Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Cormac McCarthy: Veren ääriin



Joskus luettava teos onnistuu hämmentämään lukijaansa niin, ettei enää tiedä, miten kirjaan pitäisi suhtautua. Pitäisikö tästä pitää? Saako tästä nauttia? Mitä mieltä minä olen kaikista näistä tapahtumista, joita romaani kuvaa? Entä mitä suhtautumiseni kirjaan kertoo minusta ihmisenä?

Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin oli minulle tällainen hämmentävä kirja - McCarthyn teos on erilainen kuin mikään aikaisemmin lukemani kirja. Aluksi olin hämmentynyt, en oikein saanut kiinni tarinasta tai henkiöistä, ihmettelin silmitöntä väkivaltaa ja rumuutta. Tarinan pääosassa tuntui olevan joku pieni poika, jonka ajatuksista en kuitenkaan saanut missään vaiheessa tietää mitään. Mistä tässä oikein on kyse?

Sitten tajusin, että koko teoksen juju onkin juuri jättää lukijansa henkiköitten ulkopuolelle. Pojan kasvutarina (enkä tarkoita henkistä kasvua), joka tihkuu verta ja mitä kammottavimpia murhia ja järjetöntä sotaa, painottuu tekojen kautta. Ihmissuhteet näyttäytyvät nekin sattumanvaraisilta, jopa järjettömiltä tätä taustaa vasten - sillä miten voi yhtäkkiä tuntea lojaaliutta jotakin tiettyä yksilöä kohtaan, kun taas toisia tappaa täysin mielivaltaisesti, ilman minkäänaista logiikkaa? Lukija jää kertomuksen henkilöitten sisäisyyden ulkopuolelle, vaille selityksiä ja ymmärrystä. Tarina tuntuu kertovan loppuun asti muukalaisista kuvun takana. Heidän maailmanansa määräävät omat, erikoiset lait, joiden ymmärrykseen kerronta ei anna lukijalle pääsyä.

Jossain vaiheessa huomasin, että aloin odottamaan teoksen väkivaltaisia kohtauksia. Järkytys muuttui eräänlaiseksi perverssiksi uteliaisuudeksi ja turtumukseksi, kenties siksi, että kärsimyksiä kuvaillaan vain ulkokohtaisesti. Tuntuu jotenkin häpeälliseltä myöntää, mutta McCarthyn teos tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden nauttia kirjan kuvaamasta sodasta kuin jostakin viihdyttävästä ja oman esteetiikkansa luovasta spektaakkelista.

Lukiessani McCarthyn romaania tulin pohtineeksi väkivallan kyllästämiä toimintaelokuvia ja pelejä. Miten toisen ihmisen satuttamisesta on tullut universaalia viihdettä, suosittua kieltä, jota kaikki ymmärtävät. En näe näiden kuvastojen nauttimisessa mitään ongelmallista, päinvastoin ymmärrän niiden olevan pelkkää viihdettä ja fiktiota. Mielelläni siis katselen jotakin toimintaleffaa, vaikka järkyttyisinkin, mutta kirjassa sama väkivalta ja groteski verimässäily kohahduttavat. Miksi?

Juuri tätä suurta kysymystä lukija joutuu toistelemaan itselleen läpi romaanin. Miksi, miksi, miksi? Lukijalle sysättävää moraalista taakkaa lisää hämmentävän kirpaiseva maisemakuvaus, jossa punaisen värit toistuvat. Ikään kuin jo luonto itsessään muokkautuisi heijastelemaan ihmisten tekojen julmuutta. Kontrasti on suuri, mutta ei ylittämätön.

Veren ääriin on yksi tämän vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Kyseessä ei ole helppo teos, vaan haastava ja selittämätön ongelma, joka tuntuu jäävän puhtaasti lukijan itsensä ratkaistavaksi. McCarthy ei luota lukijansa älykkyyteen - häntä tuskin edes kiinnostaa, osaako lukija vastata teoksen esittämiin kysymyksiin. Osaako kukaan.

Uskon, että tällaista kirjaa joko inhoaa tai sen ottaa omakseen. Joka tapauksessa Cormac Carthyn teos kulkee mukana koko loppuelämän, halusi sitä tai ei.

---
Osallistun kirjalla haasteeseen Ihminen sodassa, kategoriaan I) Kaukaiset sodat. Samalla lunastan itselleni kahdella luetulla kirjalla sotamiehen arvon.

---
Englanninkielinen alkuteos Blood Meridian (1985).
Suomentanut Kaijamari Sivill.
2012, WSOY.
407 sivua.
Kansi: Mika Tuominen.
Kustantajan sivut.

5 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että McCarthylla on ainutlaatuinen kyky herättää lukijassa mitä moninaisimpia ajatuksia. Kuten kirjoitit, hän saa lukijan kokemaan tunteita, joista ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä tai mitä niistä ajatella. Itse olen lukenut McCarthylta vain 'Tien' (The Road), mutta kirjoittamasi sopii hyvin myös sen herättämiin mielikuviin. McCarthy todellakin jättää jälkensä lukijaan, hänen teoksensa eivät unohdu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri se on minusta hyvän kirjan merkki, kun huomaa hämmentyvänsä. Ja kun se hämmennys vielä koskee itseä ja omia reaktioita.

      Tien laitan lukulistalle heti.

      Poista
  2. McCarthyn Tie on yksi lempparini ja aion kyllä lukea häneltä lisääkin. Eräs ystäväni suositteli tätä kirjaa sanomalla, että kirja on brutaaleinta mitä hän on lukenut. Täytynee lukea! Hätkähdyttävät kirjat ovat aina paikallaan.

    VastaaPoista
  3. En jotenkin yhtään osannut ajatella, etträ olet lukenut McCarthya! Mutta ihan samaa mieltä, ravistelevaa ja upeaa, lisää täytyy ehdottomasti lukea!

    VastaaPoista
  4. En tiedä oletko lukenut Moby Dickin, mutta sehän toimii jollain tasolla subtekstinä Blood Meridianissa. McCarthy mm. versioi Moby Dickin kohtauksia hienosti. Ja selkein (jopa hauskakin) esimerkki on itse Judge Holden, täysin karvaton albino ja suuri symboli, kuten valkoinen valas Melvillen kirjassa. "Ihmis Moby Dick" on ideana niin hurja/huvittava, että tarvitaan todella kova kirjailija, ettei se muutu parodiaksi. McCarthy kyllä onnistui erittäin vakuuttavasti. Tietysti voi kysyä, kuinka ihminen Holden sitten lopulta on, mutta kuitenkin. . .
    McCarthyn "Child of God" on myös erittäin vaikuttava romaani, lyhyt läpyskä, kaunis ja ravisuttava. Tietääkseni löytyy Metsosta.

    VastaaPoista