Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 26. lokakuuta 2013

Mary Elizabeth Braddon: Lady Audley's Secret



Halloweenin kunniaksi vinkkaan luettavaksi Mary Elizabeth Braddonin Lady Audley's Secretiä. Viktoriaaninen kohuromaani on sekoitus salapoliisimysteeriä, ihmissuhdekomediaa ja tietenkin kauhukertomusta. Huumori ja kylmät väreet linkittyvät kirjassa sulavasti toisiinsa, ja tuloksena on vajaa viisisataa sivua nautittavaa ja koukuttavaa salaisuuden ratkontaa.

Vanha leskimies Sir Audley rakastuu silmittömästi nuoreen ja varattomaan kotiopettajattareen, Lucy Grahamiin. Suloinen Lucy ei lupaa vastata ylhäisen herran rakkauteen, mutta suostuu kuitenkin Sir Audleyn kosintaan. Ylimaallisen kaunis nuori rouva herättää kuitenkin epäilyjä lähipiirissään: Sir Audleyn veljenpoika Robert on varma, että satumaiseb kaunottaren menneisyyteen liittyy synkkä ja kammottava salaisuus, jonka Roberta haluaa tuoda päivänvaloon. Samanaikaisesti miehensä lumonneen Lady Audleyn teatraalinen käytös hermostuttaa Sir Audleyn tytärtä, Aliciaa. Kuka sinisilmäinen Lady Audley oikeastaan on?

Salaisuus tuntuu toistuvan ja painottuvan ympäristönkuvauksessa, jossa käytetään runsaasti personifikaatioita ja maalaillaan mahdollisia kauhukuvia, jotka sopisivat synkän Audleyn hovin huoneisiin. Uhka ja pahuus elollistuu ympäröivissä rakennuksissa ja nurkissa vinkuvassa tuulessa. Goottilaisen romaanin perinne on mielestäni kertomuksessa läsnä vahimmin juuri miljöökuvauksessa. Tarinassa myös vilisee sulkeutuvia ovia, jotka tuntuvat epäävän lukijalta pääsyn kertomuksen ytimeen, Lady Audleyn salaisuuteen ja kokemukseen omasta tilanteestaan.

Erityisen mielenkiintoista romaanissa on Lady Audleyn salaisuuden jatkuva siirtyminen ja liike. Lukijan on mahdollista päätellä nuoren rouvan menneisyyttä varjostava salaisuus jo heti romaanin alussa, mutta sivujen kääntyessä juoni mutkistuu ja salaisuus vaatii tulkitsemista uudelleen. Selvitettävä mysteeri onkin jatkuvassa liikkeessä, metamorfoosissa läpi romaanin. Selvitettävä asia vaihtuu, ja salaisuus seuraa salaisuutta. Lady Audleyn hahmo saa kertomuksessa monia eri kasvoja ja tulkintoja, joista kaikki tuntuvat lopulta jäävän häiritsevän vajavaisiksi ja vääriksi.

Lady Audley's Secret on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksina lehdessä, ja episodimaisuus näkyykin romaanissa monella tapaa. Ensinnäkin hämmennyin useasti kertojan sympatian heittelemisestä: alkuun kertoja suhtatuu Lady Audley'hin säälien, mutta viimeisessä osassa kertojan näkemys naisesta muuttuu täysin. Toisaalta asenteen muuttumisen voisi kytkeä mysteerin selviämiseen, mutta samaa epäloogisuutta on havaittavissa myös muiden henkilöitten kuvauksessa ja suhteiden kehittymisessä. Robert Audley'ta kuvataan esimerkiksi alkuun tietämättömäksi serkkunsa Alician ihastuksesta, mutta yhtäkkiä Robert onkin hyvin perillä serkkunsa tunteista, vaikka lukijalle ei kerrota minkäälaisesta oivalluksesta tai pohdinnasta.

Braddonin teoksessa on lisäksi monia motiiveja, joista osa ei enää ilmaannu myöhemmissä osissa. Itse jäin ihmettelemään joidenkin tärkeiden ja vahvasti tunteita herättävien esineiden täyttä unohtumista kerronnan edetessä - ilmeisesti kirjailija on kiireessä unohtanut joitakin detaljeja (Wikipedian mukaan Braddon viimeisteli mestariteoksensa viimeisen osan vain kahdessa viikossa).

Kaikesta huolimatta nautin Lady Audleyn salaisuuden ratkomisesta kovasti. Olin havaitsevani ironiaa Lady Audleyn hulluuteenkin suistuvan toiminnan ja Robertin järkiperäisen ajattelun vastakkainasettelussa. Rinnastaessa miesten rationaalinen maailmankuva korostuu jopa niin, että se tuntuu yksinkertaistavalta ja naurettavalta. Robertin täytyy esimerkiksi selvittää Lady Audleyn salaisuutta pelkkien faktojen kautta, kun henkilöitten ajatuksia ja reaktioita tarkkaileva lukija kykenee sitomaan langat yhteen jo paljon aikaisemmin.

Myös Lady Audleyn hahmo tarjoaa paljon pohtimista lukijalle. Ladyn erilaiset roolit voisi ajatella viktoriaanisen naisen mahdollisiksi käyttäytymismalleiksi, joita hahmo sitten sovittaa onnistumatta täydellisesti esittämään yhtäkään. Lopulta Lady Audley tuhoutuu, mutta voiko lukija tuomita tarinamaailman tasolla moraalittomaksi leimatun naisen, jonka voisi aivan yhtä hyvin ajatella olevan vain sopeutumaton yksilö, joka yrittää parhaansa mukaan pärjätä kohtuuttomassa ja julmassa maailmassa?

PS. Hyvää halloweenia kakkujen kera, yritän tänään illasta pelotella itseäni Henry Jamesin klassikolla.



Miten sinä aiot juhlia halloweenia? 
Suunnitteletko lukevasi jonkun kauhukirjan?
Entä mikä on sinun vinkkisi halloweenin lukemistoon?

---
Lady Audley's Secret (1862).
2012, Penguin.
490 sivua.
Cover design: Coralie Bickford-Smith
Kustantajan sivut.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Honoré de Balzac: Ukko Goriot



Ihastuin Honoré de Balzacin runsaaseen ja rönsyilevään kerrontatyyliin jo viime talvena, ja sen jälkeen ranskalaisen rehevyyden nälkäni on vain lisääntynyt. Viime kesänä lukemani Balzacin novellikokoelma oli minun mittapuullani miltei täydellinen lukukokemus, eikä Ukko Goriot siis todellakaan lähtenyt mistään puolustusasemista. Ehdin jo odottaa toista täydellistä lukunautintoa.

No, toisin kävi. Lukiessa tunteeni heittelivät laidasta laitaan - toisinaan sain kyllä nauttia siitä rönsyilyn hurmasta, jota olin niin kovasti kaivannut, mutta toisinaan taas Balzacin jaarittelu sai minut helvetillisen tuskan valtoihin. Harvinaista törmätä näin ristiriitaisia tunteita herättävään teokseen, ja loppulauseeni kirjasta onkin varmaan vain "ihan hyvä", koska olisi mahdotonta sanoa, että pidin teoksesta, mutta ei se ollut huonokaan. Itse asiassa en ole ollenkaan varma, mitä lopulta ajattelen lukemastani.

Ukko Goriot on tutkielma nuoresta Eugène de Rastignacista ja hänen sielustaan. Maaseudulta Pariisin rähjäiseen täyshoitolaan muuttanut nuorukainen kamppailee paheen ja hyveen välissä, etsii toimintamalleja ja selviytymiskeinoja seurapiirejen keskellä. Rähjäisessä hoitolassa asuu myös mystinen ja kaikkien halveksima vanhus, Ukko Goriot. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi kaksi hehkeää naista vierailee tämän rutiköyhän herran luona, kenties he ovat hänen rakastajattariaan. Eugène tuntuu olevan ainoa, joka suhtautuu ukkoon ihmisenä ja huomaa, että vanhus onkin hyvyydessään miltei pyhimyksen kaltainen.

Balzacin romaanissa mielenkiintoisinta oli mielestäni taas kerran herkullinen kerronta, joka valottaa ihmisten ällöttävyyttä ja ahenutta sekä groteskilla mässäilyllä että turhamaisten yksityiskohtien viljelyllä. Ulkopuolinen kertoja kuvaa hoitolan asukkeja yhdistämällä vaivatta epäinhimillisen ja kuvottavan henkilöitten perusolemukseen ja ulkonäköön. Asema ja rakkaussuhteet seurapiireissä taas hyväksyvät ruuakseen ainoastaan rahaa ja kauniita esineitä. Jauhava koneisto tarvitsee loputtomasti mammonaa pysyäkseen tahdissa, eikä se voi pysähtyä edes suremaan läheisen kuolemaa. Mikäli taas mielii lempiä rakastettuaan, tarvitsee rakastaja avukseen kattavan suunnitelman, suhteita ja koreilevia pukuja.

Myös vastakkainasettelu on teoksessa onnistunutta ja ajatuksia herättävää. Miltei pyhimykseksi liioiteltu ukko Goriot saa vastaparikseen huomattavasti inhimillisemmän mutta paheellisen Saatanan ruumiillistuman, keinottelijan ja rikollisen Vautrinin. Nämä kaksi hahmoa kilpailevat Eugènen sympatiasta ja luottamuksesta, mutta lopulta jää hämäräksi, kumman tarjoama tie lopulta johtaa aitoon inhimillisyyteen ja hyviin tekoihin. Loppu jättää Eugènen sielun kohtalon avoimeksi, lukijan itsensä tuomittavaksi.

Missä Ukko Goriot minua sitten tuskastutti? Romaanista löytyy eräs traaginen ja sivumäärältään masiivinen kuoleman kuvaus, jota voisi pitää koko kertomuksen kliimaksina. Valitettavasti itse en enää voinut sivutolkulla tuntea inhimillistä sympatiaa kuolevaa kohtaan, vaan huomasin jo vilpittömästi odottavani sitä hetkeä, jolloin kertoja päättää lopettaa turhan pitkään jatkuneen valituksen ja voivottelun. Monta kertaa ehdin jo riemastua, "nyt se kuolee!", mutta jouduinkin vain pettymään ja keräämään lisää voimia kestääkseni tämän tympeän ja uuvuttavan säälifarssin. Mutta onneksi jaksoin mahtavaan loppuun asti, jossa vainajalle sympatiaa kalastellut kertoja yhtäkkiä antaakin lukijan itse muodostaa lopullisen mielipiteensä.

Nyt kirjoittaessani Balzacin teoksesta huomaan, että ehkä pidinkin Ukko Goriotista enemmän kuin heti lukemisen jälkeen ajattelin pitäneeni. En viihtynyt kaikilla sivuilla, mutta nyt huomaan kauhukseni, että ehkä se juuri olikin tarkoitus. Ehkä Ukko Goriot ei kysykään lukijaltaan sääliä, vaan tekee hänestä entistä kyynisemmän.

---
Ranskankielinen alkuteos: Le Père Goriot (1835).
Suomentanut Eino Voionmaa, suomennoksen tarkastanut Riitta Raikamo.
1970, WSOY.
350 sivua.

torstai 24. lokakuuta 2013

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys


Jos saisin lisätä koulujen pakollisten luettavien kirjojen listaan yhden teoksen, niin se olisi Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys. Vaikka joku voisi pitää kannanottoani miltei natsistisena kysymällä mitä ihmettä 1500-luvulla ilmestynyt julistus voi oikein antaa nykyteinille, niin pysyisin silti järkähtämättömästi Tyhmyyden puolella. Erasmus Rotterdamilaisen pieni kirjanen on täynnä syvää viisautta, jonka soisin kuuluvan osaksi yleissivistystä.

Ensinnäkin Tyhmyyden ylistys haastaa lukijaa ajattelemaan omilla aivoillaan. Teoksen puhujana on nainen, ruumiillistunut Tyhmyys, joka on ottanut kasvoilleen ironian naamion. Lukija kenties luulee savansa nauraa, mutta auttamatta Tyhmyys päätyykin opettamaan lukijaa ja nauramaan lukijan ennakkoluuloilelle ja liikaviisaalle maailmankatsomukselle.

Tyhmyys ylistää huolettomia hulluja, jotka eivät suhtaudu elämään turhan vakavasti. Tyhmyys puhuu hölmöläisen uteliaisuuden puolesta, ajattelemattomasta ihmisestä, joka työntää nokkansa jokaiseen soppaan. Ennakkoluuloton ja häpeämätön hullu oppii elämästä enemmän kuin kylmä liikaviisas, joka ei halua ottaa riskejä häpeän kanssa tai koe tarpeelliseksi enää tietää mitään. Rotterdamilaisen teos purkaa itsestäänselviä vastapareja, eikä lukija lopulta osaa sanoa, mikä on tyhmyyttä ja mikä viisautta. Teos haastaa lukijaa aidosti ajattelemaan ja ymmärtämään maailmaa, tutkimaan merkityksiä ja arvoituksia. Se pyytää lukijaa työntämään nenänsä sekasoppaan ja kehottaa relaamaan elämän kanssa. Ei se ole niin justiinsa.

Itselleni puhuttelevin kohta Tyhmyyden ylistyksessä oli puhujan tarttuminen vanhuuteen. Vanhuutta on teoksen mukaan turha pelätä, sillä se suo ihmiselle lapsuudenkaltaisen tietämättömyyden autuuden, joka tekee lähestyvästä kuolemasta helpomman kohdata. Tyhmyys puhuu vanhuksesta siis ikään kuin uudestisyntyneenä, puhtaana ihmisenä, antaa vanhukselle saman viattomuuden arvon kuin lapsellekin.

Tyhmyyden ylistys antoi minulle paljon. Luin sen yhdeltä istumalta, mutta uskon, että Rotterdamilaisen elämänohjeet ja opit kulkevat mukanani läpi elämän. Olen myös varma, että tähän kirjaan tulen vielä palaamaan useasti - ja erityisesti silloin, kun pelkään olevani hölmö ja häpeän avata suuni. Tästä teoksesta on hyvä ammentaa rohkeutta niin arkipäivän hölmöilyihin kuin akateemisen tekstin häpeään.

PS. Löysin erään vihkoni kannesta neitosen, joka muistuttaa epäilyttävästi Hans Holbein nuoremman maalausta Erasmus Rotterdamilaisesta. Naisella on vielä kädessään sulkakynä, vaikka sitä ei kuvassa näykään.

---
Latinankielinen alkuteos Moriae encomium (1511).
Suomentanut Kauko Kare.
2010, Karisto.
192 sivua.
Kannen kuva: Hans Holbein nuorempi: Erasmuksen muotokuva.
Kustantajan sivut.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Jane Austen: Northanger Abbey



Austen-projektini etenee hienosti. Otin siis tavoitteekseni lukea läpi Jane Austenin kaikki romaanit (ja ehkä tutustua vielä novelleihinkin) tämän vuoden puolella. Aikaisemmin olen lukenut Austenilta romaanit Ylpeys ja ennakkoluulo, Järki ja tunteet ja Kasvattitytön tarina. Northanger Abbey liittyi luettujen joukkoon muutama viikko sitten, ja täytyy todeta, että huolimatta siitä ettei yksikään Austenin romaani ole noussut kaikkien aikojen suosikkikirjakseni, niin kirjailijan tekstit tuottavat lukijalleen puhdasta lukemisen nautintoa. Kerronnassa on tietynlaista vaivattomuutta, tai sitten ironia vain on niin hienovaraisen taidokasta ja osuvaa.

Northanger Abbey on goottilaisen kauhuromaanin parodia. Nuori Catherine on lukenut paljon kohukirjoja, jotka ovat rikastaneet neidon mielikuvitusta jopa liiassa määrin. Kun Catherine sitten tutustuu kovin salaperäisen oloisiin Tilneyhin, mikään ei voi enää pelastaa nuorta naista fantastisilta johtopäätöksiltä ja harhakuvitelmilta.

Austenin esikoisteos on tähän mennessä ehkä nihkein tuttavuuteni kirjailijan tuotannossa. Syynä ei suinkaan ole romaani itsessään, sillä kerronta on Austenille tuttuun tapaan purevaa ja vaivattomasti etenevää. Enemmänkin pettymykseni kumpuaa siitä, että noin viikkoa ennen Northanger Abbeyn lukemista sain eräällä kurssilla seurata perinpohjaista ja mielenkiintoista esitelmää Austenin parodiasta. Mutta kuten tällaisissa tilanteissa on aina välttämätöntä, niin nytkin klassikko spoilaantui täysin. En siis saanut kohdata Catherinen erehdyksiä ja kerronnassa käytettyjä keinoja ensi kertaa vasta romaania lukiessani, vaan minulla oli jo ennestään hyvässä muistissa se mitä kirjassa tapahtuu ja miten.

Sivupolkuna harhauiduin pohtimaan sitä, minkälainen lukukokemukseni olisikaan ollut, jos en olisi ennakolta tiennyt mitään Austenin romaanista. Ehkä silloin esimerkiksi kertoja, joka pilailee kauhukertomusta odottavan lukijan kustannuksella, olisi jaksanut hykerryttää enemmän. Tai vielä parempaa, jos en olisi tiennyt romaanin olevan parodia laisinkaan - siinähän minä olisin saanut nenilleni yhdessä nuoruuden typertämän Catherinen kanssa.

Mutta toisaalta klassikoista tuntuu miltei pakostikin olevan aina jonkinlainen ennakkokäsitys. On mielenkiintoista pohtia, millaista olisi lukea kaanonin huippuja ilman ennakko-odotuksia ja juonitietoutta, mutta uskon, että esimerkiksi Austenin kohtaaminen tyhjiössä olisi nykylukijalle jo mahdotonta.

Ennakkotietojeni seurauksena huomasin myös mahdottomaksi sympatiseerata erehtyväistä Catherinea. Vaikka kertoja perusteleekin Catherinen herkkäuskoisuutta kattavasti, ja romaanin loppua kohden on nähtävissä riemastuttavaa kehitystä neidon kriittisessä ajattelussa, niin itse lähinnä turhauduin Catherinen typeryyteen. Tässä tapauksessa kerronnan ironia oli minun makuuni hieman liian suorasukaista ja kontrasti lukijan ja päähenkilön tietojen välillä turhan suuri.

Mutta silti pidin Northanger Abbeysta ja nautin sen lukemisesta paljon. Austenissa on jotakin taikaa, joka jaksaa hämmästyttää minua vielä useamman luetun teoksen jälkeenkin. Ehkä yksikään Austenin kirjoista ei ikinä nouse lempiklassikkolistani kärkisijoille, mutta Austenin romaanien lukeminen on aina varma nautinto, jollaista monista klassikoista saa turhaan etsiä.

---
Northanger Abbey (1818).
2010, Collins Classics.
258 sivua.
Cover Photo by e-Digital Design. Cover Photograph by iStock Photo/ Sybille Yates.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi




Aki Ollikaisen Nälkävuosi on nimensä mukaisesti kertomus maanlaajuisesta katastrofista, joka laajenee koskemaan jokaista yhteiskuntaluokkaa. Nälkä on yhteinen, vaikka koskettaakin ihmisiä eri tavoin. Toiset kantavat nälän kevyen painon kouristavissa sisuskaluissaan, toiset saavat vain sivusta seurailla vaeltavia kerjäläislaumoja. 

Ollikainen keskittyy kuvaamaan erityisesti yhden perheen elämää, jonka jäseniä kuolema korjaa sivu sivulta. Kuolema on läsnä jokaisessa henkäyksessä, jokaisessa lauseessa. Nälkä ja kuolema piirtyvät romaanissa sen verran vahvoiksi osiksi kerrontaa ja tajunnankuvausta, että niitä voisi jopa pitää erillisinä henkilöhahmoina. 

Nälän vaikutuksien seuraaminen herättää lukijassa kauhua ja epätoivoista myötätuntoa. Nälkä näkyy harhoina, ajallisuuden hämärtymisenä. Harhaisesa tajunnassa nurkkien varjot ja kylmä tuuli elollistuvat, ovat läsnä intensiivisemmin ja terävemmin kun kaikki aistit ovat viritettyinä huippuunsa. Epätoivo on raastavaa - elää täytyy, vaikka elämän mitta käy teoksessa koko ajan kitsaammaksi, lähestyy auttamatta loppuansa. 

Voimakkaiden kielikuvien ja synkkien sanavalintojen myötä nälkä ja kuolema tuntuvat myös kerronnan kielessä. Kieli ahdistaa lukijaa, kauhukuvat vyöryvät jatkuvana virtana toistensa yli, eikä niitä käy pakeneminen. Ymmärrän hyvin, jos joku ärsyyntyy runsaasta kuvakielisyydellä ilottelusta. Mielestäni se on kuitenkin tämän romaanin vahvuus, ja Ollikaisen taituruus tehokkaissa metaforissa ja personifikaatioissa tuo teokseen tyylipuhdasta yhtenäisyyttä, joka tekee lukukokemuksesta erikoisen voimakkaan. 

Nälkävuoden mahdolliset ongelmat sijaitsevat aivan jossakin muualla kuin kielessä. Itse koin romaanin rakenteen välillä rasittavaksi: jotkut näkökulmat jäivät ikään kuin ylimääräisiksi, eivätkä tuoneet teokseen enää mitään merkityksellistä. Esimerkiksi senaattorin kokemukset nälänhädästä tuntuvat pakostikin laimeilta, jopa irrallisilta kokonaisuuteen nähden. Terävää kielellistä ilmaisua olisi ehkä tehostanut muutamista henkilöhahmoista ja näkökulmista luopuminen sekä keskittyminen pelkästään perheen selviytymisen kuvaamiseen. Toisaalta nyt romaanissa on edustettuina useampikin yhteiskuntaluokka - mutta jotta teos olisi laajennut syvällseksi analyysiksi yhteiskunnan eri kerrosten suhteesta katastrofiin, se olisi tarvinnut lisää lihaa luidensa ympärille. Sivumäärän lisäämisen ja intensiivisen kuvakielen yhdistelmän taas voisi ajatella uuvuttavaksi ja siten lopulta huonoksi ratkaisuksi.

Kaiken kaikkiaan Ollikaisen teos on kuitenkin voimakas, kielellisesti vahva ja tiivis kokonaisuus. Se ei kenties ole mitenkään kirjallisuutta mullistava teos, mutta tekee historian pelottavan eläväksi ja samalla muistuttaa nälänhädän ajakohtaisuudesta: vaikka Suomessa nälkä on jo enimmäkseen historiaa, jossain toisaalla maailmassa nälkä ja kuolema ovat vakinaisia illallisvieraita. Pieni löyhyys rakenteessa on helppo antaa anteeksi, kun teoksella on painavaa sanottavaa ja tyyliä ilmaista se.

---
Nälkävuosi (2012).
2013, Siltala
141 sivua.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta/Solmu.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Granta 1: Ruoka


Parhaimmillaan tekstiantologiat laajenevat eläviksi, monimerkityksellisiksi ja haastaviksi keskusteluiksi valitusta aiheesta tai teemasta. Erilaiset ja eri tavoin rakentuvat tekstit saavat lukijansa pohtimaan keskustelua monista kenties jopa keskenään ristiriitaisista näkökulmista. Onnistuneen tekstikokoelman jälkeen olo ei saisi olla tyyni ja seesteinen, vaan levoton ja epävarma. Tutun asian tulisi tuntua vieraalta, ei enää niin itsestäänselvältä, ja oma suhtautuminen huteralta. Miksi ajattelen tästä niin kuin ajattelen, voisinko nähdä jotenkin toisin - tällaisia kysymyksiä pyörii päässä haastavan ja monipuolisen tekstikokoelman jälkeen.

Huonoimmillaan antologian tekstien moniäänisyys katoaa, ja koko kokoelmasta tulee ikään kuin tahdotonta tekstimassaa, jossa aihetta pohditaan jatkuvasti samasta näkökulmasta ja vieläpä samoja kirjallisia keinoja käyttäen. Kokoelma ei haasta lukijaansa, lähinnä vain haukotuttaa. Lukemisen jälkeen on vaikea tehdä eroa tekstien välillä, eikä aihe tai teema saa uusia merkityksiä. Maailma näyttää ihan samanlaiselta kuin ennenkin.

Ensimmäinen suomenkielinen Granta sijoittuu jonnekin onnistuneen ja epäonnistuneen tekstikokoelman väliin. Maaria Pääjärvi kirjoitti kokoelmasta Luutii-blogissa sen verran tyhjentävästi, että on vaikea enää keksiä mitään lisättävää. Kuten Pääjärvi huomauttaa, ruoka on mielenkiintoinen aihe, jota on mahdollista lähestyä monesta eri näkökulmassa. Ruokapöydässä ei kohdata vain tuntevia yksilöitä ja heidän muistojansa, vaan erilaisia makuja, uskontoa, politiikkaa, valtasuhteita, etiikkaa, taloutta ja ekologisia kysymyksiä. Koska ruoka siis pakostikin herättää tarkemmin pohdittuna kuumia tunteita, sen luulisi synnyttävän myös moniäänisiä ja erilaisia tekstejä.

Aleksi Pöyryn kirjoittama esipuhe lupaa hyvää: puhutaan ruuan kuvaamisen konventioista kirjallisuudessa ja ruuan metaforiikan äärettömistä mahdollisuuksista. Esipuhetta lukiessani ehdin jo hihkua innosta - näitä koventioita ja perinteisiä metaforia siis lähdettäisiin Grantassa purkamaan. Kuinka väärässä olinkaan.

Toki Grantassa on muutama erikoisen hyvä teksti, jotka erottuvat edukseen pohtimalla ruokaa hieman problemaattisemmin tai erilaisin keinoin. Kuitenkin suurin osa teksteistä tyytyy lähinnä toistamaan ruuan kuvauksen konventioita ja vakiintunutta metaforiikkaa, sen sijaan, että lähtisi rohkeasti ja monimerkityksellisesti pohtimaan annettua aihetta. Lopputuloksena on kimppu toistensa kanssa samanlaisia tekstejä, jotka hukkuvat yhdeksi, merkityksettömäksi massaksi. Luin Grantan vuorokaudessa, ja moni teksti hukkui minulta heti lukemisen jälkeen - ruuan kiinnityminen muistoihin ja ihmissuhteisiin alkoi tympäistä siinä määrin, etten enää jaksanut kiinnostua teksteistä.

Mielipidettäni kokoelmasta ei kohottanut se, että massan lisäksi Grantasta löytyy myös tekstejä, joiden olisi suonut jäävän kokonaan pois. Joissakin teksteissä ruoka vain mainitaan ikään kuin sivuseikkana, ja näin niiden liittyminen keskusteltavaan aiheeseen tuntuu kyseenalaiselta. Tietenkin voisi ajatella, että näin laajennetaan käsityksiä ruuasta ja sen suhteista toisiin aiheisiin, mutta mielestäni minun ei tulisi lukijana ihmetellä tekstien olemassaoloa. Jos pelkkä ruoka-sanan vilahtaminen tekstissä on syy pätkän liittämiseen osaksi kokoelma, niin olen kyllä pettynyt.

Pääjärvi toteaa, että kirjallisuuskeskusteluna Granta jää laimeaksi. Samaa mieltä olen minäkin - odotin kokoelmalta paljon enemmän särmää, mutta nyt Grantan tarjoilema lautasellinen jää hajuttomaksi ja mauttomaksi. Ehkä antologia olisi hyötynyt tarkemmasta etukäteen suoritetusta rajauksesta, jossa liian samankaltaiset tekstit olisivat karsiutuneet pois ja tekstien kytkeytyminen keskusteltavaan aiheeseen olisi rohkeampaa, tiiviimpää ja napakampaa. Toivottavasti seuraavassa Grantassa on enemmän moniäänisyyttä - kaikkia kun ei tarvitse yrittää miellyttää.

---
Granta 1: Ruoka.
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry.
2013, Otava.
304 sivua.
Kansi ja kuvitukset: Emmi Kyytsönen
Kustantajan sivut.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kaksi vuotta bloggaamista



Hurraa, TwAK täyttää tänään kokonaiset kaksi vuotta! Juhlistan blogisynttäreitä alakerran kahvilan kakkupalalla ja kamomillateellä. Tällä kertaa en tarjoile arvontoja tai lukijalahjoja, vaan ainoastaan kitsaasti kiitän rakkaita lukijoitani: ilman teitä TwAK olisi kuollut jo kehtoon. Olette jatkossakin tervetulleita keskustelemaan kanssani kirjoista ja kirjallisuudesta, kommentit ovat bloggaamisen suola.

Bloggausintoni on viime aikoina vain kasvanut entisestään, ja joskus tekisi mieli kirjoittaa useampikin postaus päivässä. Nosteesta täytyy nauttia, joten huomenna bloggaan Grantasta ja sunnuntaina vuorossa Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Tänään en roiku netissä tämän enempää, vaan pyhitän päiväni laadukkaalle novellitaiteelle, Sara Wacklinin teräville huomioille, prinsessaunille, vihreälle teelle ja totaaliselle laiskottelulle.

Iso kiitos, lämmin halaus ja hyvää syksyä TwAKin lukijoille!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Bret Easton Ellis: Alta nollan



Luin Bret Easton Ellisin kulttiromaanin Alta nollan joskus syyskuussa. Vasta nyt ehdin kiirreellisimmiltä kirjoilta bloggaamaan teoksesta, joten muistikuvani voivat olla jo hiukan hatarat (tästä syystä olen taas alkanut kirjoittamaan huomioitani ylös luetuista kirjoista). No, mutta ehkä ihan virkeää kirjoittaa välillä ehtaa mutuhuttua tiiviimmässä muodossa.

Alta nollan on kertomus 80-luvun Kalifornian rikkaitten perheitten tylsistyneistä vesoista. Elämä on huumeita ja bileitä, ihmissuhteet tiivistyvät kokeilemiseksi ja karuiksi hyötysuhteiksi. Nuorten elämä värittyy yhä rankemmista kokemuksista, kun yritetään etsiä sitä, mikä edes jotenkin koskettaisi. Vaikka sitten siinä kosketuksessa repeytyisikin verteslihalle.

Ennakkoluuloni Ellisin teosta kohtaan olivat jokseenkin kohtuuttomat. Olin mielestäni saanut tarpeeksi näistä amerikkalaisista kohauttavista kulttiklassikoista (On the Road oli ihan hirveää luettavaa), ja taas yksi huumeromaani elämän tyhjyydestä ei tuntunut kovin vetoavalta. Mutta onneksi sain yllättyä iloisesti Alta nollan parissa, sillä romaani nousi kirkkaasti keskivertoa paremmaksi lukukokemukseksi. Alta nollan jättää paljon tilaa tulkinnoilla ja lukijan omalle oivaltamiselle, eikä teos sorru missään vaiheessa mauttomaksi rappiomässäilyksi tai osoittelemaan sormella.

Tyhjyys tuntuu kielessä asti. Kerronta on sävytöntä ja tiivistyy useimmiten pelkäksi dialogiksi, joka sekin sisältää kovin vähän mitään merkityksellistä (tässä sopimattomassa välissä haluaisin kiittää upeaa suomennosta, sillä Erkki Jukarainen on tavoittanut käännöksessään tyhjyyden kaiken sävyttömyyden täydellisesti ja kerronnan/dialogin slangi on todella etovaa ja sopivasti naurettavan pikkukovista). Henkilöitten välinen kommunikaatio on tyhjää, ainoastaan silloin pinta rikkoutuu hetkeksi, kun henkilöt siirtyvät keskustelemaan elämänsä tyhjyydestä. Ironista.

Apokalyptisyys on myös keskeinen osa Ellisin teosta. Kertoja Clay näkee unia ihmissusista ja kerää lehtileikkeitä murhista. Ihmisten kyynisyys ja matetrialistisen elämän tyhjyys näyttää huipentuvan kaaokseksi. Samalla ihmiset kadottavat inhimillisyytensä, kyvyn välittää aidosti toisesta ihmisestä ja tuntea empatiaa toista olentoa kohtaan.

Romaanin loppua voisi tulkita monella tapaa. Löytääkö Clay elämälleen merkityksen ja jotakin, joka pysyy, johon voi tarrautua? Vai kiertääkö hän edelleen samaa tyhjyyden kehää, vaikka ympäristö vaihtuu?

Ehkä uskallan vielä jatkossakin tarttua johonkin amerikkalaiseen kulttiromaaniin (ehdotuksia shokkiteoksista voi jättää komenttilootaan).

---
Englanninkielinen alkuteos Less Than Zero (1985).
Suomentanut Erkki Jukarainen.
2012, Tammi.
202 sivua.
Kansi: Marko Taina.
Kustantajan sivut.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina



Aion aluksi haluan varoittaa niitä, jotka eivät Ishiguron kirjaa ole lukeneet: jos haluat juonen pysyvän yllätyksenä, älä lue pidemmälle. En kokenut mahdolliseksi käsitellä romaania ilman, että keskustelen tarinan keskeisistä juonenkäänteistä. Mielestäni juoni ei kuitenkaan ole tässä kirjassa tärkeintä, sillä itse olin katsonut elokuvan (joka ei tee oikeutta monitasoisille romaanille) ennen Ishiguron teokseen tarttumista, ja silti sain paljon irti.

Toinen huomautus koskee postaustani yleensä: Ole luonani aina oli meidän kirjallisuustieteen opiskelijoitten lukupiirikirjanamme, joten kaikki postauksessa esittämäni huomiot eivät välttämättä ole muotoutuneet pelkästään omassa päässäni, vaan perustuvat yhteisen keskustelun oivalluksiin. Lisää loistavia oivalluksia voi kurkata Annan postauksesta. Annan tekemät huomiot scifisyyden ja ihmissuhteiden yhteenkietoutumisesta ovat myös vaikuttaneet omaan tulkintaani Ishiguron teoksesta.

Kazuo Ishigruon romaani Ole luonani aina on kertomus klooneista, jotka aikuisiällä alkavat luovuttaa elimiään. Osa klooneista toimii ensin valvojina, jotka huolehtivat luovuttajien henkisestä hyvinvoinnista. Tarinan kertojana toimii Kathy, joka on itsekin klooni.

Kirjan ensimmäinen osa kuvailee Kathyn ja hänen kahden ystävänsä, Ruthin ja Tommyn elämää Hailshamin kasvatuslaitoksessa. Terveyden, sivistyksen ja taiteen ideaaleja palvova laitos tuntuu miltei utopistiselta. Auvoiseen onnellisuuteen kietoutuu myös Kathyn kuvailema lapsenmielinen ymmärrys kloonejen tulevaisuudesta: Kathy, Tommy ja Ruth ymmärtävät, että heidän olemassaolollaan on jokin tietty ja erityinen tarkoitus, mutta he eivät täysin voi käsittää tuota tarkoitusta. Mielenkiintoisimmat asiat liittyvät kasvamiseen, huhuihin ja arkisiin tapahtumiin, eivät tulevaisuuden uhkakuviin. Idyllin päällä leijuu kuitenkin pilvi, joka on läsnä kasvattajien ja Hailshamissa vierailevien ihmisten reaktioissa - kasvavien lasten kohtalo raivostuttaa tai itkettää outoja tätejä.

Toinen osa keskittyy valottamaan Kathyn ja kumppaneitten nuoruutta. Kloonit saavat ennen luovuttajiksi ryhtymistään elää hetken lähes normaalia elämää mökeissä. Mökkielämään kuuluu seksuaalisen kehityksen vauhditus - jopa siinä määrin, etteivät kirjan päähenkilöt itsekään ymmärrä omia halujaan ja niiden tarkoitusta.

Ruthin hahmo korostuu, kun tämä imitoi vanhempia klooneja ja heidän hellyydenosoituksiaan. Kathy tivaa Ruthilta tämän eleitten tarkoitusta, mutta Ruth hermostuu, kun ei osaa selittää toimintaansa. Mielestäni Ruth on romaanissa jännitteitä luova hahmo - kun lukija yrittää päättää, ovatko Ishiguron luomat hahmot oikeita ihmisiä sieluineen vaiko vain onttoja kopioita, Ruth vaikeuttaa päätöksen tekemistä. Ruthin toiminnan motiivit jäävät usein hämäriksi sekä kertovalle Kathylle että lukijalle, jolloin tekojen takana ei tunnu olevan yhtikäs mitään, ellei sitten halua kokea jotakin mitä toiset tuntuvat kokevan. Ruthissa ilmenee kloonimaisuus, imitointi ja tyhjyys.

Mökkielämän aikana kloonit myös yrittävät etsiä vastaaviaan, eli ihmisiä, joista heidät oletettavasti on kopioitu. Henkilöitten suorittamaa etsintää voisi verrata lukijan yrityksiin verrata kirjallisuuden hahmoja tosielämän ihmisiin - Kathyn selatessa pornolehtiä ja etsiessä niistä syytä omille seksuaalisille haluilleen tunsin häpeää siitä, kuinka usein olenkaan kömpelösti arvioinut romaanien henkilöitten uskottavuutta sillä, mikä oikeassa elämässä on mahdollista ja todennäköistä käyttäytymistä vastaavanlaisessa tilanteessa. Kuten Kathyn kuumeinen selailu, myös oma vertailuni on jäänyt hedelmättömäksi.

Kolmas osa kirjasta keskittyy kuvailemaan kolmikon elämää luovutusten alkamisen jälkeen. Hailshamin utopistinen onnela tuntuu rajulta kontrastilta verrattuna kloonien uuteen sairaalaelämään. Kohtalon julmuus korostuu menneisyyden taustaa vasten, ja henkilöt itsekin pohtivat syitä Hailshamille ja etsivät menneisyydestään ulospääsyä nykyisyyden tilanteeseen. Lukijalle asetelma on häiritsevä - henkilöitten alistuminen kohtaloonsa asettuu ristiriitaiseksi omien periaatteiden kanssa. Kathyn kerronta jättää tarinamaailmaan paöjon aukkoja, ja lukijana tuskastuin monta kertaa siihen, miksi ihmeessä henkilöt eivät yksinkertaisesti pakene tai jätä ennalta määrättyä kohtaloaan. Aukon voi täyttää aivopesun käsitteellä, mutta vaikka henkilöt itse hyväksyvätkin kohtalonsa, lukija ei voi sitä hyväksyä.

Aukkoisuus romaanissa on sekä häiritsevää että mielikuvitusta stimuloivaa  - sen sijaan, että mässäiltäisiin kauhuskenaarioilla, lukija saa ihan itse kuvitella ne. Hailshamin utopia osoittautuu romaanissa poikkeukseksi kloonien kasvatuslaitoksista, joita ei kuitenkaan kirjassa kuvailla. Mielessäni nuosivat pystyyn harmaat teräksiset hallit täynnä alastomia, kielettömiä ja kärsiviä ihmisiä.

Romaanissa kloonituotannon historiaa pohjustetaan toisen maailmansodan jälkeen riehuneilla sairauksilla, jonka seurauksena on päädytty kloonaten tuottamaan tarvittavia elimiä. Asetelma tuo mieleen nykyajan lihateollisuuden tehotuotannon: kukaan ei halua pohtia tuotantoeläinten mahdollista sielua tai tuotannon eettisyyttä, koska sellainen pohdinta uhkaisi kaataa koko toimivan systeemin. Siksi on tarpeellista nähdä broilerit kätevinä paistisuikaleina eikä kärsivinä ja tuntevina olentoina.

Kaiken kaikkiaan Ole luonani aina oli häiritsevä mutta monitasoinen lukukokemus. Erilaisia mahdollisia tulkintoja ja lähestymistapoja teokseen on lukemattomia määriä, ja uskon, että tämä romaani kestää useammankin lukukerran. Vaikka tiesinkin jutun "jujun" etukäteen, ei se vienyt lukukokemuksestani ollenkaan hohtoa pois. Myöskään scifi-nihkeyteni ei vaikuttanut lukunautintoon, sillä kuten Annakin huomauttaa, romaani keskittyy enemmänkin ihmissuhteisiin kuin tieteellisiin uhkakuviin.

Poimin kastuneen ja ryppyisen elokuvakantisen pokkarin mukaani kirpparilta joskus pari vuotta sitten, ja hyvä, että niin tein. Ishiguron teos on niitä kirjoja, jonka lukemisen jälkeen koko maailma näyttää vähän erilaiselta.

---
Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go (2005).
Suomentanut Helene Bützow.
2011, Tammi.
394 sivua.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus




En ollut yllättynyt, kun Alice Munro viime torstaina palkittiin Nobelilla. En ole aikaisemmin lukenut mitään Munrolta, mutta englanninkielistä kirjallisuuskeskutelua vilkuilleena olen kyllä törmännyt kirjailijan nimeen useita kertoja. Pari tuntia sen jälkeen, kun Munron palkinto ilmoitettiin, päätimme lukupiirissämme valita Munron novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus seuraavaksi luettavaksi kirjaksemme. Tartuin kokoelmaan jo samana iltana, ja perjantai-iltana sain teoksen viimeisen novellin luetuksi.

Jonkinlaisia ennakko-odotuksia minulla oli - ajattelin, että Munro käsittelee novelleissaan varmaan ihmissuhteita (jo kokoelman nimi ohjasi päättelemään tällaista). En kuitenkaan osannut aavistaa, ettei kokoelma todellakaan osoittautuisi miellyttäväksi luettavaksi. Munro nimittäin kirjoittaa asiosta, jotka ovat luonnollinen osa elämää, mutta jotka torjutaan jokapäiväisestä arjesta. Viha, ystävyys, rakkaus tekee näkymättömän näkyväksi ja pakottaa lukijansa kohtamaan epämiellyttäviä ja pelottavia asioita.

Kuolema ja sairaus kuuluvat Munron kokoelman novellien toistuviin aiheisiin. Melkeinpä jokaisessa novellissa joko jonkun läheinen tai kertoja itse sairastaa. Munron novelleissa lukija joutuu kohtaamaan eteneviä neurologisia tauteja, syöpää, alzheimeria ja vanhenemista. Sairauksia ei kuitenkaan kauhistella - vaikka ne muuttavatkin kertomusten henkilöitten maailmaa, ne sulautuvat luonnolliseksi osaksi elämistä ja vanhenemista. Voisi sanoa, että Munro kirjoittaa kokoelmassaan kuolemanpelkoa vastaan, tuo sen lähelle lukijaa ja pakottaa kohtaamaan. Välillä tunsin itsekin pelkoa lukiessani kokoelman novelleja, mutta lopettaessani lukemisen huomasin voivani päästää peloistani irti. Pelko oli tullut kokoelmassa niin lähelle ja tutuksi, ettei se enää hetkauttanut minua.

Vaikeat sairaudet ja elämäntilanteet näkyvät myös rinnakkaisina ja mahdollisina todellisuuksina novelleissa. Henkilöt pitävät itsepintaisesti kiinni elämiensä käännekohdista, joista alkaen kaikki olisi voinut päättyä toisin. Ei niinkään kuvitelma siitä, mitä olisi voinut tapahtua, kuin se että mahdollisuus on ollut olemassa lohduttaa keskellä surua ja menetystä. Mahdollinen maailma saattaa olla salainen suudelma, joka ei koskaan kehkeytynyt salasuhteeksi tai kuva miehestä, jonka kanssa henkilö joskus jakoi hetken huumassa hotellihuoneen sängyn. Rinnakkaiset todellisuudet ovat puolestaan läsnä erilaisten kaksoisolentojen kautta: kadonnut sisar tuntuu seuraavan ruokakaupassa tai menneisyyden henkilö ilmaantuu kotiovelle vaatimaan osaa lähimmäisensä onnesta. Elämä muistuttaa Munron teoksessa jatkuvasti omasta sattumanvaraisuudestaan.

Sattumanvaraisuus, sairaudet ja kuoleman läheisyys tuo novelleihin hetkessä elämisen tuntua. Muutoksen hetkellä miljöön yksityiskohdat korostuvat miltei luettelomaisesti, järkkyneen mielen katse kiinnittyy ympäristöön yrittäen imeä itsensä täyteen katoavaa hetkeä. Tämä tuo kokoelmaan outoa vierautta, piirtää kaiken lukijalle tervämmäksi ja saa katsomaan tuttuja asioita uudella tavalla. Järkkyminen, ihmisten vieraantuminen toisistaan ja omasta elämästään näkyy siis kokoelman kielessäkin.

