Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 5. marraskuuta 2013

J. J. Wecksell: Daniel Hjort



Olen saanut kotimaisen kirjallisuuden klassikkoita käsittelevän kurssin teokset miltei luettua, ainoastaan J. L. Runebergin Kuningas Fjalar takuttaa ja pahasti. Mutta pääasiassa kokemukseni ovat olleet positiivisa, parhaimman vaikutuksen on tehnyt Aleksis Kiven Kullervo, jota ylistinkin blogissani kirjailijan juhlapäivänä.

J. J. Wecksellinkin näytelmä Daniel Hjort on kostoa käsittelevä tragedia. Daniel Hjort sijoittuu vuoden 1599 käytyyn taisteluun Kaarle Herttuan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin välillä. Tapahtumapaikkana on Turun linna, jota Sigismundille uskolliset sotamiehet ja edesmenneen Klaus Flemingin perhe yrittävät tunkeilijoilta puolustaa.

Tragedian pääsankari Daniel Hjort on nuori mies, joka piirityksen keskellä huomaa pettyneensä taisteluun ja sodan ideaaleihin. Lukiessaan antiikin Rooman sodankuvauksia Hjort huomaa, että todellisuus näyttäytyy kovin toisenlaisena ja kieltäytyy vaalimasta niitä ihanteita, joita tekstit tuntuvat pitävän yllä. Pettyneenä nuori mies kääntyy kohti rakkautta yrittäen löytää siitä kaipaamiaan ihanteita, mutta tulee lemmessäänkin torjutuksi. Yllättäin hyljätylle sankarille aukeaa kuitenkin aivan toisenlainen mahdollisuus hyödyntää sisäistä paloaan jonkin tärkeän asian vuoksi: kosto.

Wecksellin tragedia hyödyntää yllättävän paljon eri tiloja ja niihin liittyviä merkityksiä - tapahtumapaikka korostaa vuoroin yhteiskunnallisia hierarkioita, salaisuuksia, kärsimystä ja jopa ennakoi tulevaa. Vaikka suurin osa näytelmän kohtauksista tapahtuu linnan saleissa, osa kuitenkin sijoittuu mestauslavoille ja vankityrmiin. Paikat luovat näytelmässä uhkakuvia, jotka eivät osoittaudu aiheettomiksi. Vankityrmä taas jakaa ihmiset kahtia yläpuolla tepasteleviin sotaherroihin ja kärsiviin sisseihin, mutta osat voivat vaihtua hetkessä.

Henkilöhahmojen välisissä asetelmissa on mahdollista nähdä mielenkiintoisia peilirakenteita, kun esimerkiksi Klaus Flemingin ylpeä leski Ebba asettuu vastakkain entisen kapinallisen lesken, noitaa muistuttavan Katrin kanssa. Samaten Daniel Hjort ja Flemingin poika Juhana rinnastuvat näytelmässä kuin kaksoisolennot. Positiot heittävät kuitenkin näytelmässä häränpyllyä, eikä ihmisen asema yhteiskunnassa näytä ollenkaan annetulta ja itsestäänselvältä, vaan osoittautuu valtaan kytkeytyvien prosessejen määräämäksi. Tavallisen ihmisen osa on olla näiden virtausten heiteltävänä, eikä aktiivinen toiminta välttämättä takaa mitään hyvää lopputulosta.

Kostonäytelmänä Daniel Hjort tuntuu vahvasti kumartavan Hamletin puoleen - yhtäläisyyksiä on aivan liian paljon, että William Shakespearen klassikkon voisi sivuuttaa lukiessaan Wecksellin draamaa. Itse häiriinnyin tästä, koska lukemiseni tiivistyi helposti juuri suoraviivaiseksi yhdistelyksi, ja pian oli vaikea nähdä Daniel Hjortissa mitään omaleimaista. Mutta vaikka Wecksellin tragedia tuokin mieleen Hamletin, niin silti teos onnistuu tuomaan jotakin lisää genreen: kosto on kehä, josta ei voi vapautua kuin kuoleman kautta. Kostaminen ei kirjassa näyttäydy ensisijaisesti tekona, jonka yksilö voi vapaasti ja moraalisesti pohtien valita, vaan ahdistavana välttämättömyytenä tai jäytävänä tarpeena, jota ei voi sivuuttaa. Suhde menneisyyteen ei ole yksinkertainen, ja se saattaa asettua ylitsepääsemättömän ristiriitaiseksi nykyhetken kanssa. Kosto ei sekään ratkaise mitään, vaan ainoastaan siirtää verisen veitsen porrasta ylemmäs, seuraavan kostajan käsiin.

Vaikka en siis ihastunutkaan Wecksellin historialliseen klassikkotragediaan, niin en väitä, että teos olisi ollut mitenkään yksipuolinen tai lattea lukukokemus. Daniel Hjortista puuttuu kenties tietynlainen virtuoosimaisuus, joka niin vahvasti on läsnä esimerkiksi Kiven Kullervossa, mutta lajinsa edustajaksi Turun linnan murhenäytelmä on ihan esimerkillinen. Se osoittaa, että Suomenkin historiasta voi ammentaa aineksia maailmanluokan tragediaan.

---
Ruotsinkielinen alkuteos: Daniel Hjort (1862).
Suomentanut Matti Rossi.
1981, Love Kirjat.
110 sivua.
Kannessa Albert Edefeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuodelta 1878.

4 kommenttia:

  1. etkö voisi ottaa välillä kuvaa vaikka porkkanan kera? nuo kakkuset näyttävät liian herkullisilta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, pitäisi varmaan joskus kuvata tosiaan kirja jonkun salaatin kera! :)

      Poista
  2. Sie olet kyllä suosikki-innostaja. Kaipaan opintojen pariin, sillä silloin tuli luettua kyllä niin paljon erilaisia, vanhempia kirjoja ja monesta eri näkökulmasta. Yksi suosikkini oli satiiri-kurssi.

    Vaikka et täysin ihastunut, niin luonnehdintasi maailmanluokan tragedia Suomen historiasta alkoi kiinnostaa. Ensi vuodelle kokoan blogisi tämän vuoden luetuista kirjoista itselleni teemakuukauden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, olen oikeasti imarreltu! Toivottavasti saat hyvän listan. :)

      Satiiri-kurssi pyöri meilläkin viime vuonna, halusin kovasti, mutta en päässyt. Se jäi oikeasti harmittamaan.

      Ja Daniel Hjortista: tämä on ehdottomasti klassikkokamaa, joka tuntuu hiukan unohtuneen jo nykylukijoilta. Olen iloinen, että tulin lukeneeksi Wecksellin näytelmän, ja huomaan jo nyt, että tragedian ansiot ovat mielessäni kasvaneet.

      Poista