Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 30. syyskuuta 2013

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin



Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin on ennen kaikkea matkakertomus, mutta myös kirpeä kuvaus yksinäisyydestä ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Neljä nuorta ihmistä, pari Graham ja Isla sekä veljekset Petr ja Kari, osallistuvat kilpailuun, jossa suunnistetaan ympäri maapalloa etsien vihjeisin vastauksia ja koordinaatteja. Kukaan henkilöistä ei tunnu odottavan matkalta juuri mitään, ja kenties juuri siksi kokemus kasvaa karummaksi ja isommaksi kuin lukija osaa odottaakaan. Kylmyys, edessä häämöttävät kilometrit ja aristavat jalat ajavat ystäviä ja rakastavaisia erilleen, mutta samalla ankarat olosuhteet tuottavat yllättäviä hetkiä, jolloin yksinäisyys jaetaan kahden ihmisen kesken.

Jalonen on onnistunut luomaan mielenkiintoisia ja moniulotteisia hahmoja. Lukijana halusin tietää heistä koko ajan enemmän, etsin romaanin sivuilta lakkaamatta syytä heidän epätoivoiselle retkelleen. 14 solmua Greenwichiin ei kuitenkaan tarjoa valmiita vastauksia, vaan lukija saa tyytyä alati kasvavaan hämmennykseen. Matkan ja tekojen motiivit jäävät hämäriksi, perimmäinen syy jonnekin lauseitten väliin. Mutta siinä piileekin koko teoksen idea - syy ei ole tärkeä, vain matkalla on väliä.

Romaani koostuu kertojaäänten palasista, Petrin todellisuudesta vieraantuneista ja irrallisista huomioista, kummastelevan mutta kehittyvän Karin kerronnasta, Islan yksittäisistä huomioista lokikirjassa ja Grahamin päämäärännälkäisistä ja tarkoista selostuksista. Totuutta ei yritetäkään tavoittaa, enemmänkin romaanissa korostuu matkustamisen tuntu, jatkuva tähystys ja irrallisuus.

Myös teoksen todellisuus jää etäiseksi ja oudoksi, kuin verhon takaa heijastuvaksi. Petr, Kari, Isla ja Graham elävät erilaisessa maailmassa, jonka säännöt ja käytännöt tuntuvat lukijasta välillä jopa uhkaavilta. Henkilöhahmoille romaanin kuvaama maailma on arkitodellisuutta, ja siksi lukija saa kärsiä jännitteisestä epävarmuudesta, kun maailman rajoja ei ole tarpeen hahmottaa turhan tarkasti. Jos minun pitäisi kuvailla Jalosen teosta jotenkin metaforisesti, vertaisin sitä ehkä hypyksi avantoon - kaikki aistit kihelmöivät, pakokauhu hakkaa rinnassa, mutta samalla kokemus on ehdottoman virkistävä.

Tämän kirjan kohdalla kompastukseksi ei missään nimessä muodostunut mikään romaanista itsestään riippuva seikka. Päinvastoin, myönnän, että 14 solmua Greenwichiin on hieno romaani ja ansaitsee tulla luetuksi. Mutta kysymys siitä, onko se juuri minun kirjani, jäi vaivaamaan. En tiedä, osasinko oikeasti nauttia kaikesta epävarmuudesta ja toistuvista etäisyyksistä tai matkustamisen kuumeesta. Nyt, melkein kuukausi kirjan lukemisen jälkeen muistikuvat ovat hatarat ja häipyvät, enkä osaa enää sanoa, viehätyinkö Jalosen teoksesta vai en.

Ehkä tämä matka täytyy tehdä vielä uudestaan.

---

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina



Laila Hirvisaaren Minä, Katariina kertoo Venäjän vanhenevasta keisarinnasta, joka muistelee elämäänsä ja nousua valtaan. Keisarinna kertaa uskotulle ystävälleen salaisimmat tuntonsa ja ahdinkonsa. Osansa saavat Venäjän teennäinen hovi, huikenteleva äiti ja rujo aviopuoliso. Loiston keskellä elävän vahvan naisen elämään mahtuu paljon tuskaa, mutta kärsimystä värittävät myös rakastajat ja aito kyky nauttia elämästä. Kunnianhimoinen ja tulisieluinen nainen ei pienistä lannistu, vaan säilyttää elämänhalunsa vielä vanhoilla päivilläänkin.

En odottanut Hirvisaaren romaanilta yhtään mitään - hyvä niin, sillä tästä teoksesta olikin vaikea löytää yhtään mitään järisyttävää. Voin myöntää, etten ole historiallisen viihderomaanin erityinen fani (Hirvisaaren kirja on ensimmäinen kosketukseni kyseiseen genreen), ja ehkä mielipiteeni kirjasta voivat olla jokseenkin värittyneitä. Silti minua vaivasi koko lukemisen ajan kiusallinen tunne: Miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu? Mitä tämä teos haluaa sanoa lukijalleen?

Historiallisia faktoja ja henkilöitä vilisee toki romaanissa kiitettävästi, ja Hirvisaari on varmasti taustatyönsä tehnyt huolella. Mutta kieli ja Katariinan mielipiteet hämmentävät välillä lukijaa: toisinaan Katariina tuntuu intohimoisine huudahduksineen enemmän ylisentimentaaliselta nykyajan tädiltä kuin valistusajan keisarinnalta. Jotkut sanavalinnat myös töksähtävät inhottavasti korvaan muuten niin kovin sävyttömän tyylin keskeltä.

Keisarinnan valistuneisuuskin olisi mielestäni ansainnut enemmän tilaa romaanissa, sillä nyt teos lähinnä referoi listaa Katariinan suosikkiajattelijoista ja vain tyytyy viittaamaan esimerkiksi kirjeenvaihtoon Voltairen kanssa. Isompi fokus on Hirvisaaren romaanissa ehdottomasti hovijuonitteluilla ja Katariinan tunteilla. Ylitsepursuava tunteellisuus korostuu jopa siinä määrin, että se tekee Katariinan hahmosta tahattoman koomisen. Siinä missä pitäisi olla suurta tragiikkaa, on nyt komiikkaa. Ehkä erilainen näkökulma olisi tehnyt Katariinan hahmosta uskottavamman ja mielenkiintoisemman.

Pelkkänä ajanvietteenä ja eskapismina Minä, Katariina voi olla varmaan ihan kelpoa luettavaa. Mutta jaksan jotenkin uskoa, että myös ajanvietteeksi ja eskapismiksi voi valita teoksia, jotka herättävät edes jonkinlaisia ajatuksia, eivätkä tarjoile sitä samaa valmiiksi jauhettua kauraa, jota saa jo ahmia itsensä täyteen tuijottamalla aivottomia romanttisia komedioita. Jos historiallisen romaanin ainoa sanoma tiivistyy lauseeseen "hänkin oli ruumiillinen ja tunteva nainen", niin valitsen mieluummin Aku Ankan.

---
Minä, Katariina.
2011, Otava.
607 sivua.
Kirjan kansi: maalaus Aleksei Grekov
Kustantajan sivut.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu



Julie on huomaamatta luopunut omista haaveistaan unelmiendsa miehen vuoksi. Akateeminen ura on vaihtunut matkaoppaan työksi Ranskan Normandiassa: Julien päivät ovat toistuvaa maihinnousun kertausta. Nyt avioliitto on ajautumassa karille, eikä Julie tiedä mitä tekisi. Kaiken lisäksi Emma-tyttären vaatteiden alta löytyy mustelmien röykkiö, joka paljastuu leukemiaksi. Selviääkö Emma? Entä Julie?