Jo novellikokoelman nimi Viha, ystävyys, rakkaus ohjaa lukijaa hakemaan tietynlaisia merkityksiä Munron tarinoista, ja tämä toistuu selkeästi nimetyissä novelleissa. Kertomuksen nimi ohjaa tulkintaa. Mutta Munron tekstien rakenteellinen hienous piilee kuitenkin siinä, että novellin käännekohta kääntää lukijan tulkintaprosessin päälaelleen - äkkiä tapahtumat näyttäytyvätkin uudessa, joko hämärämmässä tai kirkkaammassa valossa, ja kaikki henkilöhahmoista lähtien on tulkittava ja nähtävä uudelleen. Novellin nimen ajateltu merkitys muuttuu kertomuksen edetessä, eikä lukija enää voi olla varma, mitä esimerkiksi Lohtu-nimisen novellin varsinainen lohtu oikeastaan on.

Viha, ystävyys, rakkaus oli minulle haastava ja pelottava lukukokemus. Mutta samalla en voinut kuin ihailla Munron kertomuksissa tuikkivaa älykkyyttä, tapaa, jolla tekstit pakottavat lukijan kohtaamaan torjuttuja asioita uusista näkökulmista. Lukuprosessissa on jatkuvaa liikettä, joka keinuttaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Nobel meni oikealle henkilölle.

Lopuksi voisi myös kehaista Kristiina Rikmanin käännöstyötä. Suomennoksen kieli on huoliteltua ja merkitys välittyy hienosti. Vertailin  huvikseni joitakin englanninkielisiä katkelmia Rikmanin käännökseen, enkä voi sanoa, että alkuperäisestä tekstistä olisi hävinnyt juuri mitään. Rikman on ilmeisesti kääntänyt myös muut Munron suomeksi ilmestyneet teokset, joihin tämän jälkeen uskallan huoletta tarttua.

---
Englanninkielinen alkuteos Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage (2001).
Suomentanut Kristina Rikman.
2010, Tammi.
398 sivua.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Laura Gustafsson: Anomalia


Laura Gustafssonin Anomalia on ainoa tämän syksyn kirjauutuus, johon olin päättänyt tutustua. Vuonna 2011 ilmestynyt Huorasatu oli sen verran mieletöntä luettavaa, että en kyennyt enää sivuuttamaan Gustafssonin toista romaania. Huorasatu virkisti ja ravisteli koko suomalaista kirjallisuuden kenttää: feminismiä ja eläintenoikeuksia ajetaan teoksessa yhtäaikaa hauskasti, terävästi ja ajankohtaisesti eikä taiteellisesta nerokkuudesta ole tingitty. Minun määritelmilläni Huorasatu oli lähes täydellinen romaani - mutta vielä huikeampi lukukokemus.

Anomalia on ennen kaikkea kertomus kielestä. Sen normeista ja poikkeamista, kielen suomasta vallasta ja orjuudesta. Puhuja voi alistaa mykkää, ja kieli toimii älyn ainoana mittapuuna. Tätä vasten rakentuvat puhumattomien kertomukset Anomaliassa: syntymättömän lapsen, Baby P.:n sekä susityttö Amalan ja Kamalan tarinat. Inhimillisen ja ei-inhimillisen suhde mutkistuu, kun eläimestä tulee ihmisen kaltainen tai ihmisestä eläimen. Silta ei ole ylitsepääsemätön, mutta sen ylittäminen vaatii mielikuvituksen venyttämistä ja yhteiskunnan perusoletusten kaatamista. Anomalia kuvaa muutoksen prosessia ja siihen johtavia syitä, ja jättää lukijan huoleksi kuvitella sen, mitä tapahtuu kun rattaat kirskahtavat liikkeelle.

Hienoista ja mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta Anomalian luettuani olen hieman pettynyt. Romaani ei yltänyt odotusteni tasolle ollenkaan ja jäi kauas Huorasadun terävästä analyysistä. En silti sanoisi, että Gustafsson olisi kirjoittanut huonon kirjan, päinvastoin, nytkin Gustafssonin teksti on purevaa ja aiheet yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Mutta jotakin tärkeää on unohtunut.


Anomaliassa yhdistyvät erilaiset näkökulmat ja kerrontatekniikat. Minäkerronta vaihtuu toisissa osissa ulkopuolisen kertojan kuvailuksi, välillä taas juonta kuljetetaan eteenpäin pelkän dialogin varassa, ja huippunsa tarina saavuttaa pienessä näytelmässä romaanin sisällä. Rakenteet limittyvät ja menevät osaltaan päällekkäin, hmenneisyyden ja nykyisyyden raja problematisoituu ja eri kielten ja näkökulmien sekoittuminen tuo mieleen maailmanlopun tunnelmat.

Parhaimmillaan Gustafsson on mielestäni ulkopuolisessa kerronnassa ja dialogeissa. Romaanin alun minäkerronta on töksähtelevää, lauseet jäävät jopa turhan vaillinaisiksi ja jotenkin teennäisiksi. Sen sijaan ulkopuolinen kerronta kuljettaa tarinaa eteenpäin miltei vyöryttämällä, ja dialogeissa valittu näkökulma houkuttelee koko ajan lukemaan lisää. Sen sijaan en ole ihan varma, mitä mieltä olen draaman ujuttamisesta romaanin sisään. Kokeellisuus kunniaan, mutta yhtä hyvin pätkän olisi voinut mielestäni leikata kokonaan pois. Romaani olisi toiminut ilmankin - ehkä jopa paremmin.

Kiehtovinta Anomaliassa oli mielestäni Amalan ja Kamalan kertomus. Susityttöjen tarina on terävää pohdintaa inhimillisen rajoista, kielen venyvyydestä kokonaisvaltaiseksi kommunikaatioksi. Kertomus kahdesta susien huomassa kasvaneesta orpolapsesta kysyy heitä sivistävää Joseph Singhiä tuntemaan empatiaa olentoja kohtaan, joita ei voi ainakaan kielen kautta täysin koskaan ymmärtää. Ymmärtääkseen teoksen kielettömiä organismeja, eläimiä tai ihmisiä, myös lukijan on aina välistä itse kuljettava neljällä jalalla.

Gustafsson on sisällyttänyt romaaniinsa myös manifestimaisen Vauvojen evankeliumin, jossa puhuja paasaa lukijalle siitä, kuinka jokainen on velvollinen puuttumaan ympärillä näkemäänsä väkivaltaan huolimatta siitä, osaako väkivallan kohde itse kertoa kokevansa väkivaltaa vai ei. Inhimillisyys on sitä, että kykenee tuntemaan toisen tuskan ilman sanoja.

Vaikka Vauvojen evankieliumin ja sitä kautta koko kirjan sanoma on hieno, ajankohtainen ja tärkeä, en voi sietää sitä, että lukijaa aliarvioidaan tai juntataan nyrkillä naamaan. Juuri tähän aliarvioimiseen Gustafssonin teos välillä harmittavasti sortuu - manifestin lisäksi romaanissa kirjoitetaan turhan paljon auki, väännetään rautalangasta ja miltei heristellään nyrkkiä. En sano, että tällainen lähestymistapa olisi pelkästään huono (suurin osa ihmisistähän on tyhmiä ja tarvitsee juuri tuollaista junttaamista), mutta itse kyllä näen punaista heti, jos tekijä ei luota lukijan omaan älykkyyteen tai arvostelukykyyn.

Hienosta sanomasta huolimatta Anomalia oli minulle siis huti, kokonaisarvosanaksi muodostuisi varmaan "ihan okei". Mutta joka tapauksessa jaksan uskoa siihen, että Laura Gustafssonilla on vielä jatkossakin sanottavaa aroista ja ajankohtaisista aiheista, nimenomaan heikkojen näkökulman puolustajana, ja siksi jään odottamaan edelleen nälkäisenä kirjailijan seuraavaa romaania.

---
Anomalia.
2013, Into.
242 sivua.
Ulkoasu: Hanna Uuksulainen.
Kustantajan sivut.

torstai 10. lokakuuta 2013

Aleksis Kivi: Kullervo




Hyvä herra Aleksis Kivi

Haluan toivottaa Teille hyvää syntymäpäivää.

En olisi ikinä onnitellut teitä blogissani, jos tuttavuutemme perustuisi edelleen pelkkään Seitsemään veljekseen. Huolimatta siitä, että kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen romaani ja siksikin varsin arvostettu teos, on romaaninne suurin inhokki-kirjani kautta aikojen. Veljeksienne toilailut tympäisevät minua, enkä ole onnistunut vähimmässäkään määrin viehättymään teoksenne kielestä, jota olen kuullut niin monelta suunnalta ylistettävän. Ainoastaan romaanin sisäkertomukset, joissa on havaittavissa jotakin myytillistä ja raamatullista ainesta, ovat onnistuneet minussa jonkinlaista vastakaikua kirvoittamaan. 

Onneksi olette elämänne aikana väsäilleet myös joitakin draamoja - Nummisuutarit ei ole koskaan minua erityisemmin kiinnostanut, mutta kirjoittamallenne tragedialle Kullervolle päätin viime viikonloppuna antaa mahdollisuuden minua hurmata. Ja nyt täytyykin sanoa niin, että vaikka olin aikaisemmin valmis julistamaan Teidät aivan yliarvostetuksi ja lahjattomaksi yrittelijäksi, niin nyt olen muuttanut mielipidettäni Teidän persoonastanne kirjailijana Teille edullisempaan suuntaan. Myös muu tuotantonne saanee minulta jatkossa suopeampia katseita.

Syntymäpäivänne johdosta ja siksi, että ette odotuksistani huolimatta kenties olekaan niin yliarvostettu kirjailija, olen päättänyt omistaa tämän vaatimattoman blogitekstini Teille. Toivottavasti tämä pieni ele hyvittää joitakin välillämme valinneita väärinkäsityksiä. 

---

Kullervo siis tosiaan muutti käsitykseni Aleksis Kivestä kirjailijana. Seitsemän veljestä oli minulle koulussa pakkopullaa, jonka lukemisessa en ikinä päässyt loppuun asti. Ainakin kolmesti yritin, mutta kertaakaan en onnistunut. 

Siksi yllätyinkin, kun Kullervo nousi lukiessani samalle tasolle klassisten tragedioitten kanssa. Itse asiassa se toi mieleeni vuoroin Shakespearen Macbethin ja Hamletin, toisinaan taas Sofokleen Oidipuksen. Uskomatonta, kuinka Kivi on löytänyt Elias Lönnrotin kansalliseepoksesta eeppistä ainesta ja onnistunut muokkaamaan siitä niin upean tragedian, että sillä kehtaa kilpailla samassa sarjassa kansainvälisten klassikoitten kanssa. Harmi, että näin loistava teos tuntuu jäävän usein Kiven muun tuotannon varjoon. 

Vetoavin teema Kiven tragediassa oli minulle vapaan tahdon ja kohtalon vastakkainasettelu. Perheensä menettänyt Kullervo tahtoo olla vapaa halustaan kostaa, mutta samalla menneisyyden vääryydet vaativat veriuhreja. Teoksessa toistuu usein kielikuva vuoresta - joskus Kullervo esitetään katselemassa alhaalla tapahtuvaa hävitystä vuoren huipulta käsin, toisinaan Kullervo taas mainitaan vankina vuoren sisässä. Kostonhimo tarjoaa vapautusta, mutta samalla se myös orjuuttaa ja syö sankaria. 

Vuoren päällä seisova tai sen uumeniin vangittu Kullervo pysyy koko näytelmän ajan ulkopuolisena hylkiönä, jota huono onni seuraa. Hän on yksilö, joka ei löydä paikkaansa jo valmiiksi muotoutuneessa yhteisössä. Kaikki Kullervon tekemät valinnat ja ratkaisut tuntuvat lopulta vain vauhdittavan väistämätöntä kohtaloa. Kiehtovimmillaan päähenkilön moraalinen pohdinta personifioituu hallusionoivassa kohtauksessa, jossa pahuuksiin houkuttelee petollinen Ajatar ja anteeksiannon puolesta puhelee lohduttava Sinipiika. Lukija voi silti kysyä, onko Kullervon oikeastaan missään vaiheessa näytelmää mahdollista valita tietään tai vapautua kohtalostaan, vai onko hänen osansa maailmassa jo ennalta määrätty.

Kiven luoma hahmo on sankarina ristiriitainen ja moderni. Välillä samaistuin Kullervon ulkopuolisuuteen voimakkaasti, välillä taas hahmon ylitsehuokuva kostonhalu sai minut etääntymään tragediasta. En kuitenkaan voinut olla tuntematta sympatiaa Kiven antisankaria kohtaan. 

Myös Kiven rikas symboliikka ja huikeat vertauskuvat viettelivät minut täysin, ja mieleni verkkokalvoille on palanut kuva rautaisesta paidasta, jonka Kullervo pukee päälleen ja joka näytelmän lopussa tulee riisutuksi. Vapautusta rautahaarniskan riisuminen ei kuitenkaan tuo mukanaan - painon poistuminen ei hyvitä verta ja murhetta, menneisyyden koko ahdistavaa puristusta. Se on ele, jossa ei ole enää todellista voimaa tai henkeä. 

---
Kullervo (1864) / Teokset 1
1984, Suuri Suomalainen Kirjakerho.
53 / 378 sivua. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset



Minä ja nuori Werther olemme jo toista kertaa kärsineet yhdessä. Olemme haaveilleet ihanasta ja puhtoisesta Lottesta, käyneet riehumassa kallionkielekkeellä, sulautuneet mielessämme siihen jos tuohonkin onnettomaan rakastajaan, vihanneet katkerasti mielikuvituksetonta Albertia, voihkineet Ossianin tahdissa ja kirjoittaneet tuntemastamme Weltschmerzistämme Wilhelm-rassukalle, joka varmasti tietää, että jutuissamme ei ole päätä eikä häntää. Paljon on kuitenkin muuttunut viime kerrasta, sillä vuosia sitten lähinnä hihittelin Wertherin vuolaille ja tunteikkaille ilmaisuille. Nyt kykenin näkemään kirjeromaanissa hieman useampia tulkintamahdollisuuksia.

Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset tarjoaa itse asiassa jo heti alkuun kaksi mahdollista lukutapaa: lukija voi samaistua syvästi kärsivään ja tunteikkaaseen Wertheriin, tai sitten hänen ystäväänsä, Wilhelmiin. Vaikka Wilhelmin kirjeitä ei romaanissa olekaan, niin kirjeenvaihdosta voi kuitenkin päätellä Wilhelmin suhtautuvan kriittisesti Wertherin tuntemaan tuskaan ja rakkauteen. Itse huomasin katselevani Wertherin elämää juuri Wilhelmin näkökulmasta.

Jos ja kun lukija sitten päätyy katselemaan Wertherin kärsimyksiä vähemmän suopeassa valossa, ei imitoivan rakkauden tulkintaa voi enää sivuuttaa. Ennen kuin Werther tapaa Lottensa, hän kohtaa muun muassa rengin, joka on syvästi rakastunut leski-emäntäänsä. Tuota rakkautta Werther ihailee, ja kuinkas ollakaan, päätyy itsekin romaanin edetessä tuntemaan epäilyttävästi samankaltaista paloa. Tässä valossa kaikki Wertherin niin aitoina ja uniikkeina esitetyt tunteet näyttävät enemmänkin tylsän mielen halulta jäljitellä, kokea itsekin jotain suurta. Imitointi tuo kuitenkin mukanaan painavan kohtalon - valittu näytelmä vaatii seuraamista katkeraan loppuun asti, eikä lumoavaa leikkiä voi jättää kesken vaikka haluaisi.

Mutta toki toisaalta Werther on jonkinlainen poikkeusyksilö. Sääntöjen rikkominen ei rajoitu Wertherin elämässä ainoastaan rakkauteen, vaan hänen on mahdotonta työtehtävissäänkin kirjoittaa pyydetyllä kielellä, kielioppia rikkomatta. Werther ei sopeudu kaavoitettuun elämään millään oman elämänsä alueella, kuten ei Goethen aikaansa edellä oleva teoskaan sopeutunut tulkittavaksi 1700-luvun lukukaavoilla. Nuoret miehet halusivat hekin palasensa lukemastaan uniikista kärsimyksestä ja toistivat vähemmän omaperäisesti Wertherin surkean kohtalon. Goethe-raukka sai varmasti paljon fanipostia kiitollisilta vanhemmilta.

Wertheriä huomattavasti mielenkiintoisempi hahmo teoksessa on Lotte. Lukija tutustuu Lotteen ainoastaan Wertherin (ja Wertheriä sympatiseeraavan ulkopuolisen kertojan) ihannoivan katseen kautta, ja näin ollen Lottesta voi halutessaan muodostaa monenlaisia tulkintoja. Itse koin Lotten käyttäytymisen ja Wertherin ihailun ristiriitaisina keskenään, enkä malttanut olla pohtimatta Lotten motiiveja. Onko kihlautunut ja flirttaileva Lotte vain hyväuskoinen ja viaton hölmö? Entä naimisissa oleva Lotte, onko hän vain tilanteen uhri vai laskelmoiva sadisti, joka nauttii osakseen saamastaan huomiosta?

Sekä lukijan että Wertherin itsensä on vaikea saada todellista otetta Lottesta. Wertherille kieli on täysin riittämätön kuvailemaan tätä naishenkilön ideaalia, eikä maalaustaidekaan onnistu vangitsemaan Lotten olemusta. Werther tyytyy piirtämään Lottesta ainoastaan varjokuvan, jonka hän ripustaa seinälleen.

Nautin toisella kertaa Nuoren Wertherin kärsimyksistä paljon enemmän kuin ensimmäistä kertaa romaania lukiessani. Avoimempi suhtautuminen auttoi jopa siinä määrin, että löysin ennen niin suoraviivaisena pitämästäni klassikosta yllättävän paljon jännitteitä ja ristiriitoja, jotka rikastivat tulkintojani. Sen sijaan, että olisin keskittynyt naureskelemaan tunne-elämän retorisille ylilyönneille, keskityin etsimään motiiveja tunteiden ja tekojen takaa. Sain irti paljon, ehkä liikaakin tiivistettäväksi ainoastaan yhteen bloggaukseen.

---
Saksankielinen alkuteos Die Leiden des jungen Werther (1774).
Suomentanut Markku Mannila.
1992, Otava.
208 sivua.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Jonathan Swift: Gulliver's Travels




Luin Lemuel Gulliverin seikkailuista kertovan klassikkoteoksen vaikeassa elämäntilanteessa, eikä kirja saanut ihan kaikkea sitä huomiota, jonka se olisi kenties ansainnut. Paljon haipui mielestä jo heti lukemisen yhteydestä, mutta jotain tärkeää sain kuitenkin tästä kirjasta irti. Se herätti minussa monia ajatuksia, ja sai pohtimaan nykyisiä tulokulmia teokseen. Kaiken kaikkiaan Jonathan Swiftin Gulliver's Travels on paikkansa kaanonissa ansainnut.

Lemuel Gulliveria riivaa kova matkustamisen halu. Häntä ei tunnu haittaavan se, että reissut tuntuvat ikävästi päättyvän aina jonnekin oudolle saarelle - ensin seikkaillaan lilliputtien luona, sen jälkeen rantaudutaan jättiläisten maahan, sitten vieraillaan lentävällä saarella ja lopuksi tavataan puhuvia hevosia. Gulliver tutustuu erilaisiin yhteiskuntajärjestelmiin, joista osa osoittautuu edistyksellisimmiksi kuin kotimainen systeemi, osa taas naurattaa järjettömyydellään. Emämaan kärkästä arvostelua on mahdollista esittää toisen valtion kansalaisen, kooltaan vajavaisen tai eläinrodultaan poikkeavan olennon äänellä.

Vaikka ironiaa onkin Swiftin teoksessa vaikeaa sivuuttaa, myös seikkailullinen ja maaginen aines on vuosien saatossa osoittautunut vähintäänkin yhtä vetoavaksi. Itselleni teoksessa parhaimmat naurut tuotti Gulliverin vierailu puhuvien hevosten, Hoyhnhnmien, saarella. Ehkä syynä hirnumiselleni on innokkaan heppatytön tausta, eläinten luontainen viisaus ja ylösalaisin kääntynyt asetelma kun tuntuu sitä vasten jopa osuvalta. Toisaalta juuri väärinpäin kääntyneet vastakohdat vetoavat kenties nykylukijaan: länsimainen ihminen huomaa vuoroin naurettavan suuruutensa ja avuttoman pienuutensa, mutta myös eläimellisyytensä. Valistuksen mallivaltion kansalainen saakin itse asettautua sivistettävän paikalle.

Gulliver's Travels on siis muuttuvien suhteiden terävä analyysi. Heijastusrakenteet saattavat kääntyä hetkessä päälaelleen, ja asettaa katsojan uuteen pisteeseen tarkasteltavaan nähden, mutta aina oma kuvajainen näyttää yhtä irvokkaalta.

Ensimmäinen kosketukseni Swiftin teokseen oli jokin lapsena katsomani piirretty, joka kertoi Gulliverin seikkailuista lilliputtien saarella. Vähän aikaa sitten katsoin elokuvan, jossa Jack Black esitti Gulliveria, ja siinäkin lilliputit olivat keskiössä. Miksi Swiftin romaanin uusissa adaptaatioissa juuri lilliputit kiinnostavat? Voisi kuvitella, että lapsille suunnatuissa piirretyissä pikkuriikkiset ihmiset huvittavat, mutta entä vanhemmalle ikäluokalle suunnatut adaptaatiot? Jack Blackin tähdittämässä elokuvassa korostuu lilliputtien tyhmyys verrattuna suuren Gulliverin neuvokkuuteen (joka kyllä sekin osoittautuu kyseenalaiseksi filmatisoinnin edetessä). Onko siis niin, että länsimaista kiinnostaa kuitenkin eniten se asetelma, joka eniten imartelee? Suuri mies sivistämässä ja pelastamassa pienempiä vajukkeja. Ehkä puhuville hevosille ja heitä palvovalle Lemuel-raukalle ei ole aitoa hollywood-käyttistä.

Sääli, sillä Hoyhnhnmeilla olisi meille vielä paljon opetettavaa.

---
Gulliver's Travels (1726).
2001, Wordsworth Classics.
249 sivua.
Cover Illustration: Gulliver's Travels by Nadir Quinto.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Blogin uudet tuulet ja loppusyksyn lukusuunnitelmia

Kuten jotkut ovat jo saattaneet huomata, blogini banneri on muuttunut. Banneri-kuvassa komeilee Erich Auerbachin Mimesis-teos mustavalkoisena, kuva on itse otettu. Entisen, kahvilan Valon lyhtyjä esittävän kuvani oli ottanut puolisoni. Syynä bannerin vaihtumiseen on oma kyllästymiseni kyseiseen kuvaan - pidän myös kovasti ottamastani Mimesis-kuvasta, ja jo pitkään olen halunnut sitä jossakin yhteydessä käyttää. En kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi kirjoittaa blogiarviota Auerbachin klassikosta, joten kuva jäi kansioon uinumaan pitkäksi aikaa. Mutta nyt on sekin vahinko korjattu, ja blogini on hieman päivittyneempi. Radikaalimpia muutoksia ei ole tähän hätään odotettavissa.

Monessa blogissa on tehty jonkinnäköisiä lukusuunnitelmia loppuvuodelle, ja itsekin olen päätynyt jonkinlaisia lukulistoja rustaamaan. Ensiksi ajattelin alkaa käydä ulkomaisia klassikkoja läpi systemaattisesti lokakuun ajan, mutta muuttuneet opiskelusuunnitelmat näkyvät myös lukulistalla. Ulkomaiset klassikot vaihtuvat ainakin loka- ja marraskuussa kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Ihastelin kovasti Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogin Annan perusteellista postaussarjaa suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, ja päätin apinoida ja kirjata oman projektini blogiini.

Ensimmäiselle kurssille luen seuraavat teokset


  1. Fredrika Runeberg: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä
  2. Z. Topelius: Maamme-kirja
  3. J. L. Runberg: Hanna
  4. Aleksis Kivi: Kullervo
  5. Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa
  6. Kaarlo Kramsu: Runoelmia I
  7. J. J. Wecksell: Daniel Hjort
  8. Sara Wacklin: Satanen muistelmia Pohjanmaalta
  9. J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar
Alleviivatut teokset ehdin jo viikonlopun aikana lukea. Niistä on siis tulossa postaukset joskus lokakuun aikana, mutta ihan tarkkaa päivämäärää en uskalla luvata. Jonossa kun on muitakin mielenkiintoisia kirjoja (mm. klassikoita ja Granta).

Tällä hetkellä luen Z. Topeliuksen Maamme-kirjaa. Teos innoitti minut kotimaanmatkailu-projektiin: päätin, että vierailemme kaikissa Topeliuksen erikseen mainitsemissa Suomen kolkissa. Lisäksi mieheni ottaa paikoista videokuvaa, johon äänitämme päälle (minun lukemanani) Topeliuksen kuvauksen kyseisestä paikasta. Projektin etenemistä voi seurata tällä hetkellä blogini fb-sivuilla, mutta todennäköisesti teen hankkeelle ihan oman blogin. Saa nähdä. 

Toinen suoritettava kurssi sisältää uudempia klassikoita (eikä listan kaikilla teoksilla taida edes olla klassikko-asemaa)

  1. Monika Fagerholm: Diiva
  2. Arto Paasilinna: Ulvova Mylläri
  3. Annika Idström: Isäni rakkaani
  4. Anja Kauranen: Pelon maantiede
  5. Aila Meriluoto: Lasimaalaus
  6. Antti Tuuri: Pohjanmaa
  7. Lauri Viita: Kukunor
  8. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -sarja
Vaihdoin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen Idströmin teokseen, koska haluan mielelläni haastaa itseäni ja lukea uusia kirjoja kursseille, näin tulee luettua koko ajan uusia teoksia. Ehkä on myös mielekkäämpää tarttua sellaisiin kirjoihin, joita ei ole vielä ehtinyt lukea. Listalta olen toki aikaisemmin lukenut Linnan Pohjantähti-sarjan ensimmäisen ja toisen osan, mutta kun kolmas osa vielä odottaa lukemista, niin päädyin sitten valitsemaan koko sarjan. 

Vaikka nämä kurssit vievät paljon aikaa toisten kirjojen lukemiselta, niin yritän kuitenkin perehtyä suunnitelmien mukaisesti myös ulkomaisiin klassikoihin. Tietenkin vähän huonommalla menestyksellä kuin mitä alkuun ajattelin, eihän aika riitä mitenkään perusteelliseen klassikkokahlaamiseen. Valitettavasti tätä hanketta varten en halua tehdä mitään listaa, koska koen jo kaksi klassikkolistaa ihan tarpeeksi ahdistaviksi. Mutta joudun lukemaan ulkomaisia klassikkoja myös kursseja varten, joten ainakin Nuoresta Wertheristä ja Iliaksesta on tulossa postaukset. Elokuussa luin myös Gulliverin retket, josta on luvassa postaus ihan piakoin.

Lisäksi 1700-luvun kirjallisuuteen keskittyneen kurssin innoittamana sain idean käydä kaikki Jane Austenin romaanit läpi. Olen jo aiemmin lukenut romaanit Ylpeys ja ennakkoluulo, Järki ja tunteet sekä Kasvattitytön tarina. Ehdin jo aloittaa projektiani ja sain päätöksen Northanger Abbeyn, josta myös luvassa tekstiä lähiviikkoina. Lukematta minulla on siis vielä Emma ja Persuasion (Viisasteleva sydän). 

Näillä siis mennä TwAKissa vuoden loppuun asti. Klassista lukemisen iloa on tiedossa monta kirjallista kiloa! 

lauantai 5. lokakuuta 2013

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet


Minulla on oma jyrkkä mielipiteeni elitistisistä kirjoista. Mielipiteeni itsessään voi hyvinkin olla epäreilu ja sivistymätön, täysin tuulesta temmattu. Mutta silti jaottelen joitakin kirjoja erääseen tiettyyn ryhmään: ristisanakirjat.

Ristisanakirja on määritelmäni teokselle, jonka lukeminen tuottaa vastaanvanlaista nautintoa lukijalleen kuin erittäin vaikean ja vittumaisen ristikon ratkominen. Sitten, kun teoksen on lukenut, voi hihkua kaikille kuinka juuri tämä kirja on mullistuksellinen ja kuinka juuri MINÄ olen tajunnut pointin. Minän ulkopuolelle jäävät kaikki ne surkeat idiootit, jotka eivät ymmärrä kirjan hienoutta tai osaa arvostaa sen ratkomisesta saatavaa nautintoa. Ristisanakirjat ovat täydellisiä egonpönkittäjiä.

En tajunnut Laurence Sternen Tristram Shandya. Koko teos oli minulle tuskaa, ensin jaksoin yrittää, lopulta annoin vain sivujen kääntyä. Samoin, kuin Tristram Shandy on lukuisten poikkeamin sokkelo, myös arvioni tuntuu liudentuvan sellaiseksi. Minulla ei nimittäin oikeasti ole mitään sanottavaa kirjasta - en muista yhtäkään anekdoottia, vaikka Tristramin setä Toby oli ihan hauska veikko. Jotain sotimisentynkääkin ja neniä taisi romaanissa vilahdella siinä sivussa.

Tunnen itseni surkeaksi lukijaksi. Miten ihmeessä en jaksanut keskittyä Tristram Shandyn jorinoihin, joita on ylistetty joka tuutista kirjallisuuden kenties hauskimmiksi huomioiksi? Miksi juuri tämä teos meni minulta täysin ohi?

Tristram Shandy tuo väistämättä mieleen Denis Diderot'n Jaakko fatalistin ja hänen isäntänsä. Vaikka Jaakonkin tarina on täynnä kirjallisia tieltä poikkeamisia, niin jaksoin silti seurata mukana. Nauroin Jaakon toilailuille ja koin saavani paljon irti lukukokemuksestani. Teos oli jopa alkuvuoden suosikkejani. Miksi? Koska  j u o n i. Vaikka juoni olikin sotkuinen ja levällään ja täynnä kaikenlaisia sivupolkuja, niin sellainen kuitenkin Jaakko fatalistista löytyi.

Tristram Shandyssa ei ole juonta. Olen varmaankin jotenkin laiska, mutta ilman punaista lankaa keskittymiseni ilmeisesti herpaantuu peruuttamattomasti enkä kykene enää nauttimaan mistään lukemastani. Ehkä Tristramia olisi pitänyt lukea pienemmissä erissä, siedättää itsensä kaiken etenemisen logiikan runsaisiin puutteisiin, ehkä olisi pitänyt ensin lukea teoksesta kirjoitettuja tutkimuksia, jotka olisivat ohjanneet tulkintojani elegantimmille poluille. Nyt tulkintani ja mielipiteeni kirjasta tiivistyy surkuhupaisaan lausahdukseen

"täh"

ja pitkään jonoon hämmästyneitä kysymysmerkkejä. Ristikkoni on jäänyt ratkaisematta! Vain yhteen kulmaan sain sanasen, siinä oli minun kuvani. "AASI", täydensin.

Olenko epäonnistunut lukijana? Voinko enää opiskella kirjallisuutta, kun mieleni on osoittautunut näin typeräksi ja kykenemättömäksi tavoittamaan merkittävän teoksen suloisia sävyjä ja herkkiä vivahteita? Onko edessä alanvaihto myös bloggarina, kun huomaan, etten voi valaista nälkäisiä lukijoitani tästä upeasta klassikosta?

Armoa! Ensi kesänä lupaan käydä tähän taistoon uudestaan, paremmin aseistautuneena, teroitettu lyijykynä kädessäni, mieltäkin muistan hieman terää vasten hieraista, sekä minua viisaampien huomioitten valistamana.

Aamen, tähän päätän turhanpäiväisen hurmioituneen ja surkeasti epäonnistuneen postaukseni. Sulkeudun lämpimään epäsuosioonne.


---
Englanninkielinen alkuteos The Life and Opionions of Tristram Shandy, Gentleman (1759).
Suomentanut Kersti Juva.
2003, WSOY.
562 sivua.
Päällys Kristina Segercrantz.

torstai 3. lokakuuta 2013

Melissa P. : Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa


Joskus tuntuu, että eroottista kirjallisuutta saa oikein etsimällä etsiä. Ja etsinnän tulos on usein masentava - määrä on niukka ja laatu surkeaa. Näin siis pahimmillaan.

Melissa P.:, oikealta nimeltään Melissa Panarellon päiväkirjaromaani Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa ei valitettavasti poikkea massasta, sillä teoksesta on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Vaikka esikuviksi luetellaan kansilehdissä sellaisia nimiä kuin Almudena Grandes, niin Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa jää varsin latteaksi ja masentavaksi kohuteokseksi.

