Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 30. marraskuuta 2013

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.

Delphine de Viganin edellinen suomennettu romaani No ja minä oli hieno lukukokemus. Kerronta, sanoma ja henkilöhahmot olivat kaikki hienoja, teoksesta on vaikea löytää mitään, mikä ei toimisi. Luonnollisesti tällainen teos kuitenkin asettaa kirjailijan seuraaville kirjoille kovia odotuksia, joita ei ole aivan helppo lunastaa. Kun kuulin uusimmasta Vigan-suomennoksesta, romaanista Yötä ei voi vastustaa, innostuin heti.

Autofiktiivisessä teoksessa Vigan kertoo kertoo äitinsä tarinan. Teos alkaa niin sanotusti lopusta, kun kertoja löytää itsemurhan tehneen äitinsä sinertyneenä tämä asunnosta. Äidin kuolema sysää liikkeelle muistojen ja tulkintojen prosessin, jonka myötä kertoja huomaa, kuinka vaikeaa vaietuista asioista on yrittää puhua ja löytää se kapea nuora, jota pitkin tasapainoilemalla kertoa ristiriitaisesta ihmisestä loukkaamatta läheisiä.

Tarina jakautuu selvästi kahteen eri aika- ja kerrontatasoon. Ensimmäinen taso käsittelee Lucile-äidin lapsuutta ulkopuolisen kertojan silmin. Välillä kerronta kuitenkin keskeytyy, ja ääneen pääsee minäkertoja, Lucilen jo aikuinen tytär, joka pohtii kirjoittamaansa ja omaa suhdettaan äitiinsä. Romaanin edetessä myös sukelletaan kertojan lapsuuteen, kipeisiin muistoihin ja Lucilen kaksisuuntaisen mielialahäiriön mukanaan tuomiin dramaattisiin elämänmuutoksiin.

Minäkertoja keskeytyy usein pohtimaan prosessin vaikeutta, omia motiivejaan ja päämääriään kirjoittamisen suhteen. Mitä hyötyä on avata menneisyyden traumoja? Entä mistä kertoja saa kertoa, milloin tulee loukanneeksi jonkun yksityisyyttä?

Vaikka romaanin päähenkilöksi voisi ajatella ensin Lucilen, tuntuu teos lopulta kertovan enemmän kirjoittajastaan kuin kirjoittamisen kohteesta. Kirjoittamisen kautta kertoja yrittää tavoittaa äitiään, jonka rakkaus on jäänyt menneisyydessä rajalliseksi, jonka ratkaisut ovat jääneet ymmärtämättä. Samalla kirjoittaminen näyttäytyy keinona sovittaa omaa syyllisyyttä: äidin itsemurha ei ole kirjoittajan syy, eikä lapsi voi pelastaa vanhempaansa yön lumoukselta. Äidin elämän kurssi osoittautuu määrittyneeksi jo paljon ennen kertojan syntymää.

Yö ja pimeys yhdistyvät Viganin romaanissa vahvasti kuolemaan. Nuori Lucile näkee veljensä hukkuvan kaivoon, ja samalla pimeys saa hänestä otteen. Pelko asettuu osaksi elämää, kuolema väijyy jokaisen nurkan takana. Eräälla tapaa Viganin teos onkin kirja poikkeusyksilöstä, jolle elämä ei tarjoa rauhaa. Lopulta pelko muuttuu kuitenkin kaipaukseksi, lupaukseksi jatkuvan taistelun päättymisestä. Yötä ei tarvitse paeta loputtomiin, vaan voi myös heittäytyä rohkeaksi ja astua sen syliin, tuntuu teos sanovan.

Vaikka Yötä ei voi vastustaa käsitteleekin kipeitä teemoja ja on Kira Poutasen suomentamana myös kielellinen taidonnäyte, niin en kuitenkaan ihan täysin lagennut yön lumoukseen. Viganin teoksessa on kieltämättä terapiakirjallisuuden makua - en tarkoita tilittämistä, mutta jotenkin kirjasta välittyy kovin vahvasti tekijän motiivi kirjoittamiselle. Henkilökohtaisuus on romaanissa käsinkosketeltavaa, ja välillä mietinkin, miksi teos on nimetty romaaniksi eikä esimerkiksi elämäkerraksi. Elämäkertana se olisi mielestäni voimakas, koskettava ja monitulkintainen.

Fiktiiviset puolet ovatkin sitten teoksessa hieman heikommat. Kaunokirjallisuudessa kirjoittamisen metafiktiivinen pohtiminen tuntuu jo loppuunkuluneelta aiheelta, ja mielestäni Viganin teosta moniulotteisempaa autofiktiota on kirjoitettu (kotimaisista esimerkkinä Pirkko Saision Punainen erokirja). Autofiktiivisyyden korostaminen ja kirjoittamisen eettisyyden märehdintä tuntuvat teoksessa jotenkin päälleliimatulta, turhalta lisältä, jota ilmankin teos olisi ollut vahva, ellei jopa parempi.

Yötä ei voi vastustaa kosketti minua hetken, kuin mielenkiintoinen tuttavuus junamatkalla, mutta pitempää matkaa tuskin kuljemme yhdessä. Suosittelen teosta kuitenkin niille, jotka kaipaavat läheisten näkökulmia mielenterveysongelmiin tai muuten vain erilaista elämäntarinaa.

---
Ranskankielinen alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit.
Suomentanut Kira Poutanen.
2013, WSOY.
318 sivua.
Kustantajan sivut.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia



Jos pitäisi listata niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon haluaisin jokaisen tutustuvan, niin Thomas Mann kiilaisi aika korkealle sillä listalla. Ihastuin Mannin kerrontatyyliin jo lukioikäisenä ahmaistessani Buddenbrookit. Myöhemmin novelli Kuolema Venetsiassa herätti minussa ällistystä upeudellaan, ja nyt joitakin vuosia myöhemmin päätin lukea novellikokoelman Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia muutkin novellit. Olin säästellyt Mannia tarkoituksella pari vuotta ihan vain sitä varten, että olisi jotakin varmasti upeaa luettavaa hyllyssä.

Ja kyllähän se säästäminen kannatti. Tällä kertaa en lukenut kokoelman nimikkonovellia (toisin kuin monet muut, en lue kirjoja kovin moneen kertaan uudelleen, säästelen jälleennäkemisiäkin), vaan muita kokoelman kertomuksia. Kaikki eivät tietenkään yllä Kuoleman tasolle, mutta löytyypä joukosta myös aivan yhtä upeita novelleja.

Mannin tuotannossa parasta on kerronta. Todellisuus tehdään vieraaksi pienillä siirroilla, hienovaraisesti - milloin lukijan huomion kiinnittää omituinen ilme, kasvoilla tykyttävä suoni tai painostava tunnelma. Kertomusket ovat taitavasti rakennettuja, keskitettyjä ja silti tarinamaailmoiltaan rikkaita ja monitasoisia. Tunnelman kehittyminen ja käännekohdan välinen jännite ei voi olla tempaamatta lukijaa mukaansa, sitä oikein odottaa milloin tapahtumat saavat erilaisen käänteen.

Lisäksi Mann taituroi henkilöhahmoissa, joita aina jokin vinksahtaneisuus vetää puoleensa. Joskus ryppy todellisuudessa on toinen, tuntematon ja salaperäinen henkilö, joskus taas taikurin esitys, jota on mahdotonta täysin ymmärtää. Vieraus ja toiseus kiehtoo kokoelman henkilöitä, mutta tavoitellessaan lumoavaa vierautta he usein tuhoutuvat itse. Toiseus jää saavuttamatta ja lukijallekin lopulta mysteeriksi, vierauden kokemus on painostava ja ahdistava. Ainoaa hallinnan tunnetta kertomuksiin tuo mestarillinen ja kirkas kerronta, joka pitää henkilöhahmoja ja tapahtumia tiukasti otteessaan.

Yksi merkki antoisasta lukukokemuksesta on yleensä se, että teoksesta voi jälkeenpäin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta olen myös huomannut, että toiset kirjat ovat kaikessa upeudessaan niin hämmentäviä, askarruttavia ja mullistavia lukukokemuksia, että niistä on vaikea sanoa yhtään mitään tyhjentävää. Mannin kokoelman kohdalla joudun valitettavasti toteamaan, että teos kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan - lukukokemukseni oli upea, mutta tuntuu, että mitä tahansa sitten sanonkin tästä teoksesta, en voi sanoilla tavoittaa sitä, mitä koin lukiessani Mannin kertomuksia. Siispä toteankin:

Ottakaa ja lukekaa, kokekaa itse. 

PS. Onneksi hyllyssä on vielä Huijari Felix Krullin tunnustukset. Saa nähdä, milloin uskallan tuon tarkoin säästellyn aarteen nautiskella.

---
Saksalainen alkuteos Erzählungen (1960).
Suomentajina Eeva-Liisa Manner, Aarno Peromies ja Oili Suominen.
2010, Tammi.
390 sivua.
Kannen suunnittelu: Markko Taina

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Giovanni Boccaccio: Fiammetta



Nainen rakastuu, mies lähtee ja hylkää - ikuinen juonikuvio, joka toistuu elämässä ja kirjallisuudessa aina loputtomiin. Mitä tekee Giovanni Boccaccion jumalaisen kaunis Fiammetta, joka kokee tämän saman vääryyden? Tarrautuu raivoisasti kiinni kärsimykseensä, kirjoittaa monotonisen valitusvirren kokemuksistaan.