Riikka Ala-Harjan Maihinnousu on voimakas teos. Julien minäkerronta etenee voimalla, ilman turhia kielellisiä rönsyjä, luottaen ilmaistavien asioitten painoon. Lauseet ovat iskeviä ja liittyvät toisiinsa saumatta hämärtäen kirjan ajallisuutta. Julien elämäntilanteen kaaos, stressi ja ahdistus iskevät vasten kasvoja jokaisella sivulla, jokaisella lauseella. Mutta kerronnan eteenpäin hyökyvässä voimassa on jotain lohduttavaakin - päähenkilön epävarmuudesta huolimatta lukijalla on vahva tunne, että Julie selviää.

Sairaskertomuksena Mahinnousu on koskettavaa mutta myös voimaannuttavaa luettavaa. Vaikka kuolema on läsnä jokaisessa hetkessä, toivo odottaa aina nurkan takana. Rankat syöpähoidot ja lapsen viaton ymmärtämättömyys auttavat Julieta elämään hetkessä. Toisaalta lapsen sairastuminen pakottaa Julieta tekemään päätöksiä omankin elämän suhteen: avioliitto, joka on jäänyt ikävään ja sanattomaan välitilaan, vaatii rohkeaa kohtaamista. Maihinnousu juhlii vahvuuden sanomaa.

Vahvuus on mielestäni Ala-Harjan romaanissa kaksiteräinen miekka. Toisaalta Ala-Harja on kirjoittanut tyyliltään yhtenäisen teoksen, jossa iskevä ja jylläävä muoto yhdistyy vaivatta rankkaan sisältöön. Yksityinen ja henkilökohtainen kriisi rinnastuu Normandian maihinnousuun, toisen maailmansodan suureen katastrofiin - analogia tuo mieleen esimerkiksi Sylvia Plathin runon Daddy, jossa puhujan kokema menetys ja isänkaipuu yhdistyy holokaustiin. Toisaalta taas voisi ajatella, että eteenpäin voimakkaasti rullaava tyyli syö mahdollisuuksia syventyä herkkiin ja koskettaviin hetkiin, joista voisi myös ammentaa paljon sanottavaa. Mutta silloin Maihinnousu olisi kieltämättä kovin erilainen kertomus, eikä välttämättä näinkään hyvä.

En voi kieltää, etteikö Ala-Harjan romaani olisi jäänyt mieleen tai hätkähdyttänyt. Mutta silti olisin ehkä kaivannut joihinkin kohtiin viipyilyä, silläkin uhalla, että hallittu ja vahva kokonaisuus olisi hetkeksi särkynyt. Emma ja Julie jäivät etäisiksi, vaikka tarina itsessään kuohuttaakin lukijaa suurella voimalla.

---
Maihinnousu (2012).
2013, Like.
220 sivua.
Etukannen alkuperäiskuva: Conseil Régional de Basse-Normandie / National Archives USA.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Michel Tournier: Perjantai



Michel Tournierin Perjantai kertoo Robinson Crusoen tarinan erilaisena. Nimestä huolimatta kertomus keskittyy kuvaamaan juuri Robinsonin kehitystä, ei Perjantaita. Yksinäinen Robinson on menettämässä viimeiset ihmisyyden rippeensä, kunnes Perjantai ilmaantuu saarelle. Alkaa pitkä prosessi, jonka päätteeksi Robinson oppii kunnioittamaan ja arvostamaan toiseutta, tekemään sille tilaa itsessään.

Käsittelimme Perjantaita yhdellä kurssilla, ja luennoitsija huomautti, kuinka kirja käy läpi Robinsonin elämän saarella hyödyntäen psykoseksuaalisen kehityksen eri vaiheita. Kieltämättä juuri näin teos tekee, mutta yksinkertaisemmistakin näkökulmista voi lähestyä Perjantain sanomaa. Teos purkaa monia imperialistisia vastakkainasetteluja, jotka ärsyttävät nykylukijaa Robinson Crusoessa. Yksinäisyytensä runtelemana miltei järjetön Robinson hakee lohtua saaren maaperästä, jopa masturboi puuta vasten. Luonnon ja ihmisen jyrkkä vastakkainasettelu purkaantuu, kun Robvinson sulautuu osaksi saarta.

