Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 12. lokakuuta 2013

Laura Gustafsson: Anomalia


Laura Gustafssonin Anomalia on ainoa tämän syksyn kirjauutuus, johon olin päättänyt tutustua. Vuonna 2011 ilmestynyt Huorasatu oli sen verran mieletöntä luettavaa, että en kyennyt enää sivuuttamaan Gustafssonin toista romaania. Huorasatu virkisti ja ravisteli koko suomalaista kirjallisuuden kenttää: feminismiä ja eläintenoikeuksia ajetaan teoksessa yhtäaikaa hauskasti, terävästi ja ajankohtaisesti eikä taiteellisesta nerokkuudesta ole tingitty. Minun määritelmilläni Huorasatu oli lähes täydellinen romaani - mutta vielä huikeampi lukukokemus.

Anomalia on ennen kaikkea kertomus kielestä. Sen normeista ja poikkeamista, kielen suomasta vallasta ja orjuudesta. Puhuja voi alistaa mykkää, ja kieli toimii älyn ainoana mittapuuna. Tätä vasten rakentuvat puhumattomien kertomukset Anomaliassa: syntymättömän lapsen, Baby P.:n sekä susityttö Amalan ja Kamalan tarinat. Inhimillisen ja ei-inhimillisen suhde mutkistuu, kun eläimestä tulee ihmisen kaltainen tai ihmisestä eläimen. Silta ei ole ylitsepääsemätön, mutta sen ylittäminen vaatii mielikuvituksen venyttämistä ja yhteiskunnan perusoletusten kaatamista. Anomalia kuvaa muutoksen prosessia ja siihen johtavia syitä, ja jättää lukijan huoleksi kuvitella sen, mitä tapahtuu kun rattaat kirskahtavat liikkeelle.

Hienoista ja mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta Anomalian luettuani olen hieman pettynyt. Romaani ei yltänyt odotusteni tasolle ollenkaan ja jäi kauas Huorasadun terävästä analyysistä. En silti sanoisi, että Gustafsson olisi kirjoittanut huonon kirjan, päinvastoin, nytkin Gustafssonin teksti on purevaa ja aiheet yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Mutta jotakin tärkeää on unohtunut.


Anomaliassa yhdistyvät erilaiset näkökulmat ja kerrontatekniikat. Minäkerronta vaihtuu toisissa osissa ulkopuolisen kertojan kuvailuksi, välillä taas juonta kuljetetaan eteenpäin pelkän dialogin varassa, ja huippunsa tarina saavuttaa pienessä näytelmässä romaanin sisällä. Rakenteet limittyvät ja menevät osaltaan päällekkäin, hmenneisyyden ja nykyisyyden raja problematisoituu ja eri kielten ja näkökulmien sekoittuminen tuo mieleen maailmanlopun tunnelmat.

Parhaimmillaan Gustafsson on mielestäni ulkopuolisessa kerronnassa ja dialogeissa. Romaanin alun minäkerronta on töksähtelevää, lauseet jäävät jopa turhan vaillinaisiksi ja jotenkin teennäisiksi. Sen sijaan ulkopuolinen kerronta kuljettaa tarinaa eteenpäin miltei vyöryttämällä, ja dialogeissa valittu näkökulma houkuttelee koko ajan lukemaan lisää. Sen sijaan en ole ihan varma, mitä mieltä olen draaman ujuttamisesta romaanin sisään. Kokeellisuus kunniaan, mutta yhtä hyvin pätkän olisi voinut mielestäni leikata kokonaan pois. Romaani olisi toiminut ilmankin - ehkä jopa paremmin.

Kiehtovinta Anomaliassa oli mielestäni Amalan ja Kamalan kertomus. Susityttöjen tarina on terävää pohdintaa inhimillisen rajoista, kielen venyvyydestä kokonaisvaltaiseksi kommunikaatioksi. Kertomus kahdesta susien huomassa kasvaneesta orpolapsesta kysyy heitä sivistävää Joseph Singhiä tuntemaan empatiaa olentoja kohtaan, joita ei voi ainakaan kielen kautta täysin koskaan ymmärtää. Ymmärtääkseen teoksen kielettömiä organismeja, eläimiä tai ihmisiä, myös lukijan on aina välistä itse kuljettava neljällä jalalla.

Gustafsson on sisällyttänyt romaaniinsa myös manifestimaisen Vauvojen evankeliumin, jossa puhuja paasaa lukijalle siitä, kuinka jokainen on velvollinen puuttumaan ympärillä näkemäänsä väkivaltaan huolimatta siitä, osaako väkivallan kohde itse kertoa kokevansa väkivaltaa vai ei. Inhimillisyys on sitä, että kykenee tuntemaan toisen tuskan ilman sanoja.

Vaikka Vauvojen evankieliumin ja sitä kautta koko kirjan sanoma on hieno, ajankohtainen ja tärkeä, en voi sietää sitä, että lukijaa aliarvioidaan tai juntataan nyrkillä naamaan. Juuri tähän aliarvioimiseen Gustafssonin teos välillä harmittavasti sortuu - manifestin lisäksi romaanissa kirjoitetaan turhan paljon auki, väännetään rautalangasta ja miltei heristellään nyrkkiä. En sano, että tällainen lähestymistapa olisi pelkästään huono (suurin osa ihmisistähän on tyhmiä ja tarvitsee juuri tuollaista junttaamista), mutta itse kyllä näen punaista heti, jos tekijä ei luota lukijan omaan älykkyyteen tai arvostelukykyyn.

Hienosta sanomasta huolimatta Anomalia oli minulle siis huti, kokonaisarvosanaksi muodostuisi varmaan "ihan okei". Mutta joka tapauksessa jaksan uskoa siihen, että Laura Gustafssonilla on vielä jatkossakin sanottavaa aroista ja ajankohtaisista aiheista, nimenomaan heikkojen näkökulman puolustajana, ja siksi jään odottamaan edelleen nälkäisenä kirjailijan seuraavaa romaania.

---
Anomalia.
2013, Into.
242 sivua.
Ulkoasu: Hanna Uuksulainen.
Kustantajan sivut.

10 kommenttia:

  1. Minustakin Huorasatu oli hiukea, ja siksi Anomalia on lähes pakko lukea. Harmi, ettei tämä ainakaan sinulle yltänyt odotusten tasolle. Vaikea toinen romaani, kenties?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea sanoa, miksi kahden romaanin väliin jää näinkin suuri aukko. Tosin voi olla, että joku pitää kirjasta paljon enemmän kuin minä, en vain tykännyt turhasta junttaamisesta. Tässä oli myös ehkä vähän liian monta eri näkökulmaa ja tekniikkaa, kaikki langat eivät ihan pysy hyppysissä. Mielenkiintoista kuulla sitten mielipiteesi, kunhan luet teoksen! :)

      Poista
  2. Kiitos monipuolisesta tekstistä, noora! Anomalia kyllä kiinnostaa, Huorasadusta pidin vaikka se hengästyttikin minua kovasti. Luen tämän varmasti jossain välissä joka tapauksessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Linnea! Olen yrittänyt keskittyä kirjoittamiseen viime aikoina vähän perusteellisemmin. Ja tämä teos kieltämättä kirvoitti paljon tekstiä ja sanottavaa. :)

      Jään odottamaan arviotasi!

      Poista
  3. Mullakin tää oottelee hyllyssä lukuvuoroaan. Jännityksellä odotan, jääkö minullakin hudiksi vai yltääkö samalle tasolle Huorasadun kanssa. Hieno arvio joka tapauksessa, monipuolista ja tarkkaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Toivotaan, että sinun kohdallesi osuisi parempi onni. :)

      Poista
  4. Minua kiinnostaa tämä, koska Huorasatu oli niin erilainen, mutta jotenkin olen pelännyt tätä ja nyt sain lisää syitä pelätä. Huorasatu oli minulla jo vähän siinä rajoilla, että onko se ihan huippu vai ihan paska, ja ehkä siitä kiikkumisesta johtuen olen ajatellut, että jos tämä onkin sitten se ihan paska.

    Kiinnostaa, mutta ei niin paljon, että ainakaan vielä lukisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoman puolesta voisin ajatella, että pitäisit tästä jopa enemmän kuin Huorasadusta.

      Poista
  5. Gustafssonin tapa käyttää kieltä uudella tapaa on minusta mielenkiintoista, mutta samalla hänen kerrontansa on juuri siinä rajoilla, onko se aivan upeaa vai todella huonoa. Eli hieman samoilla fiiliksillä olen kuin Katri tuossa yllä. Toisaalta se juuri tekee Gustafssonista mielenkiintoisen, kun en ole ihan varma miten hänen tekstiinsä suhtautuisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Huorasatu oli ravisteleva ja hieno, Anomalia meni överiksi.

      Poista