Boccaccion Fiammetta on rakennettu minäkertojan yksinkertaisen filosofian ympärille: valitan, siis olen / olen, siis valitan. Teos ivailee naiselliselle hölmöydelle, liikatunteellisuudelle ja ylitsepursuavalle retoriikalle. Fiammetta heittäytyy oman kärsimyksen alhoon sellaiselle retorisella antaumuksella, että pateettinen ei enää riitä kuvaamaan tunteiden erittelyn logiikkaa. Lukijan tehtävänä on puutua, naureskella ja odottaa Fiammetan järkiintymistä. Lisäksi juonellinen tapahtumattomuus korostaa kertojan yksitoikkoista ja uuvuttavaa jauhantaa.

Boccaccion teos on vahvan ironinen - tekijän oma kanta liikaan tunteiluun ja retoriseen päsmäröintiin ilmaistaan vanhan palvelijan äänellä, joka yrittää painostaa Fiammettaa järkiintymään. Fiammetta kuitenkin viisveisaa eukon neuvoista, ja takertuu entistä tiukemmin kokemiinsa vääryyksiin. Lukijan on miltei mahdotonta asettua Fiammetan puolelle, sillä vaikka neito joutuukin rakastettunsa hylkäämäksi, on Fiammetalla edelleen elämässään etuja, jotka monelta huonommassa asemassa olevalta naiselta uupuisivat. Fiammetta näyttäytyykin eräänlaisena kroonisena ja hölmönä nurisijana, joka pitää omaa kärsimystään hengissä valittamalla siitä.

Ehkä Fiammettan valitus on tulkittavissa myös eräänlaiseksi takertumiseksi omaan haavaan, ylpeyttä ja rehvastelua omilla koettelmuksilla, jotka kuitenkin Fiammettan kohdalla ovat varsin vähäisiä. Tuskan kun voi nähdä teoksessa myös kuplana, joka suojaa todellisuudelta ja saa tuntemaan itsensä jotenkin erikoiseksi. Samalla kuitenkin turvautuminen puhkikuluneisiin verauskuviin ja antiikin esikuviin vie Fiammettan tarinalta sen yksillöllisyyden ja tekee avautumisesta kaikessa eeppisyydessään naurettavaa.

Tyylillisesti Fiammettassa korostuvat keskiajalle tyypillinen allegorisuus ja retorinen runsaus, jotka asetetaan lopulta naurunalaisiksi, sekä vaatimus selkeämmästä ja realistisemmasta ilmaisusta, kiinnittymisestä todellisuuteen. Renessanssin henki näkyy ja kuuluu vahvasti huumorissa ja keskiajalle tyypillisten kerronnankeinojen ironisoinnissa.

Lukukokemuksena Fiammetta jäi hieman laimeaksi, ja tunsin, että ihan kaikia ironisia ulottuvuuksia en enää nykylukijana kyennyt teoksesta tavoittamaan. Uskon, että lukeneempi ja keskiajan kirjallisista konventioista kiinnostunut lukija saa tästä enemmän irti, eikä pieni taustatyö antiikistakaan ole pahitteeksi. Sinällään Fiammetta oli ihan hauska teos, mutta kovin moniulotteiseksi se ei mielessäni kasvanut.

---
Italiankielinen alkuteos Elegia di Madonna Fiammetta (1342).
Suomentanut A. R. Koskimies.
2000, Karisto.
210 sivua.
Kannen maalaus: Leonardo da Vinci: Beatrice d'Este.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Sara Wacklin: Satanen muistelmia Pohjanmaalta



Sara Wacklinin Satanen muistelmia Pohjanmaalta on koskettava sekoitus historiankirjoitusta, satuilua ja ihmiskohtaloita. Wacklinin pienissä tarinoissa yksittäiset ihmiset, rakennukset ja tapahtumat piirtyvät osaksi isompaa kertomuksellista kudosta, joka hahmottaa Oulua erityispiirteisenä paikkakuntana. Huomiota saavat niin yliluonnolliset sattumukset, mielenkiintoiset luonteet, tanssiaiset ja kuin kuninkaan vierailukin.

Nykylukijaa kiehtoo ehkä eniten hienovarainen flirttailu maagisen ja todellisuuden rajamailla sekä kerronnan avoimen ihannoiva ja sävy. En lukenut Wacklinin kertomuksia realistisina kuvauksina, sillä niissä on selkeää kaartumista nationalismiin ja henkilöhahmot ovat toisinaan hieman mustavalkoisia. Hyvät ihmiset ovat Wacklinin teoksesa niin puhtoisia, että lukijan sydäntä särkee lukea heidän koettelemuksistaan. Nationalismi taas näkyy pyrkimyksenä kertoa Suomen suurmiesten elämästä - mutta ehkä siksi, koska kirjoittajana on ollut nainen, kuvailu rajoittuu pääasiassa lapsuuteen.

Wacklinin tarinat kuvaavat usein arkea, avioliittoja ja perhe-elämää. Kirjoittajan sukupuoli pilkahtelee aina silloin tällöin pienenä allegorisen kritiikkinä: muistelmien joukossa on esimerkiksi tarina perheestä, jonka paholaismainen isä lukitsee älykkäät tyttärensä kellariin ja kieltäytyy opettamasta heitä, sen sijaan hän uhraa kaiken huomionsa perheen älyllisesti rajoittuneelle pojalle. Toisaalta kirjoittajan sukupuoli ei aina takaa onnellista loppua ja hyväksyntää kaikkien naishenkilöitten ratkaisuille: kertomus nuoresta naisesta, joka karkaa rakkaansa matkaan vasten vanhempiensa tahtoa, päättyy lopulta köyhyyteen ja onnettomuuteen.

Wacklinin Muistelmat saivat minut pohtimaan sitä, mistä naisen oli 1800-luvun alkupuoliskolla oikein mahdollista kirjoittaa. Muistelmat rajoittuvat vahvasti usein yksityisen piiriin ja juuri naisten arkea koskeviin asioihin. Olisiko Wacklinin ollut mahdollista kirjoittaa enemmän julkisia ja yleisiä asioita käsittelevä teos, jos hän olisi ollut mies? En usko, että kysymykseen on olemassa mitään yhtä tai oikeaa vastausta, mutta joskus on ihan mielenkiintoista pohtia sukupuolen vaikutusta kuvattaviin asioihin ja kerrontatyyliin.

Kuvattavat asiat ja teoksen rakenne sointuvat kuitenkin hyvin yhteen. Tarinat ovat usein lyhyitä. ikään kuin vaikutelmia tai luonnoksia, jolloin ne tuovat mieleen muistelemisen logiikan. Kirjoittajan mieli ikäänkuin palauttaa lukijan luettavaksi jonkin tapahtuman, luonnostelee sen ja siirtyy assosiaatioitten kautta seuraavaan tarinaan. Muistelmissa aiheiltaan tai miljööltään samankaltaiset kertomukset liittyvät toisiinsa jatkaen esiteltyjä teemoja, laajentaen pohdintaa uusilla esimerkeillä.

Kuvakielen runsas käyttö ja samaistuva kerronta tuovat lukemiseen jotenkin nostalgista nautintoa, joka toisinaan saattaa jopa uuvuttaa lukijan. Pidin välillä taukoja lukiessani Wacklinin teosta, etteivät yksittäiset kertomukset liudentuisi yhdentekeväksi ja puuduttavaksi massaksi. Suosittelenkin Wacklinin Muistelmia nautittavaksi nostalgiannälkään, mutta ilman kiirettä ja pienissä erissä.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Hundrade minnen från Österbotten (1872-76).
Suomentanut K.A. Järvi.
1924, Gummerus.
536 sivua.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

TwAKin teemakuukaudet tulevat taas



Alunperin suunnitelmanani oli kahlata loppuvuosi pelkkiä klassikoita - mutta kuinkas ollakaan, kahden kuukauden jälkeen kaipaan ihan oikeasti jo jotain muuta. Olin myös suunnitellut, että aloittaisin teemakuukaudet ensi vuonna uudestaan blogissani, ja lopulta ideaksi muotoutui aloittaa teemoittan lukeminen jo hieman etukäteen eli joulukuussa. Lupaan ilmoittaa seuraavaan kuukauden teeman aina hyvissä ajoin ennen kuun loppua, ja mielelläni kuulisin vinkkejä teemaan liittyen.

Jo nyt haluan huomauttaa, että teemat ovat suuntaa-antavia. En siis pyri tiukkoihin rajauksiin, ja mielestäni olisi upeaa, jos teema osoittautuisi lukiessa monimuotoisemmaksi ja vaikeasti rajattavaksi. Voi myös olla, että tulevan vuoden aikana luettavat kirjat sopivat useampaan teemakategoriaan. Mutta mikäli valintani herättävät halua keskustella, niin sehän on vain upeaa.

Ensimmäiseksi teemaksi valikoitui osittain lukupiirin ja Finlandia-ehdokaslistan innostamana kotimainen historiallinen romaani. Tuntuu, että suomalainen historiallinen romaani elää tällä hetkellä varsinaista kulta-aikaa, mutta on genrellä ollut oma paikkansa jo varhaisemmassakin kirjallisuushistoriassa. Valitsin hyllystä kuvaan muutaman teemaan sopivan kirjan, jotka ovat jo pitkään keikkuneet lukulistalla. Lisäksi lukupiirikirjaksemme valikoitui Irja Ranen Naurava neitsyt, jonka tilasin antikvaari.fi:stä perjantaina.

En ole aikaisemmin ollut kovin innostunut historiallisista romaaneista, mutta viime aikoina ne ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Jännitän, millaiseksi kokemukseni genrestä muotoutuukaan teemakuukauden jälkeen - joko olen jäänyt totaalisesti koukkuun, tai sitten saan historiallisen kirjadarran. Nähtäväksi jää!

Mikä on oma suosikkisi kotimaisista historiallisista romaaneista? 
Entä mihin olet pettynyt? 
Mitä suosittelisit luettavaksi juuri minulle?

lauantai 23. marraskuuta 2013

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin



JP Koskisen Ystäväni Rasputin tuntuu olleen Finlandia-ehdokaslistan suurin yllättäjä. Voin myöntää, että minullekin romaanin ehdokkuus tuli yllätyksenä. Muut ehdokkaat osasin haistella, mutta Koskisen teoksesta olin hädin tuskin edes kuullut. Olin ennen listan julkistamista päättänyt osallistua Tampereen pääkirjasto Metson ehdokkaiden esittelytilaisuuteen ja JP Koskisen Ystäväni Rasputin alkoi kiinnostaa heti. Miksi tämä teos oli valittu muuten niin varmavalintaiselta vaikuttavan listan joukkoon? Olisiko Ystäväni Rasputinissa jotakin vallankumouksellista, joka erottaisi sen muista ehdokkaista?

Yllätyksekseni huomasin, että Ystäväni Rasputin osoittautuikin varsin perinteistä kerrontaa hyödyntäväksi historialliseksi romaaniksi. Grigori Rasputinin ja Romanovien suvun viimeisistä vaiheista kerrotaan sivustakatsojan näkökulmasta, Rasputinin oppipoika Vasjan sanoin. Minäkerronta korostaa teoksen subjektiivista ja välitteistä historiantulkintaa, antaa lukijalle mahdollisuuden kokea historian myyttiset henkilöhahmot elävinä ja hengittävinä ihmisinä. Vasja on kertojana ja henkilöhahmona inhimillinen ja sympaattinen, häneen on helppo samaistua. Lukija haluaisi, että Vasjalle ja hänen rakkailleen kävisi hyvin - ja kuitenkin historiantuntemus sulkee lukijalta onnellisen lopun.

Kerronta itsessään on tosiaan mutkatonta ja vahvasti tapahtumiin kiinnittyvää. Myöskään minäkertojan kieli ei vie huomiota juonelta ja henkilöhahmoilta, vaan antaa lukijalle tilaa liikkua kertomuksessa ja muodostaa omia johtopäätöksiään. Kokeellisuus ei siis missään vaiheessa pääse hämärtämään lukijan otetta henkilöhahmoista ja kuvattavista historian liikkeistä.

Ehkä eniten Koskisen romaanissa nautin Grigorin hahmosta. Rasputin ei ole hyvä eikä paha, vaan ikäänkuin hämmentynyt ja pohjimmiltaan voimaton ihminen, joka yrittää ahtaassa tilanteessa tehdä parhaansa. Moni kertomuksen henkilöitten toiminnan pohjalta paljastuva motiivi osoittautuu samaksi: vaikeissa tilanteissa he yrittävät toimia edes jotenkin, ahdistukseltaan löytämättä oikeita keinoja. Teoksessa henkilöhahmot kasvavat myyttejä suuremmiksi, eläviksi ja erehtyväisiksi.

Ainoastaan Anastasian hahmo tuntuu välillä kasvavan jopa liian voimakkaaksi ja hallitsevaksi. Anastasiaa kuvaillaan synekdokeen avuin, lämpönä, tuoksuna ja silmien värinä, ja nämä metaforiset ja toistuvat kuvat uhkaavat välillä niellä kaiken muun allensa. En myöskään ole ihan varma, ylittyykö imelyyden ja yksitoikkoisuuden raja, vai pysyykö Vasjan ja Anastasian rakkaus vielä mielenkiintoisen ja herkän puolella.

Epätoivo on kerronnassa vahvasti läsnä, kun Rasputinin ruumiillisuuden ja kiihkeän uskon täyttämä kuolemantanssi kulkee kohti väistämätöntä loppuansa. Hän puhuu samalla kiihkeydellä, joka tuo mieleen Dostojevskin hullujen monologit: vaillinaiset ja kuumeiset lauseet liittyvät toisiinsa ilman sidossanoja, lopputuloksena on merkityksen hylkäämää ja ahdistuksen läpitunkemaa valitusta. Koskinen on tavoittanut romaanissaan jotakin perin venäläistä - kenties juuri sellaisen puheenpoljennon, jossa asiat liittyvät toisiinsa ilman verbejä, lauseet ilmaistaan katkenneina.

Koskinen kuljettaa romaanissaan kahta eri tulkintavaihtoehtoa vierekkäin. Ensimmäisen mahdollisen tulkinnan mukaan tsaariperheen kohtalo näyttäytyy pahan voimien palkkana, tuomiona tsarinna Alexandran kaupankäynnistä Grigorin kanssa. Toinen, realistisempi vaihtoehto esittää tsaariperheen (ja Rasputinin) historian prosessejen ja tyytymättömien massojen vihaisen liikehdinnän uhrina. Yksilöt jäävät isompien rakenteiden jalkoihin. Vaikka romaanissa onkin paljon tapahtumia ja symboliikkaa, jotka keikauttavat teosta maagisen realismin piiriin, niin itse koin, että Koskinen kääntyy teoksessaan jälkimmäisen tulkinnan puoleen. Traagisuus ja julmuus korostuvat, kun eräs sotilas menettää järkensä tajutessaan kuolleen tsaariperheen jäsenet yksilöiksi. Erehdys on peruuttamaton.

Romaanin nimi, Ystäväni Rasputin, viittaa teoksen eri ystävyyssuhteisiin. Vasjan ja Grigorin ystävyys näyttäytyy teoksesa eräänlaisena vastavoimana pahuudelle ja vajoamiselle, kun taas Vasjan ja Anastasian ystävyys tarjoaa pakoa väistämättömästä. Ystävyyden voima on kuitenkin rajallinen, mutta silti se tuo lohtua ja valoa henkilöitten toivottomaan tilanteeseen.

Huomaan nauttineeni Koskisen romaanista enemmän kuin osasin odottaa. Ystäväni Rasputin on kasvanut mielessäni suuremmaksi lukukokemukseksi, ja se on aina hyvä merkki. En sanoisi, että kyseessä olisi tänä vuonna paras lukemani kirja, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että tutustuin Rasputiniin ja Vasjaan. Ystäväni Rasputin on virkistävä vaihtoehto joko kokeellisille tai henkilökuviltaan mahtipontisille historiallisille romaaneille.

---
Ystäväni Rasputin.
2013, WSOY.
355 sivua.
Päällys Mika Tuominen.
Kustantajan sivut.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Alice Munro: Kerjäläistyttö



Tähän mennessä Munro-projektini (tarkoituksena on Suketuksen kanssa kimppalukuna kahlata Munron tuotanto läpi) ehkä vähiten mieluisin teos on ollut Kerjäläistyttö. Alice Munron oivaltavia, yksityiskohtiin ja arjen ilmiöihin pureutuvia novellikokoelmia maistelleena en ihan nikottelematta niellyt kokonaista romaania, jollaiseksi Kerjäläistyttöä nimittäisin. Mikään ei varsinaisesti estä lukemasta Kerjäläistyttöä novellien sikermänä, mutta itse koin teoksen romaanina.

Kerjäläistytön alaotsikko on "Tarinoita Flosta ja Rosesta", ja nimensä mukaisesti teos tosiaan kertoo kahden naisen ystävyydestä. Flo on Rosen topakka äitipuoli, joka kertoo tytölle tarinoita omasta menneisyydestään. Tarinat hallitsevat Rosen lapsuutta, kun naapurit ja jopa Rosen isän sairaus kohdataan viime kädessä tarinoinnin kautta. Tarinallisuus nouseekin teoksessa keskeiseksi teemaksi ja Rosen elämässä merkittäväksi tekijäksi.

Kerjäläistyttö on ensimmäistä kertaa ilmestynyt Kandasssa nimellä Who Do You Think You Are?. Teoksen alkuperäinen nimi ottaa mielestäni paljon enemmän kantaa siihen, kuinka Rose kertomuksen aikana kokeilee erilaisia rooleja, joista useimpien esittäminen tuntuu häneltä epäonnistuvan. Kerjäläistyttö on vain yksi niistä. Naiseus purkautuu ikäänkuin myyttisten kuvien mahdottomuuksiin, joista mikään ei tule todeksi. Lukijana koin Rosen erilaiset roolit etäännyttäviksi, mutta kuten Suketuksen kanssa sitten yhdessä pohdimme, niin kenties Rosen hahmon onkin tarkoitus jäädä lukijalle lopulta vieraaksi.

Munron kerronnassa on arjen lohdutonta ja epätoivoista realismia, joka korostuu vielä entisestään henkilökuvissa. Välillä tuntuukin, että henkilöhahmoissa on tahatonta liioittelua, joka korostaa tarinallisuuden teemaa ja taas kerran etäännyttää lukijaa näkemästä Rosen ympärillä olevia ihmisiä inhimilisinä. Tuloksena on eräänlaista inhorealismia, joka sekoittuu varsinkin alussa mielenkiintoisella tavalla tarinoivaan diskurssiin. Alussa jopa tuntuu, että ulkopuolinen kertoja saisi tartunnan Flon kerrontatyylistä ja sen seurauksena yrittäisi ahtaa Rosenkin elämäntarinaa samoihin uomiin. Loppua kohden kerronta tavoittaa realistisemman sävyn, ja alun ronski huumori rapisee pois. Ja samalla raukeavat myös tyhjiin Rosen loputtomat unelmat ja fiktiiviset hahmotelmat omasta elämästä - romaanissa on hukkareissun tuntua.

Kerjäläistyttö ei siis ollut missään nimessä mitenkään huono teos, se ei vain ollut minun kirjani. Huomaan pitäväni Kerjäläistyttöä enemmän Munron puhtaista novellikokoelmista ja niissä käytetyistä kerrontaratkaisuista. Mutta mikäli Munro innostaa, niin suosittelen kuitenkin lukemaan myös Kerjäläistytön juuri sen erilaisuuden takia.

---
The Beggar Maid (1977).
Suomentanut Kristiina Rikman.
1977, Tammi.
259 sivua.
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen.
Kustantajan sivut.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kimppalukua: vaihtoehtoina erilaisia sarjoja

Olen onnistunut keräämään kirjahyllyyni erilaisia sarjoja (ja useampana eri niteinä julkaistuja laajoja romaaneja), ja ensi vuonna minulla olisi tarkoituksena käydä ainakin joku sarjoista/romaaneista läpi. Sitten keksin että hei, miksi en kuuluttaisi kimppalukua? Suketuksen kanssa luemme tällä hetkellä kimpassa Alice Munron tuotantoa, ja koen saaneeni projektistamme jo nyt paljon irti. Lukukokemus laajenee, kun heränneitä ajatuksia pääsee pohtimaan ja jakamaan suuremmalla joukolla.

Päätin listata erilaisia vaihtoehtoja kimppalukuun. Jos joku mainituista sarjoista keikkuu omalla lukulistallasi, niin mainitse suosikistasi jättämällä kommentti. Kommenteissa voi myös ilmaista toiveita tai mielipiteitä sopivasta lukuaikataulusta.

Vaihtoehdot

  1. Victor Hugo: Kurjat
  2. Eeva Joenpelto: Lohja-sarja
  3. Eila Pennanen: Tampere-trilogia
  4. Doris Lessing: Väkivallan lapset -sarja
  5. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
  6. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
  7. Douglas Adams: Linnunrata-sarja
  8. Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja
  9. John Steinbeck: Vihan hedelmät
  10. Leena Lander: Harjula-sarja

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset


Austen-nälässäni päätin tutustua myös muihin brittiläisistä seurapiireistä kirjoittaviin naiskirjailijoihin. Ensimmäiseksi lukulistalle valikoitui Elizabeth Gaskell, jonka tuotantoa olen vuosien varrella kertynyt hyllyyni jo aika mittavasti. Joskus ehdin jo aloittaa Gaskellin romaania Cranfordin naiset, mutta silloin teos jäi kesken. Teos tuntui nimittäin tylsältä ja puuduttavalta, jolloin se jäi mielenkiintoisempien lukukokemusten alle. Nyt, austenilaisen hienovaraisen ironian innostamana, päätin kokeilla uudestaan.

Cranfordin naiset on nimensä mukaisesti kuvaus Cranfordin seurapiireistä naisten näkökulmasta. Tarinan kertojana on nainen, joka on jo muuttanut pois Cranfordista, mutta vierailee siellä jatkuvasti ystäviensä luona. Kertojan suhdetta kerrottuun värittää vuoroin kollektiiviseksi ja yhdessäkokokevaksi muodostuva monikon ensimmäisen persoonan kerronta, mutta välillä kertoja myös erottaa itsensä ironisesti muista hahmoista, ja tarkkailee kuvaamiaan asioita hieman humoristisesti ja hellän ylimielisenä.

Crafrodin seurapiiri koostuu enimmäkseen ikäneidoista, joiden ryhmää säätelevät turhankin tiukat moraali- ja käytöskoodit. Ahtaat ja samanaikaisesti huvittavat ennakkoluulot ja säännöt vaikuttavat ihmiskohtaloihin, estävät avioliittoja ja rajoittavat erilaisuuden mahdollisuutta. Vaikka koodistoa kuvataankin ironian keinoin, niin silti ahdistus ja pelko omasta erilaisuudesta kuplii koko ajan pinnan alla.

Ehkä syynä aiempaan tylsistymiseeni oli romaanin juonettomuus - enemmänkin on kysymtys erilaisten vaikutelmien ja tapahtumien yhteenkietoutuvista fragmenteista, joiden kautta kuvaillaan seurapiiriä nimenomaan kollektiivisena tajuntana. Samalla myös seurapiirejen jämähtänyt tylsyys painottuu, kun kerronta on kertomista tapahtumattomuudesta. Menneisyydessä ja koodejen monimutkaisessa verkostossa luovivat vanhapiiat elävät omassa, pysähtyneessä todellisuudessaan. Kiittäisinkin Cranfordin naisia erityisesti keronnan taidosta, en niinkään mielenkiintoisesta ajankuvasta tai unohtumattomasta tarinasta.

Jäin ihmettelemään, miksi Cranford on suomentunut Cranfordin naisiksi. En näe tarkennukselle mitään syytä, ja mielestäni pelkkä Cranford on jopa iskevämpi ja kuvaavampi nimi kuin Cranfordin naiset. Lisäksi Martta Eskelisen suomennos tuntuu muutenkin jotenkin ihmeelliseltä - käännökseen on eksynyt monia turhan kimurantteja lauserakenteita, jotka saavat lukijan välillä haukkomaan henkeä. Jos Gaskellin teoksesta joskus suunnitellaan uutta painosta, niin toivoisin, että myös käännös päivittyisi sujuvammaksi ja luettavammaksi.

---
Englanninkielinen alkuteos Cranford (1853).
Suomentanut Martta Eskelinen.
1981, Otava.
237 sivua.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Z. Topelius: Maamme-kirja





En voi sanoa itseni kansallisromantiikan ystäväksi. Jo nationalismi-sana saa minut yökkäilemään ja vääntelehtimään epämukavasti, ja jos joku vielä huudahtaa päälle että "isänmaa", niin kyllä siitä aika vahva kuvotus-reaktio seuraa. Ei varmaan liene mikään yllätys, että Z. Topeliuksen Maamme-kirja ei herättänyt mitään hilpeitä ennakko-odotuksia (enemmänkin ennakkoinhotuksia).

Topeliuksen teos on monipuolinen opetusopus, joka valottaa Suomea maantieteellisesti, historiallisesti, kulttuurisesti ja väestöllisesti erityislaatuisena alueena. Siinä käydään läpi Suomen mielenkiintoisimpia ja merkittävimpiä nähtävyyksiä, Suomen historiaa ennen Venäjän valtaa ja kulttuurista kehitystä auttaneita hahmoja. Lisäksi teoksesta löytyy hauskana lisänä stereotyyppiset sepustukset suomen väestöstä jaettuna maakuntien perusteella (hämäläiset, savolaiset, lappalaiset...).

Voin myöntää, että Maamme-kirja olisi varmasti jäänyt kesken ilman Topeliuksen mahtavia kertojanlahjoja. Faktan sekaan on nimittäin ympätty juuri sopivasti tarinointia ja satumaista kerrontaa, jonka tarkoituksena on ollut varmasti tehdä oppimisesta helpompaa ja kevyempää. Nautin kovasti juuri tästä puolesta Maamme-kirjasta ja lopulta loin myös lämmetä Topeliuksen kansallisromanttiselle agendalle. Jotakin hellyttävää siinä on, kun suomalaisia ja lyhyttä historiaamme katsellaan ihannoivassa valossa, puhutaan Suomesta nousevana kuningattarena. Kerronnassa on ikäänkuin lämmintä hehkua, joka lämmittää lukijaa ja nostaa hymyn kasvoille.

Tulin pohtineeksi, että olisinko innostunut esimerkiksi maantiedosta ala-asteella enemmän, jos sitä olisi opetettu meille Topeliuksen tyyliin. En millään muistanut kaikkia karttoja ja rajojen kiemuroita, mutta Maamme-kirjasta tuntui jäävän käteen edes auttavat kotimaan historian ja maantieteen taidot. Lukiessa myös tuntui, kuin olisin löytänyt sisäisen lapseni ja innostunut tarinoivan kertojan sanomisista ihan uudella tavalla. Ehkä Topeliuksen teksti ei läpäise nykystandardeja, mutta hauskaa, kiehtovaa ja mieleenpainuvaa se ainakin. Lukemisen jälkeen saa hyvän (joskin ehkä hieman värittyneen) yleiskuvan siitä, mitä Suomen alueeseen kuuluu ja millainen on historia maallamme on.

Topoksena teoksessa toistuu jatkuvasti uuden alku, aamut ja uusi aika. Kerrontaa korostaa avartumisen ihanne, ilo oman kulttuurin ja isänmaan löytämisestä. Moraalisesti teos on taas korostuneen suoralinjainen - pahoista teoista rangaistaan ja sankarit saavat palkakseen mainetta ja kunnia. Myös suomalaisen erityisluonne, sitkeys ja uskollisuus, asetetaan edulliseksi muihin kansoihin nähden. Uuden alku ei ole kirjassa siis yksilön löytymistä, vaan yhdistymisen riemua ja kansallistunteen herättelyä.

Topeliuksen tyyli kertoa puisevista aiheista elävästi, mielenkiintoisesti ja lämpimästi herätti minussa halun tutustua myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Muistan joskus lukeneeni Topeliuksen satuja, ja huolimatta kristillisestä vireestä muistan kyllä pitäneeni niistä. Joskus on näköjään hyvä tarttua ennakkoluulojansa sarvista kiinni, ravistella kunnolla ja antaa itsellensä mahdollisuus ihastua.

(Topelius - Noora: 6-0)

PS. Mikäli Maamme-kirja alkoi kiinnostaa, niin suosittelen valitsemaan luettavan painoksen huolella. Omassa, korjatussa painoksessani kun oli paljon sellaista, mitä Topelius ei ollut kirjoittanut. Kriittistä silmää täytyi harjoittaa oikein urakalla.

---
Ruotsinkielinen alkuteos: Boken om vårt land (1875).
Kolmaskymmenesneljäs, korjattu painos.
1993, WSOY.
511 sivua.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä




Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä yllättää nykylukijan positiivisesti. En odottanut kirjalta kovinkaan paljoa, mutta Fredrika Runebergin teos sai minut innostumaan historiallisista romaaneista laajemmassa määrin. Pidin kirjasta enemmän kuin olin osannut odottaa.

Rouva Katarina sijoittuu ison vihan aikoihin, ja kertoo erään perheen tarinan. Rouva Katarina Boije on rautainen ylhäisörouva, joka pitää tyttäriään tiukasti otteessaan. Tyttäristä Cecilia on paljon sisartaan Margaretaa pelokkaampi ja arempi, kun taas Margareta koittaa rohkaista siskoaan vaaran hetkinä. Margaretalla on kuitenkin salaisuus, joka tulee julki erään kohtalokkaan tapahtumaketjun seurauksena. Hyväksyykö Rouva Katarina tyttärensä itsenäiset valinnat, vai alistaako hän tämän omaan tahtoonsa?

Boijen siskoksissa on edustettuna sekä realismia että maagista. Järkevän ja käytännöllisen Margaretan vaiheiden kautta romaaniin tunkeutuu toiminnallista ainesta, joka laajenee aina uusista henkilöhahmoista pieniksi sisäkertomuksiksi. Näin varsin subjektiivinen ja rajattu näkökulma isoon vihaan laajenee käsittämään monimutkaisempia prosesseja ja useampia ihmiskohtaloita. Samalla rakenne tuo kertomukseen monipuolisuutta, joka saa lukijan mielenkiinnon pysymään yllä aina loppuun saakka.

Maaginen ja yliluonnollinen puoli ilmenee teoksessa Cecilian hahmossa. Cecilia näkee painajaisunia, jotka ennakoivat romaanin tulevia tapahtumia. Nuori neito pelkää kovasti esimerkiksi hämähäkkejä, jotka saavat Fredrika Runebergin teoksessa lopulta moninaisia merkityksiä. Pelot ja unet liittyvät vahvasti teoksen teemoihin, ja kuvasto toistaa romaanin ihmissuhteiden verkostoa kielikuvien tasolla. Lukiessa allegorisuuden suhteen kannattaa olla hyvin hereillä, tai romaanin sävyt saattavat karsiutua tuntuvasti.

Feminismiäkin teoksessa on, tosin se on varsin niukkaa ja hienovaraista. Rouva Katarina liputtaa rakkausavioliiton ja säätyrajojen murtumisen puolesta, kun taas kohtaloonsa alistuvat tai yhteiskunnan malleja orjallisesti noudattavat naiset joko tuhoutuvat tai tulevat onnettomiksi. Joissain vaiheessa Cecilia myös vertaa naisia koneisiin - mitä virkaa on naisilla sitten, kun käsityöläiset tulevat korvatuiksi koneilla?

Oudoksuntaa aiheutti ainoastaan kansallisromanttinen henki, jolla teoksen henkilöt suhtautuvat maanpuolustukseen. Anakronismia on havaittavissa - tuskin nationalistinen intoilu kuuluu ison vihan pääpiirteisiin, sen sijaan sen voisi olettaa enemmänkin kumpuavan teoksen kirjoitusajankohdan aatteista.

Eniten kiitän teosta mielenkiintoista henkilöhahmoista, ansiokkaasta metaforiikasta ja avoimesta lopusta. Romaani ei pääty tylsään suvantoon, jossa kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaan kutsuu lukijaa tulkitsemaan itse lukemansa ja päättämään henkilöitten kohtaloista. Romaani on myös säilynyt yllättävän tuoreena, ja koin saavani siitä paljon irti, vaikka se ilmestyikin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1858. Jos vertaan lukukokemustani esimerkiksi Santeri Ivalon Juho Vesaiseen, niin Fredrika Runebergin teos näyttäytyy paljon monisäikeisempänä ja vähemmän raskassoutuisena kuin Ivalon teos. Suosittelen Rouva Katarinaa kaikille, joita kiinnostaa tutustua suomalaisen historiallisen romaanin ensimmäisiin edustajiin.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Fru Catharina Boije och hennes döttrar (1858).
Suomentanut Tyyni Tuulio.
1981, WSOY.
207 sivua.
Päällys: Heikki Kalliomaa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Annika Idström: Isäni rakkaani



Annika Idströmillä taitaa olla teoksissaan tapana laittaa lukijansa koville. Aiheet eivät ole helppoa, eikä kerronta mitenkään mutkatonta tai suoraviivaista. Viime kesänä tutustuin Idströmin Veljeni Sebastianiin, joka kyllä oli sen verran hyytävää luettavaa ja inhorealismia kerrakseen, että piti hetki huilata, ennen kuin uskalsin tarttua kirjailijan seuraaviin teoksiin. Lukulistalle päätyi ensimmäiseksi Isäni rakkaani.

Isäni rakkaani on tarina rikkoutuneesta perheestä. Tytär Laura on jäänyt jonnekin vanhempiensa kariutuneen avioliiton väliin ilman mahdollisuutta kehittyä itseänäiseksi ihmiseksi. Menneisyys säätelee Lauran nykypäivää, lapsena koettu hylkäämisen trauma astuu osaksi arkielämää. Laura elää menneisyyttä uudestaan ja uudestaan vuoroin ikävöiden isäänsä tyttärenä tai samaistuen äitinsä rooliin.

Kerronnaltaan Isäni rakkaani on kaikin puolin huikea. Menneisyyden pakkomielteinen kaivelu näkyy erilaisina liukumina, kun tarinamaailman nykyisyys muuttuukin äkkiä kesken kaiken joksikin muistoiksi. Tarkkaa rajaa menneisyyden ja nykyisyyden väliin on mahdotonta vetää. Myös näkökulmat ja kertojaäänet sekoittuvat - lukija ei voi aina olla varma, kertooko tarinaa Laura vai hänen äitinsä. Onko moniäänisyys vain Lauran päänsisäistä hulluutta, vai puhuuko Lauran äitikin suunsa puhtaaksi tapahtuneista?

Perheen sisäiset roolit ovat romaanissa jatkuvan pohdinnan kohteena, lapsen suhden aikuiseen ei näyttäydy mitenkään yksioikoisena. Roolit perustuvat sanattomiin sopimuksiin, jotka järkkyvät ongelmatilanteissa. Kun aikuiset eivät teoksessa kykene ottamaan vastuuta teoistaan ja ratkaisuistaan, lapsi kokee asiakseen paikata haavat.

Lukija ei voi olla varma siitä, missä menee kertomuksessa todellisuuden ja fantasian raja. Laura on kertojana epäluotettava, sijoittaa arkipäivän kuvaukseensa mahdottomuuksia ja riipaisevia kielikuvia, sitten taas siirtyy kuvailemaan miljöön likaisuutta miltei inhorealistisesti. Isäni rakkaani lukeminen saa vellomaan epävarmuudessa, kun tukevaa jalansijaa kertomukseen ei tunnu löytyvän. Uudet tapahtumat ja kuvat vain herättävät lukijassa lisää kysymyksiä, joihin tarjotaan vastauksia niukalti. Luettuani romaanin en voinut olla varma siitä, mitä todella tapahtui.

Idströmin teos tuntuu asettavan kyseenalaiseksi koko tarinan mahdollisen konstruoimisen. Voiko tekstistä koota yhtenäistä kertomusta, selvää kuvaa siitä, mistä oikein kerrotaan? Kerronnan keinoissa ikään kuin toistuu Lauran mahdottomuus ymmärtää ja käsitellä lapsuuden tapahtumia, lukijan ambivalenssissa suhteessa kerrottuun taas voi nähdä yhtäläisyyksiä Lauran asemaan suhteessa menneisyyteen. Sisältö ja kerronta muodostavat Idströmin romaanissa yhtälön, jossa kummatkin tukevat toisiansa.

Rajut aiheet ja mielenkiintoinen tarina eivät vielä tee hienoa kaunokirjallista teosta, mutta kun kieli ja kerronta osallistuvat teemojen muokkaamiseen ja käsittelyyn, lukija ei voi kuin antautua virran vietäväksi.

---
Isäni rakkaani.
1981, WSOY.
180 sivua.
Päällys: Marjatta Tapiola/Pekka Loiri.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Alice Munro: The View from Castle Rock


Luettuani Alice Munron kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus olin sen verran vaikuttunut, että päätin saman tien lukevani kirjailijan koko tuotannon vuoden sisään. Projekti muotoutui lopulta kimppaluvuksi, kun myös Suketus ilmaisi halunsa tutustua Munron tuotantoon laajemmissa määrin.

Ensimmäiseksi kimppalukuteokseksi valikoitui Munron omaelämäkerrallinen kertomuskokoelma The View from Castle Rock (suomennettu nimellä Sanansaattaja). En normaalisti innostu kovinkaan paljon autofiktiosta tai elämäkerroista, mutta Munron kokoelma osoittautui poikkeukseksi. Kokoelmassa Munron fiktionaalistaa sukuhistoriaansa, tulkitsee menneisyyttä rohkeasti omasta näkökulmastaan. Lopputuloksena ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan nipullinen tarinoita, jotka ylittävät faktan ja fiktion rajat. Menneisyys alkaa Munron käsissä elää omaa elämäänsä.

Heti alkuun täytyy kuitenkin huomauttaa, että toki novellikokoelmaa voi lukea myös puhtaasti fiktiivisenä tuotoksena. Itse kuitenkin tulkitsen, että esipuhe ja kertomusten vihjeet jopa ohjaavat lukijaa autofiktiiviseen lukutapaan, jossa Munron kirjailijakuva on vuorovaikutuksessa kokoelman kertomusten kanssa. Kertomukset asettuvat siis osaltaan täydentämään lukijan kuvaa Munrosta, mutta yhtälailla Munron kuva vaikuttaa novellien tulkintaan.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan, ensimmäinen osa No Advantages kuvaa Munron suvun vaiheita aina vanhempiin saakka. Munro pohdiskelee fiktion keinoin sitä, mikä saa esi-isät ja -äidit jättämään Skotlannin ja muuttamaan Kanadaan. Uudisasukkuusinnokkuutta selitetään amerikkalaisen unelman avulla, mutta tämän lisäksi halu tehdä jotakin erilailla, luoda jotakin merkityksellistä osallistuu voimakkaasti selittämään menneisyyden polkuja. Merkityksellisyyden hakemisesta Munro tuntuu ammentavan pitkin kokoelmaa myös selityksiä omalle tarpeelleen kerronnallistaa elämää.

Vaikka kyseessä onkin eräänlainen historiikki, faktan ja fiktion välinen rajankäynti on kuitenkin niissä vahvasti esillä yhtenä keskeisenä teemana. Munron kerronta, joka alkuun tuntuu esittävän kuolleet ja kaukaiset tuntemattomat sukulaiset elävinä ja hengittävinä, saattaa yhtäkkiä törmätä kuvailemaan hautakiviä, kieltäytyä kertomasta lukijalle enää enempää kuvattujen henkilöitten loppuelämän vaiheista. Menneisyys esittäytyy kokoelmassa ikään kuin materiaalina, josta kertoja poimii haluamansa asiat mutta samalla kieltäytyy ottamasta lopullista vastuuta ja kontrollia kohtaloista. Kuolleet pysyvät kuolleena, ja enemmänkin kertojan oma, elävä suhde sukuhistoriaan korostuu kuin haudassa makaavien persoonallisuus.

Toinen osa Home, joka liittää Munron osaksi tarinamaailman henkilöitä ja keskittyy kuvailemaan lähisukulaisten elämää, piirtää kuvan kirjailijan kehityksestä. Nuoren tytön kasvamiseen kuuluu kasvua ihmisenä (irtautuminen vanhemmista), oman naiseuden jäsentämistä mutta myös tietoisuutta omasta erilaisuudesta. Ulkopuolisuus asettuu vahvaan kontrastiin vuoroin kyläläisten persoonien ja vuoroin taas oman perheen kanssa. Sopimattomuus on nimenomaan sopimattomuutta suhteissa toisiin ihmisiin, liikettä perheestä poispäin, kohti omaa tulevaisuutta.

Menneisyyden ja nykyisyyden välinen liike, kaipaus ja ikävä, konkretisoituu kertojan pohtiessa suhdettansa tiettyihin paikkoihin ja eritellessä tunteitaan hautojen äärellä. Äidin muisto on läsnä lapsuuden talossa ja seinissä, joita ei enää maalata samoilla väreillä, mutta äidin olemuksen kertoja kohtaa ainoastaan uneksiessaan tästä. Etäisyys on kertomuksissa ensisijaisesti mielen liikettä, mutta samalla se on myös fyysinen raja, jonka ylittäminen vaatii mielikuvitusta.

On mielenkiintoista huomata, kuinka Munro on valikoinut oivalluksen hetkiksi varsin arkisia tapahtumia - niitä voisi pitää miltei yhdentekevinä ilman Munron mestarillista kykyä problematisoida ja valottaa arkista tapahtumaa monesta eri näkökulmasta. Tärkein jää aina rivien väliin, lukijan itsensä tulkittavaksi. Merkitsevät hiljaisuudet tuovat kokoelman lukemiseen nautintoa, oivaltamisen iloa. Pidänkin yhtenä Munron ansiona sitä, kuinka hän tuntuu luottavan viimeisen sanan lukijan haltuun eikä pyri etsimään iskeviä ja tyhjentäviä ilmaisuja, jotka tekisivät lukukomuksesta auttamatta lattean. Munron kerronta on elävää ja vierasta, niin houkuttelevaa, että siihen on pakko astua sisään.

Munron teoksen kertomuksia voi lukea joko yksittäisinä tai suhteuttaen kokonaisuuteen, mutta itse neuvon kuitenkin lukemaan The View from Castle Rockin nimenomaan kokonaisuutena. Toki yksittäisetkin novellit antavat mahdollisuuksia laajoihin ja itsenäisiin tulkintoihin, mutta luulen, että lukija saa kokoelmasta enemmän irti, kun tulkitsee teemoja ja kertojan suhteita eri henkilöhahmoihin kokoelman kontekstissa. Esimerkiksi äidin sairaus ja isän ikävöinti tulevat jäsennetyiksi useissa eri novelleissa ja eri yhteyksissä, mutta ikävän ja sairauden luoma ahdistus eivät ole teemoina niin päällekäyviä, että ne välttämättä saisivat kovin monipuolisia ulottuvuuksia ainoastaan josisakin tietyissä novelleissa.

The View from Castle Rock etsii syitä siihen, miksi oikein tunnemme tarvetta tutkiskella menneisyyttä. Miksi meidän on muokattava sukuhistoriamme uusiksi ja nähtävä itsemme osana sitä, Munro tuntuu kysyvän. Tähän kysymykseen myös kokoelmassa vastataan, pysäyttävästi ja lukijan älykkyyttä kunnioittaen.

---
The View from Castle Rock (2006).
2007, Vintage.
349 sivua.
Cover photo of girl Taxi/Getty Images.
Kustantajan sivut.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Knut Hamsun: Viktoria



Joskus viime talvena luin Knut Hamsunin romaanin Nälkä, joka vakuutti intensiivisyydellään. Kerronta oli rumaa, kiihkeää ja aistejen läpitunkemaa. Nälän jälkeen olin iloinen, että tulin joskus poimineeksi Hamsunin Viktorian mukaani kirpparilta.

Viktoria on kovin erilainen romaani kuin Nälkä. Se ei ole tunnelmaltaan aivan yhtä terävä eikä kuvaukseltaan niin intensiivinen kuin Hamsunin mestariteos, mutta yhtälailla kuin Nälkäkin, myös Viktoria sekoittaa todellisuutta ja fantasiaa, tunnustelee haaveiden ja todellisuuden rajoittavien realiteettejen rajapintoja. Siinäkin on vahvoja tunteita: rakkautta ja kaipuuta, mutta myös vihaa, halua kostaa ja satuttaa.

Viktoria on kahden ihmisen rakkaustarina. Nuori myllärin poika Johannes rakastuulinnanneito Viktoriaan. Yhteiskunnalliset hierarkiat vaikuttavat rakkauden ilmenemiseen välittömästi: Johannes huomaa, että tunteita on ilmaistava kiertoteitse, ei näkyvästi ja avoimesti. Viktorian puolelta rakkauteen sekoittuu häpeää, halveksuntaa ja halua nöyryyttää rakastettua. Tunteet ovat läheisessä yhteydessä teoksen valtasuhteisiin, ja intohimon dynamiikka muodostuu romaanissa myös valta-asetelmien dynamiikaksi. Rakkaus uhkaa monesti liukua tahtojen taisteluksi, jossa kieltäymys on merkki voitosta.

Viktorian saavuttamattomuus korostuu miljöönkuvauksessa ja ulkopuolisessa kerronnassa. Nuori nainen asuu linnassa, jota Johannes katselee kaivaten. Kuitenkin häneltä on pääsy suljettu tuohon rakennukseen, joka häntä niin kovasti kiehtoo - Viktoria on hänelle tavoittamattomissa. Sen sijaan Viktoria kyllä saa vierailla Johanneksen salaisessa turvapaikassa, pimeässä graniittilouhoksessa. Ulkopuolinen kerronta kieltäytyy sekin sulautumasta Viktorian mieleen, kun taas Johanneksen tunteisiin lukijalla on paljon vapaampi pääsy. Viktorian vuoroin sadistinenkin toiminta tuntuu lukijasta hämmentävältä, kun motiivit jäävät uupumaan. Johannes taas näyttäytyy rakkautensa uhriuttamalta.

Fantasian aines ja Johanneksen todellisuuden ja ajan ylittävä kaipaus tulee ilmi nuoren miehen kirjoittamissa kertomuksissa, jotka liukenevat osaksi itse tarinan kerrontaa. Johanneksen kertomuksissa toistuvat tietyt kuvat Viktoriasta, jotka pohjaavat osittain tarinamaailman totuuteen, osaltaan taas heijastavat Johanneksen haluja ja tunteita. Halu koittaa tavoittaa rakastettua jatkuvasti, erilaisin keinoin. Kohtaamisen hetki toistuu uudelleen ja uudelleen, tulee teoksessa ikuiseksi.

Jo näiden ansioiden perusteella ehdin ihastua Viktoriaan. Ristiriitaisten tunteiden rakkaustarina vietteli minut täysin, enkä voinut lopettaa lukemista kesken (luin kirjan yhden illan aikana). Mutta onneksi Hamsunilla oli tarjottavanaan vielä jotakin ekstraa: juuri, kun lukija tuntee muodostaneensa vakaan mielipiteen henkilöhahmoista, asetelmat kääntyvät päälaelleen. Äkkiä lukijalla onkin vapaa pääsy tutkimaan Viktorian toiminnan vaikuttumia ja tunteita, mutta Johanneksen tulevat teot jäävät aukkoisiksi ja lukijan tulkittaviksi. Jouduin tulkitsemaan henkilöhahmoja uusiksi moneen kertaan, enkä oikein osaa sanoa, millaiseksi suhteeni kuvattuihin henkilöihin lopulta muodostui. Tunsinko sympatiaa vai sääliä? Tekikö mieleni tuomita loputtoman satuttamisen kehä?

Hamsunin lukeminen on jatkuvaa heittelemistä, aktiivista pohtimista ja osallistumista.

Suurin kysymys Hamsunin romaanissa tuntuu olevan se, mikä ihmisiä oikein ajaa rakastamaan toisiaan. Rakkaus ei näyttäydy siinä puhtaana intohimona, vaan riippuvaisena todellisuudesta ja hierarkioista. Viktoriassa esitetty rakkaus mahdollistaa myös perverssin tulkinnan, jossa intohimo tarvitsee jatkuvaa kärsimystä ja ruoskintaa pysyäkseen yllä. Tuntuu, että Hamsunin teoksessa kieltäymys on avain tunteiden säilymiseen, rakkaus on ainoastaan halua saavuttamattomaan tai nautintoa toisen kärsimyksistä.

Viktoria on ehkä yksi vuoden parhaista lukemistani klassikoista, ja silti en ole missään muualla kuin kirpparilla siihen törmännyt. Toivoisin, että joku postaukseni innoittamana tarttuisi tähän pieneen helmeen, jossa rakkaus saa monia sävyjä ja kerronta on edellä aikaansa. Lisäksi teoksen on suomentanut upea Lauri Viljanen, ja teksti tosiaan soljuu eteenpäin.

---
Norjankielinen alkuteos: Victoria (1898).
Suomentanut Lauri Viljanen.
1981, WSOY.
166 sivua.
Päällys: Pekka Kuronen.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Anton Tšehov: Vaimoni ja muita novelleja



Olen lukenut, rakastunut ja hullaantunut Anton Tšehoviin. Kolme sisarta on yksi kaikkien aikojen suosikkinäytelmistäni (samalle viivalle asetan ainoastaan Wiliam Shakespearen Kesäyön unelman) ja monet Tšehovin lyhytkertomukset ovat vavisuttaneet jotakin minussa. Tšehovin kertomuksissa yhdistyy hienosti vaikutelmien ja tunnelmien maalailu tarkkaan ja yksityiskohtaiseen realismiin - kuinka niitä ei voisi olla rakastamatta? Joskus huomaan, että Tšehovin novelli, jossa ei tunnu tapahtuvan juuri mitään, kätkeekin paljon sisäänsä. Pinnan alla kuplii.

Tšehovin kokoelma Vaimoni ja muita novelleja  oli minulle osittain kuitenkin pettymys. Ei niin, että mikään kokoelman kertomuksista olisi ollut jotenkin huono, mutta kokonaisuutena teoksen taso heittelee. Kuudesta novellista ainoastaan kaksi puhutteli minua, muut neljä jäivät jotenkin hämäriksi. Toisinaan koin kyllä tavoittavani sen, miksi novelli on päätynyt julkaistavaksi tekstiksi, mutta siitä huolimatta huomasin jääneeni kylmäksi.

Moni noista neljästä novellista tuntuu käsittelevän pohjimmiltaan sitä, miten pitäisi kirjoittaa ja miten ei. Taiteilija joutuu luovimaan ristiriitaisten odotusten, omien tappavien vaatimustensa ja ideaaleittensa viidakossa. Pitäisi uudistua, kunnioittaa perinteitä, miellyttää yleisöä ja kohahduttaa joukkoja. Keskitietä on mahdotonta löytää, ja kirjoittaminen miltei tuhoaa ihmisen. En oikein osannut suhteuttaa itseäni näihin kertomuksiin, päinvastoin, ne saivat minut tuntemaan syvää ulkopuolisuutta. Joskus sitä todella huomaa putoavansa rivien väliin niin, että teksti jää muukalaiseksi.

Sen sijaan kokoelman nimikkonovelli, Vaimoni, keikautti minut ympäri sisuskaluja myöten. Siinä Virkamiehen onnettomaksi kääntynyt avioliitto liittyy epämiellyttävällä tavalla miehen moraalisiin valintoihin: vaimo asettaa miehelleen vaatimuksia, jotka nostattavat sodan heidän välilleen. Mutta samalla onneton aviomies tietää, että kaikessa syvässä rakkaudessaan hänen olisi kyettävä vastaamaan niihin tarpeisiin. Yrityksistä ja rakkaudesta huolimatta avioliitto vajoaa kaaokseen, itkuksi ja suljetuiksi oviksi. Tulee hetki, jota ei voi enää hyvittää tai antaa anteeksi.

Novellin kerronta on sekoitus henkilöhahmojen tarkkaa analyysiä, yksityiskohtaisten luonteenpiirteitten hienovaraista korostumista, miehen maailmankuvan ja närkästymisen heijastumista läheisten kasvoilla, joista tarkemmin jäävät mieleen vaimon hämmennys, raivo ja rakkaus. Välillä kristallisoituvat hetket rikkovat kerronnan tarkan ja erittelevän etenemisen, rekiretki pysäyttää kertojan pohdinnan ja heittää hänet elämän ja pelon kurimukseen, ohitse kiitäviin talvimaisemiin. Vain hetkeksi hänen on mahdollista irtautua itsestään, nähdä ympärilleen. Ja kaiken tämän taustalla on venäläinen kansa, joka näkee nälkää samana vuonna, on hätää, jota mies ei kykene näkemään. Minäkerronta korostaa miehen asemaa norsunluutornissa - itsensä takia hän on kohonnut siihen asemaan, joka hänelle kuuluu, ja itsensä takia hän myös kaiken muun menettää.

Kun lukee jotakin näin hienoa, monimuotoista, ristiriitaista ja kirvelevää, sitä on ihan ruvella. Ei mikään ihme, että loput kokoelmasta jäivät laimeaksi. Eräässä novellissa mies soittaa viulua, on paljon kuolemaa katumusta ja ymmärrystä, mutta miten se voisi enää jäädä tällaisen sykähdyksen jälkeen mieleen? Vaimoni on jotakin suurta, se herättää lukijassaan liikkeen ja tykkivän kivun, joka ei suostu pysähtymään viimeisiin sivuihin.

---
Suomentajina Martti Anhava, Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen.
2010, Otava.
296 sivua.
Kannen suunnittelu: Camilla Pentti.

tiistai 5. marraskuuta 2013

J. J. Wecksell: Daniel Hjort



Olen saanut kotimaisen kirjallisuuden klassikkoita käsittelevän kurssin teokset miltei luettua, ainoastaan J. L. Runebergin Kuningas Fjalar takuttaa ja pahasti. Mutta pääasiassa kokemukseni ovat olleet positiivisa, parhaimman vaikutuksen on tehnyt Aleksis Kiven Kullervo, jota ylistinkin blogissani kirjailijan juhlapäivänä.

J. J. Wecksellinkin näytelmä Daniel Hjort on kostoa käsittelevä tragedia. Daniel Hjort sijoittuu vuoden 1599 käytyyn taisteluun Kaarle Herttuan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin välillä. Tapahtumapaikkana on Turun linna, jota Sigismundille uskolliset sotamiehet ja edesmenneen Klaus Flemingin perhe yrittävät tunkeilijoilta puolustaa.

Tragedian pääsankari Daniel Hjort on nuori mies, joka piirityksen keskellä huomaa pettyneensä taisteluun ja sodan ideaaleihin. Lukiessaan antiikin Rooman sodankuvauksia Hjort huomaa, että todellisuus näyttäytyy kovin toisenlaisena ja kieltäytyy vaalimasta niitä ihanteita, joita tekstit tuntuvat pitävän yllä. Pettyneenä nuori mies kääntyy kohti rakkautta yrittäen löytää siitä kaipaamiaan ihanteita, mutta tulee lemmessäänkin torjutuksi. Yllättäin hyljätylle sankarille aukeaa kuitenkin aivan toisenlainen mahdollisuus hyödyntää sisäistä paloaan jonkin tärkeän asian vuoksi: kosto.

Wecksellin tragedia hyödyntää yllättävän paljon eri tiloja ja niihin liittyviä merkityksiä - tapahtumapaikka korostaa vuoroin yhteiskunnallisia hierarkioita, salaisuuksia, kärsimystä ja jopa ennakoi tulevaa. Vaikka suurin osa näytelmän kohtauksista tapahtuu linnan saleissa, osa kuitenkin sijoittuu mestauslavoille ja vankityrmiin. Paikat luovat näytelmässä uhkakuvia, jotka eivät osoittaudu aiheettomiksi. Vankityrmä taas jakaa ihmiset kahtia yläpuolla tepasteleviin sotaherroihin ja kärsiviin sisseihin, mutta osat voivat vaihtua hetkessä.

Henkilöhahmojen välisissä asetelmissa on mahdollista nähdä mielenkiintoisia peilirakenteita, kun esimerkiksi Klaus Flemingin ylpeä leski Ebba asettuu vastakkain entisen kapinallisen lesken, noitaa muistuttavan Katrin kanssa. Samaten Daniel Hjort ja Flemingin poika Juhana rinnastuvat näytelmässä kuin kaksoisolennot. Positiot heittävät kuitenkin näytelmässä häränpyllyä, eikä ihmisen asema yhteiskunnassa näytä ollenkaan annetulta ja itsestäänselvältä, vaan osoittautuu valtaan kytkeytyvien prosessejen määräämäksi. Tavallisen ihmisen osa on olla näiden virtausten heiteltävänä, eikä aktiivinen toiminta välttämättä takaa mitään hyvää lopputulosta.

Kostonäytelmänä Daniel Hjort tuntuu vahvasti kumartavan Hamletin puoleen - yhtäläisyyksiä on aivan liian paljon, että William Shakespearen klassikkon voisi sivuuttaa lukiessaan Wecksellin draamaa. Itse häiriinnyin tästä, koska lukemiseni tiivistyi helposti juuri suoraviivaiseksi yhdistelyksi, ja pian oli vaikea nähdä Daniel Hjortissa mitään omaleimaista. Mutta vaikka Wecksellin tragedia tuokin mieleen Hamletin, niin silti teos onnistuu tuomaan jotakin lisää genreen: kosto on kehä, josta ei voi vapautua kuin kuoleman kautta. Kostaminen ei kirjassa näyttäydy ensisijaisesti tekona, jonka yksilö voi vapaasti ja moraalisesti pohtien valita, vaan ahdistavana välttämättömyytenä tai jäytävänä tarpeena, jota ei voi sivuuttaa. Suhde menneisyyteen ei ole yksinkertainen, ja se saattaa asettua ylitsepääsemättömän ristiriitaiseksi nykyhetken kanssa. Kosto ei sekään ratkaise mitään, vaan ainoastaan siirtää verisen veitsen porrasta ylemmäs, seuraavan kostajan käsiin.

Vaikka en siis ihastunutkaan Wecksellin historialliseen klassikkotragediaan, niin en väitä, että teos olisi ollut mitenkään yksipuolinen tai lattea lukukokemus. Daniel Hjortista puuttuu kenties tietynlainen virtuoosimaisuus, joka niin vahvasti on läsnä esimerkiksi Kiven Kullervossa, mutta lajinsa edustajaksi Turun linnan murhenäytelmä on ihan esimerkillinen. Se osoittaa, että Suomenkin historiasta voi ammentaa aineksia maailmanluokan tragediaan.

---
Ruotsinkielinen alkuteos: Daniel Hjort (1862).
Suomentanut Matti Rossi.
1981, Love Kirjat.
110 sivua.
Kannessa Albert Edefeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuodelta 1878.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Stephen King: Carrie




Stephen Kingin kulttiklassikko Carrie tuli minulle ensikertaa tutuksi jossain vaiheessa lukiota, kun sattumalta tulin poimineeksi kirjan mukaani tylsää iltapäivää varten. No, eipä ollut enää yhtään niin tylsä iltapäivä, kun pääsin Carrien lumoihin. Entiseen koulukiusattuun kirja iski sellaisella voimalla, ettei teosta voinut enää laskea käsistä.

Carrie on siis koulukiusattu. Kotonakaan ei mene niin hyvin - omaperäiseen jumalanpalvontaansa hurahtanut äiti rankaisee tyttöraasua milloin mistäkin mitättömyydestä ja mitä nöyryyttävimmillä tavoilla. Mutta jotain mielenkiintoista ja kutkuttavaa Carrien elämässä kuitenkin on, sillä hänellä on kyky liikuttaa esineitä pelkästään tahtonsa voimalla. Samaan aikaan, kun asiat koulussa ja kotona mutkistuvat entisestään, myös Carrien kyky kehittyy jopa kohtalokkaisiin mittasuhteisiin.

En osaa sanoa, missä määrin Carrie on kauhua. Enemmänkin pitäisin Kingin teosta sekoituksena kostofantasiaa ja trilleriä, maustettuna tietenkin kauhu- sekä scifi-elementeillä. Aiheiltaan 70-luvulla ensikertaa ilmestynyt teos on edelleen ajankohtainen. Vaikka vuosia jatkunut piina kostetaankin teoksessa yliluonnollisin keinoin, ei Carrien luoma katastrofi tunnu niin kaukaiselta ymmärtää nykypäivän koulusurmien ja -puukotusten valossa. Ehkä Kingin kulttiromaanin voisi lisätä jokaisen yläasteikäisen lukemistoon. Koulukiusaaminen kun on aihe, josta ei koskaan voi puhua tarpeeksi, eikä siitä koskaan voi kirjoittaa liian rumasti tai rajusti.

Yksi syy, miksi Carrie jaksaa vieläkin kiehtoa, on romaanin monimutkainen uhriuden ja syyllisyyden dynamiikka. Siitä huolimatta, että Carrie tekee kirjassa kammottavia asioita, lukijan on miltei mahdotonta pitää häntä syyllisenä. Itse asiassa King onnnistuu kietomaan kertomukseen niin monia erilaisia osatekijöitä, erilaisia henkilöitä motiiveineen, että on miltei mahdotonta sanoa, kuka on tarinan suurin pahis. Carriessä myös auttajat joutuvat kielteiseen valokeilaan: auttaako kukaan Carrietä sen takia, että hän kärsii, vaiko siksi, että Carrien kärsimys tuntuu auttajasta itsestään epämukavalta? Koko empatian käsite tuntuu teoksessa mutkistuvan ja saavan jopa inhottavia sävyjä.

Henkilöhahmojen motiivit tuntuvat ristiriitaisilta ja jäävät osittain aina hämärän peittoon. Lukijan suhtautumisessa hahmoihin on jatkuvaa ambivalenssia, esimerkiksi romaanin alussa roistona näyttäytyvä Billy Nolan saa kertomuksen lopussa useampia ulottuvuuksia persoonaansa. Hirviömäinen äiti taas jää lukijalle aukkoisaksi, kenties siten vielä uhkaavammaksi hahmoksi.

Kerronta on koukuttavaa, Kingin parasta antia ja kerrassaan mestarillista. King onnistuu tavoittamaan nuoren teinitytön hämmennyksen ja raivon, kun lauseet katkeilevat riviltä toisille, jäävät jopa vaillinaisiksi. Myös tietoisuuden torjuttu puoli on vahvasti läsnä romaanissa sulkeisina ajatuksina, kauhistuneina huudahduksina, jotka rikkovat normaalin ja turvallisen arkielämän hauraan suojakuoren. Motiivina toistuu veri, joka korstaa uhkaavan hetken lähestymistä. Kuten torjutut ajatukset syöksähtävät aina pakosti henkilöitten tajuntaan, myös veri pulpahtaa ihon läpi tahraten puhtaan pinnan.

Kohtalokasta käännekohtaa venytetään herkullisesti ja piinavasti, kun näkökulma vaihtuu aina juuri ennen tapahtuman hetkeä. Lukija, joka toivoo Carrien parasta, tuntee jokaisen ajallisen venymän tuskallisuuden - ne vain painottavat välttämätöntä tulevaa. Sitä ihan toivoo, että voisi jäädä lauseiden väliin piiloon, käpertyä turvaan ennen kuin tapahtuu mitään pahaa.

Näkökulmat vaihtuvat muutenkin Carriessa tiheään, ja kuvitteelliset tieteelliset artikkelit ja poliisikuulustelut tuovat teokseen monipuolisuutta ja pirstovat tarinaa entisestään. Scifisyys korostuu, kun tieteellisissä artikkeleissa pohditaan, kuin telekinesis-geeni voitaisiin eristää ja ehkäistä vastaavia katastrofeja tulevaisuudessa. Mutta lukija näkee tieteellisen spekuloinnin auttamatta typistävänä, tarinamaailman todellisuus kun koostuu aivan liian monista tekijöistä, joista oikeastaan pienin liikkeellepaneva voima on Carrien kyky.

Vaikka huomaankin kirjoittaneeni paljon ylistäviä lauseita Kingin klassikosta, on pakko huomauttaa, että ihan täydellinen teos ei kuitenkaan ole. Tapahtumien yksityiskohtauksessa kuvauksessa on pientä kömpelyyttä, ja joitakin fregmentteja olisi voinut jättää huoletta pois. Myös Tuula Saarikosken suomennos tökkii paikoittain - jäin kaipaamaan joihinkin lauseisiin kongruenssia ja tarkuutta yhdyssanoihin. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että Carrie on aiheiltaan ohittamattoman tärkeä ja ajankohtainen, ja rakenne ja kerronta ovat trillerien ehtaa huippua.

Tämä on nappivalinta joululahjaksi synkistelevälle teinille (tosin en vastaa seurauksista).

---
Englanninkielinen alkuteos Carrie (1974).
Suomentanut Tuula Saarikoski.
2010, Tammi.
206 sivua.
Kansi: Juri Patrikainen.
Kustantajan sivut.