Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

J. L. Runeberg: Hanna


J. L. Runebergin Hanna on runomuotoon puettu kertomus nuoren naisen heräävästä rakkaudesta. Runeberg kuvaa teoksessaan rakkautta alkukantaisen voiman kaltaisena tunnemyrskynä, jota on turha vastustaa. Hanna myös torjuu teoksessa epämiellyttävän kosinnan, ja valitsee parin ruumiissaan heränneiden tuntemusten, ei järkisyiden, perusteella.

Runebergin klassikko oli minulle ehkä klassikkokurssin puitteissa luetuista teoksista vähiten mieluisimpia. Rakkauden kuvaus tuntui imelältä ja yliromanttiselta, enkä oikein saanut teoksesta henkilökohtaista tarttumapintaa. Onneksi en ole ainoa, joka on kokenut Hannan turhan etäiseksi, sillä onhan teos kirvoittanut realistisempia tulkintoja esimerkiksi Juhani Ahon ja Minna Canthin käsissä. Niistä kummastakin olen suuresti pitänyt, ja toisaalta olikin ihan hyvä, että satuin lukemaan teoksien pohjalla käytetyn alkuperäistekstin.

Runomuotoinen kerronta ei missään nimessä ole mitenkään ansiotonta, vaan Hannan reaktiot ja tunnetilat heijastuvat myös kielessä. Tunnetilojen kiihtyessä myös runon rytmi nopeutuu. Lisäksi Runeberg käyttää Hannassa hienosti metaforia ja kuvakielisiä ilmaisuja, jotka korostavat henkilöhahmojen persoonia. Hanna rinnastuu teoksessa usein lintuun, joka toistuu motiivin tavoin läpi koko tekstin. Hannan valinta kahden rakastajan välillä tuntuu muistuttavan vapauteen pyrkivän linnun kamppailua - jäädäkö turvalliseen mutta rajattuun häkkiin vaiko pyrkiä kohti avointa ja tuntematonta taivasta.

Mielenkiintoinen hahmo on myös Johanna (joka siis sisältää nimessään Hannan, ja jota voisi ajatella Hannan eräänlaisena osana ja todellisien halujen äänenä). Johanna puhuu teoksessa aistillisen rakkauden puolesta ja vastustaa Hannan turhamaisuutta, joka tahtoisi taipua vanhemman ja vauraan miehen kosintaan. Johanna kehottaa Hannaa etsimään onnea oman ruumiinsa tunnetiloista ja erityisesti ruumiissa heijastuvassa rakkaudesta ja nuoruudesta.

Ratkaisun hetki ja oivallus tapahtuu luonnon keskellä, metsässä lähteen äärellä. Lähteen voi Runebergin klassikossa tulkita monella tavoin: joko metaforana puhtaalle rakkaudelle ja nuoruudelle, tai sitten eroottisen halun suoneksi, eräänlaiseksi vastaukseksi luonnon kutsuun. Lähteessä konkretisoituvat myös erilaset pinnat, jossa katseet kohtaavat ja maisemat heijastuvat - se tuntuu kuvastavan kaikkea tosiolevaa, kaikkea, mikä todella merkitsee.

Hannan jälkeen yritin tarttua vielä Kuningas Fjalariin, mutta harmikseni huomasin, että Otto Mannisen suomennos liikkui jo sellaisissa kielellisissä sfääreissä, ettei minulla ollut toivoakaan ymmärtää mitään tapahtumista. Onneksi Hannan suomennos oli selkeä ja ymmärrettävä, mutta silti rytmisesti hieno ja mietitty. (Manninen suomentajan herättää minussa ristiriitaisia tunteita - toisaalta arvostan hänen ainutlaatuista kykyä käyttää kieltä, mutta välillä tuntuu, että luettavuus on kääntämisessä jäänyt toisarvoiseksi asiaksi. Mutta sitten taas - onko klassikoissa se ensimmäinen pointti luettavuus? Näitä voisi pohtia loputtomiin). Seuraavaksi haaveilen kahlailevani läpi Vänrikki Stoolin tarinat, mutta ehkä on kuitenkin tässä välissä parasta pitää pieni tauko Runebergistä ja antaa mielen puhdistua ennen seuraavaa yritystä.

---

Osallistun teoksella Kaksoisolentoja-haasteeseen, teoksen parina on Juhani Ahon teoskaksikko Papin tytär ja Papin rouva.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Hanna (1836).
Suomentanut Otto Manninen.
Teoksessa Runoteokset I (s. 333-378).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti