Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Giovanni Boccaccio: Fiammetta



Nainen rakastuu, mies lähtee ja hylkää - ikuinen juonikuvio, joka toistuu elämässä ja kirjallisuudessa aina loputtomiin. Mitä tekee Giovanni Boccaccion jumalaisen kaunis Fiammetta, joka kokee tämän saman vääryyden? Tarrautuu raivoisasti kiinni kärsimykseensä, kirjoittaa monotonisen valitusvirren kokemuksistaan.

Boccaccion Fiammetta on rakennettu minäkertojan yksinkertaisen filosofian ympärille: valitan, siis olen / olen, siis valitan. Teos ivailee naiselliselle hölmöydelle, liikatunteellisuudelle ja ylitsepursuavalle retoriikalle. Fiammetta heittäytyy oman kärsimyksen alhoon sellaiselle retorisella antaumuksella, että pateettinen ei enää riitä kuvaamaan tunteiden erittelyn logiikkaa. Lukijan tehtävänä on puutua, naureskella ja odottaa Fiammetan järkiintymistä. Lisäksi juonellinen tapahtumattomuus korostaa kertojan yksitoikkoista ja uuvuttavaa jauhantaa.

Boccaccion teos on vahvan ironinen - tekijän oma kanta liikaan tunteiluun ja retoriseen päsmäröintiin ilmaistaan vanhan palvelijan äänellä, joka yrittää painostaa Fiammettaa järkiintymään. Fiammetta kuitenkin viisveisaa eukon neuvoista, ja takertuu entistä tiukemmin kokemiinsa vääryyksiin. Lukijan on miltei mahdotonta asettua Fiammetan puolelle, sillä vaikka neito joutuukin rakastettunsa hylkäämäksi, on Fiammetalla edelleen elämässään etuja, jotka monelta huonommassa asemassa olevalta naiselta uupuisivat. Fiammetta näyttäytyykin eräänlaisena kroonisena ja hölmönä nurisijana, joka pitää omaa kärsimystään hengissä valittamalla siitä.

Ehkä Fiammettan valitus on tulkittavissa myös eräänlaiseksi takertumiseksi omaan haavaan, ylpeyttä ja rehvastelua omilla koettelmuksilla, jotka kuitenkin Fiammettan kohdalla ovat varsin vähäisiä. Tuskan kun voi nähdä teoksessa myös kuplana, joka suojaa todellisuudelta ja saa tuntemaan itsensä jotenkin erikoiseksi. Samalla kuitenkin turvautuminen puhkikuluneisiin verauskuviin ja antiikin esikuviin vie Fiammettan tarinalta sen yksillöllisyyden ja tekee avautumisesta kaikessa eeppisyydessään naurettavaa.

Tyylillisesti Fiammettassa korostuvat keskiajalle tyypillinen allegorisuus ja retorinen runsaus, jotka asetetaan lopulta naurunalaisiksi, sekä vaatimus selkeämmästä ja realistisemmasta ilmaisusta, kiinnittymisestä todellisuuteen. Renessanssin henki näkyy ja kuuluu vahvasti huumorissa ja keskiajalle tyypillisten kerronnankeinojen ironisoinnissa.

Lukukokemuksena Fiammetta jäi hieman laimeaksi, ja tunsin, että ihan kaikia ironisia ulottuvuuksia en enää nykylukijana kyennyt teoksesta tavoittamaan. Uskon, että lukeneempi ja keskiajan kirjallisista konventioista kiinnostunut lukija saa tästä enemmän irti, eikä pieni taustatyö antiikistakaan ole pahitteeksi. Sinällään Fiammetta oli ihan hauska teos, mutta kovin moniulotteiseksi se ei mielessäni kasvanut.

---
Italiankielinen alkuteos Elegia di Madonna Fiammetta (1342).
Suomentanut A. R. Koskimies.
2000, Karisto.
210 sivua.
Kannen maalaus: Leonardo da Vinci: Beatrice d'Este.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti