Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus




En ollut yllättynyt, kun Alice Munro viime torstaina palkittiin Nobelilla. En ole aikaisemmin lukenut mitään Munrolta, mutta englanninkielistä kirjallisuuskeskutelua vilkuilleena olen kyllä törmännyt kirjailijan nimeen useita kertoja. Pari tuntia sen jälkeen, kun Munron palkinto ilmoitettiin, päätimme lukupiirissämme valita Munron novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus seuraavaksi luettavaksi kirjaksemme. Tartuin kokoelmaan jo samana iltana, ja perjantai-iltana sain teoksen viimeisen novellin luetuksi.

Jonkinlaisia ennakko-odotuksia minulla oli - ajattelin, että Munro käsittelee novelleissaan varmaan ihmissuhteita (jo kokoelman nimi ohjasi päättelemään tällaista). En kuitenkaan osannut aavistaa, ettei kokoelma todellakaan osoittautuisi miellyttäväksi luettavaksi. Munro nimittäin kirjoittaa asiosta, jotka ovat luonnollinen osa elämää, mutta jotka torjutaan jokapäiväisestä arjesta. Viha, ystävyys, rakkaus tekee näkymättömän näkyväksi ja pakottaa lukijansa kohtamaan epämiellyttäviä ja pelottavia asioita.

Kuolema ja sairaus kuuluvat Munron kokoelman novellien toistuviin aiheisiin. Melkeinpä jokaisessa novellissa joko jonkun läheinen tai kertoja itse sairastaa. Munron novelleissa lukija joutuu kohtaamaan eteneviä neurologisia tauteja, syöpää, alzheimeria ja vanhenemista. Sairauksia ei kuitenkaan kauhistella - vaikka ne muuttavatkin kertomusten henkilöitten maailmaa, ne sulautuvat luonnolliseksi osaksi elämistä ja vanhenemista. Voisi sanoa, että Munro kirjoittaa kokoelmassaan kuolemanpelkoa vastaan, tuo sen lähelle lukijaa ja pakottaa kohtaamaan. Välillä tunsin itsekin pelkoa lukiessani kokoelman novelleja, mutta lopettaessani lukemisen huomasin voivani päästää peloistani irti. Pelko oli tullut kokoelmassa niin lähelle ja tutuksi, ettei se enää hetkauttanut minua.

Vaikeat sairaudet ja elämäntilanteet näkyvät myös rinnakkaisina ja mahdollisina todellisuuksina novelleissa. Henkilöt pitävät itsepintaisesti kiinni elämiensä käännekohdista, joista alkaen kaikki olisi voinut päättyä toisin. Ei niinkään kuvitelma siitä, mitä olisi voinut tapahtua, kuin se että mahdollisuus on ollut olemassa lohduttaa keskellä surua ja menetystä. Mahdollinen maailma saattaa olla salainen suudelma, joka ei koskaan kehkeytynyt salasuhteeksi tai kuva miehestä, jonka kanssa henkilö joskus jakoi hetken huumassa hotellihuoneen sängyn. Rinnakkaiset todellisuudet ovat puolestaan läsnä erilaisten kaksoisolentojen kautta: kadonnut sisar tuntuu seuraavan ruokakaupassa tai menneisyyden henkilö ilmaantuu kotiovelle vaatimaan osaa lähimmäisensä onnesta. Elämä muistuttaa Munron teoksessa jatkuvasti omasta sattumanvaraisuudestaan.

Sattumanvaraisuus, sairaudet ja kuoleman läheisyys tuo novelleihin hetkessä elämisen tuntua. Muutoksen hetkellä miljöön yksityiskohdat korostuvat miltei luettelomaisesti, järkkyneen mielen katse kiinnittyy ympäristöön yrittäen imeä itsensä täyteen katoavaa hetkeä. Tämä tuo kokoelmaan outoa vierautta, piirtää kaiken lukijalle tervämmäksi ja saa katsomaan tuttuja asioita uudella tavalla. Järkkyminen, ihmisten vieraantuminen toisistaan ja omasta elämästään näkyy siis kokoelman kielessäkin.

Jo novellikokoelman nimi Viha, ystävyys, rakkaus ohjaa lukijaa hakemaan tietynlaisia merkityksiä Munron tarinoista, ja tämä toistuu selkeästi nimetyissä novelleissa. Kertomuksen nimi ohjaa tulkintaa. Mutta Munron tekstien rakenteellinen hienous piilee kuitenkin siinä, että novellin käännekohta kääntää lukijan tulkintaprosessin päälaelleen - äkkiä tapahtumat näyttäytyvätkin uudessa, joko hämärämmässä tai kirkkaammassa valossa, ja kaikki henkilöhahmoista lähtien on tulkittava ja nähtävä uudelleen. Novellin nimen ajateltu merkitys muuttuu kertomuksen edetessä, eikä lukija enää voi olla varma, mitä esimerkiksi Lohtu-nimisen novellin varsinainen lohtu oikeastaan on.

Viha, ystävyys, rakkaus oli minulle haastava ja pelottava lukukokemus. Mutta samalla en voinut kuin ihailla Munron kertomuksissa tuikkivaa älykkyyttä, tapaa, jolla tekstit pakottavat lukijan kohtaamaan torjuttuja asioita uusista näkökulmista. Lukuprosessissa on jatkuvaa liikettä, joka keinuttaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Nobel meni oikealle henkilölle.

Lopuksi voisi myös kehaista Kristiina Rikmanin käännöstyötä. Suomennoksen kieli on huoliteltua ja merkitys välittyy hienosti. Vertailin  huvikseni joitakin englanninkielisiä katkelmia Rikmanin käännökseen, enkä voi sanoa, että alkuperäisestä tekstistä olisi hävinnyt juuri mitään. Rikman on ilmeisesti kääntänyt myös muut Munron suomeksi ilmestyneet teokset, joihin tämän jälkeen uskallan huoletta tarttua.

---
Englanninkielinen alkuteos Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage (2001).
Suomentanut Kristina Rikman.
2010, Tammi.
398 sivua.

4 kommenttia:

  1. Tätä kokoelmaa en ole lukenut, mutta ehkä jossain vaiheessa luen. Koen Munron novellit samoin kuin sinä; ne ovat ahdistavia, mutta vaikuttavia. En edes osaa kuvitella Munron novellia, joka ei olisi jollakin tavalla (sala)kauhea. Rikman on tosiaan taitava kääntäjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni Munron voitto oli senkin takia upea juttu, että nyt saadaan varmasti lisää laadukkaita Rikman-käännöksiäkin. :)

      Ahdistava on osuva sana.

      Poista
  2. Minunkin täytyy lukea Munroa! Haastava, mutta hyvä kirja on aina tervetullut.

    Ja hitto Noora kun näitä sinun tekstejä lukee, niin ei voi kuin ihailla, miten hyvä olet kirjoittamaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että sinuunkin tämä kokoelma kolahtaisi! :)

      Ja voi kiitos, Katri! <3

      Poista