Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 23. heinäkuuta 2015

Tarjolla ei ole kalaa - kuinka kirjallisuus muutti lautasmalliani

Tänään aamulla mietin, että minun pitäisi kenties lopettaa kalojen ja muiden merenelävien syöminen. Ei enää lempiruokaani sushia, ei enää katkarapusalaattia tai savustettuja simpukoita.

Oikeastaan olen miettinyt hommaa siitä asti, kun ajauduin parhaimman ystäväni kanssa epämiellyttävään keskusteluun siitä, miksi en syö kanaa mutta sen sijaan kalaa syön. En osannut sanoa muuta, kuin että en pidä kaloja tuntevina ja inhimillisinä olentoina.

Ironista, että tuo on juuri se virke, joka jonkun toisen sanomana muista eläimistä ärsyttää aivan saatanasti. Se katkaisee keskustelun ja kohottaa puhujan kylmään omahyväisyyden torniin, josta käsin on enää mahdotonta käydä minkäänlaista järkevää keskustelua aiheesta.

Jatkoin ällöttävää sössötystäni selittämällä, että olen pienestä pitäen istunut onkimassa ja siten suhteeni kaloihin ravintona on paljon luonnollisempi kuin esimerkiksi tehotuotettuun broileriin. Ikään kuin kuusivuotiaan Nooran pikkukalastelulla olisi mitään tekemistä sen kanssa, kuinka kala päätyy lautaselleni...

Ystäväni heitti takaisin kiusallisia kysymyksiä:

Entä sivusaalis?
Koska sushilautanen, tiesitkö, se on ainakin metrin mittainen?
Entä kasvatettujen lohien kuluttamat antibiootit, väriaineet?
Ilmastotekijät?

Lopulta argumenttini loppuivat kesken, ja päädyin paukuttelemaan ovia ja haistattelemaan koko seurueelle vitut. Menin makuuhuoneeseen itkemään sitä, kuinka lihansyöjäporukka oli päättänyt käydä juuri minun kimppuuni, vaikka minähän tässä olin eniten viaton kun en syönyt kanaa tai lihaa.

Myöhemmin ihmettelin reaktiotani. Miksi ihmeessä suutuin silmittömästi heti, kun joku kyseenalaisti asian, jonka piti olla minulle ihan luonnollinen juttu?

Oliko se sitä sittenkään?

Tänään mietin samaa kysymystä taas uudelleen ja olin jo tullut tulokseen, että tuskin minun syömiseni niin paljon vaikuttavat yhtään mihinkään ja kyllähän jo syön aika vähän kalaa. Että miksi turhaan huolestua, ja olisihan se niin vaikeaa ja mitä sitä sitten söisi ja kuinka sitä oikein osaisi sopeutua ollenkaan, ja niin edespäin.

Ja sitten menin kahvilaan nauttimaan perinteistä aamukahviani.  Mukanani oli David Foster Wallacen esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Ja ensimmäinen teksti oli Gourmet-lehteen kirjoitettu artikkeli hummerifestivaaleista.

En aio selostaa esseen sisältöä, sillä haluaisin, että jokainen kalojen tai muiden eläimien syömisestä vakuuttunut lukisi saman esseen ja miettisi hetken Wallacen kanssa merenelävien syömiseen liittyviä asioita. Kipua, kärsimystä - mutta ennen kaikkea omatunnonkysymyksiä.

Minkä takia varhaiskantainen, mykkä kärsimyksen muoto olisi vähemmän merkityksellinen tai jotenkin helpommin sen ihmisen siedettävissä, joka omalta osaltaan aiheuttaa tuota kärsimystä maksamalla ruoasta, johon tämä kaikki johtaa? (28)

Päätös oli esseen lukemisen jälkeen helppo tehdä. Minun lautaseltani ei tule enää löytymään kalaa tai mitään muitakaan mereneläviä.

---

Kirjallisuus on aikaisemminkin vaikuttanut syömistottumuksiini. Jonathan Safran Foerin populistinen Eläinten syömisestä teos ei kertonut minulle mitään uutta, mutta sai minut ymmärtämään, että tiedän jo liikaa asioista, jotta voisin leikkiä olevani välittämättä niistä. Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut vakuutti minut siirtymään luomutuotettuihin kananmuniin, ja teoksen lukemisen jälkeen olen vähentänyt eläinperäisten tuotteitten kulutusta merkittävästi.

Foerin, Lappalaisen ja Wallacen tekstit ovat keskenään hyvin erilaisia. Silti niissä kaikissa on jotakin yhteistä - ne pakottavat lukijansa kohtaamaan epämiellyttäviä asioita ja haastavat tekemään tiedon perusteella omia johtopäätöksiä. Ihanteellisessa tapauksessa nämä johtopäätökset tietysti myös johtavat käytännön tekoihin. Käytännön teot tosin vaativat avoimuutta ja rohkeutta hypätä kohti tuntematonta mutta varmasti hieman parempaa ja avarampaa tulevaisuutta.

Loikkaaminen voi olla kuitenkin yllättävän vaikeaa. Itsekin olen kerännyt tätä hyppyä varten rohkeutta pitkään. Mutta tänään tuntuu siltä, että olen pisteessä, jossa sokeus satuttaisi minua enemmän kuin uskaltautuminen kohti uutta.

---

Judith Butler kirjoittaa vihapuhetta ja rasisminvastaisia toimia käsittelevän teoksensa Excitable Speech lopussa osuvasti siitä, kuinka uusi ajattelutapa saattaa aiheuttaa meissä pelkoa ja vastustusta. Inhottavan kysymyksen välttelystä tulee helposti puolustusmekanismi, josta maksamme kalliin hinnan:
the fear of thinking, indeed, the fear of the question, becomes a moralized defense of politics... To remain unwilling to rethink one's politics on the basis of questions posed is to opt for a dogmatic stand at the cost of both life and thought. (162)
Jos emme ole valmiita muuttamaan ajatteluamme, koko ihmiskunnan kehitys pysähtyy.

--

Läpikäymäni prosessi on tärkeä muistutus siitä, että hyvin kirjoitetut tekstit pitävät sisällään mielettömiä voimavaroja. Kirjallisuus muuttaa ihmisiä, ja siten myös maailman on mahdollista muuttua.
Jos vain olemme siihen valmiita.

Hyvä kirjallisuus ei kerro lukijalleen, mitä jostakin asiasta tulisi ajatella. Hyvä kirjallisuus pikemminkin antaa lukijalleen työkaluja ajatella asioita paremmin ja lähestyä eettisiä ja moraalisia ongelmia uusista näkökulmista. Hyvä kirjallisuus ei saarnaa, vaan ohjaa ja kyseenalaistaa.

Hyvän lukijan tehtäväksi jää ainoastaan ajatella itse ja uskaltautua muutokseen, jonka hän tuntee jo kolkuttavan mielensä ikkunoita ja ovia.

---

PS. Juhani Lindholmin Wallace-suomennos on erinomainen.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Mietteitä avioliittojuonista

Jeffrey Eugenides vakuuttelee haastattelijaa. Hän on halunnut kirjoittaa romaanin, joka palauttaisi kaunokirjallisuudelle sen arvon suurten kysymysten mediumina. Haastattelija innostuu ja alkaa puhua koko sukupolven kriisistä, jota kirjailija kenties yrittääkin omassa teoksessaan ratkaista.

Liikahdan epämukavasti tuolillani näytön ääressä. Kuka on muka väittänyt, että suuret kysymykset eivät enää olisi kirjallisuuden keskiössä? Entä minkälaisia elämän ja kuoleman kysymyksiä pohditaan amerikkalaiseen college-miljööseen sijoittuvassa romaanissa, jonka kaksi päähenkilöä ovat kiusallisen etuoikeutettuja ja raivostuttavan lapsellisia samalla, kun kertoja suhtautuu kolmanteen sankariin (kenties kertomuksen monimuotoisimpaan hahmoon) katkeruuden sekaisella myrkyllä?

Jotakin merkittävää Eugenides on kuitenkin kirjoittanut - ainakin omasta mielestään. Hän kertoo palauttaneensa avioliittojuonen kertomataiteen keskiöön. Hän on otsikoinut romaaninsa määräisellä artikkelilla "THE" määrättömän sijasta. Samalla hän myöntää, että avioliitto ei enää ole entisensä, ja siksi siitä kirjoittaminen on niin vaikeaa.

---

Onko Eugenides unohtanut Helen Fieldingin Bridget Jonesin ja trilogian vanavedessä syntyneen massiivisen chick litin ja romanttisten elokuvien suon? Vai onko vieläkin niin, että pääasiassa naisten naisille kirjoittaman chick litin voi sivuuttaa kepeänä puuhasteluna, jolla ei ole mitään tekemistä vakavasti otettavan kirjallisuuden kanssa?

Että täysin tietoisesti voi sanoa, että minäpä uudistan kun sitä uudistamista on tapahtunut jo vuosikymmenten verran?

Ehkä olisi turvallisempaa puhua avioliittojuonen sijaan avioliittojuonista. Valinnan prosessi on mutkistunut ja moninaistunut, fyysiset ja metafyysiset kysymykset painottuvat eri kertomuksissa uusista näkökulmista käsin. Esimerkiksi maahanmuuttoon, seksuaalisuuteen tai naisen asemaan liittyvät kysymykset politisoivat avioliittojuonta eri tavoin.

Valinnasta on tullut myös identiteettikysymys. Chimamanda Ngozi Adichien Americanah pöllyttää avioliittojuonesta pölyjä kuvaamalla nuoren nigerialaistaustaisen Ifemelun etsintää Amerikan mantereella. Ifemelun deittailuvaiheet laajenevat lopulta käsittelemään tärkeitä kysymyksiä rodusta, kansallisuudesta ja ymmärretyksi tulemisesta. Sopivuus ei tarkoita Adichien romaanissa pelkästään luonteitten matchia - etnisyyden ymmärtäminen on iso osa toisen kunnioittamista. Ifemelu ei myöskään rajoita etsintäänsä suljettuun lähipiiriinsä verrattuna avioliittojuonen perinteiseen kylämiljööseen, vaan rakkautta tavoitellaan transnationaalisessa mittakaavassa. Kirjeet taas ovat korvautuneet modernilla teknologialla, ja vanha rakkaus saattaa olla vain klikkauksen päässä.

---

Kaikista muutoksista huolimatta avioliittojuonen keskiössä on edelleen nuori nainen, jonka on valittava. Yleensä vaihtoehtoja on kaksi, joskus tosin useampikin. Valinnasta muodostuu yhtälö, jossa muuttujina toimivat sosiaalinen ympäristö, omat toiveet, luonteitten yhteensopivuus ja vanhempien tuki (tai sen puute).

The Marriage Plotissa Madeleine saa boheemilta siskoltaan sinkkutytön selviytymispakkauksen. Boksi sisältää sormeen sattuvan renkaankin  - se vain sattuu olemaan kondomin kuminen reunus.

Kondomin rengas kertoo uudenlaisesta parien etsinnästä, jota määräävät tyystin erilaiset lait kuin Jane Austenin nokkelaa seurapiirimaailmaa. Genren alkutaipaleella ulossuljettu seksuaalinen nautinto ja ihmisten välinen vetovoima luovat äkkiä kehikon koko pariutumiselle. Seksi on teoksen kuvaamassa opiskelijamaailmassa ensimmäinen ja merkittävin ehto sille, kuinka onnistunut tulevasta liitosta muodostuu. Kun Madeline arpoo kahden kilpakosijan välillä, vanhempien unelmavävy Mitchell häviää epäreilusti Leonardille, jonka meriitit rajoittuvat tummiin silmäyksiin, maaniseen älykkyyteen ja kyltymättömään rakasteluun. Kun seksuaalinen vetovoima vastoinkäymisten seurauksena hiipuu, myös koko suhde ajautuu vaaralliselle kurssille.

Opaskirjana tässä hormonihäiriöisten sekasotkussa toimii Roland Barthesin rakkausdiskurssia purkava opus Rakastuneen kielellä, jonka myötä rakkaus ei enää tunnu samalta. Ihmiset rakastuvat Eugenidesin maailmassa vain siksi, koska ovat lukeneet rakkaudesta. Ja kuitenkin nuoret jumalat, joiden pitäisi hakeutua kaikkivoipaisessa älyssään ja ärsyttävässä itsetyytyväisyydessään järjen ja dekonstruktion lujittamalle maalle, hukkuvat tunteittensa kuohuihin.

---

Rakkaus herättää narsistisen toiveen omasta erityisyydestä: juuri minä voi rakastua ja rakastaa aikana, jolloin rakkaus tekee kuolemaa. Minä voi kohota tämän maailman yläpuolelle ja sublimoida oman rakkautensa kärsimykseksi tai uhraukseksi. Kun Mitchell ei saa Madelinea, hän matkustaa ympäri maailmaa ja päätyy viimein Intiaan pesemään kuolevien ruumiita. "This is the body of Christ", lemmentuskaa kärsivä sankari hokee itselleen, vaikka tuntuu samalla kaipaavan enemmän rakastettunsa ruumista. Rakkauden kuoltua jää tyhjä alttari, jonka palvonnan tarve hämmentää minää: helpompaa on kirjoittaa kirje, jonka toivoo jotenkin mystisesti nousevan merkittävämmäksi kuin kaikki mitä koskaan ennen on kirjoitettu. Ikään kuin rakastamisen myötä koko maailmankaikkeus voisi ankkuroitua johonkin pisteeseen tai merkitykseen, josta tulisi pysyvä. Minän tarinaa ei dekonstruoida kuten kaikkia muita rakkauskertomuksia, vaan siitä kirjoitetaan romaani.

Kolmikolla on omat tragediansa. Madelinen tragedia on olla keskinkertainen keskellä nerojen vyyhtiä. Rakkaus Leonardiin on kuin toive tulla erityisen ja komean rakastetun kaltaiseksi, kun taas Leonard kärsii juuri omasta erityislaatuisuudestaan ja siitä, että on kaikkea muuta kuin keskinkertainen. Avioliitto näyttäytyy murtuneelle mielelle keinona kasvaa ehjäksi. Nerous on Eugenidesin kuvaamassa maailmassa piikkikruunu, jonka kantamisesta mielialahäiriön ja yhteiskunnan välinen konflikti tekee lopulta mahdottoman. Mitchell taas kärsii latteasti siitä, ettei maailma olekaan sellainen, millaiseksi hän sen on kuvitellut. Henkinen kasvu tulee mahdolliseksi vain, kun minä voi luopua oman etunsa tavoittelusta ja nähdä toisen tarpeet ensisijaisena.

Avioliittojuonessa ei ole enää kysymys onnistuneista omistajasuhteista tai rakkausliitoista - nyt pitäisi ymmärtää emansipoituneita feministejä. Vaikka The Marriage Plot lupailee takakannessa kuvaavansa rakkautta uudenlaisten aatesuuntausten jälkeen, tuntuu feminismi jäävän lähinnä taustaväriksi. Henkilöt kyllä lukevat ranskalaisia naisajattelijoita, ja Madelinellakin on uusia ajatuksia viktoriaanisesta avioliittojuonesta, mutta näitä ajatuksia ja ajattelijoita ei missään vaiheessa päästetä ääneen. Feminismin vaikutus parisuhteisiin tiivistyy lopulta mauttomaan ja noloon kuukautisvitsiin, jota tiukkapipoinen ja karvajalkainen amatsoni ei suostu ymmärtämään.

Rankkaa.

---

George Eliotin Middlemarchissa Lydgaten ja Rosamundin kuvitelmat avioliitosta ovat romahtaneet. Kun pariskunta riitelee rahasta, Rosamund kiinnittää toistuvasti katseensa kauniiseen kukkavaasiin. Rosamundin olemus tuntuu riippuvan tuon vaasin varassa, eikä aviomies näytä ymmärtävän ostaneensa esineen, jonka elämän hartain toive on seistä esteettisenä objektina ja palvovan katseen kohteena näkyvällä paikalla. Ilman katsetta ja siinä tunnustettua kauneutta Rosamundin elämä menettää merkityksensä. Sen sijaan Lydgatelle juuri estetiikka ja palvonta merkitsevät vähiten - hän ei edes osaa katsoa vaimoaan niin, vaan haaveilee tulevaisuudesta, jossa Rosamund hyväksyisi hänen järkevät päätöksensä. Avioliitosta muodostuu valtataistelu, jossa molemmat rakastajat häviävät.

Idealismin ja todellisuuden jännitteestä on muotoutunut keskeinen elementti avioliittojuonen kudelmassa. Austenin romaaneissa juonirakenne rajaa avioliittoon liittyvät ongelmat usein marginaaliin tai jopa kokonaan juonen ulkopuolelle: Elizabethin ja Darcyn yhteisen elämän ongelmat jäävät lukijan kuviteltavaksi. Austenin kertomuksissa päähenkilön avioliitto näyttäytyy rationaalisena prosessina, johon päädytään pitkän harkinnan ja epäsopivien ehdokkaiden karsinnan tuloksena. Onnettomat ja epäsopivat valinnat koskevat sivuhenkilöitä, ja siten kokemuksellisuus onnettomasta liitosta jää uupumaan.

Toisin on viktoriaanisen ajan romaaneissa, kuten George Eliotin Middlemarchissa. Viktoriaanisen avioliittojuonen minä avioituu haaveittensa ja toiveittensa ajamana. Rakastettu on kuin minän parempi versio, ja liitto siten symbioottiseksi kuviteltu suhde, jossa molemmat voivat kurkottaa kohti valoa. Rakastetusta uhkaa tulla minän rakennusainetta, vapaasti muovattavaa materiaa. Halu ei olekaan enää halua rakastettua kohden, vaan halu suuntautuu lopulta itseen.

On ironista, että juuri Rosamundista tuntuu muotoutuvan koko teoksen mielenkiintoisin henkilö, vaikka hahmo on silkkaa performanssia ja pintaa. Juuri Rosamond kehittyy lopulta eniten, kun voi vihdoin myöntää - tosin vain hetkeksi - oman pikkumaisuutensa ja kasvaa hieman paremmaksi ihmiseksi.

Parhaimmat avioliittojuonet ovat siten usein myös kehityskertomuksia. Jonkin todellinen arvo ymmärretään vasta sitten, kun on melkein myöhäistä. Ja sankaritar ehtii vielä tekemään oikean päätöksen.

---

Eugenidesinkin romaanissa tapahtuu jonkinlaista kehitystä. Kyse ei tosin ole sankarittaren kehittymisestä - Madeline pysyy koko romaanin ajan aivan yhtä tasapaksuna ja litteänä kuin alussakin - vaan mieshahmojen egoilun hiipumisesta. Äänensä lisäksi Madeline menettää myös valinnan mahdollisuuden, kun miespuoliset ihastukset kokevat tietävänsä, mikä naisen todella tekee onnelliseksi tai onnettomaksi.

Ainoa raikas ja piristävä seikka The Marriage Plotissa on oikeastaan keskeisten henkilöitten teeskentelemätön itsekeskeisyys, etuoikeutettu elämä ja keskinkertaisuus. Raivostuttavat hahmot tuovat edes jotakin särmää ja jännitettä avioliittojuoneen, jossa kaikki tuntuu jo sanotulta.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää




Luin pääsiäisen aikoihin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää. Teos ylsi viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkakin mustana hevosena. Nappasin kirjan mukaani Hulluilta päiviltä, ja takakansi kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että päätin tarttua romaaniin saman tien.

Jaatisen romaanissa pahaolo kulkee suvun naisten mukana kuin pallo, joka sysätään aina seuraavan syliin. Sistinja toivoo itselleen idyllistä ydinperhettä, huolimatta siitä, että mies osoittautuu arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi. Tytär Hertta keskittyy lähinnä selviämään päivästä toiseen elämässä, jossa ei ole minkäänlaista jatkuvuutta.

Vanhempien toiveet ja halut asettuvat vastakkain lapsen tarpeitten kanssa. Lapsi, jonka on tarkoitus rakastaa ehdottomasti, täyttää ja korvata aukot äidin oman menneisyyden kipupisteissä, kantaa lopulta kokonaisen suvun laiminlyönnit niskassaan. Perheen pienimmän kehitys ja koulunkäynti jäävät vanhempien tulehtuneen suhteen ja päihdeongelmien jalkoihin.

Jaatinen kertoo tarinaa hitaasti, palaten ja uudelleen, välähdysten ja assosiaation avulla. Romaani kiertyy auki monesta eri näkökulmasta kerrottuna, kun sekä äidin että tyttären kokemukset samoista tapahtumista vuotavat yhteen virtaan. Kieli on fragmentaarista - särkyneet haaveet ja trauma jättävät jälkensä syntaksiin. Alkuun lukemisessa on tiettyä raskautta, joka johtuu aikahypyistä ja omintakeisesta kerrontatavasta, miltei nakuttavista ja keskeneräisistä lauseista. Ilmaisussa on pieni kikkailun vivahde, tosin tyylilliset ratkaisut motivoituvat myös temaattisella tasolla.

Kaksi viatonta päivää on pääasiallisesti tendenssiromaani, se siis ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kertomalla yhden suvun tarinan. Alkoholismi ei ole teoksessa parannettavissa rakkaudella - sen sijaan rakastamisesta maksettava hinta muuttuu ajan kuluessa yhä suuremmaksi ja kestämättömämmäksi maksaa. Sistinjan miehen hurmaavasta luonteenpiirteestä muotoutuu pian pakkomielle, ja pienistä yhteenotoista kasvaa henkeä uhkaavia väkivallantekoja. Elämä kiertyy uusien alkujen ja lupausten sykliseksi noidankehäksi, josta vapautuminen näyttää mahdottomalta. Työ ei sekään vastaa Sistinjan mielikuvia, ja ilman koulutusta mahdollisuudet tasapainoiseen elämään kutistuvat merkittävästi. Jaatisen teoksessa pahaolo ei palaudu yhteen alkusyyhyn, vaan muodostaa huonojen valintojen ja epäonnistumisten ketjun, jossa syyllisyyden osoittaminen on toisarvoista.

Jaatisen romaanin ongelmat eivät liity tarinalliseen ainekseen. Ajatus sukupolvia pitkin kulkevasta hädästä ja rakastamisen puutteesta vetoaa lukijaan, mutta kieli ja kerronta etäännyttävät. Kokemus hädästä ei oikein missään vaiheessa tule iholle, vaan jää jonnekin kauas, turhan irralliseksi. Syy tähän piilee romaanin fragmentaarisuudessa ja rakenteellisissa seikoissa. Mielestäni teos toimisikin paremmin, jos kerronnallinen kekseliäisyys olisi jäänyt pienempään rooliin ja antanut tilaa samaistumiselle. Nyt esimerkiksi teoksen loppu, jonka pitäisi toimia jonkinlaisena selittävänä ja kokoavana osasena kuvatulle kärsimykselle, osoittautuu lässähdykseksi. Jännite ei kanna enää loppuun asti, eikä viimeinen osa vaikuta edes niin huolitellulta kuin teos muuten.

