Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 29. joulukuuta 2014

Comeback

Hei,


TwAK palaa varovaisesti elämään, vajaan vuoden tauon jälkeen. En tiedä, mistä kirjoittaisin näin alkuun. Ehkä haluan vain tervehtiä ja ilmoittaa, että täällä ollaan. Taas.

Vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Loppusyksyn olen ollut superkiireinen opiskelujen parissa, mutta nyt alkaa helpottaa. Tänä syksynä eteeni tuli ensimmäistä kertaa tilanne, etten ehtinyt lainkaan lukea mitään muuta kuin tentittäviä teoksia tai tutkielmani lähdekirjallisuutta. Joulukuun alussa sain kandini valmiiksi, joten nyt on taas aikaa keskittyä hieman erilaisiin asioihin. Vuodessa olen myös saanut elämäni zenit kohdalleen - tosin tämä on vaatinut paljon henkistä kasvamista ja tasapainoilua. Joskus on ihan hyvä panostaa vain itseensä ja jättää maailma (tai blogi) roikkumaan.

Tässä välissä on varmaan hyvä sanoa muutama sananen siitä, mitä TwAKissa jatkossa tullaan näkemään ja mitä ei.

En halua enää lähteä mukaan minkäännäköisiin haasteisiin, maratoneihin tai arvontoihin. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä halua hypätä jokaiseen villitykseen, niin ihanaa kuin jakaminen ja yhdessä tekeminen onkin. Suoritan elämässäni jo ihan tarpeeksi ilman, että lukeminenkin muuttuu tavoitteelliseksi toiminnaksi. Koulukirjat ovat sitten erikseen - elämä ei ole mikään tentti.

Ja toki lahjoisin lukijoitani vaikka millä pienillä ja isommilla palkinnoilla, mutta tuntuu hieman typerältä syytää kirjalahjoja tai lahjakortteja ihmisille, joita en välttämättä edes ole tavannut. Ja jos blogiani päätyy lukemaan pelkästään hakusanoilla "arvonta", niin yhtä hyvin voi sitten jättää lukematta.

En aio jatkossa ilmoittaa tauoista tai lomista. Otan lomaa juuri silloin kun haluan, eikä blogini ole katoamassa mihinkään. Vuoden jälkeen kaikki näyttää olevan ihan ennallaan, ja jos nyt jostain syystä päädyn tekemään jotakin muuta kuin bloggaamaan, niin tuskin se on keneltäkään pois.

Vuoden aikana olen kaivannut sitä, että saisin keskustella kirjoista. Lukupiiri on osaltaan lievittänyt tätä tuskaa, mutta tuntuu, että sanottavaa olisi enemmänkin. Yksi kirja kuukaudessa jaettuna kouralliselle ihmisiä vajaassa tunnissa on liian vähän. Olisin varmasti ryhtynyt bloggaamaan jo aiemmin (tämä postaus on seisonut luonnoksena jo ties kuinka monta viikkoa), ellei minulla olisi ollut niin paljon kiireitä ja tekemistä opinnoissa. On varsin mukavaa havahtua esimerkiksi siihen, että suurin osa pakollisista kielikursseista on edelleen rästissä ja sivuaineopinnot suorastaan matelevat perässä.

Joululomalla olen onneksi ehtinyt taas palaamaan kaunokirjallisuuden pariin. Tässä kuussa olen lukenut Tove Janssonin Taikatalven, Haruki Murakamin Sputnik Sweetheartin, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Orhan Pamukin Lumen. Kaikista en aio blogata, mutta ainakin Murakamista ja Rauhalasta olisi tarkoitus kirjoittaa jotakin lähipäivinä.

Pysykäähän linjoilla.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Vihdoin: TPA-kimppaluku alkaa ja kootut selitykset

Mitä ihmettä on tapahtunut? Blogini tuntuu uupuneen keskelle talvea ja bloggaajakin on kadonnut jonnekin. Missä on odotettu kimppaluku? Eihän tämä vetele!

Sattui niin, että tämä vuodenvaihde on ollut erittäin tapahtumarikas rakkaalle, muutoin niin ahkeralle bloggaajallenne. Olen reissannut ahkerasti Imatralla, leikkauttanut hiukseni, bilettänyt ja tenttinyt miljoona tenttiä. Ja vapaa-ajalla olen vain löhönnyt sohvannurkassa, laiskana ja saamattomana. Hyvää elämää siis.

Mutta on ollut myös vastoinkäymisiä ja surua. Vuodenvaihteessa isäni menetti molemmat vanhempansa, minä siis menetin kuukauden sisään kaksi isovanhempaa. Ja jos siinä ei ole surua ja murhetta tarpeeksi, niin nyt alzheimeria sairastava toinen isoäitini tekee lähtöä. Lisäksi sairastuin viime viikonloppuna aivan järkyttävään flunssaan, joka jatkuu edelleen ärsyttävänä köhänä ja räkimisenä. Fiilikset ja vointi eivät siis ole olleet otolliset bloggaamiselle. Mutta kai tässä jo pikkuhiljaa päästään voiton puolelle!