Sata harjanvetoa on siis päiväkirjamuotoon kirjoitettu kertomus teinityttö Melissan ensimmäisistä retkistä seksin maailmaan. Tosirakkaudesta ja oikeasta intohimosta haaveileva Melissa jojutuu kuitenkin usein miesten hyväksikäyttämäksi. Lopulta Melissa huomaa olevansa huonojen valintojen peruuttamattomassa kierteessä, jonka katkaiseminen tuntuu mahdottomalta.

Jos jostain imartelevasta täytyy aloittaa, niin aiheiltaan ja teemoiltaan nuoren tytön fiktiivinen päiväkirja on toki tärkeä. Melissa P.:n teos käsittelee nuoren tytön seksuaalista kehitystä, ensimmäisiä sukupuolisuhteita ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Näihin aiheisiin liittyy olennaisesti häpeä, salailu ja itseinho. Harmi vain, ettei mitään lupaavia tai kipeitä aiheita viedä loppuun asti tai käsitellä syvemmin - pikemminkin kirja päätyy toistamaan romanttisia ja naiiveja malleja tosirakkaudesta. Ikään kuin Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa haluaisi sanoa, että jokaista odottaa jossakin se unelmien prinssi, mutta sitä ennen on otettava suihin monelta sammakolta. Blaah.

Kielikuvat ja kerronta herättävät lukijassa myötähäpeää, jota voi toki pitää merkkinä autenttisuudesta. Kuka nuori teinityttö nyt voisi syvällisesti reflektoida seksielämäänsä (!)... Kenties näin, mutta teoksen antama kuva suorastaan loukkaa lukijan älykkyyttä. Päähenkilö Melissan runoilut ja pohdinnat punastuttavat, eivätkä suinkaan estottomuudellaan vaan typeryydellään. Teoksella ei ole mitään uutta sanottavaa yhtään mistään. Mietinkin monessa kohtaa, onko kaiken kohun takana ainoastaan teoksen oletettu autofiktiivisyys. Ja sen jälkeen tietysti säikähdin, että kuinka paljon rahaa voi nyhtää pelkästään sillä, että väittää juttunsa olevan "osittain totta".

Ja sitten ne kuumat seksikohtaukset. Monessa kohtaa Melissa ohittaa varsinnaiset aktikuvaukset kokonaan ja enemmänkin keskittyy ruotimaan suhteitaan milloin mihinkin pukkiin tai orhiin. Tuntuu, että toisaalta Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa yrittää olla estoton ja eroottinen, toisaalta taas sovinnainen ja romanttinen. Yhdistelmä epäonnistuu olemaan yhtään mitään muuta kuin lattea ja tympäisevä.

Makukokemuksena kirja olisi "suun täydeltä spermaista sahanpurua, joka saa kakomaan vielä pitkään lukemisen jälkeenkin".

Hyväksikäytön napakammasta ja monipuolisemmasta käsittelystä kiinnostuneet voivat tarttua mieluummin esimerkiksi Virginie Despentesin loistavaan romaaniin Pane Mua.

---
Italiankielinen alkuteos Cento colpi di spazzola primi di andare a dormire (2003).
Suomennos Laura Lahdensuu.
2005, Loki-Kirjat.
131 sivua.
Kansi: Niko Manikas.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Jane Austen: Kasvattitytön tarina


Jane Austenin Kasvattitytön tarina ei ollut kovin mieleenpainuvaa luettavaa, mutta jälkeenpäin kirjan merkitys on kasvanut. Huomaan, että sain aluksi varsin mitäänsanomattomalta vaikuttavasta romaanista yllättävänkin paljon irti. Teimme Kasvattitytön tarinasta ja sen vuoden 1999 elokuvasovituksesta ryhmätyön eräälle kurssille, ja siksi jouduin paneutumaan syvemmin Austenin teoksen saloihin.

Kasvattitytön tarina on mielestäni loistava käännös (ja oikeastaan sellaisenaan jo kääntäjän tulkinta romaanista) Mansfield Parkista, koska teos ironisoi ja kommentoi paljolti naiskasvatusta. Austen kuvaa nuorta Fanny Pricea, joka lähetetään lapsena kasvatettavaksi tädin rikkaan perheen luokse. Sukulaisnaiset sanoutuvat irti Fannyn kasvatustehtävistä, mutta sen sijaan kasvattiperheen poika Edmund ja isä Sir Thomas kommentoivat ja huolehtivat Fannyn kehityksestä hyvinkin innokkaasti. Pakka menee kuitenkin sekaisin, kun vapaamman kasvatuksen saaneet mutta charmikkaat Crawfordin sisarukset saapuvat vierailulle...

Ensinnäkin löysin hahmoista enemmän ulottuvuuksia tarkemmin tutkiessani kuin mitä ensisilmäyksellä osasin odottaa. Fanny on sankarittarena pikemminkin taustahahmo ja kirjavan sakin hyveellinen enkeli, mutta sen sijaan Crawfordin sisar Mary on mielenkiintoinen hahmo. Maryn ja Edmundin flirttailua häiritsevät Maryn kannalta Edmundin taloudellisesti nihkeät tulevaisuudennäkymät. Vaikka Fanny tuomitseekin teoksessa Maryn moraalin, niin lukija ei välttämättä pysty yhtymään varauksetta tähän mielipiteeseen.

1800-luvun alussa olisi varmasti ollut mahdotonta kirjoittaa ja saada kustantaja romaanille, jonka sankarittarena on itsenäinen ja omaa etuaan tavoitteleva nainen päähenkilönä, jota kertoja sympatiseeraa. Siksi Austen onkin varmasti valinnut hienovaraisen ironian ja päätynyt vertailemaan tylsän puhtoista Fannya ja kompleksisempaa ja moraalisesti turmeltunutta Marya. Mutta vaikka Mary tarinamaailman tasolla tuomitaankin ja havaitaan "huonosti kasvatetuksi", ei romaanin kertoja kuitenkaan kommentoi Marya mitenkään. Tulkinta jää lopulta avoimeksi - ainoastaan teoksen mieshahmot näyttävät naurettavilta vaatiessaan lapsiltaan ja vaimoiltaan tietynlaista käytöstä. Itsenäinen ja normeihin sopeutumaton ihminen aiheuttaa patriarkaatissa ylitsepääsemättömän kriisin.

Vaikka Kasvattitytön tarina ei ole paras Austenilta lukemani romaani (ykkösenä listalla komeilee Järki ja tunteet), niin kyllä tässäkin romaanissa oli jotakin ihanaa lukemisen nautintoa. Austen ruotii ihmissuhteita terävästi ja tarkkanäköisesti sekä maalaa siinä sivussa upeita henkilöhahmoja. Sivut kääntyvät kuin itsestään ja lukeminen on petollisen vaivatonta. Ja silti samanaikaisesti pinnan alla on paljon asioita, joihin voi halutessaan pysähtyä ja tarttua tavoittaakseen jotakin syvempää.

PS. Pahoittelen siveetöntä ja moraalisesti turmeltunutta kirjanmerkkiä.

---
Englanninkielinen alkuteos Mansfield Park (1814).
Suomentanut A. R, Koskimies.
1987, A. R. Koskimies.
480 sivua.
Kansi: Aimo Virtasalo.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I



Jos vähänkään seuraa kirjamaailmaa, ei ole voinut välttyä Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan nostattamilta laineilta. Enimmäkseen arviot ovat olleet suopeita, mutta toki joukkoon on mahtunut moitteitakin. Massiiviseksi kasvanut sarja ei kuulemma olisi ollenkaan kärsinyt karsinnasta ja viilaamisesta. Toisiin taas vetoaa kerronnan rosoisuus.

Lähdin lukemaan Knasun Taisteluani kovin ennakkoluuloin. Mediassa paljon hypetyastä kerännyt teos osoittautuu usein pettymykseksi, enkä jaksanut uskoa, että Knausgårdin kohusarjan aloitusosa olisi poikkeus. Mutta jo heti ensimmäisistä lauseista lähtien huomasin teoksen imaisseen minut petollisesti syövereihinsä - hyvä, etten lukenut Taisteluani yhdeltä istumalta. Niin kovan nälän ja ahmimisen vimman Knausgårdin soljuva kerronta minussa herätti.

En tiedä, johtuiko suopea ja odottamaton reaktioni Taisteluni paljon puhutusta rehellisyydestä. Nimeämällä minäkertojan itsensä mukaan Knausgård ohjaa lukijaa lukemaan romaania totuudellisena testamenttina, ja lukutapaa on sittemmin myös vahvistettu mediassa annetuilla haastatteluilla. Jutun juoni on siinä, että Knausgårdin romaanin minäkertoja ei ole missään nimessä miellyttävä ihminen, päinvastoin, hänellä on lukuisia vastenmielisiä piirteitä. Hän ei tunnu löytävän luontevaa tapaa suhtautua omiin lapsiinsa (toisinaan minäkertoja tuntuu jopa kokevan perhe-elämän rasittavan keskinkertaiseksi ja rajoittavaksi), ja lisäksi romaanin Karl Ove tuntuu pitävän itseään muita parempana ja jotenkin ylempänä ihmisenä. Ei kovin imartelevaa siis. Mutta sitäkin tutumpaa - kukapa ei löytäisi samoja, ristiriitaisia piirteitä myös itsestään.

Ehkä Knausgårdin minäkertojan luoma mieskuva onnistuu vangitsemaan jotain olennaista nykymaailman maskuliinisuuden kriiseistä. Sopeutumattoman isän antama malli ei ole käyttökelpoinen muuttuvassa maailmassa, eikä uran ja perheen välissä tasapainoileminen suju ongelmitta. Teoksen Karl Ove haluaa itsekkäästi elämäänsä jotakin merkityksellistä, jotain, mitä perhe ei vain voi tarjota. Tyytymättömyys synnyttää syyllisyyttä ja yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Näistä ristiriidoista kumpuavat tarinan mielenkiintoisimmat jännitteet, jotka kantavat liki viisisataasivuisen järkäleen loppuun asti. Tirkistelyä ja henkeäsalpaavia tunnustuksia kaipaava on valinnut väärän kirjan, mutta haastavia henkilöhahmoja etsivä lukija viihtyy.

Ymmärrän hyvin kritiikin liiasta jaarittelusta - esimerkiksi dialogi on välillä turhaa ja kömpelöä. Uutta informaatiota ei jaeta ja keskustelun funktiota on vaikea hahmottaa. Mutta samalla nämäkin seikat painottavat Taisteluni neroutta: henkilöitten välinen kommunikaatio on paljolti sanatonta, äänettömiä mutta jaettuja merkityksiä. Sanat vain korostavat ihmisten välisiä etäisyyksiä ja kielen kyvyttömyyttä ilmaista mitään ollennaista. Konkreettinen merkitys on jossakin sanojen tuolla puolen, jatkuvan etsinnän ja tavoittelun takana.

Taisteluni voi hyvinkin olla romaanisarja, joka jää historiaan.

---
Norjankielinen alkuteos Min kamp I (2009).
Suomentanut Katriina Huttunen.
2012, Like.
489 sivua.
Kustantajan sivut.