Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina



Laila Hirvisaaren Minä, Katariina kertoo Venäjän vanhenevasta keisarinnasta, joka muistelee elämäänsä ja nousua valtaan. Keisarinna kertaa uskotulle ystävälleen salaisimmat tuntonsa ja ahdinkonsa. Osansa saavat Venäjän teennäinen hovi, huikenteleva äiti ja rujo aviopuoliso. Loiston keskellä elävän vahvan naisen elämään mahtuu paljon tuskaa, mutta kärsimystä värittävät myös rakastajat ja aito kyky nauttia elämästä. Kunnianhimoinen ja tulisieluinen nainen ei pienistä lannistu, vaan säilyttää elämänhalunsa vielä vanhoilla päivilläänkin.

En odottanut Hirvisaaren romaanilta yhtään mitään - hyvä niin, sillä tästä teoksesta olikin vaikea löytää yhtään mitään järisyttävää. Voin myöntää, etten ole historiallisen viihderomaanin erityinen fani (Hirvisaaren kirja on ensimmäinen kosketukseni kyseiseen genreen), ja ehkä mielipiteeni kirjasta voivat olla jokseenkin värittyneitä. Silti minua vaivasi koko lukemisen ajan kiusallinen tunne: Miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu? Mitä tämä teos haluaa sanoa lukijalleen?

Historiallisia faktoja ja henkilöitä vilisee toki romaanissa kiitettävästi, ja Hirvisaari on varmasti taustatyönsä tehnyt huolella. Mutta kieli ja Katariinan mielipiteet hämmentävät välillä lukijaa: toisinaan Katariina tuntuu intohimoisine huudahduksineen enemmän ylisentimentaaliselta nykyajan tädiltä kuin valistusajan keisarinnalta. Jotkut sanavalinnat myös töksähtävät inhottavasti korvaan muuten niin kovin sävyttömän tyylin keskeltä.

Keisarinnan valistuneisuuskin olisi mielestäni ansainnut enemmän tilaa romaanissa, sillä nyt teos lähinnä referoi listaa Katariinan suosikkiajattelijoista ja vain tyytyy viittaamaan esimerkiksi kirjeenvaihtoon Voltairen kanssa. Isompi fokus on Hirvisaaren romaanissa ehdottomasti hovijuonitteluilla ja Katariinan tunteilla. Ylitsepursuava tunteellisuus korostuu jopa siinä määrin, että se tekee Katariinan hahmosta tahattoman koomisen. Siinä missä pitäisi olla suurta tragiikkaa, on nyt komiikkaa. Ehkä erilainen näkökulma olisi tehnyt Katariinan hahmosta uskottavamman ja mielenkiintoisemman.

Pelkkänä ajanvietteenä ja eskapismina Minä, Katariina voi olla varmaan ihan kelpoa luettavaa. Mutta jaksan jotenkin uskoa, että myös ajanvietteeksi ja eskapismiksi voi valita teoksia, jotka herättävät edes jonkinlaisia ajatuksia, eivätkä tarjoile sitä samaa valmiiksi jauhettua kauraa, jota saa jo ahmia itsensä täyteen tuijottamalla aivottomia romanttisia komedioita. Jos historiallisen romaanin ainoa sanoma tiivistyy lauseeseen "hänkin oli ruumiillinen ja tunteva nainen", niin valitsen mieluummin Aku Ankan.

---
Minä, Katariina.
2011, Otava.
607 sivua.
Kirjan kansi: maalaus Aleksei Grekov
Kustantajan sivut.

6 kommenttia:

  1. Mulla on ollut tätä kirjaa kohtaan vahvoja ennakkoluuloja, mutta vähän sieltä täältä olen kuullut tästä myös paljon hyvää. Samalla olen kuitenkin epäillyt, että saattaisin ajatella kirjasta jotain samansuuntaista, kun sinä olet ajatellut. Kiitos, luulen, että pysyn jatkossakin tästä erossa, vaikka historialliset romaanit kiinnostavatkin. Ehkä sitten vähän vähemmän viihteelliset kuitenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua tämä kirja ei tavoittanut. Mutta voi tietenkin olla (kuten postauksessa mainitsen), että mielipiteeni ovat hieman värittyneitä. Minulle viihteellisyys ei ole kirjassa iso arvo, joten siksi en voi tätä kehua.

      Poista
  2. "Jos historiallisen romaanin ainoa sanoma tiivistyy lauseeseen "hänkin oli ruumiillinen ja tunteva nainen", niin valitsen mieluummin Aku Ankan." :D

    En ole Hirvisaarta lukenut koskaan enkä kyllä mitään kiinnostusta hänen kirjojaan kohtaan tunne. Oli siis aikas jännä lukea arviosi, varsinkin kun normaalisti kirjoja aika paljon kehutaan.

    Ihanan tunnelmallinen kuva sinulla kirjasta on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Minäkään en tuntenut mitään vetoa Hirvisaaren kirjoihin, mutta kun Minä, Katariina sitten pääsi Finladia-ehdokkaaksi, niin lupauduin lukemaan romaanin. Jatkossa en kyllä aio enää Hirvisaaren kirjoihin tarttua...

      Poista
  3. Olen lukenut Hirvisaarelta vain yhden kirjan (tai jos enemmän, en muista), jonka nimi ei nyt tule mieleeni. Se oli kuitenkin ns. Imatra-sarjan ensimmäinen kirja. Kirja oli muistaakseni ihan ok, mutta ilmeisesti riittävän kiinnostava, että olisin lukenut jatkot.

    Olen joskus lukenut Katariina Suuren elämäkerran. Kirja oli melko vanha ja sen tyylikin ajanmukainen (eli osittain kaiketi spekulaatiota, koska viitteitä ei pahemmin ollut). Kirja oli kyllä mielenkiintoinen, harmittaa ettei nyt tule mieleeni, kuka sen on kirjoittanut.

    Tämän arviosi perusteella ei tämä kirja minua kiinnosta, onneksi. On jo ihan liikaakiin kiintoisia kirjoja listalla ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Imatra-sarja on Imatralla (yllätys) kova juttu. Vuoksen helmeä tai jotain sen suuntaista oli kirjakaupoissa metritolkulla. Pöhhöh.

      Poista