Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 30. marraskuuta 2013

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.

Delphine de Viganin edellinen suomennettu romaani No ja minä oli hieno lukukokemus. Kerronta, sanoma ja henkilöhahmot olivat kaikki hienoja, teoksesta on vaikea löytää mitään, mikä ei toimisi. Luonnollisesti tällainen teos kuitenkin asettaa kirjailijan seuraaville kirjoille kovia odotuksia, joita ei ole aivan helppo lunastaa. Kun kuulin uusimmasta Vigan-suomennoksesta, romaanista Yötä ei voi vastustaa, innostuin heti.

Autofiktiivisessä teoksessa Vigan kertoo kertoo äitinsä tarinan. Teos alkaa niin sanotusti lopusta, kun kertoja löytää itsemurhan tehneen äitinsä sinertyneenä tämä asunnosta. Äidin kuolema sysää liikkeelle muistojen ja tulkintojen prosessin, jonka myötä kertoja huomaa, kuinka vaikeaa vaietuista asioista on yrittää puhua ja löytää se kapea nuora, jota pitkin tasapainoilemalla kertoa ristiriitaisesta ihmisestä loukkaamatta läheisiä.

Tarina jakautuu selvästi kahteen eri aika- ja kerrontatasoon. Ensimmäinen taso käsittelee Lucile-äidin lapsuutta ulkopuolisen kertojan silmin. Välillä kerronta kuitenkin keskeytyy, ja ääneen pääsee minäkertoja, Lucilen jo aikuinen tytär, joka pohtii kirjoittamaansa ja omaa suhdettaan äitiinsä. Romaanin edetessä myös sukelletaan kertojan lapsuuteen, kipeisiin muistoihin ja Lucilen kaksisuuntaisen mielialahäiriön mukanaan tuomiin dramaattisiin elämänmuutoksiin.

Minäkertoja keskeytyy usein pohtimaan prosessin vaikeutta, omia motiivejaan ja päämääriään kirjoittamisen suhteen. Mitä hyötyä on avata menneisyyden traumoja? Entä mistä kertoja saa kertoa, milloin tulee loukanneeksi jonkun yksityisyyttä?

Vaikka romaanin päähenkilöksi voisi ajatella ensin Lucilen, tuntuu teos lopulta kertovan enemmän kirjoittajastaan kuin kirjoittamisen kohteesta. Kirjoittamisen kautta kertoja yrittää tavoittaa äitiään, jonka rakkaus on jäänyt menneisyydessä rajalliseksi, jonka ratkaisut ovat jääneet ymmärtämättä. Samalla kirjoittaminen näyttäytyy keinona sovittaa omaa syyllisyyttä: äidin itsemurha ei ole kirjoittajan syy, eikä lapsi voi pelastaa vanhempaansa yön lumoukselta. Äidin elämän kurssi osoittautuu määrittyneeksi jo paljon ennen kertojan syntymää.

Yö ja pimeys yhdistyvät Viganin romaanissa vahvasti kuolemaan. Nuori Lucile näkee veljensä hukkuvan kaivoon, ja samalla pimeys saa hänestä otteen. Pelko asettuu osaksi elämää, kuolema väijyy jokaisen nurkan takana. Eräälla tapaa Viganin teos onkin kirja poikkeusyksilöstä, jolle elämä ei tarjoa rauhaa. Lopulta pelko muuttuu kuitenkin kaipaukseksi, lupaukseksi jatkuvan taistelun päättymisestä. Yötä ei tarvitse paeta loputtomiin, vaan voi myös heittäytyä rohkeaksi ja astua sen syliin, tuntuu teos sanovan.

Vaikka Yötä ei voi vastustaa käsitteleekin kipeitä teemoja ja on Kira Poutasen suomentamana myös kielellinen taidonnäyte, niin en kuitenkaan ihan täysin lagennut yön lumoukseen. Viganin teoksessa on kieltämättä terapiakirjallisuuden makua - en tarkoita tilittämistä, mutta jotenkin kirjasta välittyy kovin vahvasti tekijän motiivi kirjoittamiselle. Henkilökohtaisuus on romaanissa käsinkosketeltavaa, ja välillä mietinkin, miksi teos on nimetty romaaniksi eikä esimerkiksi elämäkerraksi. Elämäkertana se olisi mielestäni voimakas, koskettava ja monitulkintainen.

Fiktiiviset puolet ovatkin sitten teoksessa hieman heikommat. Kaunokirjallisuudessa kirjoittamisen metafiktiivinen pohtiminen tuntuu jo loppuunkuluneelta aiheelta, ja mielestäni Viganin teosta moniulotteisempaa autofiktiota on kirjoitettu (kotimaisista esimerkkinä Pirkko Saision Punainen erokirja). Autofiktiivisyyden korostaminen ja kirjoittamisen eettisyyden märehdintä tuntuvat teoksessa jotenkin päälleliimatulta, turhalta lisältä, jota ilmankin teos olisi ollut vahva, ellei jopa parempi.

Yötä ei voi vastustaa kosketti minua hetken, kuin mielenkiintoinen tuttavuus junamatkalla, mutta pitempää matkaa tuskin kuljemme yhdessä. Suosittelen teosta kuitenkin niille, jotka kaipaavat läheisten näkökulmia mielenterveysongelmiin tai muuten vain erilaista elämäntarinaa.

---
Ranskankielinen alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit.
Suomentanut Kira Poutanen.
2013, WSOY.
318 sivua.
Kustantajan sivut.

4 kommenttia:

  1. 'No ja minä' oli minustakin luomoava ja sen vuoksi odotin tältä teokselta paljon. Alkuosaa lukiessa teki mieli jättää koko teos kesken. Lukijana olin hukkua sukulaisiin ja sisaruksiin.

    Kuten Noora kirjoitit, paremmin tämä olisi toiminut elämäkertana tai sitten teoksen olisi voinut etäännyttää "puhtaasti" fiktioksi. Minua ainakin teoksen henkilökohtaisuus hämmensi ja paikoin ahdistikin. Hienointa antia Viganin romaanissa oli minusta kuvaus siitä, että kirjoittajan äiti sairaudestaan huolimatta pystyi elämään myös varsin rikasta elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en tiedä, millainen tämä olisi ollut etäännytettynä tai tietoisena elämäkertana. Uskon kuitenkin, että teos olisi jommassa kummassa ääripäässä toiminut paremmin kuin tällaisena autofiktiivisenä plänttäämisenä.

      Sanoma kirjassa on kyllä hieno. Ehkä jopa toiveikas ja rohkaiseva.

      Poista
  2. Minulle tämä kyllä toimi aivan täydellisesti. Tosin itsekin takerruin alkuun metafiktiivisyyteen ja kaikkeen, mikä ei tuntunut alkuun kuuluvan kirjaan. Mutta loppujen lopuksi se ehkä teki minulle sen, miksi aiheesta tuli niin käsinkosketeltava. Tällaisen kirjan kirjoittaminen ei voi olla helppoa.

    Mutta näin me luemme kirjat eri tavalla. Itselleni kirjan aihe on syystä läheinen, joten se tuntui puskevan päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään ole ikinä helppoa kirjoittaa raskaista aiheista, varsinkaan silloin, kun ne ovat omakohtaisia. Minun kirjani tämä ei ollut, mutta uskon kyllä, että Viganin teos löytää yleisönsä (niin on tainnut jo käydäkin :) .

      Poista