Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 31. elokuuta 2013

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän




Pari vuotta sitten yritin lukea Juha Itkosen romaania Seitsemäntoista. Yritys kariutui ärsyttävään ja epäuskottavaan naishahmoon, ja vannoin, etten Itkoseen enää tuon kirjan jälkeen uudestaan tartu. Mutta sitten Adlibriksen alet yllättivät minut ja hyllyyni hyökkäsi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. Ehkä minun pitäisi antaa kirjailijalle vielä yksi tilaisuus?

Suvi Vaahtera (Summer Maple), kaikkien aikojen kuuluisin ja menestynein suomalainen pop-tähti, on kadonnut. Suvin mysteeriä lähdetään avaamaan teoksessa lehtiartikkeleiden, äidin muisteluitten ja entisen poikaystävän tilitysten kautta. Kuvat asettuvat limittäin ja toisinaan taas vastakkain, totuus sirpaloituu useampaan osaan.

Täytyy heti ensiksi mainita, että en ole erityinen musiikin ystävä tai kuuntelija. En kykene painamaan mieleeni kappaleitten sanoja saati sitten melodioita, enkä ole koskaan ollut mitenkään musikaalisesti lahjakas. Nokkahuilun soitto oli ala-asteella tuskaa ja ystäväni alkoi kerran itkeä, kun yritti opettaa minua soittamaan pianolla ukkonooaa. Ei ole siis ehkä ihan väärin sanoa, että kertomus, joka sijoittuu tiukasti musiikkibisnekseen, ei tule koskaan nousemaan suosikkikirjojeni listan kärkeen. Nytkin koin itseni ulkopuoliseksi kaikessa biisihehkuttelussa, ja mielenkiintoni tuntui aina välillä katoavan vilkuilemaan kirjahyllyä.

Sinällään Anna minun rakastaa enemmän on hyvin simppeli teos: keskiössä on yksi henkilö, joka itse ei osallistu oman tarinansa kertomiseen. Erilaiset äänet sitten taas vuoroin etäännyttävät lukijaa tästä henkilöstä ja vuoroin taas tuovat mystisen toisen aivan lähelle. Asetelma on monelle tuttu varmasti monesta muustakin kertomuksesta, joten välillä tuntui, ettei teosta lukiessa joutunut juurikaan aivojaan käyttämään pohtiakseen jutun jujua. Anna minun rakastaa enemmän ei siksi tarjonnut minulle minkäänlaista haastetta tai mitään uutta. Harmi, sillä juuri näitä kahta asiaa yleensä haen kirjoista.

No, löytyi teoksesta jotain hyvääkin. Toiseuden pohtiminen ei nimittäin jää ainoastaan Suvin hahmon tarkasteluun, vaan laajenee myös sivuamaan toiseutta, joka on siivottu syrjään. Kun pop-tähdet lähtevät tekemään hyväntekeväisyyttä Afrikan mantereelle, kiertue saattaakin muuttua suunnitelluksi katoamistempuksi, ansaitun loman mahdollisuudeksi. Ja media keskittyy ruotimaan ainoastaan sitä, minne tähti-parka mahtaa olla kadonnut. Tuntematon, joka haluaa keskutella sanoitusten takana piilevistä ajatuksista, on uhkaava ja röyhkeä. Kiiltokuvaan ei sovi kajota.

Jälkeenpäin ajateltuna voisi kai todeta, etten varmaan kuulu Itkosen romaanin kohdeyleisöön. Musiikki-ihminen innostuu tästä ehkä enemmän, samaten lukija, joka ei välttämättä kaipaa suurempaa pyörittelyä lukukokemukseensa. Itse jäin kaipaamaan jonkinlaista syvyyttä ja kieltämättä myös vähän itselleni läheisempiä aihealueita.

---
Anna minun rakastaa enemmän.
2005, Teos.
398 sivua.
Graafinen suunnittelu: Janne Uotila/Neo-Geo
Kustantajan sivut.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Régine Deforges: Lola


Régine Deforgesin Lola johdattelee lukijansa Pariisin syrjäkujille nauttimaan eroottisista kohtaamisista. Yhteensä neljätoista eroottista novellia sisältävä kokoelman jokainen kertomus on nimetty naisen mukaan. Novellien nimikkonaiset ovat niitä, joiden nautintoa ulkopuolinen kertoja keskittyy kuvaamaan - miehet ovat kokoelmassa lähinnä vierailijoiden roolissa.

Miltei jokainen novelli tuntuu keskittyvän seksin harrastamiseen tuntemattoman kanssa. Riski ja uutuudenviehätys ovat osa naisten kokemaa nautintoa, joka yhdistyy salaperäisen Pariisin viettelevään sykkeeseen. Kohdattujen tuntemattomien ikä, lukumäärä ja rotu vaihtelevat sinkauttaen seikkailevien naisten maailman hetkeksi raiteiltaan. Deforges kuvaa kuitenkin myös useiden novellien lopussa eräänlaista paluuta arkeen, jossa sankaritar saattaa palata vaikkapa entisen rakastajansa luo virkistyneenä. Deforgesin kerronnassa on pilkettä, kuplivaa huumoria.

Erityistä kiitosta novellit saavat minulta miljööstään - Pariisi näkyy, kuuluu ja miltei tuoksuu kertomuksissa. Lisäksi useissa kohtaamisissa juuri ympäristö tuo tilanteeseen eksotiikkaa. Kyseessä saattaa olla elokuvateatteri, rippituoli tai kahvilan terassi. Seksuaalinen hurmio ei katso paikkaa tai aikaa.

Vaikka kokoelma esitteleekin muutaman tavallista monimutkaisemman haluasetelman ja erilaisia seksuaalisuuksia, vaihtoehtoisuus on lähinnä marginaalista. Pääosassa ovat heteroseksuaaliset naiset, jotka haluavat miehiä. Jos kohtaamisiin eksyykin vaikkapa transseksuaaleja tai toinen nainen, he eivät ole halun tai toiminnan kohteita, vaan ikään kuin lisämausteita, jotka valmistavat naista kohtaamiseen miehen kanssa.

Mielenkiintoisin ja ristiriitaisin novelleista on mielestäni Laurence, jossa nainen riideltyään rakastajansa kanssa viettääkin yön mustan muusikon kanssa. Pari päätyy harrastamaan villiä seksiä, ja nautintoon yhdistyy myös yltäkylläinen ruualla mässäily. Laurence ihailee miehen mustaa vartaloa ja penistä kuin lapsi lelua. Koko ajan taustalla soi myös Laurencelle tuntematonta musiikkia, joka pyöryttää Laurencea ja sekoittaa hänen ajantajunsa. Seuraavana päivänä Laurence tapaa kotimatkallaan entisen rakastajansa, joka (toisin kuin virkistynyt Laurence) uupuneena sulkee rakastetun syliinsä. Novelli esittää tumman miehen eksoottisena, mutta toisaalta myös yltäkylläisempänä vaihtoehtona oikulliselle valkoiselle rakastajalle. Kaikesta eksoottisuudesta huolimatta tumma mies on myös mahdollista omistaa, kun taas valkoinen rakastaja suututtaa naisen aikeillaan matkustaa pois.

Kaikista omituisuuksista ja kyseenlaisuuksista huolimatta pidin suurimmaksi osaksi Deforgesin kokoelmasta. Lola sisältää konstailematonta ja huumorilla höystettyä erotiikkaa, eikä miljöötäkään ole unohdettu. Jos etsit vaihtoehtoista elämysmatkapakettia Pariisiin, niin suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän.

---
Ranskankielinen alkuteos Lola et quelques autres (1988).
Suomentanut Annikki Suni.
1993, Gummerus.
192 sivua.
Päällyksen suunnittelu: Liisa Holm.

torstai 22. elokuuta 2013

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä



Harvoin tapaa sellaisia kirjoja, jotka muuttavat elämän. Jonathan Safran Foerin tehotuotantoa pohtiva teos Eläinten syömisestä on varmasti monelle sellainen: mielikuvat hellästi kasvatetuista porsaista ja pihalla kaakattavista kalkkunoista karisevat luettujen sivujen myötä. Tehotuotanto ei ole leikin asia - se oksettaa, yököttää ja kuvottaa.

Eläinten syömisestä on vaikea kirjoittaa. Teos herättää pakostikin tunteita, ja sitä voi olla vaikeaa lähestyä neutraalilta kannalta. Jos eläinten kärsimykset hirvittävät, ei voi ehkä ymmärtää, miten joku voi vielä Foerin teoksenkin luettuaan pysyä kaikkiruokaisena. Toisille taas Foerin jokainen argumentti voi olla punainen vaate. Minulla kesti hetki, ennen kuin olin valmis tarttumaan tähän kirjaan ja pohtimaan omien ruokailutapojeni eettisyyttä ja moraalisuutta. Oli ihan hyvä ajatus varata Eläinten syömiselle oma aikansa, sillä teos ei ollut mitenkään miellyttävää luettaaa.

Maailmaani Foerin teos ei kuitenkaan mullistanut. Sen sijaan se sai minut häpeämään, koska huomasin tietäväni paljon enemmän tuotantoeläinten oloista kuin uskalsin itselleni myöntääkään. Toki voisin tuudittautua siihen mielikuvaan, että Foerin maalaamat kauhuskenaariot yhdysvaltalaisesta lihatuotannosta ovat kaukana suomalaisesta meiningistä. Ja sitten taas: Kuinka monta kertaa olenkaan klikkaillut niitä kauheita  (ja kotimaisia) sikala-videoita, kuinka monta kertaa pohtinut, että broilerin syöminen ei voi olla terveellistä, kuinka monta kertaa miettinyt minne menevät munivien kanojen kukonpojat? Mitä tekosyitä keksisin enää lihamässäilylleni?

En mitään.