En yllättynyt siitä, että teos pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Kaksi viatonta päivää käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita taiten, mutta ei unohda myöskään kielellisiä ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Tekstitaideteoksena Jaatisen romaani on kompleksinen ja harkittu. En silti yllättynyt siitäkään, että teos ei Finlandiaa voittanut, sillä kaikki tyylilliset ja rakenteelliset ratkaisut eivät ole täysin toimivia. Asetelma oli kiinnostava, mutta kokonaisuus ei onnistunut koskettamaan minua.

---
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää.
2014. Gummerus: Helsinki. 490 s.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max




Kun Toni Morrisonilta kysyttiin, miksi hän halusi kirjailijaksi, hän sanoi halunneensa lukea juuri tietynlaisen kirjan. Koska juuri sellaista kirjaa ei vielä ollut olemassa, Morrisonin oli itse kirjoitettava se. Näin syntyi romaani Sinisimmät silmät, joka on jättänyt pysyvän jäljen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Onneksi Leena Parkkinen on kirjoittanut juuri sellaisen kirjan, jonka minä olen aina halunnut lukea. Uskon nimittäin, että minusta ei tulisi yhtä hyvää kirjailijaa kuin Toni Morrisonista tai Parkkisesta. Nyt minulla on ilo nauttia kirjabloggaamisesta ja kirjallisuudentutkimuksesta, kahdesta asiasta, jotka tuntuvat erityisen rakkailta silloin, kun kohdalle sattuu jotakin näin upeaa.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on poikkeuksellinen kotimainen historiallinen romaani monessakin mielessä. Kertoja-asetelma ei ole ihan yleisimmästä päästä, sillä tarinaa kertoo toinen siamilaisista kaksosista, Isaac. Vaikka teoksen minäkertojia onkin vain yksi, kokemus tarinamaailmasta on kuitenkin kollektiivinen ja jaettu - Isaac syntyy, varttuu ja elää kiinni kaksoisveljessään, Maxissa. Lisäksi teoksen rakenne loikkii aikatasolta toiselle, ja toisinaan tarinamaailman todellisuuteen eksyy fiktion sisäistä sepitteellisyyttä.

Isaacin ja Maxin yhteinen taival alkaa vuonna 1900 Saksassa, ja päättyy vuonna 1932 Helsingissä. Isaacin rooli tarinassa on kertoa ja tarkkailla, kun taas Max ahmii elämää ja naisia ympäriltään. Väliin mahtuu veljeskateutta, mutta myös ihastumisia ja uusia tuttavuuksia. Erilaisuus ei tee elämästä helpompaa, mutta ei välttämättä vaikeampaakaan. Yhteenkasvaneet ruumiit herättävät mielenkiintoa, vaikka mielenkiinto harvoin Parkkisen romaanissa kasvaa kestäviksi ja syviksi ihmissuhteiksi. Tietyllä tapaa romaania hallitsee melankolinen pohjavire, joka syntyy jatkuvasta menettämisestä. Hylätyksi tuleminen ei ole Isaacille ja Maxille uusi asia, vaan tosiasia, johon on jatkuvasti varauduttava. Joskus on jopa parempi olla se, joka jättää ensin ja siten säästyy suuremmalta surulta. Kunnes sitten saapuu päivä, jolloin toivoisi että kaikki olisi mennyt toisin eikä palaaminen enää ole mahdollista.

Isaac kertoo veljelleen tarinoita siitä, kuinka heidän vanhempansa tapasivat toisensa tai millaista elämä voisi olla. Todellisuus ja Isaacin sadut eivät ole hierarkkisessa suhteessa keskenään, vaan tarinankerronta pehmittää ja paikkaa koettuja kärsimyksiä. Uskomusmaailmat elävät niin vahvoina romaanin sisällä, että lopulta todellisuus ja sepite sekoittuvat keskenään. Lukija ei aina tiedä, milloin Isaac kertoo Maxille keksimiään tarinoita ja milloin oikeita tapahtumia menneisyydestä. Sama efekti leimaa romaanin Angela Carterin Sirkusöitä muistuttavia sirkusvuosia, jolloin kasvukipuihin sekoittuu ripaus todellisuuden järkkymistä ja mystiikkaa. Sinun jälkeesi, Maxia voi lukea myös maagisena realismina.

Kaksostematiikka itsessään tuntuu jo aika loppuunkalutulta luulta kaunokirjallisuuden historiassa. On vainoharhaisia tarinoita, joissa kertomuksen minä juoksee itsensä perässä milloin milläkin kujalla, ja on tarinoita kielletyistä haluista, missä kaksosten kautta kuvataan esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Kuluneimmissa skenaarioissa kaksossekoilu saa jopa metafiktiivisiä ulottuvuuksia, kun kertojalla tai päähenkilöllä saattavat mennä tekijät ja fiktiiviset henkilöt sekaisin. Parkkinen ei teoksessaan kuitenkaan märehdi jo pureskeltuja kulkuja, vaan lähinnä konkretisoi ja kuvaa saman ruumiin ja kahden tajunnan ongelmallisuutta. Ja kenties juuri nämä seikat Sinun jälkeesi, Maxista poikkeuksellisen ja aikaakestävän kokonaisuuden.

Parkkinen onnistuu siamilaisten kaksosten näkökulmasta tuottamaan aivan uudenlaista kokemuksellisuutta historiallisen romaanin genreen. Toisaalta Isaac ja Max eivät ole koskaan yksin, toisaalta taas he ovat alati yksin - jakamisen ja ulkopuolisuuden teemat hahmottuvat teoksessa monimuotoisesti ja koskettavasti. Näkökulma ja ajasta toiseen siirtyilevä fragmentaarinen rakenne toimivat yhdessä huolitellun ja kuvailevan (muttei koskaan maalailevan) kielen kanssa, eikä kikkailuun tai melodraamaan ole tarvetta. Lukijana kiinnitin huomiota ainoastaan yksittäisiin sanavalintoihin, joita olisi vielä voinut pohtia lisää, mutta nyt en edes muista, mistä sanoista tai kohdista oli kyse. Menneisyyttä kirjoitetaan yhä enemmän nykyisyydestä käsin ja nykykielen ehdoin, eikä se välttämättä aina ole huono asia.

Romaanin loppu merkityksellistää otsikon uudella tapaa. Vaikka kertomus päättyykin, tarina jättää pysyvän jäljen lukijaansa.

---
Sinun jälkeesi, Max.
2009, Teos.
312 sivua,
Graafinen suunnittelu: Jussi Karjalainen.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Korukielen paluu


Viime aikoina olen törmännyt nykyromaaneihin, joissa kieli nousee monella tapaa itse tarinaa tai kerrontaa keskeisempään osaan. Metaforat vyöryvät toistensa päälle, kertoja assosioi villisti, uusia sanamuotoja ja sanontoja syntyy miltei jokaisella sivulla. Aina käytetty kieli ei niinkään edes esitä tai kuvaa mitään, vaan jopa irtoaa taustalla rullaavasta tarinasta. Kielellisesti koristeltu teos muistuttaakin monimutkaista, samanaikaisesti röyhelöistä, kiehkuraista ja sokkeloista rokokoo-korua, jonka päällepukeminen osoittautuu varsin hankalaksi tehtäväksi.

Koristeellisella kielellä en tarkoita sellaista kielellistä uudistamista, joka nivoutuu yhteen teoksen muodon, teeman tai kerronnallisten asetelmien kanssa. Sen sijaan viittaan kieleen, joka on tahallisesti ja keinotekoisesti kohosteista eikä korosta tekstuaalisen taideteoksen muita elementtejä millään tavalla. Koristeellinen kieli on siis tekstuaalinen ylijäämä, jonka yhteys ympäröivään teokseen on hämärtynyt tai uupuu kokonaan. Sille ei löydy funktiota tai syvempää tarkoitusta, paitsi lukijan hengityksen toistuva salpaaminen.

Toisaalta itsetarkoituksellinen röyhelöinti ja pompöösi kieliperformanssi voi jättää vieraaksi. Huomaan, että viimeksi kesken jättämäni teokset ovat olleet juuri tällaisia, kielellisesti kovin kuorrutettuja romaaneita. Kielellinen koristeellisuus ei ole tuonut näihin teoksiin uusia ulottuvuuksia, vaan lähinnä korostanut niiden kuluneita juonikuvioita tai kliseisiä henkilöhahmoja. Ne harvat krumeluuriset tekstit, jotka olen kahlannut sinnikkäästi loppuun, ovat olleet teemoiltaan tai kerronnallisilta valinnoiltaan niin mielenkiintoisia, että olen antanut niille anteeksi kielellisen hekumoinnin.

Mutta millaista tämä koristeellinen kieli on käytännössä? Millaisia kirjailijoita voisi lukea uuden kirjallisen rokokoon edustajiin?

Kotimaisista kirjailijoista ainakin Riikka Pulkkinen tasapainoilee viimeisimmissä romaaneissaan jo kiellisen idiotismin ja nerouden välillä. Romaanissa Totta muistamisen problematiikka ja kerroksisuus onnistuvat pelastamaan lukijan hautautumasta tukahduttavan koreilun alle, mutta viimeisin teos Vieras jää kaikessa kielellisessä muka-kekseliäisyydessään varsin tympeäksi tuttavuudeksi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on rimaa hipoen vielä kieltä uudistava taideteos, mutta metaforista kermaa olisi siinäkin voinut lusikoida vähemmäksi ilman, että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt. Aurinkoisia aamuja on teoksessa monia, eivätkä kaikki niistä valkene kielellisesti niin hienoiksi kuin toiset:

Nostan keittiön ikkunan sälekaihtimet ylös ja näen auringon heräävän metsän reunassa kuusenhavupatjalla ja avaavan silmät violetinpunaisen peiton alla. 
Kielikuva patjaltaan nousevasta auringosta ei näytä kuluvan kirjallisuudessa käyttökelvottomaksi edes sadassa vuodessa. Eikö olisi riittänyt, että aurinko olisi vain herännyt? Eikö siinä olisi ollut jo metaforisuutta ja personifikaatiota tarpeeksi? Miksi auringolla on vielä peittokin ja avattavat silmät?


Sekä Pulkkinen että Rauhala kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin - heidän teoksiaan on myyty paljon. Totta oli myös ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana, ja Taivaslaulu palkittiin Blogistanian Finlandialla. Korukielelle löytyy siis tilausta sekä korkeakirjallisuuden että tavislukijoiden keskuudessa.


Ei pidä ajatella, että korukielisyys olisi sukupuolittunut ilmiö, sillä miehetkin ovat kantaneet omat romuluiset helmensä osaksi kielellistä kukkaniittyä. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin Sudenmarja pursuaa kliseisiä luontometaforia ja animaalisen ihmisyyden tavoittelua kielen keinoin. Naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä kuvataan rinnastamalla peniksen hyväily ja kissan tassujen leivonta toisiinsa:

Naisen käsi liukui reittä myöten ylös, kohti haaroja. Kohtasi kohouman, hidastui siihen ja alkoi puristella housujen läpi. Kämmen aukeni ja sulkeutui, kuin kissanpentu lypsäisi maitoa emonsa nisästä.
Tämä on vain yksi niistä lukuisista kohdista, jotka saivat minut jättämään lukemisen kesken. Aluksi toivoin, että kyseessä olisi satiirinen lähestymistapa naisen ja luonnon jo kliseiseksi muodostuneeseen symboliikkaan, mutta naamani venähti, kun tajusin Sudenmarjan olevan ihan vakavissaan kirjoitettua setämäistä seksivauta.

Ei juuri helpota, että Sudenmarjaa on verrattu nyt vaikkapa Juhani Ahon tuotantoon. Sudenmarjassa kun ei ole minkäänlaisia merkkejä muodon uudistamisesta tai ajallisesti puhuttelevasta naiskuvauksesta, toisin kuin Aholla. Kyseessä on pikemminkin kielellisesti kömpelö ja etova fantasia, joka on ajastaan jäljessä ainakin sadalla vuodella.

---

Myös ulkomailla on herätty ihannoimaan kukkeaa kiemurointia. Viime vuoden The Man Booker Prizen voittajateos, Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North, tarjoilee sokeria ja tarkoituksetonta mannaa milloin missäkin välissä, vaikkapa nyt kertojan miettiessä seikkaluja naisen korvan pyörteissä:

he whispered into the coral shell of her ear, an organ of women he found unspeakably moving in its soft, whorling vortex, and which always seemed to him an invitation to adventure.
Lisäksi Flanagan tuntuu ihastuneen erityisesti sanoihin vortex ja wondrous - wondrous kuvailee teoksessa muun muassa naisen pakaroitten kaarta ja nännejä. The wondrous curve of her buttocks.

Kerrassaan viidenkymmenentuhannen punnan arvoista ihmeellisyyttä.

---

Oma suhteeni vallitsevaan trendiin on hieman kaksijakoinen. Toisaalta iloitsen sellaisista teoksista kuin Katja Ketun raju Kätilö, Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Maaria Päivisen On nälkä, on jano, mutta toisaalta taas huomaan välillä ihmetteleväni koristeellista kieltä ja sen loputtomalta näyttävää suosiota. Ilmiö muistuttaa kieltämättä kiusallisesti keisarin uusia vaatteita: mitä monimutkaisempaa ja koukeroisempaa, sitä enemmän ihastelua ja suitsutusta. Vaikka upeassa kielessä sitten kuinka olisi kyse vain hienolta kalskahtavasta homepöllytyksestä tai hölynpölystä.

En halua moralisoida ketään kirjallisten mieltymysten perusteella, mutta ehkä joskus on ihan hyvä muistuttaa, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Lisäksi välillä tuntuu siltä, että jo ihan itsessään hienot tarinat ja mielenkiintoiset kertomukset jäävät kielellisen ylijäämän jalkoihin. Korukieli ei välttämättä aina ole se viimeinen säihke, joka saa lukijan huokailemaan tekstuaalisen hurman partaalla, vaan joskus se saattaa vieraannuttaa ja etäännyttää liiaksi sekä syödä perustan muuten kovin mielenkiintoiselta kokonaisuudelta.

Parhaimmillaan kielellinen nokkeluus toki tuottaa kokonaan uudenlaisen tavan esittää fiktiivistä todellisuutta. Se avaa uusia ikkunoita kieleen ja mieleen, nostaa esille uusia puolia tutuista muodoista sekä luo uusia keinoja käsitellä vaikeita aiheita. Mutta yhtä hyvin kielellinen revittely voi koitua teoksen kirjalliseksi sudenkuopaksi, josta voi olla vaikeaa enää nousta yksinkertaisempaan ja terävämpään ilmaisuun.

Kaikki kirjailijat kun eivät voi olla monikafagerholmeja, eivät edes juhaniahoja.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Luin romaanin vieraalla kielellä



Vietin alkuvuodesta vähän yli kuukauden tuskaillen avoimien sanakirjojen keskellä tekemässä jotakin sellaista, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Pöydällä lepäsi avoinna Henry Parlandin Sönder (suomennettu nimikkeellä Rikki), ensimmäinen romaani, jonka tulisin lukemaan kokonaan ruotsiksi. Siksi tämä postaus käsittelee enemmän ruotsiksi lukemisen kokemusta eikä niinkään romaania itsessään.

Inspiraation lukuprojektiin sain pakolliselta virkamiesruotsinkurssilta. Ja onhan se nyt kumma, jos sanon opiskelevani Suomen kirjallisuutta ja haaveilevani tutkijan urasta, mutta en osaakaan toista Suomen virallisista kielistä ja joudun tästä syystä lukemaan tuoreet westöni ja fagerholmini käännöksinä... Suorastaan noloa. Asialle oli tehtävä jotakin.

Niinpä sattui, että normaalilla visiitilläni Akateemiseen päädyinkin silmäilemään englanninkielisten pokkareitten sijaan ruotsinkielisiä teoksia. Jotakin lyhyttä mutta kiinnostavaa pitäisi löytää. Ensimmäinen ongelmani koski huonoa ruotsinkielisten kirjailijoitten tuntemusta - en tiennyt nykykirjailijoista mitään enkä halunnut, että ensimmäinen ruotsiksi lukemani kirja osoittautuisi sisällöltään rosvosektoriksi, sillä varmasti joutuisin tappelemaan jo yksistään kielen kanssa ihan tarpeeksi. Päädyin lopulta valitsemaan noin 140-sivuisen teoksen, josta olin jo aiemmin jollakin kurssilla kuullut. Tämä teos oli siis suomenruotsalaisen Henry Parlandin ainoa romaani, Sönder.

Ensiksi on sanottava, että epätoivo ehti kalvaa moneen otteeseen. Ehdin ärsyyntyä omasta hitaudestani, unohtuneista sanoista ja laiminlyödystä kielitaidosta. Miksi en ollut tarttunut yhdeksännellä luokalla saamaani stipendikirjaan, vaan lykännyt lukemista vuodesta toiseen - niin pitkään, että lopulta kaikki sanat tuntuivat hukkaantuneen? Oli nöyrästi etsittävä lyijykynä ja raapustettava apuja marginaaleihin. Ensimmäinen luku täyttyi merkinnöistä ja suomennoksista, samaten toinen ja kolmas luku, eikä sujuvasta lukemisesta tai kielen hurmasta ollut tietoakaan. Tahkoaminen muistutti vastenmielistä pakkotyötä, ja joinakin päivinä minun oli lahjottava itseni suklaalla lukemaan teosta eteenpäin, jotta urakka ei olisi jäänyt kesken. Useasti kävi myös niin, että tarkistin jo aiemmin hakemiani sanoja uudestaan. Onnistumisen elämykset olivat tiukassa.

... Kunnes sitten jossakin vaiheessa havahduin siihen, että hetkeen en ollutkaan tarvinnut sanakirjaa. Että aloin jo muistamaan toistuvia ja vieraita sanoja, opin myös itsekseni muutamia ruotsin kielen johtimia ja toisinaan kykenin päättelemään sanan merkityksen ympäröivistä sanoista. Lukeminen helpottui siis huomaamattani, hiljalleen. Kun tajusin, että olin selviytynyt kokonaisesta luvusta ilman lexinin apua, tunsin vilpitöntä riemua. Sama ilo seurasi minua pakollisen ruotsinkurssin luennolle, kun huomasin muistavani joitakin Sönderin ilmauksia tai sanoja - olin siis oppinut ruotsiksi lukemalla uutta ja hyödyllistä. Jokin, mikä tuntui alkuun mahdottomalta ja tuskaiselta, olikin muuttunut palkitsevaksi ja mukavaksi ajanvietteeksi.

Kaikkia sävyjä en voinut silti mitenkään huomata, ja paljon muutakin oleellista jäi hämäräksi. En aina ollut varma siitä, olinko ymmärtänyt lukemani oikein, ja toisinaan jäin pohtimaan oliko sanakirjan ilmoittama käännösvaihtoehto sittenkään oikea. Ja toki törmäsin moniin sanoihin, jotka eivät missään vaiheessa minulle selvinneet tai avautuneet. Vieraalla kielellä lukemiseen kuuluu oleellisesti tietty vieraus ja ulkopuolisuus suhteessa kieleen, josta ei pääse kuin ajan myötä ja lukemalla sitkeästi eteenpäin. Sitä ennen on hyväksyttävä tietty verho, joka sumentaa sävyjä, mutta mahdollistaa tapahtumien ja merkitysten ymmärtämisen.

Mikään ei myöskään estä minua palaamasta Sönderiin joskus toisten, lukemaan ja tulkitsemaan uusiksi. Ei minun tarvitsekaan kerralla onnistua täydellisesti ja pilkkoa teosta pinoon. Tässä vaiheessa oli tärkeintä pysyä johdonmukaisena, siirtyä negatiivisesta positiiviseen ja kokea pieni pala kirjallista maailmaa toisella kielellä. Siinä suhteessa onnistuin erittäin hyvin.

Vieraalla kielellä lukemisessa on myös erityisiä kieleen liittyviä etuja, joita ei saa käännöksistä. Ensimmäinen etu koskee suoraa kontaktia kieleen: käännös on usein kotoutettu suomen kielelle ja kulttuurille, mutta kääntämättömässä teoksessa pääsee jotenkin lähemmäs kieltä ja kulttuuria kielen takana. En halua väittää, että käännös olisi jotenkin huonompi tai vähempiarvoisempi kuin alkuperäinen teos, vaan pikemminkin huomauttaa, että käännöstä ja alkuperäistä tekstiä ei voi verrata ja arvottaa suhteessa toisiinsa. Ne eivät yksinkertaisesti ole sama asia.

Toinen etu koskee erilaista, usein tarkempaa kosketusta kieleen. Lukiessani minulle vieraalla kielellä on mahdollista kiinnittää yksittäisten sanojen toistumiseen kenties enemmän huomiota. Sönderissä yksi tällainen sana oli esimerkiksi en smula - välillä sanaa käytetään merkitsemään konkreettisia murusia, mutta useammin sitä on käytetty merkityksessä "hivenen", esimerkiksi kuvaillessa sitä, kuinka joku henkilö hymyilee vain hivenen. Romaani on siis sanatasollakin rikki! Samalla toistuvat smula ja sönder viittaavat dagdrivare-sukupolven kirjailijan Ture Janssonin novelliin Knock me down, jossa määritetään ensimmäinen omaleimainen suomenruotsalainen kirjallinen liike epävakaaksi välisukupolveksi, jonka käsissä kaikki rikkoutuu ("Allt hvad vi gör smulas sönder"). En usko, että olisin havainnut yhteyttä teoksien välillä mikäli olisin lukenut käännöksen.

Romaanin lukeminen ruotsiksi vahvistaa myös arkipäivän kielitaitoa. Enää en koe niin isoksi kynnykseksi silmäillä ruotsinkielisiä tutkimusartikkeleita tai lehtijuttuja. Sanavarastoni on sekin kasvanut, mutta ennen kaikkea tapa, jolla luen, on kehittynyt sujuvammaksi kuin ennen. Yksittäisten sanojen töksähtelevästä tulkinnasta olen pikku hiljaa siirtynyt lukemaan laajempia kehyksiä hyödyntäen. En tarvitse sanakirjaa enää ihan niin usein, ja itsevarmuuteni kielitaidosta on lisääntynyt.