Ja nyt selittelyt sikseen ja asiaan.

---

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjan ensimmäisen osan olen lukenut nyt ainakin kolmeen kertaan. Aikaisemmilla kerroilla olen keskittynyt lähinnä teoksen realistisuuteen ja todellisuudenkuvaukseen, mutta nyt yritin kiinnittää enemmän huomioita niihin moniin kirjallisiin keinoihin, joilla luodaan tunnelmaa ja erilaisia vaikutelmia, kuvataan yhteiskuntaa ja luokkien välisiä ristiriitoja.

Työ on romaanisarjan ensimmäisessä osassa avainasiassa. Työ on erityisesti miehen mitta, ja heijastaa miltei suoraan luotettavuutta, rehellisyyttä ja sisukkuutta. Työ on myös ainoa keino, joka mahdollistaa torpparille edes jonkinnäköisen taloudellisen tai sosiaalisen nousun Linnan luomassa kyläyhteisössä. Mutta työ ei yhdisty teoksessa missään vaiheessa ylempiin luokkiin, vaan näyttäytyy lähinnä alempien luokkien kapinointikeinona. Raa'alla voimalla rakennetaan myös aatteen fyysiset sijat, kuten palokunnantalo ja työväentalo.

Linna kuvaa ajallista kehitystä ja kansan sosialistista heräämistä kielen ja laulujen keinoin. Kun kansa oppii teoksessa laulamaan, se alkaa myös löytää oman äänensä. Laulu on myös passiivista vastaansanomista, vastustamisen hiljaista mantraa. Kieli taas jakaa ihmisiä kahtia - yhdessä maassa on kaksi eri kieltä, ja välillä juopa tuntuu ylittämättömältä. Kankea suomenkielentaito korostaa herrojen ylenkatsetta koko kansaa ja suomenkieltä kohtaan, mutta toisaalta kielitaitokaan ei takaa todellista ymmärrystä. Kommunikaation hankaluus on molempisuuntaista - ylemmällä luokalla on myös oma tapojen kieli, jota köyhemmällä väestöllä ei ole mahdollista oppia.

Ehkä eniten kiinnitin Linnan teoksessa huomiota tiloihin ja miljöön pieniin yksityiskohtiin, esimerkiksi siihen, kuinka koristeellisuus ja puutarha luokittavat ihmisiä, kuinka torpparin paikka on isännän luona vieraillessa kynnykselle, ja kuinka ruumis hakee paikkaansa sille kuulumattomassa ympäristössä ja huojuttaa koko subjektin olemassaoloa. Vahva ruumiillisuus enteilee myös subjektiutta, jonka on mahdollista ylittää eri tiloihin ja siten myös yhteiskuntaluokkiin liittyviä rajoja. Puutarha, turhalta tuntuva koristeellisuus taas saattaa merkitä orastavaa sosiaalista nousua tai murrosta.

Joitakin kirjoja voi lukea useita kertoja kyllästymättä, löytäen niistä aina jotakin uutta. TPA on yksi niiatä teoksista, joita kohraan minulla oli myrkyllisiä ennakkoluuloja, mutta ilmeisesti tulen aina palaamaan tähän Linnan sukutrilogiaan. Jokainen kosketus on erilainen, mutta aina omalla tavallaan arvokas ja erilainen. Seuraavaa osaa tuskin maltan odottaa!

Mitä te piditti kirjasta?

PS. En vastaa nyt haastekysymyksiin, lupaan perehtyä niihin kunnolla joku toinen kerta paremmalla ajalla!

Lopuksi vielä päivitettyjä kuvia itsestäni, että tunnistatte jos törmäätte kadulla.




maanantai 27. tammikuuta 2014

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus



Alice Munron Hyvän naisen rakkaus on tuttua Munroa - vaikutelmia unohtumattomista hetkistä, muutoksia ja käännekohtia, jotka saavat merkityksensä vasta sovitettuna isompaan kehykseen. Muutoksen prosessi tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aivan loputtomiin, sillä elämän mutkia ruoditaan kokoelmassa toisensa jälkeen, pettämättömällä otteella. Aivan, kuin Munro pyrkisi vangitsemaan sen hetken, johon kaikki olennainen keskittyy.

Mutta usein hetken löytämisen sijaan tuloksena on sirpaleitten kokoelma, joista ei voi rakentaa yhtenäistä suurta kertomusta. Henkilöitten motiivit jäävät vaillinaisiksi, usein keskenään ristiriitaisiksi. Näkökulmat eivät lomitu, vaan valtaavat tilaa toisiltaan ja puhuvat toisiansa vastaan. Kaikkia aukkoja ei ole mahdollista täydentää. Joskus jopa novellin nimi jää ratkeamattomaksi - onko Hyvän naisen rakkaus todella hyvän naisen rakkautta, vai onko nimi ironinen? Kuka oikein on nimikkonovellin hyvä nainen vai onko häntä edes olemassa? Minkälaista on hyvän naisen rakkaus? Munron kertomukset ovat jännitteisiä, sovittamattomia, riitaisia.

