menneisyyden elävöittämistä, vaan tavislukijan on mahdollista tarkastella myös aikaisempaa historiantutkimusta uudesta näkökulmasta. Foreman sivaltaa elämäkerran lopussa sekä miesten saavutuksiin keskittynyttä poliittista historiaa että feminististä tutkimusta:
"Ironically, Georgiana's political achievements, not to mention the activities of her female contemporaries, have been obscured by the rigidity of modern academic fashion. Most political historians generally follow a conservative approach and ignore the role of women tout court. Most feminist historians concentrate on 'women's occupations' and therefore ignore the world of high politics." (s. 403)
Foremanin teos muistuttaa lukijaansa siitä, että politiikka on monimuotoinen käsite, joka laajenee istuntojen ja päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka naisilla ei olisikaan ollut suoraa poliittista valtaa, he ovat kuitenkin jo 1700-luvulla olleet tärkeitä tekijöitä poliittisissa kampanjoissa, ja lisäksi esimerkiksi seurapiiriemännillä on ollut sosiaalista vaikutusvaltaa, jonka avulla on ollut mahdollista painostaa päätöksentekoa. Foreman peräänkuuluttaakin historiantutkimuksessa kyseenalaistamista ja vuoropuhelua -  kriittistä ja monimuotoista keskustelua, joka leimaa Georgianan ansiokasta elämäkertaa.

--
Georgiana, Duchess of Devonshire (1998).
Flamingo, 1999.
463 s.
Cover painting The Duchess of Devonshire by Thomas Gainsborough.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti