Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Stephen King: Carrie




Stephen Kingin kulttiklassikko Carrie tuli minulle ensikertaa tutuksi jossain vaiheessa lukiota, kun sattumalta tulin poimineeksi kirjan mukaani tylsää iltapäivää varten. No, eipä ollut enää yhtään niin tylsä iltapäivä, kun pääsin Carrien lumoihin. Entiseen koulukiusattuun kirja iski sellaisella voimalla, ettei teosta voinut enää laskea käsistä.

Carrie on siis koulukiusattu. Kotonakaan ei mene niin hyvin - omaperäiseen jumalanpalvontaansa hurahtanut äiti rankaisee tyttöraasua milloin mistäkin mitättömyydestä ja mitä nöyryyttävimmillä tavoilla. Mutta jotain mielenkiintoista ja kutkuttavaa Carrien elämässä kuitenkin on, sillä hänellä on kyky liikuttaa esineitä pelkästään tahtonsa voimalla. Samaan aikaan, kun asiat koulussa ja kotona mutkistuvat entisestään, myös Carrien kyky kehittyy jopa kohtalokkaisiin mittasuhteisiin.

En osaa sanoa, missä määrin Carrie on kauhua. Enemmänkin pitäisin Kingin teosta sekoituksena kostofantasiaa ja trilleriä, maustettuna tietenkin kauhu- sekä scifi-elementeillä. Aiheiltaan 70-luvulla ensikertaa ilmestynyt teos on edelleen ajankohtainen. Vaikka vuosia jatkunut piina kostetaankin teoksessa yliluonnollisin keinoin, ei Carrien luoma katastrofi tunnu niin kaukaiselta ymmärtää nykypäivän koulusurmien ja -puukotusten valossa. Ehkä Kingin kulttiromaanin voisi lisätä jokaisen yläasteikäisen lukemistoon. Koulukiusaaminen kun on aihe, josta ei koskaan voi puhua tarpeeksi, eikä siitä koskaan voi kirjoittaa liian rumasti tai rajusti.

Yksi syy, miksi Carrie jaksaa vieläkin kiehtoa, on romaanin monimutkainen uhriuden ja syyllisyyden dynamiikka. Siitä huolimatta, että Carrie tekee kirjassa kammottavia asioita, lukijan on miltei mahdotonta pitää häntä syyllisenä. Itse asiassa King onnnistuu kietomaan kertomukseen niin monia erilaisia osatekijöitä, erilaisia henkilöitä motiiveineen, että on miltei mahdotonta sanoa, kuka on tarinan suurin pahis. Carriessä myös auttajat joutuvat kielteiseen valokeilaan: auttaako kukaan Carrietä sen takia, että hän kärsii, vaiko siksi, että Carrien kärsimys tuntuu auttajasta itsestään epämukavalta? Koko empatian käsite tuntuu teoksessa mutkistuvan ja saavan jopa inhottavia sävyjä.

Henkilöhahmojen motiivit tuntuvat ristiriitaisilta ja jäävät osittain aina hämärän peittoon. Lukijan suhtautumisessa hahmoihin on jatkuvaa ambivalenssia, esimerkiksi romaanin alussa roistona näyttäytyvä Billy Nolan saa kertomuksen lopussa useampia ulottuvuuksia persoonaansa. Hirviömäinen äiti taas jää lukijalle aukkoisaksi, kenties siten vielä uhkaavammaksi hahmoksi.

Kerronta on koukuttavaa, Kingin parasta antia ja kerrassaan mestarillista. King onnistuu tavoittamaan nuoren teinitytön hämmennyksen ja raivon, kun lauseet katkeilevat riviltä toisille, jäävät jopa vaillinaisiksi. Myös tietoisuuden torjuttu puoli on vahvasti läsnä romaanissa sulkeisina ajatuksina, kauhistuneina huudahduksina, jotka rikkovat normaalin ja turvallisen arkielämän hauraan suojakuoren. Motiivina toistuu veri, joka korstaa uhkaavan hetken lähestymistä. Kuten torjutut ajatukset syöksähtävät aina pakosti henkilöitten tajuntaan, myös veri pulpahtaa ihon läpi tahraten puhtaan pinnan.

Kohtalokasta käännekohtaa venytetään herkullisesti ja piinavasti, kun näkökulma vaihtuu aina juuri ennen tapahtuman hetkeä. Lukija, joka toivoo Carrien parasta, tuntee jokaisen ajallisen venymän tuskallisuuden - ne vain painottavat välttämätöntä tulevaa. Sitä ihan toivoo, että voisi jäädä lauseiden väliin piiloon, käpertyä turvaan ennen kuin tapahtuu mitään pahaa.

Näkökulmat vaihtuvat muutenkin Carriessa tiheään, ja kuvitteelliset tieteelliset artikkelit ja poliisikuulustelut tuovat teokseen monipuolisuutta ja pirstovat tarinaa entisestään. Scifisyys korostuu, kun tieteellisissä artikkeleissa pohditaan, kuin telekinesis-geeni voitaisiin eristää ja ehkäistä vastaavia katastrofeja tulevaisuudessa. Mutta lukija näkee tieteellisen spekuloinnin auttamatta typistävänä, tarinamaailman todellisuus kun koostuu aivan liian monista tekijöistä, joista oikeastaan pienin liikkeellepaneva voima on Carrien kyky.