Pysähtyneen elämän merkityksettömyys saa Robinson konkreettisesti kierimään mudassa sikojen lailla. Eläimen ja ihmisen ero on häilyvä. Kun Robinson ei voi käyttää kieltään tai muuten olla yhteyksissä omiin lajitovereihinsa, hänen ainoa lohtunsa on muuttua osaksi eläinkuntaa, tuntea kuuluvansa edes johonkin.

Rakenteeltaan kirja on yhdistelmä ulkpuolista kerrontaa ja Robinsonin lokikirjamerkintöjä, joiden pohdinta nousee tavoittamaan välillä jotakin olennaista olemassa olosta ja ihmisen loputtomasta ikävästä, tarpeesta olla osa jotakin merkityksellistä. Rakenne toimii, ja nautin sekä ulkopuolisesta kerronnasta että Robinsonin sisäisistä mietteistä. Pöyristyttävän umpimielisestä imperialista muotoutuu Tournierin kirjassa mielenkiintoinen esimerkkitapaus, johon on helppo samaistua.

Olen sittenkin ihan iloinen, että tulin lukeneeksi puuduttavan ja luetteloivan Robinson Crusoen. Ilman kyseistä lukukokemusta Tournierin kirjan hienous tuskin olisi täysin avautunut minulle, enkä usko, että olisin pitänyt romaanista näin paljon. Ainoastaan loppu jäi harmittamaan - olisin halunnut kertomukseen erilaisen päätöksen eikä kaikki siloittelu innostanut. Mutta kaikesta huolimatta uskon, että Tournierin teoksen jälkimaku kulkee mukanani vielä pitkään.

PS. Osallistun teosparilla Kaksoisolentoja-haasteeseen.

---
Ranskankielinen alkuteos Vendredi ou les limbes du Pacifique (1967).
Suomentanut Eila Kostamo.
2000, Tammi.
250 sivua.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Daniel Defoe: Robinson Crusoe



Viime talvena luin Daniel Defoelta Roxanan ja Moll Flandersin, joista Roxana oli huippulöytö. Defoen hittiteos odotti kuitenkin vielä hyllyssä, sillä en kokenut Robinsonin seikkailuita itselleni mielenkiintoiseksi aiheeksi. Lisäksi olin kuullut niin monessa paikassa valitettavan teoksen tylsyyttä ja luettelomaisuutta, että päätin visusti karttaa Defoen klassikkoa. Mutta sitten sattuikin niin, että päätin syksyllä osallistua kurssille, jonka oheislukemistoon Robinson Crusoe kuului. Täytyihän siihen sitten tarttua.

Ihan koko kirjaa en lukenut, koska huomasin vasta jälkeenpäin, ettei painoksessani ollut ollenkaan teoksen jälkimmäistä osaa (vaikka kannessa lukee complete and unabridged, hmph), näin ollen pääsin pääosin tutustumaan Robinsonin seikkailuihin saarella. Ja kyllähän tekstistä aika paljon keskittyy luetteloimiseen - mitä eläimiä Robinson syö, mitä hän löytää rannalta tai aluksen hylystä, mitä hän rakentaa tai kehittää saarella ja niin edelleen. Ehkä Robinson Crusoen keräily-aspekti onkin romaanin heikkous aikuiselle nykylukijalle, lapsia löytämisen ilo ja kaikenlainen askartelu saattaa vielä innostaa.

