Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 27. tammikuuta 2014

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus



Alice Munron Hyvän naisen rakkaus on tuttua Munroa - vaikutelmia unohtumattomista hetkistä, muutoksia ja käännekohtia, jotka saavat merkityksensä vasta sovitettuna isompaan kehykseen. Muutoksen prosessi tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aivan loputtomiin, sillä elämän mutkia ruoditaan kokoelmassa toisensa jälkeen, pettämättömällä otteella. Aivan, kuin Munro pyrkisi vangitsemaan sen hetken, johon kaikki olennainen keskittyy.

Mutta usein hetken löytämisen sijaan tuloksena on sirpaleitten kokoelma, joista ei voi rakentaa yhtenäistä suurta kertomusta. Henkilöitten motiivit jäävät vaillinaisiksi, usein keskenään ristiriitaisiksi. Näkökulmat eivät lomitu, vaan valtaavat tilaa toisiltaan ja puhuvat toisiansa vastaan. Kaikkia aukkoja ei ole mahdollista täydentää. Joskus jopa novellin nimi jää ratkeamattomaksi - onko Hyvän naisen rakkaus todella hyvän naisen rakkautta, vai onko nimi ironinen? Kuka oikein on nimikkonovellin hyvä nainen vai onko häntä edes olemassa? Minkälaista on hyvän naisen rakkaus? Munron kertomukset ovat jännitteisiä, sovittamattomia, riitaisia.

Munron lukemisesta jää kiusallinen tunne, kuin saisi kiinni jostakin - ja sitten ei kuitenkaan.

Toisaalta novellit kiinnittyvät vahvasti arkeen, eivätkä kuvaa ylettömiä mielenliikkeitä (ainakaan sisältäpäin) tai maailmanhistoriaa mullistavia tragedioita. Ehkä tällainen tietty kepeys aihepiirissä yhdistettynä konstailemattomaan kieleen luo lisää jännitettä Munron proosaan. Sitä luulee, että mitä enemmän lukee jotakin kirjailijaa, sitä enemmän löytää yhteensopivia palasia, jotka jotenkin mystisesti loksahtelevat kohdilleen.

No, Munron kanssa sitä ei tarvitse pelätä. Tuntuu, että aina luettuani yhden kokoelman lisää olen vain enemmän hämmentynyt. Ja juuri siksi jatkan lukemista - eksyäkseni vielä hieman lisää.

---
Englanninkielinen alkuteos The Love of a Good Woman (1998).
Suomentanut Kristiina Rikman.
2014, Tammi.
386 s.
Kannen suunnittelu: Markko Taina
Kannen kuva: Datacraft Co Ltd / Getty Images

torstai 9. tammikuuta 2014

Alice Munro: Dear Life



Alice Munro on ilmoittanut, että vuonna 2012 julkaistu novellikokoelma Dear Life jää hänen viimeisekseen. Nobel-palkinnon myötä Munron päätöstä on spekuloitu uudelleen. Onneksi Munron tuotannosta löytyy vielä paljon luettavaa itselleni, enkä siis osannut lukea kokoelmaa viimeisenä.

Mikäli Dear Life todella päättää Munron kaunokirjallisen uran, on kyseessä jokseenkin poikkeuksellinen teos suhteessa kirjailijan muuhun tuotantoon. Aihepiiri on tuttua ja asennoituminen elmään myös, mutta jonkinlaista viimeisen hetken välitöntä seesteisyyttä on kerronnassa. Toisaalta seesteisyyttä tasapainottavat erilaiset kerronnalliset vaihtelut, jopa kokeellisuus. Verrattuna Munron yhtenäisimpiin novellikokoelmiin Dear Lifessa on paljon hajontaa, vaikka yleistunnelma onkin hallitun yhtenäinen. Ehkä kertomusten erilaisuus johtuu siitä, että yli puolet kokoelman novelleista on aikaisemmin julkaistu lehdissä.

Tässä kokoelmassa huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka Munron novelleissa paikat, rakennukset ja kulkuneuvot saavat tärkeitä merkityksiä. Paikkoihin liitetyt odotukset ohjaavat sekä kertomusten henkilöitä että lukijaa, ja junat tuntuvat aina enteilevän jonkinlaista muutosta (tai sitten muutoksen mahdollisuuden yllätyksellistä sulkeutumista). Paikat yhdistävät ihmisiä, mutta myös erottavat heidät. Ja paikkoihin voi aina tietyssä mielessä palata, vaikka ihmiset katoavatkin.

En nauttinut niin kovasti kertomusten miltei elämänviisauksellisesta seesteisyydestä, vaan jäin aina silloin tällöin kaipaamaan jotakin kipeää pistosta ja häiriöitä. Dear Lifessa Munrolle tuttuun tapaan tarkastellaan ihmissuhteita ja niiden kariutumista, kuolemaa ja rakkautta, ja usein vielä kahdessa eri aikatasossa tai sitten pitkällä aikavälillä. Mutta päällimäiseksi tunteeksi ei jää suinkaan katkeruus, vaan hyväksyntä. Kenties tällainen kaiken hyväksyminen, elämän kiihkoton rakastaminen etäännytti minua kokoelman kertomuksista.

Dear Lifessa hienointa minulle oli Finale, kolmen tarinan rypäs, joka päättää teoksen. Munro varoittaa lukijaa, että "nämä eivät ole tarinoita", mutta juuri sitähän ne ovat, sanan parhaassa merkityksessä. Ne outouttavat arkea, tekevät läpinäkyväksi tekijänsä pyrkimyksen tarkastella menneisyyttä muuttumalla kertomuksiksi, aukkojen ja haparoivien muistojen kudelmaksi. Ja kun muistoja kerrotaan, niihin iskeytyy samanlainen arvoitus kuin hyviin tarinoihin: Miksi juuri tämän minä muistan? Mitä niin merkittävää silloin tapahtui, että se on lähtemättömästi painunut mieleeni? Mitä jää muistojeni ulkopuolelle?

Syksyn punaiset lehdet ovat hieno valinta Munron kokoleman kansikuvaksi. Aistittavissa on tiettyä haikeutta, luopumisen viimeistä juhlaa ja syksyn tuoksua. Silti kyseessä ei ole mitenkään synkkä kuvaus elämästä ja sen käynnistä kohti ehtoota, vaan eräänlainen sovitus, syvä ja nautinnollinen henkäys.

---
Dear Life (2012).
2013, Vintage.
319 s.
Cover photograph: Niall McDiarmid/Millenium Images