Vaikka huomaankin kirjoittaneeni paljon ylistäviä lauseita Kingin klassikosta, on pakko huomauttaa, että ihan täydellinen teos ei kuitenkaan ole. Tapahtumien yksityiskohtauksessa kuvauksessa on pientä kömpelyyttä, ja joitakin fregmentteja olisi voinut jättää huoletta pois. Myös Tuula Saarikosken suomennos tökkii paikoittain - jäin kaipaamaan joihinkin lauseisiin kongruenssia ja tarkuutta yhdyssanoihin. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että Carrie on aiheiltaan ohittamattoman tärkeä ja ajankohtainen, ja rakenne ja kerronta ovat trillerien ehtaa huippua.

Tämä on nappivalinta joululahjaksi synkistelevälle teinille (tosin en vastaa seurauksista).

---
Englanninkielinen alkuteos Carrie (1974).
Suomentanut Tuula Saarikoski.
2010, Tammi.
206 sivua.
Kansi: Juri Patrikainen.
Kustantajan sivut.

12 kommenttia:

  1. Tämän ehdottomasti luen lähiaikoina (lue: vuoden sisään), vaikuttaa kiinnostavalta! Varsinkin kun leffan uusintaversio on tulossa; kumpaakaan en kyllä ole nähnyt, mutta tarkoitus olisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusimman version kävin katsomassa ensi-illassa, ja se oli ihan hyvä. Julianne moore oli äidin roolissa ihan mahtava, ja koulukiusaus oli päivitetty karmivasti nykyaikaan! Kaikki hahmot eivät kuitenkaan olleet mielestäni onnistuneita, ja Carrien sisäisiä pohdintoja oli siirretty dialogeihin, jotka tuntuivat vähän kömpelöiltä. Kannattaa kuitenkin käydä katsomassa.

      Poista
  2. Voi että, kylläpä alkoi tehdä mieli lukea Carrie uudestaan! Olen lukenut sen varmaan noin viisitoista vuotta sitten, teini-ikäisenä, ja muistan kyllä pitäneeni kirjasta, mutta en ole varma, mihin se nousisi nykyisellä "King-asteikollani". =D Olenkin päättänyt lukea noita kauan sitten lukemiani Kingejä uudestaan, jahka saan luettua ne, jotka ovat vielä kokonaan lukematta. Leffakin on katsottuna monesti, ja uusikin versio tietty kiinnostaa!

    Mahtavaa, että pidit! Lämmittää aina tällaista King-fanaatikkoa. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogisi nimestäkin jo päättelin, että tulet kommentoimaan! :D

      Olen lukenut Kingiä paljon teini-iässä, pitäisi varmaan lukea lisää uusia kirjoja kirjailijalta. Ehkäpä.

      Poista
  3. Carrie on roikkunut lukulistalla kauan. Nyt tuli sellainen olo, että pitääpä lukea se pian! ps. aivan ihana hämähäkkileivos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä, aiheiltaa tosiaan tärkeä teos!

      Hämähäkkileivos oli kaunis päältä, mutta ikävä kyllä ei mitenkään erikoisen makuinen. :S

      Poista
  4. Lainasin just kirjastosta Carrien ja luen sen heti kun oon saan lopetettua Anna Kareninan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna Karenina! Oih, toinen kirja, joka pitäisi kaikkien lukea. :)

      Poista
  5. Hieno pohdinta Carriesta, fanityttö täällä hykertelee :) Täytyy sanoa, että Carrie on hienosti onnistunut esikoisromaani, joka tosiaan on kestänyt hyvin aikaa.

    King on jatkanut telekinesia -aiheella myös myöhemmin, nimittäin Tulisilmä -romaanissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että pidit postauksestani. :)

      Tulisilmän olenkin joskus lukenut, muistaakseni pidinkin siitä.

      Poista
  6. Mie en edes muista, olenko lukenut Carrieta. Mulla on tunne, että olisin, mutta en oikein muista nyt siitä mitään. Kirjoitat jälleen kiehtovasti, Kingiä en ole vuosisatoihin lukenut, pitäisi varmasti taas lukea. Mietin eilen yöllä dekkaria lukiessani, miksi aina aika ajoin kaipaan oikein kunnon koukuttavaa kerrontaa ja yleensä silloin luenkin useamman dekkarin putkeen. Koukuttavia kirjoja on kuitenkin myös muissa lajeissa, viihteellisemmissä lukuromaaneissa lukusukkeluutta riittää mutta sitten niistä voi tulla semmoinen liian hattarainen ja höttöinen olo. Dekkareissa ei tule sellaista mutta niissä taas usein latistuu tunnelma ihan lopussa, kun kaikki alkaa pikkuhiljaa olla selvillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Carrie on aiheensa puolesta ihan mielettömän tärkeä kirja. En pidä sitä tiateen riemuvoittona, mutta juonta ja tunnelmaa siinä kehitellään oikein hienosti ja koukuttavasti.

      Ja olen samaa mieltä, että joskus on ihan piristävää vain ahmia jotakin juonta kuin pitkää lakritsia. Kingissä ei kuitenkaan pääse hattara yllättämään. :D

      Lukuromaaneita kartan juuri hattaramaisuuden takia, ja dekkareissa murhat ahdistavat. Toisaalta en tykkää hard boiled -tyyppisestä väkivalta revittelystä, ja toisaalta taas murhamysteerin kaavamainen selittely tuntuu tympeältä. Mutta olisihan dekkareissakin poikkeuksia, pitäisi vain jaksaa kokeeksi ahmaista muutama.

      Poista