Yllätyin teoksessa Robinsonin suhtautumisesta toiseuteen. Jälkikolonialististen tutkimusten kommentteja seuranneena osasin kyllä odottaa Robinsonin ja Perjantain suhteen ristiriitaisuutta, mutta Robinsonin käsitykset eläimistä vetivät minut sanattomaksi. Tavatessaan uusia eläinlajeja saarellaan Robinson ei näe tarpeelliseksi pohtia niiden käytöstä tai jaksa kiinnostua niistä sen kummemmin, kuin siinä mielessä voiko hän syödä tai käyttää muuten hyödyksi kyseistä eläintä. Selviytymisaspektista huolimatta nykylukijaa kylmää tällainen laskelmallisuus ja täydellinen välinpitämättömyys ympäröivää luontoa kohtaan.

Robinson Crusoeta on versioitu länsimaisessa kirjallisuudessa paljon. Löytyy parodiaa, jäljitelmiä, vastaväitteitä ja uusia näkökulmia. Itse luin vähän aikaa sitten Michel Tournierin Perjantain, johon palaan blogissani parin päivän sisään. Erilaiset sovellukset ja versioinnit saavat kuitenkin pohtimaan, mikä tässä seikkailukirjallisuuden klassikossa oikein jaksaa viehättää. Minun oli viakea viehtyä Defoen romaanissa yhtään mihinkään, mutta sen sijaan moni asia kirvoitti mielessäni vastalauseita: Miksi Perjantain uskonto on automaattisesti väärä uskonto, miksi asiasta ei tarvitse käydä minkäänlaista moraalista keskustelua? Miksi eläimet ovat Robinsonille pelkkiä hyödykkeitä ja ruokaa?

Kenties suurin syy versioinneille on toisinnäkemisen tarve. Robinsonin klassista haaksirikkoa on tarpeen tulkita aina uudelleen eri näkökulmista, nähdä saarielämässä muutakin kuin villejä ja loputtomia luetteloita. Asetelma itsessään on mielenkiintoinen: ihminen heitetään yksin saarelle, elämän keskeisten kysymysten äärelle. Harmi vain, ettei Robinson Crusoessa paneuduta näihin kysymyksiin nykylukijaa tyydyttävällä tarmolla, vaan moni ongelma selviää pelkällä yksiulotteisella uskonnollisella itsetutkiskelulla.

---
Robinson Crusoe (1719).
2000, Wordsworth Classics.
242 sivua.
Cover design by Robert Mathias,
Cover illustration, a detail from Robinson Crusoe in the Sand.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus


En ole aikaisemmin ollut mikään historiallisten romaanien suuri fani, mutta opiskelujen myötä olen kiinnostunut niistä enemmän. Eeva-Kaarina Arosen upeakansinen Maria Renforsin totuus oli kiikkunut TBR-listallani jo tovin, joten päätin ruokkia historiallisten kertomusten nälkääni tarttumalla siihen.

1800-luvun jälkipuoliskolla mukaviin oloihin ja leppoiseen elämään tottunut Maria Renfors päättää lähteä matkalle Karjalaan. Innokas kalastajatar on rakastunut arvaamattomaan mieheen, eikä kukaan osaa aavistaa, miten retki päättyy. Karjalan jylhät maisemat ja vieraat tavat kuorivat ihmisistä esiin erilaisia puolia. Huviretki muuttuu painajaiseksi, uni ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa.

Arosta voi kiitellä huoletta upeista tunnelmista, jotka vaihtuvat sujuvasti sävystä toiseen. Epätietoisuus ja uhka leijuvat kaiken yllä, mutta samalla läsnä ovat perinteiden tuoma lohtu ja sisarten välinen syvä yhteisymmärrys. Rakkaus muuttuu sekin romaanissa hetkessä ääripäästä toiseen - intohimo vaihtuu mustasukkaisuuteen, mustasukkaisuun pelkoon. Tuntemattomuus ja hallitsemattomuus, jotka toisessa alunperin kiehtovat ja kutsuvat, vaihtuvat uhkaavaksi epätietoisuudeksi.

