Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

perjantai 25. lokakuuta 2013

Honoré de Balzac: Ukko Goriot



Ihastuin Honoré de Balzacin runsaaseen ja rönsyilevään kerrontatyyliin jo viime talvena, ja sen jälkeen ranskalaisen rehevyyden nälkäni on vain lisääntynyt. Viime kesänä lukemani Balzacin novellikokoelma oli minun mittapuullani miltei täydellinen lukukokemus, eikä Ukko Goriot siis todellakaan lähtenyt mistään puolustusasemista. Ehdin jo odottaa toista täydellistä lukunautintoa.

No, toisin kävi. Lukiessa tunteeni heittelivät laidasta laitaan - toisinaan sain kyllä nauttia siitä rönsyilyn hurmasta, jota olin niin kovasti kaivannut, mutta toisinaan taas Balzacin jaarittelu sai minut helvetillisen tuskan valtoihin. Harvinaista törmätä näin ristiriitaisia tunteita herättävään teokseen, ja loppulauseeni kirjasta onkin varmaan vain "ihan hyvä", koska olisi mahdotonta sanoa, että pidin teoksesta, mutta ei se ollut huonokaan. Itse asiassa en ole ollenkaan varma, mitä lopulta ajattelen lukemastani.

Ukko Goriot on tutkielma nuoresta Eugène de Rastignacista ja hänen sielustaan. Maaseudulta Pariisin rähjäiseen täyshoitolaan muuttanut nuorukainen kamppailee paheen ja hyveen välissä, etsii toimintamalleja ja selviytymiskeinoja seurapiirejen keskellä. Rähjäisessä hoitolassa asuu myös mystinen ja kaikkien halveksima vanhus, Ukko Goriot. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi kaksi hehkeää naista vierailee tämän rutiköyhän herran luona, kenties he ovat hänen rakastajattariaan. Eugène tuntuu olevan ainoa, joka suhtautuu ukkoon ihmisenä ja huomaa, että vanhus onkin hyvyydessään miltei pyhimyksen kaltainen.

Balzacin romaanissa mielenkiintoisinta oli mielestäni taas kerran herkullinen kerronta, joka valottaa ihmisten ällöttävyyttä ja ahenutta sekä groteskilla mässäilyllä että turhamaisten yksityiskohtien viljelyllä. Ulkopuolinen kertoja kuvaa hoitolan asukkeja yhdistämällä vaivatta epäinhimillisen ja kuvottavan henkilöitten perusolemukseen ja ulkonäköön. Asema ja rakkaussuhteet seurapiireissä taas hyväksyvät ruuakseen ainoastaan rahaa ja kauniita esineitä. Jauhava koneisto tarvitsee loputtomasti mammonaa pysyäkseen tahdissa, eikä se voi pysähtyä edes suremaan läheisen kuolemaa. Mikäli taas mielii lempiä rakastettuaan, tarvitsee rakastaja avukseen kattavan suunnitelman, suhteita ja koreilevia pukuja.

Myös vastakkainasettelu on teoksessa onnistunutta ja ajatuksia herättävää. Miltei pyhimykseksi liioiteltu ukko Goriot saa vastaparikseen huomattavasti inhimillisemmän mutta paheellisen Saatanan ruumiillistuman, keinottelijan ja rikollisen Vautrinin. Nämä kaksi hahmoa kilpailevat Eugènen sympatiasta ja luottamuksesta, mutta lopulta jää hämäräksi, kumman tarjoama tie lopulta johtaa aitoon inhimillisyyteen ja hyviin tekoihin. Loppu jättää Eugènen sielun kohtalon avoimeksi, lukijan itsensä tuomittavaksi.

Missä Ukko Goriot minua sitten tuskastutti? Romaanista löytyy eräs traaginen ja sivumäärältään masiivinen kuoleman kuvaus, jota voisi pitää koko kertomuksen kliimaksina. Valitettavasti itse en enää voinut sivutolkulla tuntea inhimillistä sympatiaa kuolevaa kohtaan, vaan huomasin jo vilpittömästi odottavani sitä hetkeä, jolloin kertoja päättää lopettaa turhan pitkään jatkuneen valituksen ja voivottelun. Monta kertaa ehdin jo riemastua, "nyt se kuolee!", mutta jouduinkin vain pettymään ja keräämään lisää voimia kestääkseni tämän tympeän ja uuvuttavan säälifarssin. Mutta onneksi jaksoin mahtavaan loppuun asti, jossa vainajalle sympatiaa kalastellut kertoja yhtäkkiä antaakin lukijan itse muodostaa lopullisen mielipiteensä.

Nyt kirjoittaessani Balzacin teoksesta huomaan, että ehkä pidinkin Ukko Goriotista enemmän kuin heti lukemisen jälkeen ajattelin pitäneeni. En viihtynyt kaikilla sivuilla, mutta nyt huomaan kauhukseni, että ehkä se juuri olikin tarkoitus. Ehkä Ukko Goriot ei kysykään lukijaltaan sääliä, vaan tekee hänestä entistä kyynisemmän.

---
Ranskankielinen alkuteos: Le Père Goriot (1835).
Suomentanut Eino Voionmaa, suomennoksen tarkastanut Riitta Raikamo.
1970, WSOY.
350 sivua.