Munron lukemisesta jää kiusallinen tunne, kuin saisi kiinni jostakin - ja sitten ei kuitenkaan.

Toisaalta novellit kiinnittyvät vahvasti arkeen, eivätkä kuvaa ylettömiä mielenliikkeitä (ainakaan sisältäpäin) tai maailmanhistoriaa mullistavia tragedioita. Ehkä tällainen tietty kepeys aihepiirissä yhdistettynä konstailemattomaan kieleen luo lisää jännitettä Munron proosaan. Sitä luulee, että mitä enemmän lukee jotakin kirjailijaa, sitä enemmän löytää yhteensopivia palasia, jotka jotenkin mystisesti loksahtelevat kohdilleen.

No, Munron kanssa sitä ei tarvitse pelätä. Tuntuu, että aina luettuani yhden kokoelman lisää olen vain enemmän hämmentynyt. Ja juuri siksi jatkan lukemista - eksyäkseni vielä hieman lisää.

---
Englanninkielinen alkuteos The Love of a Good Woman (1998).
Suomentanut Kristiina Rikman.
2014, Tammi.
386 s.
Kannen suunnittelu: Markko Taina
Kannen kuva: Datacraft Co Ltd / Getty Images

torstai 9. tammikuuta 2014

Alice Munro: Dear Life



Alice Munro on ilmoittanut, että vuonna 2012 julkaistu novellikokoelma Dear Life jää hänen viimeisekseen. Nobel-palkinnon myötä Munron päätöstä on spekuloitu uudelleen. Onneksi Munron tuotannosta löytyy vielä paljon luettavaa itselleni, enkä siis osannut lukea kokoelmaa viimeisenä.

Mikäli Dear Life todella päättää Munron kaunokirjallisen uran, on kyseessä jokseenkin poikkeuksellinen teos suhteessa kirjailijan muuhun tuotantoon. Aihepiiri on tuttua ja asennoituminen elmään myös, mutta jonkinlaista viimeisen hetken välitöntä seesteisyyttä on kerronnassa. Toisaalta seesteisyyttä tasapainottavat erilaiset kerronnalliset vaihtelut, jopa kokeellisuus. Verrattuna Munron yhtenäisimpiin novellikokoelmiin Dear Lifessa on paljon hajontaa, vaikka yleistunnelma onkin hallitun yhtenäinen. Ehkä kertomusten erilaisuus johtuu siitä, että yli puolet kokoelman novelleista on aikaisemmin julkaistu lehdissä.

Tässä kokoelmassa huomasin ensimmäistä kertaa, kuinka Munron novelleissa paikat, rakennukset ja kulkuneuvot saavat tärkeitä merkityksiä. Paikkoihin liitetyt odotukset ohjaavat sekä kertomusten henkilöitä että lukijaa, ja junat tuntuvat aina enteilevän jonkinlaista muutosta (tai sitten muutoksen mahdollisuuden yllätyksellistä sulkeutumista). Paikat yhdistävät ihmisiä, mutta myös erottavat heidät. Ja paikkoihin voi aina tietyssä mielessä palata, vaikka ihmiset katoavatkin.

En nauttinut niin kovasti kertomusten miltei elämänviisauksellisesta seesteisyydestä, vaan jäin aina silloin tällöin kaipaamaan jotakin kipeää pistosta ja häiriöitä. Dear Lifessa Munrolle tuttuun tapaan tarkastellaan ihmissuhteita ja niiden kariutumista, kuolemaa ja rakkautta, ja usein vielä kahdessa eri aikatasossa tai sitten pitkällä aikavälillä. Mutta päällimäiseksi tunteeksi ei jää suinkaan katkeruus, vaan hyväksyntä. Kenties tällainen kaiken hyväksyminen, elämän kiihkoton rakastaminen etäännytti minua kokoelman kertomuksista.

Dear Lifessa hienointa minulle oli Finale, kolmen tarinan rypäs, joka päättää teoksen. Munro varoittaa lukijaa, että "nämä eivät ole tarinoita", mutta juuri sitähän ne ovat, sanan parhaassa merkityksessä. Ne outouttavat arkea, tekevät läpinäkyväksi tekijänsä pyrkimyksen tarkastella menneisyyttä muuttumalla kertomuksiksi, aukkojen ja haparoivien muistojen kudelmaksi. Ja kun muistoja kerrotaan, niihin iskeytyy samanlainen arvoitus kuin hyviin tarinoihin: Miksi juuri tämän minä muistan? Mitä niin merkittävää silloin tapahtui, että se on lähtemättömästi painunut mieleeni? Mitä jää muistojeni ulkopuolelle?

Syksyn punaiset lehdet ovat hieno valinta Munron kokoleman kansikuvaksi. Aistittavissa on tiettyä haikeutta, luopumisen viimeistä juhlaa ja syksyn tuoksua. Silti kyseessä ei ole mitenkään synkkä kuvaus elämästä ja sen käynnistä kohti ehtoota, vaan eräänlainen sovitus, syvä ja nautinnollinen henkäys.

---
Dear Life (2012).
2013, Vintage.
319 s.
Cover photograph: Niall McDiarmid/Millenium Images