1800-luvun Karjala ja karjalalaiset tapoineen on kuvattu tarkasti ja elävästi. Mutta välillä olisin suonut jopa karsintaa tapojen kuvaukseen, esimerkiksi kun kirja tuntui aina välillä liukuvan pelkäksi selostukseksi karjalaisista ruuista. Ehkä myös tiukempi juonenkuljetus ja olisi toiminut paremmin - nyt tuntuu siltä, että Marian tarina jää toisinaan polkemaan paikallaan ja hukkuu ylimääräisiin yksityiskohtiin. Rohkeampi ja määrätietoisempi eteneminen pitäisi lukijan mielenkiintoa paremmin yllä.

Myös totuuden pohtimisen toisteisuus ärsytti välillä. Jahkailun ja pähkäilyn sijaan jäin kaipaamaan enemmän toimintaa ja tilaa omille johtopäätöksille. Sen sijaan juonen huipentuma oli mielestäni upea, ahmin unenomaisen ja painajaismaisen kohdan hetkessä. Kuvallisuus korostuu ja jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin.

Vaikka en siis ihan varauksetta Maria Renforsin totuuteen ihastunutkaan, ei yhtään harmita, että Arosen kaksi muuta romaania odottavat vielä vuoroansa hyllyssä. Marian kertomuksessa on jotakin lumoa ja erityistä, mutta ihan kaikki elementit eivät ole sattuneet kohdilleen. Silti tunnelmat olivat sen verran vakuuttavat, että jään innolla odottamaan, mitä kaikkea Kallorumpu ja Hän joka näkee lukijalle tarjoavat.

---
Maria Renforsin totuus (2005).
2009, Teos.
299 sivua.
Ulkoasun suunnittelu Dog Design.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Jeanette Winterson: Sexing the Cherry (ja kysymyksiä)


Jeanette Wintersonin Sexing the Cherry oli edellisen lukumaratonini viimeinen teos, jonka jaksoin lukea loppuun asti. Olematon ja paksu fonttikoko oli ajaa minut hulluksi yhdessä olemattoman rivivälin kanssa - kannattaa todellakin kiinnittää huomiota tekstin painoasuun, kun varaa maratonille kirjoja. Tämä satttui vielä luettavaksi yötä vasten, enkä normaalisti tykkää lukea öisin ollenkaan. Silmäni tekivät hidasta ja tuskallista kuolemaa Sexing the Cherryn kanssa.

Kiduttavasta silmäkivusta tietenkin seurasi se, että paljon tarinasta meni minulta ohi. Muistan kyllä, että tässä oli kyse jostain maagisen realistisesta / historiallisesta romaanista. Ja että Winterson oli sotkenut soppaan vielä taitavasti satujakin, hieman muokattuina. Muistan myös, että pidin kovasti ja viihdyin tarinamaailmassa. Kaikki muu Sexing the Cherrystä on minulta päässyt autuaasti unohtumaan. Jos minun pitäisi tiivistää kirjan juoni muutamaan lauseeseen, niin tekemättä jäisi.

Mutta vaikka juoni onkin unohtunut, en ole unohtanut Wintersonin luomia upeita henkilöhahmoja ja sitä unenomaista fiilistä, johon romaani minut tuuditti. Samoihin hienouksiin olen törmännyt myös aikaisemmissa lukemissani Wintersonin teoksissa, joten varmasti jatkan tutustumistani kirjailijan upeaan ja omalaatuiseen tuotantoon. Luultavasti kertailen Sexing the Cherrynkin jossain vaiheessa uusiksi. Siksi pahoittelenkin nyt tynkäistä ja mitäänsanomatonta postaustani, mutta ehkä tämä raapustus poikii vielä hyviä kysymyksiä ja ajatuksia.

Tässä muutama:


  • Voiko tekstin painoasu vaikuttaa lukukokemukseen? 
  • Kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa, mitä muistat kirjasta helpoiten? (tunnelma, juoni, henkilöt?)
  • Mikä on optimaalisin lukuaika päivästä juuri sinulle?