Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 1. lokakuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I



Jos vähänkään seuraa kirjamaailmaa, ei ole voinut välttyä Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan nostattamilta laineilta. Enimmäkseen arviot ovat olleet suopeita, mutta toki joukkoon on mahtunut moitteitakin. Massiiviseksi kasvanut sarja ei kuulemma olisi ollenkaan kärsinyt karsinnasta ja viilaamisesta. Toisiin taas vetoaa kerronnan rosoisuus.

Lähdin lukemaan Knasun Taisteluani kovin ennakkoluuloin. Mediassa paljon hypetyastä kerännyt teos osoittautuu usein pettymykseksi, enkä jaksanut uskoa, että Knausgårdin kohusarjan aloitusosa olisi poikkeus. Mutta jo heti ensimmäisistä lauseista lähtien huomasin teoksen imaisseen minut petollisesti syövereihinsä - hyvä, etten lukenut Taisteluani yhdeltä istumalta. Niin kovan nälän ja ahmimisen vimman Knausgårdin soljuva kerronta minussa herätti.

En tiedä, johtuiko suopea ja odottamaton reaktioni Taisteluni paljon puhutusta rehellisyydestä. Nimeämällä minäkertojan itsensä mukaan Knausgård ohjaa lukijaa lukemaan romaania totuudellisena testamenttina, ja lukutapaa on sittemmin myös vahvistettu mediassa annetuilla haastatteluilla. Jutun juoni on siinä, että Knausgårdin romaanin minäkertoja ei ole missään nimessä miellyttävä ihminen, päinvastoin, hänellä on lukuisia vastenmielisiä piirteitä. Hän ei tunnu löytävän luontevaa tapaa suhtautua omiin lapsiinsa (toisinaan minäkertoja tuntuu jopa kokevan perhe-elämän rasittavan keskinkertaiseksi ja rajoittavaksi), ja lisäksi romaanin Karl Ove tuntuu pitävän itseään muita parempana ja jotenkin ylempänä ihmisenä. Ei kovin imartelevaa siis. Mutta sitäkin tutumpaa - kukapa ei löytäisi samoja, ristiriitaisia piirteitä myös itsestään.

Ehkä Knausgårdin minäkertojan luoma mieskuva onnistuu vangitsemaan jotain olennaista nykymaailman maskuliinisuuden kriiseistä. Sopeutumattoman isän antama malli ei ole käyttökelpoinen muuttuvassa maailmassa, eikä uran ja perheen välissä tasapainoileminen suju ongelmitta. Teoksen Karl Ove haluaa itsekkäästi elämäänsä jotakin merkityksellistä, jotain, mitä perhe ei vain voi tarjota. Tyytymättömyys synnyttää syyllisyyttä ja yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Näistä ristiriidoista kumpuavat tarinan mielenkiintoisimmat jännitteet, jotka kantavat liki viisisataasivuisen järkäleen loppuun asti. Tirkistelyä ja henkeäsalpaavia tunnustuksia kaipaava on valinnut väärän kirjan, mutta haastavia henkilöhahmoja etsivä lukija viihtyy.

Ymmärrän hyvin kritiikin liiasta jaarittelusta - esimerkiksi dialogi on välillä turhaa ja kömpelöä. Uutta informaatiota ei jaeta ja keskustelun funktiota on vaikea hahmottaa. Mutta samalla nämäkin seikat painottavat Taisteluni neroutta: henkilöitten välinen kommunikaatio on paljolti sanatonta, äänettömiä mutta jaettuja merkityksiä. Sanat vain korostavat ihmisten välisiä etäisyyksiä ja kielen kyvyttömyyttä ilmaista mitään ollennaista. Konkreettinen merkitys on jossakin sanojen tuolla puolen, jatkuvan etsinnän ja tavoittelun takana.

Taisteluni voi hyvinkin olla romaanisarja, joka jää historiaan.

---
Norjankielinen alkuteos Min kamp I (2009).
Suomentanut Katriina Huttunen.
2012, Like.
489 sivua.
Kustantajan sivut.

8 kommenttia:

  1. Mukava lukea, että sinäkin pidit Knasusta! Minäkään en etukäteen uskonut pitäväni, mutta pian mieli muuttui. Kolmososa polttelee luettavien pinossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Knasu oli upeaa luettavaa! Näpräsin jo kakkososan pokkaripainosta Akateemisessa, saas nähdä milloin ehtii... ;)

      Poista
  2. Jee, mahtavaa! Minä olin aluksi ennakkoluuloinen, mutta Poplaari-Pekka taisi olla se taikuri, joka sai minut innostumaan "Knanusta". Nyt olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ja kolmannen aion ostaa syyslomalukemiseksi. Knausgård kirjoittaa tosiaankin rehellisen ja siloittelemattoman oloisesti. Hän jaarittelee, mutta samalla vangitsee tekstillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä odotan jo toisen osan lukemista kovasti. Hitsi, kun aika on niin kortilla!

      Poista
  3. Minulla taisi puolestaan olla liian korkeat odotukset kirjan suhteen. Odotin jotain suurempaa, tavanomaisesta elämästä enemmän poikkeavaa. Toisaalta tässä kirjassa on tosiaan hyvin samaistumiskohtia. Vaikken täysin ihastunutkaan, niin aion kyllä jatkaa Knasun mietteiden lukemista jatkossakin. Hetken täytyy lepuuttaa, sillä ensimmäisen kirjan jälkeen kaipaan hurjasti jotain nopeatempoisempaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä taas oli todella nopeatempoista. Tai sitten vain ahmin kirjan...

      Poista
  4. Usein tiedän jo etukäteen, että tulenko pitämään kovasti jostain kirjasta vai tulenko inhoamaan sitä. Tämän Knausgårdin kirjan kohdalla en tiedä yhtään! Ihan yksi iso mysteeri, ei tule mitään vainua. Täytyy siis vain lähteä sokkona sotaan, kauhistuttaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jään odottelemaan mietteitäsi! :)

      Poista