Tästä on hyvä jatkaa.

---
Sönder (1932).
SLS - Atlantis, 2014.
146 s.
Omlagsillustration: Johan Isaksson.
Omlags: Antti Pokela.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Irmari Rantamala: Harhama



Irmari Rantamalan mittavaa yli 1200-sivuista romaania voisi kuvailla Suomen kirjallisuuden oudoksi linnuksi. Harhamaa on mahdotonta sijoittaa pelkästään yhteen tekstilajiin - se on samanaikaisesti sekä kehityskertomus, dostojevskilainen tutkielma hyvän ja pahan kamppailusta sekä Jumalaisen näytelmän hengessä kirjoitettu lyyrillinen suurteos. Kaiken tämän lisäksi teos houkuttelee vielä omaelämäkerrallisiin tulkintoihin, sillä siinä on vahva tunnustuksellinen vire eivätkä päähenkilön vaiheet merkittävästi eroa kirjailijan (Algot Untolan) oman elämän seikkailuista ja onnettomuuksista. Päähenkilö, herra Harhama, etsii itseään vuoroin Venäjän sosialistisen vallankumouksen esimainingeista, bordellista, maaseudun huomasta ja femme fatalen sylistä. Äärimmäisyyksiin laajeneva henkilögalleria käsittää muun muassa Perkeleen ja enkeleitä, Raamatun langenneita hahmoja, talonpoikia, uusia messiaita ja yli-ihmisiä, noitia, pyhiä miehiä, madonnia ja huoria. Harhama on suomalaisen dekadenssin painon alla vajoava kukka, jossa hekumointi vielä levittää huumaavaa tuoksuaan.

Syntyessään Harhama saa lahjaksi äitinsä ja isänsä välisen kiistan, epäilyn Jumalan olemassa olosta. Naturalismin ajatukset degeneraatiosta toteutuvat siten myös Harhamassa, tosin sillä erotuksella, että rappio tuntuu liittyvän fin de sièclelle tyypillisesti kokonaisten kulttuurien tuhoon. Yläluokkaa kuvataan väsyneenä, juuttuneena ja moraalisesti ryvettyneenä, kun taas sosialistisen maailmankatsomuksen juurilta, Venäjän tehtaitten orjapajoista nousee uusi joukkoihminen, joka hänkin lopulta vain tavoittelee omaa vaurastumistaan toisten rikkauksilla. Harhama puolestaan yrittää kohota oman piinaavan etsintänsä yläpuolelle kirjoittamalla suurta teostaan Jumalaa vastaan sekä löytää arvoisensa kuvastajan, johon voi nietzscheläisen yli-ihmisen ideaaliansa peilata.

Harhaman monina eri ideaaleina, suurteoksen palvonnan kohteina, toimivat kovin erilaiset naiset. Magda, yläluokkainen seurapiirineito, on fyysisesti viallinen ja aiottu avioliitto täynnä noitien ennustuksia; Tamara, ristiverinen ja katkera ensi-ihastus seuraa Harhamaa tämän mukana kuin raivotar tai aito rakkaus; viaton ja perheensä puolesta uhrautuva Loolja on Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan kaksoisolento. Femme fatalea ja viimeistä Eevaa esittää näyttelijätär, rouva Esempio. Ideaalit toisensa jälkeen sortuvat, vain huoran kruunua kantava Loolja osoittautuu todelliseksi madonnaksi, johon Harhama katkerana kaikkia elämänsä naisia vertaa.

Etsintää ja henkistä hapuilua rytmittää kosmisiin mittoihin kohoava kiista, johon Perkelekin ottaa armeijansa kanssa osaa. Allegoriset kuvat, eri synteihin houkuttelevat alttarit ja enkelit seuraavat toinen toisiansa. Kuvien kaavamaisuus ja Raamatusta lainatut ja hekumoiden uudelleenkirjoitetu kohdat luovat teoksessa illuusion ikuisesti pyörivästä noidankehästä, jossa ihminen on tuomittu lankeamaan yhä uudestaan. Vain kuvat ja alttari vaihtuvat, mutta sielu sortuu ikuisesti. 

Kaiken pohjalla värisee elävä, metaforinen ja katkeileva kieli. Lauseet liittyvät toisiinsa usein kolmen pisteen yhdistäminä. Kaisa Kurikka (1) on tulkinnut Harhaman lauseita erottavia merkkejä spatiaalisesti katkoksen ja välitilan kautta: dekadenssi on katkos murtuneen todellisuuden ja ideaalisen tilan välillä. Itse jäin pohtimaan, voisiko pisteitä lähestyä merkkeinä lyyrillisyydestä, vihjeenä lukea lauseita ja rivejä allekain ja samanaikaisina, ajattomasti kuin runoa:

Kuului hirveä räjähdys ... Äärettömyyden osa tuli tulimerenä ... Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan ... Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta ... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut ... Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä ... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa ... Tappelivat tiestä ... tuhosivat toisiansa ... kierivät tulikerinä ... huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa ... (osa II, s. 86.)

Ja vertailun vuoksi:

Kuului hirveä räjähdys
Äärettömyyden osa tuli tulimerenä
Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan
Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta
Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa
Maailmoiden syntymähetki oli joutunut
Tulisumuhirviö oli haljennut tuskiinsa
Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä
Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sekahirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot
Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa
Tappelivat tiestä
tuhosivat toisiansa
kierivät tulikerinä
huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa 
Toisiinsa kietoutuvat sisäkkäisyydet, mahdottomat kuvat tiloista ja asioista jotka lopulta syövät tai kumoavat itsensä, ylittävät ajan symbolistisen logiikan ja kurkottavat jo kohti surrealistista kuvaamisen tapaa. Harhama on outo kirjallinen sekasikiö, joka vanhoillisesti inhoaa omaa rappiotaan ja uskottelee lukijalleen jossakin kaiken kiiman ja kunnianhimon keskellä piilevän pelastuksen. Samanaikaisesti teos ponnistaa hekuman voimalla yli todellisuuden rajojen, kohti uutta ilmaisua ja näkemisen tapaa.

---

(1) (s. 133-136.) Kurikka, Kaisa (1998): "Elämä on tulikuuma kultavuode..." Irmari Rantamalan Harhaman dekadentti tila. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen (toim.): Dekadenssi vuosisadan vaihteessa ja kirjallisuudessa. SKS: Helsinki. s. 127-142.

---
Irmari Rantamala: Harhama, I-II (1909).
1975, Karisto: Hämeenlinna.
I osa 658 s. & II osa 565 s.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Don DeLillo: Falling Man


9/11. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut.

Don DeLillon Falling Man kertoo erään perheen tarinan koko maailmaa ravistelleen terrori-iskun keskellä ja jälkeen. Falling Man kertoo traumoista, ihmisen tarpeesta paeta ja samalla maanisesti elää uudelleen kokemansa katastrofit, huojunnasta lähtemisen ja jäämisen välillä. Samalla romaanissa käsitellään menetystä, sanojen ja muistojen katoamista, identiteetin järkkymistä. 9/11 sekä erottaa että yhdistää ihmisiä DeLillon tarinamaailmassa.

Äiti Liannen hahmossa seurataan vanhojen tarumojen puhkeamista katastrofin keskellä. Lianne yrittää kontrolloida elämäänsä syöksymällä päin pelkojansa, ennakoimalla luopumista ja menetystä. Kun Liannen isä ei ole suostunut kohtamaan alkavaa muistisairauttaan vaan ampunut itsensä, Lianne on tuomittu toistamaan isänsä menetystä ja rinnakkaista, kadotettua elämäpolkua. Hän johtaa alzheimerista kärsivien kirjoitusryhmää erottamatta, milloin ryhmän jäsenet kertovat tarinoita itselleen, milloin taas Liannea varten.

Falling Manissa henkilöt eivät löydä tukevaa pohjaa, vaan tasapainoilevat jatkuvasti liukkaalla ja viettävällä pinnalla. Isä Keith ajautuu etsimään turruttavia nautintoja onnettomuuden jälkeen, toisaalta taas hän ei voi sivuuttaa sitä, mitä on tapahtunut. Hän palaa ja pakenee, loputtomiin.

Kaiken keskiössä on shokeraava, toistuva, järjetön performanssi. Putoava mies hyppää rakennusten katoilta ympäri kaupunkia, eikä yleisö tiedä miten taiteentekijään pitäisi suhtautua. Mitä tästä kaikesta täytyisi oppia? Putoavassa ruumiissa merkityksellistyvät kaikki ne tunteet, jotka ovat katastrofin myötä luiskahtaneet kielen ulottumattomiin. Kun perheen poika suuntaa kiikarinsa kohti taivasta, uusien "Bill Lawtoneitten" varalta, perhe ei enää tiedä, miten vakuuttaisi lapsensa siitä ettei mitään pahaa tapahdu. Luottamus elämän kantamiseen on järkkynyt lopullisesti.

DeLillon teos ei ole täydellinen romaani. Keskeltä se on jopa tylsä, jännitteetön ja laahaava, mutta osat nousevat lopulta kokonaisuutta tärkeämmiksi ja merkittävimmiksi. Isot teemat, mestarillinen kieli, lukijan pohdinnalle jäävä tila ja trauman logiikan pohdinta yksilötasolla tekevät teoksesta unohtumattoman lukukokemuksen. Ei käy myöskään kieltäminen etteikö teos olisi (etenkin Charlie Hebdon jälkeen) edelleen ajankohtainen. Olemme edelleen aseettomia terroritekojen edessä, emmekä vieläkään ole oppineet puhumaan siitä kaikesta, mitä näihin ihmisyyttä vastaan kohdistuviin rikoksiin kietoutuu.

Luulenpa, että Falling Man kulkee mukanani vielä pitkään.

---
Falling Man (2007).
Picador.
246 s.
Cover Photograph: Katie Day Weisberger

lauantai 17. tammikuuta 2015

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano


Hengästyttää, hämmästyttää. Mitä olenkaan juuri lukenut?

Maaria Päivisen romaani On nälkä, on jano uudistaa hienosti kotimaisen romaanikirjallisuuden kenttää. Kieli rouskuu rikki, syntaksi hajoaa ja lauseet katkeavat eri virkkeisiin.

Juonellisesti Päivisen romaanissa tapahtuu kovin vähän. Teos sisältää toki kielelliseksi hekumoinniksi, parodiaksi ja farssiksi yltyviä seksikohtauksia ja raastavaa erontuskaa, mutta pääpaino pysyy aina kielessä. Tapahtumat luovat lähinnä näyttämön ja taustan, jota vasten kertojan monologit ja (mies)huorissa vierailevien naisten mietteet peilautuvat. Romaania on jopa mahdollista tulkita siten, että päähenkilöä vertaa suomen kieleen, joka ajatuu eron kautta kriisiin. Kieli repeytyy, mutta samanaikaisesti kerronta vapautuu kahleistaan.

Emilie, tarinan antisankaritar, on tullut elämässään hajoamispisteeseen. Läpi romaanin hän keikkuu räjähdyksen partaalla, kieriskelee tuhoamisen fantasioissa ja kihisee kiukusta. Erityisesti meluinen naapuri seksimölyineen saa järjestystä rakastavan Emielin roihahtamaan:
"Raivo porisi veressä. Pulssi kiihtyi, ei ollut laskeutua tavalliseksi ollenkaan. Tyyntyäkseen edes hieman Emilie mekkaloi mahdollisimman varhain mahdollisimman ärsyttävästi ja mahdollisimman tavoitteellisesti. Tunki korvatulpat syvälle korvakäytäviinsä ja paukutti kattilankansia makuuhuoneessa, siinä missä oletti Jaskapaskajeen makoilevan, siinä missä sen sänky kenties sijaitsi" (s. 77.)
Tuhoamisen, meluamisen ja rikkomisen myötä syntyy vapaus:

"Rytmi oli täydellisen kadoksissa mutta Emilien korvissa soi vapaus. Suonissa virtasi omituinen laakea ymmärrys. Koko kehon valtasi onnistumisen ilo kun hän purki raivoaan ja jyskytti sananvapauttaan ilmoille syke ja ilme kiihkeänä samalla kun häntä huimasi ja janotti." (s.77.)

Kun järjestykset ja tutut kaavat särkyvät, romaani löytää uuden tavan kertoa ja luoda fiktiivistä maailmaa. Tuhoamisen kautta syntyykin jotain uutta ja tuoretta, ennenkokematonta.

Samalla vimmalla On nälkä, on jano rouskuttaa myös kliseitä, jauhaa niitä parodiaksi ja liioittelee, niin että lopulta on mahdotonta sanoa, missä kritiikki loppuu ja hyberpola alkaa. Ehdoton suosikkikohtani teoksessa oli kolmannen uhrin häpäisy, jossa kukkametaforin varustautunut nainen vaatii vaginansa hurmioitunutta palvontaa ja mystifiointia:

""Hivele samalla, lausu jotain kaunista", ohjaan miehen pään alttarilleni, "nuuhki sitä, eikö ole hellyttävä tuoksu, ihan kuin kevätmetsä! Kuvittele meidät sinne kuljeksimaan pitkin polkuja, tammet humisevat ja me kaksi käsi kädessä, käet kukkuvat, pöllöt tarkkailevat, mustarastaat rapisevat ruohikossa! Ja purot, solisevat sisälläni kuin halu. Haluan sinua", huokailen, "minun suppukukkani kaipaa sinua, antaudu, laita sinne kieli". (s. 49.)
Vaikka Päivisen romaanissa "nainen orjuuttaa miehiä", kyseessä on parodioitu orjuutus. Luonnon ja naiseuden kuluneilla metaforilla leikitellään (Reidar Palmgrenille voisi tehdä ihan hyvää lukaista tämä), mutta niin leikitellään feminismin puhkitoistelluilla naisutopioillakin. On nälkä, on jano pakenee lopullisesti selittävää niskaotetta ja lokeroivia kategorioita, se ei alistu pureskeltavaksi. Tällaisen teoksen vastaanottaminen vaatii lukijalta aivoja ja ajatustyötä, kykyä ja halua nauraa valmiille totuuksille. Hyvä!

Ainoa asia, jota jään harmittelemaan, liittyy kotimaisen kirjallisuuden tämänhetkisiin trendeihin ja siihen, että tällaiselle kokeilevalle ja rikkovalle teokselle ei ole tilausta suuremman yleisön keskuudessa. Juonivoittoisuudella, historiallisilla kehityskertomuksilla, selkeillä linjoilla ja suurilla teemoilla mennään ja kovaa, eikä On nälkä, on jano sovi näihin muotteihin. Harmi, sillä ulkomailla esimerkiksi Eimear McBriden esikoisromaanin A Girl is a Half-formed Thing kaltaiset kokeilevat ja kieltä hajottavat teokset kahmivat jo palkintoja sekä tekevät rakoa isompiin markkinoihin.

Eipä vaan Suomessa, vaikka nälkä ja jano vain yltyvät.

Tätä on saatava lisää.

---
On nälkä, on jano (2014).
Into, 2014.
257 s.
Kansi: Elina Salonen.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Amanda Foreman: Georgiana, Duchess of Devonshire



Ensikosketukseni Devonshiren surullisenkuuluisaan herttuattareen tapahtui kotisohvalla muutama vuosi sitten. Olimme J:n kanssa lainanneet hehkutetun draaman, The Dutchessin. Luvassa oli todellakin täyslaidallinen äärimmäistä tunnekuohuilua: raiskausta lähenteleviä seksikohtauksia, itkua ja menetystä, kieroilua ja mustasukkaisuutta. Poloinen Georgiana Cavendish joutuu elokuvassa sietämään julmaa ja tunneköyhää miestään, nöyryyttäviä yhdyntöjä ja yksinäisyyttä. Kaiken lisäksi Georgiana huomaa, ettei voi luottaa keneenkään, kun hänen paras ystävänsä Elizabeth Foster keinottelee itsensä kolmanneksi osapuoleksi keskelle onnetonta avioliittoa. Ilonaiheet jäävät Georgianan elämässä kovin vähiin.

Tällaisen tunteisiin vetoavan elokuvan tarkoitus on varmasti puristaa katsojasta mahdollisimman monta kyyneltä ja huokausta, jättää lähtemätön vaikutus ja päiviä kestävä ahdistus. Minulle kaikki kuvattu sadismi ja kärsimys oli jo liikaa, ja huomasin vain etääntyväni leffan naisrukasta. En siis kokenut, että olisin missään vaiheessa samaistunut Georgianan hahmoon tai sympannut herttuatarta keskellä hirveyksien jatkuvaa sarjatulta. Historiallisuus taas tuntui toimivan elokuvassa lähinnä eksoottisena taustana. Katsomani leffa esitteli minulle random-nyyhkyromaanihenkilön vanhahtavilla mausteilla, ei elävää ihmistä tai mennyttä todellisuutta.

Amanda Foremanin elämäkerta Georgiana, Duchess of Devonshire ei esittele leffasta tuttua Georgianaa. Foremanin elämäkerta esittelee naisen, joka kyllä joutuu koetelluksi, mutta joka samanaikaisesti kehittää uskomattomia keinoja selviytyä, luo muotia, osallistuu poliittiseen elämään ja solmii elinikäisiä ystävyyssuhteita. Foreman ei pyri esittämään Georgianaa pelkästään uhrina, sillä yhtä hyvin herttuatarta voisi tulkita etevänä juonittelijana, häikäilemättömänä uhkapelurina tai nerokkaana muodinluojana. Georgianan hahmossa tuntuvat yhdistyvän monet eri ihmistyypit, ja Foreman kuvaileekin herttuatarta eri paradoksejen ilmentymänä. Elämäkerta ei yritä sovitella tai selitellä näitä ristiriitoja, vaan ammentaa niistä erilaisia pohdiskeluja ja tulkintoja.

Foreman törmäsi Georgianaan ensimmäistä kertaa valmistellessaan väitöskirjaa jostakin aivan muusta. Foreman kertoo, että juuri Georgianan vahva ääni lumosi hänet:
"I was reading a biography of Charles Grey, later Earl Grey, by E. A. Smith, and came across one of her letters. (...) I was struck by her voice, it was so strong, so clear, honest and open, that she made everything I subsequently read seem dull by comparison." (s. xiv)
Tämän jälkeen Foreman anoi Oxfordilta lupaa vaihtaa väitöskirjansa aihetta. Georgianan elämäkerta syntyi väitöskirjan jälkituotoksena, joten sitä edeltää kattava tieteellinen tutkimus. Foremanin teos onkin täynnä täsmentäviä alaviitteitä, ja Georgianan elämä on kudottu osaksi laajempaa poliittista ja ajallista kehystä. Samalla Foreman ottaa myös kantaa esimerkiksi 1700-luvun naisten mahdollisuuksiin ja asemaan yhteiskunnassa sekä uudistaa käsitystä ajan poliittisesta toiminnasta. Tästä syystä esimerkiksi Goergianan syrjähyppy ja mahdollinen lesbinen suhde Elizabeth Fosteriin jäävät vähemmälle huomiolle (toisaalta Foreman huomauttaa, että Georgianan kirjeenvaihtoa sensuroitiin tämän kuoleman jälkeen, mikä rajaa tutkijan mahdollisuuksia saada tietoa Georgianan läheisistä ihmissuhteista). Kyseessä ei ole siis viihteellinen elämäkerta, ja mikäli sellaista odottaa, voi Foremanin teos olla paikoin puuduttavakin. Mutta jos elämäkertaa lukiessaan haluaa matkustaa hetkeksi menneisyyteen, palata sieltä vähän viisaampana ja ymmärtää paremmin menneisyyden ihmisiä ja heidän ratkaisujaan, Foremanin teos on napakymppi.

Foremanin viehtymys Georgianan ääneen kuuluu ja näkyy myös lopputuloksessa. Elämäkerta sisältää paljon kirjekatkelmia, ja välillä tosiaan kuulin Georgianan äänen päässäni. Foremanin teos jättää siis menneisyyden ihmisille tilaa kertoa tapahtumista omalla äänellään sekä antaa heille siten mahdollisuuden kuvailla omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Kuvatessaan esimerkiksi sairauksia tai ajan muotia Foreman käyttää ajan sanastoa, mikä elävöittää kertomusta ja vieraannuttaa juuri sopivasti. Foreman kertoo lisäksi esimerkiksi Chatsworthin kartanossa kehittyneestä omasta puhetavasta, jota imitoimalla Devonshiren pariskunnan läheiset ystävät ja tuttavat pystyivät osoittamaan kuuluvansa ajan suosituimpaan seurapiiriin: venytetyt vokaalit ja lapsellinen lässytys suorastaan piinaavat lukijaa.

Georgiana, Duchess of Devonshire on yhtäaikaisesti viihdyttävä lukunautinto, koskettava katsaus mielenkiintoiseen ihmiskohtaloon sekä ajatteluun inspiroivaa historiantutkimusta. Sitä lukee kuten romaania. Lisäksi Foremanin kirjoituksen ansiot eivät jää koskemaan yksistään menneisyyden elävöittämistä, vaan tavislukijan on mahdollista tarkastella myös aikaisempaa historiantutkimusta uudesta näkökulmasta. Foreman sivaltaa elämäkerran lopussa sekä miesten saavutuksiin keskittynyttä poliittista historiaa että feminististä tutkimusta:
"Ironically, Georgiana's political achievements, not to mention the activities of her female contemporaries, have been obscured by the rigidity of modern academic fashion. Most political historians generally follow a conservative approach and ignore the role of women tout court. Most feminist historians concentrate on 'women's occupations' and therefore ignore the world of high politics." (s. 403)
Foremanin teos muistuttaa lukijaansa siitä, että politiikka on monimuotoinen käsite, joka laajenee istuntojen ja päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka naisilla ei olisikaan ollut suoraa poliittista valtaa, he ovat kuitenkin jo 1700-luvulla olleet tärkeitä tekijöitä poliittisissa kampanjoissa, ja lisäksi esimerkiksi seurapiiriemännillä on ollut sosiaalista vaikutusvaltaa, jonka avulla on ollut mahdollista painostaa päätöksentekoa. Foreman peräänkuuluttaakin historiantutkimuksessa kyseenalaistamista ja vuoropuhelua -  kriittistä ja monimuotoista keskustelua, joka leimaa Georgianan ansiokasta elämäkertaa.

--
Georgiana, Duchess of Devonshire (1998).
Flamingo, 1999.
463 s.
Cover painting The Duchess of Devonshire by Thomas Gainsborough.

torstai 8. tammikuuta 2015

Itsekkäät ja ahneet naiset valloittavat maailman - eli mikä feminismissä pelottaa

TwAK on pääasiassa kirjablogi, mutta koen myös tärkeäksi käsitellä ja sivuta itselleni läheisiä aiheita. Tällä kertaa luvassa on pintapuolinen katsaus feminismiin.

Viime aikoina (tai vuosina, riippuu, katsooko ilmiötä kansallisessa vai kansainvälisessä kontekstissa) mediassa on tuntunut kiertävän meemejä ja kannanottoja, joissa reagoidaan voimakkaasti feminismiin. Feminismi esitetään etuoikeutettujen naisten ääriliikkeenä, joka kääntyy radikalismissaan alistamaan milloin miehiä, milloin toisia naisia ja jopa tehotuotettuja eläimiäkin. Lisäksi some-ilmiöitten kommenteissa esiintyvät feministiset kannanotot esimerkiksi seksistisiin vitseihin kuitataan nipottamisena ja huumorintajuttomuutena.

Miksi?

Minulle feminismi edustaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Totta kai minulla on oma lehmä ojassa - en halua tulla syrjityksi työnhaussa sen perusteella, että voin tulla raskaaksi. En myöskään suostu työskentelemään 20-30% prosenttia pienemmällä palkalla kuin mieskollegani. Siksi päätinkin pohtia muutamia uskomuksia ja harhaluuloja, joita feminismiin yleensä julkisuudessa liitetään.


"Ei tarvitse vetää hernettä nenään"

Jos erehtyy kritisoimaan jotakin seksististä heittoa, vitsiä tai meemikuvaa, saa heti syytteitä omasta huumorintajuttomuudestaan. Tarvitseeko kaikkea aina ottaa niin tosissaan? Sehän oli vain vitsi!

Oliko?

Huumori ei itsessään ole pahaa. Miltei kaikelle voi nauraa, ja huumori saattaa tuottaa ahtaaseen kulttuuriseen tilaan tai ympäristöön paljon kaivattua uutta ilmaa. Huumorin avulla voidaan myös kritisoida yhteiskunnallisia epäkohtia ja tuottaa uusia näkökulmia vanhentuneisiin ajattelumalleihin.

Toisaalta huumorin avulla yhtä lailla ylläpidetään ja uusinnetaan stereotypioita. Huumorin avulla voidaan myös oikeuttaa halventamista,  alistamista ja vähättelyä. Hyvä esimerkki ovat naiskuskit. Autoa ajavat naiset joutuvat yleensä harvemmin onnettomuuksiin kuin miehet, mutta silti naiset ovat paljon epävarmempia omista ajotaidoistaan. Voisiko tämä johtua siitä, että nainen auton ratissa on aina vitsi? Että kukaan muija ei osaa taskuparkkeerata? Entäpä, jos nainen ratissa ei olisikaan vitsi, vaan esimerkki? Voisiko tämä vaikuttaa miesten onnettomuustilastoihin?

Kaikki vitsit eivät ole hauskoja, eikä kaikille vitseille tarvitse nauraa vain siksi, että ne ovat vitsejä. Myös huumoria voi ja pitää kritisoida.


"Entäs isät, somalitytöt, kiinalaislapset, nälähädän uhrit ja koe-eläimet?"

Monesti törmää pelkoihin siitä, että ajamalla naisille tasa-arvoisia oikeuksia päädytään alistamaan tai unohtamaan toiset (vähemmistö)ryhmät. Tällainen argumentointi pelaa usein vaihtoehdottomuudella ja vastakkainasetteluilla: miehien ja naisten oikeudet eivät ole kehitettävissä yhdessä, tai keskittymällä esimerkiksi naisten palkkoihin Pohjoismaissa unohdetaan naisten ympärileikkaukset Somaliassa ja whatnot.

Feminismi ei aja naisille etuoikeuksia, vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa ei myöskään voi mielestäni ajatella pelkästään rajallisina resursseina, joiden jakaminen on aina toiselta pois. Naisten oikeuksien kehittäminen palvelee koko ihmiskunnan etua, ei pelkästään naisten etuja. Se, että kirjoitamme esimerkiksi uusiksi naisten historiaa tai nostamme keskiöön naisten kokemaa väkivaltaa, ei tarkoita, että haluaisimme esittää maailman mustavalkoisena tai väittää, että miehiä kohtaan ei kohdistu väkivaltaa. Kyse on uusista näkökulmista ja huomion kohdistamisesta , ei piilottamisesta tai vääristelystä.

Yksi liike ei koskaan voi poistaa kaikkea maailman epäoikeudenmukaisuutta. Se ei vain ole mahdollista. Jos ongelmia aletaan priorisoimaan tai väittelemään niiden suuruudesta, keskitytään ristiriitojen ratkomisen sijaan tyhjänpäiväiseen kiistelyyn. Toki voidaan sanoa, että nälänhätä on tärkeämpi ongelma kuin vaikkapa naisten palkat Pohjoismaissa. Tämä toteamus ei kuitenkaan poista naisten ja miesten palkkojen välistä kuilua Pohjoismaissa, se vain vie huomiota pienemmiltä epäkohdilta ja antaa tekosyyn torpata kaikenlaisen toimimisen. Lisäksi ongelmien arvottamisesta syntyy loputon ketju, joka tuottaa lopulta vain häviäjiä. Jokainen meistä voi osallistua tasa-arvoisemman ja paremman maailman rakentamiseen, se ei ole pelkästään feminismin velvollisuus.

Femismi on saanut historiansa aikana paljon kriitiikkiä siitä, että se ajaa lähinnä länsimaisten keskiluokkaisten valkoihoisten naisten oikeuksia. Osaltaan tämä kritiikki on ollut ansaittua, mutta siihen on myös reagoitu. Nykypäivän feminismissä puhutaan paljolti intersektionaalisuudesta, jossa naiseutta määrittelevät monet eri tekijät, kuten rotu, luokka, seksuaalinen suuntautuminen ja kansalaisuus. Myös naiseuteen liittyy sisäisiä hierarkioita, valta-asetelmia ja epäoikeudenmukaisuutta. Moni ei myöskään pidä feminismiä enää järjestäytyneenä ja yhtenäisenä liikkeenä, vaan haarautuneena ja erikoistuneena. Nämä asiat tuntuvat usein unohtuvan, kun kritisoidaan feminismiä muka etuoikeutettujen länsimaisten naisten liikkeenä.

"Feminismi vääristelee faktoja ja historiaa"

Ensiksi haluan sanoa, että Eevan tyttäret ei ole tieteellisesti korkeatasoista historiantutkimusta. Feminismin nimissä on tehty (ja varmasti tehdään) provosointia, syyttelyä ja tiesmitä. Mutta niin on tehty monen muunkin liikkeen. Yhden ihmisen tulkinta tai sovellus jonkin liikkeen perusajatuksista ei välttämättä vastaa kokonaisen liikkeen ideologiaa tai oikeuta tuomitsemaan kaikkea feminististä tutkimusta vääristelynä ja provosointina.

Myönnän, että joskus olen törmännyt feminismin nimissä esitettyihin yksinkertaistuksiin ja mustavalkoisuuteen. Siksi myös feminististä tutkimusta pitää voida kritisoida ja kehittää. Mutta että näin voi tapahtua, kritiikin täytyy olla rakentavaa ja ymmärtävää, ei hyökkäävää ja tuomitsevaa. Sokeudesta ja huutamisesta seuraa vain lisää sokeutta ja huutoa.

Kuten jo mainitsin, tiettyjen ongelmien nostaminen keskiöön ei tarkoita sitä, että väittäisimme toisten ongelmien kadonneen. Tutkimusten ja tieteentekemisen arvioinnissa tulisikin ottaa huomioon näkökulmiin liittyvät rajaukset ja painotukset - yksi teos tai tutkimus ei voi kuvata ja esittää kaikkea. Jos kirjoitetaan vaikkapa naisten prostituution historiasta, ei se tarkoita, etteivätkö miehetkin olisi toimineet prostituoituina. Kyse on edelleen näkökulmasta ja siitä, mihin halutaan keskittyä ja mitä nostaa esiin.

Miksi sitten kirjoitetaan naisten historiaa?

Niin sanottu naishistoria (herstory) koetaan usein uhkaksi, aivan kuin keskittymällä naisten kokemuksiin, tekoihin ja saavutuksiin historiassa väärenneltäisiin ja unohdettaisiin miesten historia. Historiaa ei kuitenkaan tarvitse lähestyä näin mustavalkoisesti, vaan näkökulmia voi ajatella toisiaan täydentävinä, kommentoivina ja kritisoivina. Historia kun kuitenkin on rikastuva tiede. Miesten näkökulmasta kirjoitettua historiaa on myös ehditty kirjoittaa (ja kirjoitetaan edelleen) jo vuosisatoja, joten en ymmärrä, miten muutaman vuosikymmenen vaikuttaneet suuntaukset voisivat äkisti hävittää kaiken aikaisemman perinteen.

"Feminismistä on tullut muotiaate, joka on menettänyt kaiken uskottavuutensa"

Minusta feminismiä ei koskaan voi olla liikaa, päinvastoin, mitä enemmän, sitä parempi. Toki täytyy tehdä ero yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja t-paidan ostamisen välille, mutta nämäkään eivät aina ole toisensa poissulkevia asioita. Jos t-paita tai Beyoncen feminismi innostavat ajattelemaan kriittisesti ja ajamaan tasa-arvoa, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan.

"Suomi on sinkkuja täynnä - nirppanokille akateemisille femakoille eivät enää tosiduunarit kelpaa"

Ei kelpaa, olen samaa mieltä. Ja hyvä näin, sillä jokaisella on (sukupuolesta riippumatta) oikeus valita kumppaninsa itse.

---

Pahoittelen, jos väänsin liikaa rautalangasta. Joskus vain tuntuu, että näistä jutuista ei koskaan voi tarpeeksi vääntää, vaan aina löytyy joku, joka haluaa tahallaan käsittää väärin.

Toivon kaikille TwAKin lukijoille tasa-arvoisempaa ja parempaa maailmaa.


tiistai 6. tammikuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu




Sentimentalismi tuntuu tekevän paluuta kaunokirjallisuuteen (jos se koskaan olikaan kadonnut). Pauliina Rauhalan kohuttu ja kiitetty esikoisromaani Taivaslaulu on hieno yhdistelmä tendessiromaania ja sentimentalistista kerrontaa. Aleksin ja Viljan tarina on täynnä koskettavia käänteitä mutta myös avoimia ja huutavia kysymyksiä, joita ei voi romaania lukiessa sivuuttaa. Avioparin ongelmien kuvaus laajenee kritisoimaan uskonlahkoa ja ympäröivää yhteiskuntaa; sitä, kuinka naisen keho on se paikka, jossa vakaumukset ja normit tekevät tuhojaan.

Teoksen merkittävin tehokeino on kieli. Uskontoa (lestadiolaisuutta) käsitellään kielen analogian kautta: kielikuvat ja uskonopit muuttuvat konkreettisiksi määreiksi, jotka muokkaavat naisen ruumista. Hedelmällisyyden ja luonnon metaforat eivät ole pelkkiä kauniita kuvia, vaan hengellisen väkivallan välineitä, joilla oikeutetaan ja perustellaan toisen sukupuolen kokemaa fyysistä kärsimystä. Toisaalta myös arkitset asiat nimetään ja käsitteellistetään romaanin kuvaamassa maailmassa uudelleen, jolloin osa merkityksistä on hiljennetty ja piilotettu. Vilja pohtii esimerkiksi pullan merkitystä, sitä, kuinka pullapitko taipuu naisten keskuudessa turhautumisen symobliksi, jaetuksi taakaksi, unelmaksi täydellisestä perheestä ja kipujen keskellä ahmituksi lohturuuaksi. Leipominen on alistumista, mutta yhdessä.

