Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset



Minä ja nuori Werther olemme jo toista kertaa kärsineet yhdessä. Olemme haaveilleet ihanasta ja puhtoisesta Lottesta, käyneet riehumassa kallionkielekkeellä, sulautuneet mielessämme siihen jos tuohonkin onnettomaan rakastajaan, vihanneet katkerasti mielikuvituksetonta Albertia, voihkineet Ossianin tahdissa ja kirjoittaneet tuntemastamme Weltschmerzistämme Wilhelm-rassukalle, joka varmasti tietää, että jutuissamme ei ole päätä eikä häntää. Paljon on kuitenkin muuttunut viime kerrasta, sillä vuosia sitten lähinnä hihittelin Wertherin vuolaille ja tunteikkaille ilmaisuille. Nyt kykenin näkemään kirjeromaanissa hieman useampia tulkintamahdollisuuksia.

Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset tarjoaa itse asiassa jo heti alkuun kaksi mahdollista lukutapaa: lukija voi samaistua syvästi kärsivään ja tunteikkaaseen Wertheriin, tai sitten hänen ystäväänsä, Wilhelmiin. Vaikka Wilhelmin kirjeitä ei romaanissa olekaan, niin kirjeenvaihdosta voi kuitenkin päätellä Wilhelmin suhtautuvan kriittisesti Wertherin tuntemaan tuskaan ja rakkauteen. Itse huomasin katselevani Wertherin elämää juuri Wilhelmin näkökulmasta.

Jos ja kun lukija sitten päätyy katselemaan Wertherin kärsimyksiä vähemmän suopeassa valossa, ei imitoivan rakkauden tulkintaa voi enää sivuuttaa. Ennen kuin Werther tapaa Lottensa, hän kohtaa muun muassa rengin, joka on syvästi rakastunut leski-emäntäänsä. Tuota rakkautta Werther ihailee, ja kuinkas ollakaan, päätyy itsekin romaanin edetessä tuntemaan epäilyttävästi samankaltaista paloa. Tässä valossa kaikki Wertherin niin aitoina ja uniikkeina esitetyt tunteet näyttävät enemmänkin tylsän mielen halulta jäljitellä, kokea itsekin jotain suurta. Imitointi tuo kuitenkin mukanaan painavan kohtalon - valittu näytelmä vaatii seuraamista katkeraan loppuun asti, eikä lumoavaa leikkiä voi jättää kesken vaikka haluaisi.

Mutta toki toisaalta Werther on jonkinlainen poikkeusyksilö. Sääntöjen rikkominen ei rajoitu Wertherin elämässä ainoastaan rakkauteen, vaan hänen on mahdotonta työtehtävissäänkin kirjoittaa pyydetyllä kielellä, kielioppia rikkomatta. Werther ei sopeudu kaavoitettuun elämään millään oman elämänsä alueella, kuten ei Goethen aikaansa edellä oleva teoskaan sopeutunut tulkittavaksi 1700-luvun lukukaavoilla. Nuoret miehet halusivat hekin palasensa lukemastaan uniikista kärsimyksestä ja toistivat vähemmän omaperäisesti Wertherin surkean kohtalon. Goethe-raukka sai varmasti paljon fanipostia kiitollisilta vanhemmilta.

Wertheriä huomattavasti mielenkiintoisempi hahmo teoksessa on Lotte. Lukija tutustuu Lotteen ainoastaan Wertherin (ja Wertheriä sympatiseeraavan ulkopuolisen kertojan) ihannoivan katseen kautta, ja näin ollen Lottesta voi halutessaan muodostaa monenlaisia tulkintoja. Itse koin Lotten käyttäytymisen ja Wertherin ihailun ristiriitaisina keskenään, enkä malttanut olla pohtimatta Lotten motiiveja. Onko kihlautunut ja flirttaileva Lotte vain hyväuskoinen ja viaton hölmö? Entä naimisissa oleva Lotte, onko hän vain tilanteen uhri vai laskelmoiva sadisti, joka nauttii osakseen saamastaan huomiosta?

Sekä lukijan että Wertherin itsensä on vaikea saada todellista otetta Lottesta. Wertherille kieli on täysin riittämätön kuvailemaan tätä naishenkilön ideaalia, eikä maalaustaidekaan onnistu vangitsemaan Lotten olemusta. Werther tyytyy piirtämään Lottesta ainoastaan varjokuvan, jonka hän ripustaa seinälleen.

Nautin toisella kertaa Nuoren Wertherin kärsimyksistä paljon enemmän kuin ensimmäistä kertaa romaania lukiessani. Avoimempi suhtautuminen auttoi jopa siinä määrin, että löysin ennen niin suoraviivaisena pitämästäni klassikosta yllättävän paljon jännitteitä ja ristiriitoja, jotka rikastivat tulkintojani. Sen sijaan, että olisin keskittynyt naureskelemaan tunne-elämän retorisille ylilyönneille, keskityin etsimään motiiveja tunteiden ja tekojen takaa. Sain irti paljon, ehkä liikaakin tiivistettäväksi ainoastaan yhteen bloggaukseen.

---
Saksankielinen alkuteos Die Leiden des jungen Werther (1774).
Suomentanut Markku Mannila.
1992, Otava.
208 sivua.

8 kommenttia:

  1. Minä aloitin lukemaan tätä joskus nuorena, mutta kyllästyin puolivälissä. Pitäisikin tarttua tähän uudelleen, nyt varmasti kokisin sen eri tavalla, niin kuin oli käynyt sinullekin. Aivan mahtavaa lukea näitä postauksiasi klassikoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Suosittelen lämpimästi tutustumaan Wertherin voihkivaan ja tunteikkaaseen kertomukseen uudestaan!

      Poista
  2. Pitää siis joskus harkita toista lukukertaa, koska ensimmäinen meni vähän samoissa tunnelmissa kuin sinulla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen. Ehkä samalle vitsille ei jaksa nauraa kahta kertaa, on pakko keskittyä jo mahdolliseen sanottavaan toiselle kerralla.

      Poista
  3. Olipa kiintoistaa lukea tästä postaukseksi. Itsekin luin tämän huomattavasti nuorempana, ja päällimäisenä mieleeni jäikin äärimmilleen viety tunnesekoilu. Ehkä pitää lukea tämä toisen kerran, kun se kuitenkin omastakin hyllystä löytyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä! Werther on sitä paitsi aika lyhyt ja nopealukuinen. Kirjoja pitäisi lukea aina useampaan kertaan. :)

      Poista
  4. Hieno postaus! Sai ajattelemaan sitä, että ehkä itsekin luin Wertherin kärsimykset läpi hieman yksiulotteisesta näkökulmasta, kun päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit ja Wertherin typeriltä tuntuvat tunteet. Ehkäpä muutaman vuoden päästä uudestaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, jos postaukseni innostaa lukemaan kirjoja uudestaan! Suosittelen ehdottomasti antamaan vielä uuden mahdollisuuden Werther-pololle! :)

      Poista