4 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus. Näitä kirjoituksia lukee miellään, koska näistä oppii jotain. Puet sanoiksi kamppailuni balzacilaisen röyhelön kanssa. Lauseita tai kappaleita jää maistelemaan, räätälin kädenjälkeä tai kengän solkia ihaillaan niin, että keskiluokan ja rahatalouden nousua koskeva kritiikki jotenkin peittyy. En ole lukenut Balzacia pitkään aikaan mutta selvästi pitäisi.

    Toiseksi puet sanoiksi kamppailuni ns. klassikoiden parissa. Vasta tuskaillessaan blogikirjoituksen kanssa joutuu pureskelemaan kirjaa huolellisemmin ja ehkä oivaltaa, että ärtymys tai turhautuminen on ehkä ollutkin juuri kirjailijan tavoittelema reaktio. Mitä siinä voi sitten sanoa? Nerokasta, mutta kaikkea muuta kuin nautinto. (terv. Melville)

    Aistin sen jo, kuinka luettavat kirjat alkavat muovata kirjamakua. Helpoista teksteistä ei synny sitä hämmennystä, ärtymystä tai tuskaa, jota vähitellen oppii kaipaamaan. Onneksi vielä lukuromaanit jaksavat viihdyttää, mutta ensi kertaa elämässä pelkään tulevaisuutta. Miten tässä käy? :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blazcin röyhelöt ovat tosiaan omaa luokkaansa: saattavat vyöryttää kertomuksen kokonaan allensa. Lukeminen on oikeasti aika pikkuviilaamista ja hengästyttävääkin.

      (Melville on lukulistalla, mutta rohkeus uupuu vielä tarttua kyseiseen teokseen) Totta, että kaikki klassikot eivät todellakaan osoittaudu lukunautinnoiksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta jotain niistä saa kuitenkin. Joskus todella paljon.

      Lukuromaanit voivat myös olla hienosti kirjoitettuja ja ajatuksia herättävää, mutta kyllä huomaan itsekin, että etsin kirjasta jotakin epävarmuutta, keikuttavaa elementtiä, joka huojuttaa joko minua lukijana tai sitten koko kirjallista kenttää. Ehkä se on elitististä, mutta minkäs sille mahtaa, kukin nauttii siitä mistä tykkää. Eikä tämä tunnu yhtään pahalta. :)

      Poista
    2. Olen samaa mieltä tuosta keikuttavan elementin etsimisestä. Mie yritän lukea monenlaisia kirjoja ja monenlaisiin "tarpeisiin", ja siksi minun on kovin vaikea antaa esimerkiksi pisteitä Goodreads-palvelussa, koska kirjoja on niin vaikea suhteuttaa toisiinsa. Onko joku kepeästi ahmaistu kirja oikeasti koko lukemiston mittakaavassa niin ja niin monen tähden arvoinen, vaikka se taas lajissaan on kelpo ja sitä voisi suositella monille lukijoille.

      Päädyin siihen, että lopetin tähdittämisen ja nykyisin jopa poistan vanhoja tähtiä, jos näen jonkun lukeneen saman kirjan, jonka olen joskus lukenut ja siihen tähdet lätkäissyt.

      Näihin lukemisiisi vielä sen verran, että jos minun ei pitäisi lukea niin valtavasti uutuuskirjoja työjuttujen vuoksi (koska muun muassa kirjoitan niistä arvioita lehtiin), niin pitäisin niistä ehkä vähän taukoa. On hyvä seurata kotimaisten kenttää, koska luen myös paljon käsikirjoituksia, joista on nähtävä myös se, onko joku aihe jo niin kovin käytetty julkaisuohjelmissa. Olen nyt kuitenkin alkanut sitten toimitettavien kirjojen, kässäripinojen ja lehtiä varten luettavien uutuuskirjojen lisäksi lukemaan taas vanhempaa kirjallisuutta. Ainahan sitä lukee, mutta nyt huomaan, että ahmin esimerkiksi blogisi juttuja ihan innoissani, koska haluan lukea kaiken, mitä siekin luet. :D

      Nyt olen lukemassa Tsehovin novelleja, koska vertailen niitä (varsinkin Sali nro 6 -novellia) Liksomin Hytti nro 6 -romaaniin. Venäläisiä kirjoja tulee luettua muutenkin enemmän, mutta ranskalaisia klassikoita tunnen huonommin.

      Poista
    3. Oho, juuri tein postauksen Tšehovista!

      Otin ihan asiakseni näin loppuvuoden ajan perehtyä klassikoihin, niistä kun on hurjasti apua opiskeluissa. Lisäksi tunnen, että saan jotenkin enemmän irti näistä kuin uutuuskirjoista, vaikka kyllä niitäkin välillä mielellään lukee.

      Olen miettinyt itsekin noita tähtien antamisia. Monesti tuntuu, että mielipide kirjasta elää, esimerkiksi Goriotille antaisin nyt paljon enemmän tähtiä, kuin mitä päädyin antamaan heti lukemisen jälkeen. Ja kaikkia kirjoja kun ei tosiaan voi arvioida samalla asteikolla typistämättä jotakin.

      Poista