Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas



Mietin pitkään, haluanko edes blogata tästä kirjasta. Tartuin Seamus Heaneyn runokokoelmaan Ojanpiennarten kuningas kuitenkin luottavaisin mielin kesken lukumaratoniani - olihan lukioaikainen äidinkielen opettajani minulle teosta suositellut. Odotukseni olivat korkealla, mutta tällä kertaa jouduin pettymään. Sanat jäivät minulle tyhjiksi, merkitykset roikkumaan jonnekin tajunnan tuolle puolen. Sivut kääntyivät, mutta minun pääni hakkasi tyhjää.

Aluksi mietin, oliko vika ajankohdassa. Ehkä Heaneyn hidastempoinen, kuvia hyödyntävä runous ei ollut sopiva valinta lukumaratonille? Ehkä olin lähtenyt maratonille suorittamaan suuria sivumääriä ja unohtanut viipyilevän ja maistelevan runotyttöminäni jonnekin lomalaitumille?

Yritin ryhdistäytyä: nyt keskityn, nyt luen ajatuksen kanssa. Mutta jostain syystä en löytänyt sitä ajatusta mistään - sivut kääntyivät edelleen jälkiä jättämättä, kuin varkain. Oli suota ja laidunta ja maata, muuta en sitten muistakaan. Runotyttöminäni oli aivan yhtä hukassa kuin puuskuttava sisäinen maratonistinikin. Viimeisellä sivulla myönsin tappioni ja siirryin hölmistyneenä lukemaan kirjan esipuhetta. Ehkä se kertoisi minulle, missä kohtaa kujanjuoksuani olin eksynyt.

Lukiessani kokoelman suomentaneen Jyrki Vainosen laatimaa perehdytystä Heaneyn runoihin ymmärsin puutteeni. Kyse ei ollut kiireestä tai väärästä asenteesta. Kyse oli väärästä ajankohdasta ja kompetenssin puutteesta. Tuskaisesti olin sivuuttanut kirjan kaikki intertekstuaaliset viittaukset, autuaasti olin ohittanut Heaneyn kumarrukset irlantilaisen runouden konventioihin. Jos olisin halunnut nauttia Heaneystä, olisin tarvinnut avukseni sanakirjan ja irkkurunouden lyhyen (tai pitemmän) oppimäärän. Nyt Ojanpiennarten kuningas jäi minulle etäiseksi ja yhdentekeväksi, sulkeutuneeksi.

Haluaisin hehkuttaa vielä joskus palaavani Heaneyn runoihin, valaistuneena ja oppineena. Mutta minusta tuntuu, että Ojanpiennarten kuningas ei ole sellaista runoutta, josta voisin koskaan kunnolla nauttia. Se on vähän kuin täyttäisi ristisanatehtävää - viittauksia on kiva bongata, mutta ruksimisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miksi oikeasti luen runoja.

Kun luen runoja, haluan, että kuvat vyöryvät ylitseni. Nautin myös taidokkaasti luoduista puhujista, jotka lumoavat ja askarruttavat. Haluan hautautua mystisen kielen alle, jäädä haukkomaan henkeäni. Haluan, että runo koskettaa jotakin minussa, mutta toisaalta jää aina lopulta vieraaksi. Vähän niin kuin istuisi kahvilassa, näkisi kauniin ihmisen, vaihtaisi katseita mutta ei sanoja.

En väitä, etteikö Heaneyn runoudesta voisi löytää näitä kaikkia mainitsemiani asioita. Kieli on taloudellista ja kuulasta, maaseudun kuvat viimeisteltyjä ja puhujatkin askarruttavia. Mutta sitä sanatonta kohtaamista minun on vaikea löytää tästä kokoelmasta.

Joskus on toki hyvä lukea jotakin sellaista, mikä ei oikein kolahda. Ojanpiennarten kuningas muistutti minua siitä pitkästä matkasta, joka minulla vielä on edessä kirjallisuuden ihmemaassa, mutta toisaalta kokoelma sai minut myös kaipaamaan niitä runoja, jotka koskettavat.

---
Ojanpiennarten kuningas,
valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen.
1995, WSOY-NVL.
Graafinen suunnittelu M-L Muukka.
128 sivua.

2 kommenttia:

  1. Tämä kokoelma jäi minustakin yhdentekeväksi, kauas vaikutuksesta, jonka toinen Nobel-runoilija Szymborska tekee. Lukukokemukseni oli hyvin samanlainen kuin sinulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Szymborskaan pitäisikin tutustua. Kunhan selviäisi tästä lukujumista ja tenttilukemisista.

      Poista