Viljan epäilyä ja uskoa kuvataan romaanissa Kalevalasta ammentavan (pakanallisen) sekä raamattuun pohjautuvan kielen vuorottelun avulla. Raamatullisiin kuviin ja metaforaan luiskahtaa jotakin pimeää ja alkukantaista, samoin uskonkuvat laajenevat ja murenevat Viljan tajunnassa. Hedelmää versovasta madonnasta kehkeytyy huora, ja rehevän maan lapiointi muuttuu pakottavaksi tuskaksi. Tuutulaulu muuttuu tuonelan kuiskeeksi: "Tuuti lasta tuonelahan. Lasta lautojen sylihin" (s. 13.)

Kieli määrittää teoksessa sen, mistä voi uskonlahkon sisällä puhua ja mikä rajautuu ulkopuolelle. Aleksi yrittää lukiossa löytää kielen, joka liittäisi hänet sekä ulkomaailmaan sekä uskontoon, jättäisi tilaa omalle kehitykselle ja kasvulle, epäilyille ja tulkinnalle ilman syyllisyyttä. Kun Aleksi kirjoittaa aineen, jossa hän pohtii näitä kaikkia asioita, hän joutuu huomaamaan, että uskovainen opettaja ei ymmärrä häntä eikä hänen kieltään:

"Kaunokirjalliset ansiot ovat melko mukavat, niistä numero nousee huomattavasti. Hengellinen anti on kuitenkin melko löysä ja viihteellisyyteen taipuva. Jää vähän semmoinen vaikutelma, että kirjoittaja yrittää piiloutua tai kiertää tehtävänannon, uskon perusprinsiipeistä ei oikein saa otetta. Uskonelämässä taitaa olla tutkieskelun paikka. Kokonaisarvosana seitsemän." (s. 92.)

 Aleksi on yrittänyt ja epäonnistunut. Häntä ei edes haluta kuulla.

Rauhala käsittelee teoksessaan lestadiolaisuutta myös blogitekstien avulla. Netissä käyty keskustelu linkittää parin tarinan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä - kyse on jaetusta ja todellisesta ongelmasta. Blogiteksteissä yritetään anonyymiyden suojissa luoda turvallista ja vaihtoehtoista kieltä, joka mahdollistaisi kipeitten asioitten ja tabujen purkamisen lestadiolaisuuden sisällä. Kun anonymiteetti katoaa, myös valta kieleen häviää:

"Jäseniä valvotaan kaikkialla, heille jaetaan propagandaa ja heidän liikkeitään tarkkaillaan. Kontrolli ulottuu kieleen ja ajatteluun asti. On luotu oma kieli, jonka tarkoituksena on tehdä ajatusrikoksesta eli epäilemisestä ja kritisoimisesta mahdotonta." (s. 258.)
Kieli luo aitoja ja rajoituksia, paimentaa lahkon jäseniä kuin pelokkaita lampaita. Kieli ohjaa oikeaan ja valitsee heidän puolestaan.

Juuri kieli osoittautuu Taivaslaulun ongelmallisimmaksi elementiksi. Pääosin uudet kokeilut ja leikittelyt osuvat ja uppoavat, mutta tehokeinojen käytössä on aina riskinä valua liiallisen junttaamisen puolelle. Kaikki osiot eivät Taivaslaulussa ole yhtä onnistuineita kuin toiset, ja toisinaan liika kielilirkuttelu etäännyttää turhan voimakkaasti tarinasta. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja vaikuttava.

Romaanin loppu on hieno sovitus sentimentaalista perinnettä ja tendenssiromaania. Parisuhteessa ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta uskonlahkon sisällä ristiriidat saattavat olla mahdottomia. Mielestäni Taivaslaulu kyseenalaistaa aiheellisesti uskonlahkojen nauttimaa autonomiaa suomalaisessa yhteiskunnassa: lahkojen on  mahdollista antaa jäsenilleen psykologista apua, rankaista heitä sekä tarpeen tullessa eristää heidät perheestä ja sukulaisista. Lahkojen sisäiset instituutiot ja käytännöt eivät usein myöskään toimi yhdessä lainsäätelemien käytäntöjen kanssa, vaan niistä itsenäisinä. Lisäksi Rauhalan teos kiinnittää huomiota siihen, että raja hengellisen ohjauksen ja (henkisen) väkivallan välillä saattaa olla hyvinkin liukuva.

---
Taivaslaulu.
2013, Gummerus.
284 s.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Murakami ei nappaa



Kirjojen dissaaminen on aivan oma nautintonsa. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa veistellä kunnon teilauksen tai vaihtoehtoisesti naureskella kliseille yhdessä ystävänsä kanssa. En sano, etteikö yhdessä hehkuttaminenkin olisi ihan mukavaa, mutta kyllä minua eniten lämmittää juuri se, kun voi rehellisesti sanoa dissaavansa jotakin teosta tai kirjailijaa. Inhokkiteokset saatan jopa lukea kiireellä loppuun, jotta pääsen kailottamaan ääneen teoksen huonoutta lähipiirilleni. En väitä, että tämä olisi kovin suvaitsevaa tai kypsää käytöstä, mutta pirun hauskaa se on.

Erittäin nautinnollista dissaminen on silloin, kun saa olla eri mieltä ison ihmismassan kanssa. Bestsellerit ja palkitut teokset ovat erityisesti loistavia inhokkikandidaatteja, sillä silloin avautuu mahdollisuus meheviin väittelyihin ja kirjamaailman mediamyllytyksen kritisointiin. Aavistelin, että Haruki Murakamin Sputnik Sweetheart kenties pääsisi huonoimpien lukemieni kirjojen listalle, ja ah oh, eipä tarvinnut pettyä. Teos osoittautui täydelliseksi ja herkulliseksi dissausnautinnoksi, jota voin varauksetta suositella ihan kaikille. Dissattavaksi siis.

Kolmiodraama-asetelma teoksessa tuntuu suorastaan banaalilta leffashakespearelta. Mies ihastuu naiseen joka ihastuu naiseen joka ei osaa ihastua keneenkään koska huvipuisto ja jokin seksisotku (insert: monitulkinta). Sitten vielä vieraannuttava efekti vieraasta maasta, koska toinen ihminenhän (tai sukupuoli) on aina täysin käsittämätön uusi kulttuuri tai maa (!). Teoksessa ei ole siis juonellisesti mitään uutta tarjottavaa, ja kliseisiin ratkaisuihin turvaudutaan romaanin muillakin osa-alueilla.

Ensinnäkin tekijän sukupuoli näkyy teoksessa vähän liikaakiin. Yritän aina lukiessani rajoittaa sisäistä feministiäni ymmärtämällä ja tulkitsemalla vaihtoehtoisesti, mutta Murakamilla tällaiset toisintulkinnat eivät tulleet kysymykseenkään. Telaketjut kaivettiin siis heti esiin, sillä naiset kiihottuvat Sputnikissa nännit nöpöttäen, mieskertoja eksotisoi ja kaipailee kalu kovana ihastuksensa ruumista (mies ja nainenhan eivät vain voi olla ystäviä ilman kiimailua, sehän olisi mahdotonta). Mieskertojan ihastus, pöhkö ja outo Sumire, on kuin suoraan manic pixie dream girl -kaavalla tuotettu leffojen tohelo ja alati koheltava hipstertyttö, joka on juuri sopivasti awkward ja ihana ja siksi suorastaan kuin toisesta maailmasta. Kuten leffojenkin manic pixie dream girlit, myös Sumire olemassa ainoastaan mieskertojan kiimailuja ja henkistä kasvua varten.

Ja ihan kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, niin mieskertoja tyrkyttää elämänohjeitaan ja selittää/manspleinaa kaiken mahdollisen ihastukselleen. Tyttörukka kun ei esimerkiksi tiedä miksi äiti on nimennyt hänet kukan mukaan tai mitä eroa on merkillä ja symbolilla. Mieskertoja myös sulavasti avustaa ihastustaan fiktion kirjoittamisessa (no okei, apua Sumire todella kaipaa) kömpelöin metafiktiivisin metaforin:

"Writing novels is much the same. You gather up bones and make your gate, but no matter how wonderful the gate might be, that alone doesn't make it a living, breathing novel. A story is not something of this world. A real story requires a kind of magical baptism to link the world on this side with the world on the other side." (s. 17)

Ilmeisesti oletuksena on, että lukijakin on yhtä aivoton ja kykenemätön oivaltamaan mitään kuin kuolailtu ihastuskin, sillä kahden maailman tematiikkaa hierotaan naamaan ja alleviivaillaan vähän väliä. Samanlaista turhautumista olen tuntenut esimerkiksi lukiessani Paolo Coelhoa. Kaikki on Sputnik Sweetheartissa liian valmiissa, tutussa ja turvallisessa paketissa.

Teos kietoutuu tukevasti yksinäisyyden ja kohtaamattomuuden ympärille. Jos teoksen sanoman haluaisi tiivistää yhteen virkkeeseen, niin se menisi jotenkin näin: Olemme kaikki vain radalleen juuttuneita sputnikkeja, emmekä koskaan todella kohtaa. Periaatteessa olisi siis riittänyt, jos olisin vain lukenut kirjan otsikon ja hetken pyöritellyt sitä päässäni - ei olisi tarvinnut lukea yli kahtasataa sivua yhdentekevää jorinointia. Toisaalta sitten olisin jäänyt paitsi tästä kaikesta dissausherkusta, sillä nyt tuskin maltoin aamulla päästä sängystä ylös kun jo oli pakko päästä Murakamin kimppuun. Päädyin vielä säännöstelemään kirjan luettavaksi luku päivässä, mutta oikeastaan viimeisen kolmasosan taisin lukea yhden päivän aikana. Pääsin myös jakamaan röhöttelyäni, kun mies innostui kyselemään että mille oikein nauran. Priceless.

Jos joku nyt haluaa ehdottaa, että "hei lue vielä se ja se Murakami, Kafka rannalla on niin hyvä" tms., niin kieltäydyn. Dissaamista arvostetaan nykyään ihan liian vähän, enemmän tykätään peukuttaa ja hehkuttaa yhdessä tai kokeilla loputtomiin, tyyliin "eh, en tykännyt yhdestäkään aikaisemmin lukemastani Donna Tarttin romaanista, mutta ehkäpä minun pitäisi antaa vielä tilaisuus 800-sivuiselle Tiklille" (VIRHE). Elämä on turhan lyhyt vastenmielisten teosten toistuvaan kokeilemiseen, eikä kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Murakami myy varmasti edelleenkin miljooniaa ilman, että minun täytyisi enää kiduttaa itseäni yhdelläkään ala-arvoisella metafiktiivisellä porttiteorialla. En minäkään kehota ketään lukemaan enempää Timo K. Mukkaa, mikäli Maa on syntinen laulu ei miellytä (tai Jean Rhysiä jos Kvartetti ei nappaa). Dissatkaa enemmän, hyvät ihmiset.

---
Sputnik Sweetheart.
Japaninkielinen alkuteos Sputoniku no koibito (1999),
Translated by Philip Gabriel.
Vintage Books, 2002.
229 s.