Minulle Foerin teoksen tehokkuus oli sitä, että myönsin lukiessani tietäväni lihatuotannon epäeettisyydestä. Eläinten syömisestä pohtii lihansyöntiä monesta eri näkökulmasta: ekologisuuden, nälähädän, eettisyyden ja terveyden kannalta. Foerin päätelmien lopputulema on se, että lihansyönti ei kannata. Ei miltään kannalta. Kasvisruoka on aina parempia vaihtoehto, sillä vaikka eettisestikin tuotettua lihaa löytyy, se ei riitä ruokkimaan kaikkia maapallon ihmisiä. Lisäksi eettisessäkin tuotannossa on omat ongelmansa: vaikka jokin tuotantotila kokonaisuudessaan saisikin hyväksyttävän arvosanan, niin siitä huolimatta tilalla sovelletut yksittäiset käytännöt voivat olla ongelmallisia. Näistä Foer mainitsee esimerkkinä pitkän kuljetusmatkan päässä sijaitsevat teurastomot, joita on vielä kaiken lisäksi mahdotonta valvoa.

Heikoimmillaan Foer on mielestäni pohtiessaan lihansyöntiä kulttuurisena myyttinä, tarinoiden ketjuna. Foer esimerkiksi vertaa sikaa ja koiraa ja kysyy, miksi länsimaissa syömme sikoja, vaikka ne ovat yhtä älykkäitä kuin koiratkin. Mielestäni tämä näkökulma tuntuu jo kuluneelta, eikä kysymys muuta sitä, että ihmisellä ja lemmikkieläimillä on pitkä ja jokseenkin vakiintunut historia. Toiset eläimet ovat pudonneet tämän kategorian ulkopuolelle, epäreilusti tietenkin, mutta yhtä kaikki ne eivät ole eivätkä voi olla samanarvoisia massoille kuin lemmikkieläimet. Erottelussa ei ole kyse pelkästään älykkyydestä.

Eläinten syömisestä paistaa myös mielestäni turhan vahvasti kohdeyleisön rajaus: yhdysvaltalaiset arvot, kuten perhe ja isänmaallisuus, näkyvät tekstissä vahvasti. Kokemukseni kirjasta olisi kenties ollut suopeampi ja läheisempi, mikäli olisin kuulunut Foerin kaavailemaan kohdeyleisöön. En saanut kovin paljon irti esimerkiksi kiitospäivän kalkkuna-pohdinnasta.

Välillä Foer myös ottaa esille joitakin asioita, joita ei sitten viedäkään ihan loppuun asti. Faktajunttaus sekä ihmetyttää että provosoi - välillä toimii, välillä ei. Itse lähinnä ärsyynnyin, kun olisin halunnut tietää mainituista epäkohdista lisää. Mutta ehkä Eläinten syömisestä onkin parhaimmillaan provosoidessaan ja herätellessään kysymyksiä. Se ei mullistanut maailmaani, mutta herätti minut todellisuuteen ja sai tekemään joitakin muutoksia, ottamaan lisää selvää asioista.

Kirjan lukemisen jälkeen en ole syönyt punaista lihaa tai kanaa. Palasin siis samanlaiseen ruokavalioon, kuin ollessani yläasteella ja lukion ensimmäisillä luokilla. Päätös paluusta entisiin kaavoihin ei ollut niinkään seurausta Foerin ajatuksiin tutustumisesta kuin häpeää tosiasioiden kieltämisestä.

Lue tämä kirja, jos ja kun olet valmis pohtimaan omia syömistottumuksiasi. Älä lue tahallasi vastakarvaan tai hurahtaen, lue kriittisesti ja terveen uteliaisuuden kanssa.

---
Englanninkielinen alkuteos Eating Animals (2009).
Suomentanut Antti Immonen.
2011, Atena.
400 sivua.
Kansi: alkuteoksen ulkoasua mukaillen suunnitellut Timo Mänttäri.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen



Helenalla on kaikkea, mitä toivoa saattaa: ihanat lapset ja aviomies sekä upea koti. Koti, joka on täydellinen sisustusta ja puutarhaa myöten. Mutta idylliin syntyy särö, kun Helenan poika Ohto tuo näytille uuden tyttöystävänsä Pauliinan. Täydellinen miniäehdokas hiipii perheen elämään salakavalasti, valtaa alaa pala palalta. Ja kaiken lisäksi kauniilla nuorella naisella on karmiva salaisuus...

Päivi Alasalmen romaani Tuo tumma nainen on juuri täydellinen kirja maratonille. Tarina kulkee eteenpäin rivakkaa tahtia, ja esimerkiksi kuvailua on karsittua paljon. Siitä huolimatta Tuo tumma nainen jaksaa pitää otteessaan - jännitys säilyy aina viimeisille sivuille asti, eikä lukija missään vaiheessa pääse erroon kiusaavasta epävarmuudesta. Missä menee todellisuuden ja kuvitellun raja, kuinka paljon on valhetta ja kuinka paljon totta?

Vaihtuvat näkökulmat mutkistavat entisestään tumman naisen mysteeriä. Ohto sekä palvoo että pelkää uutta tyttöystäväänsä, Helena taas vannoo tietävänsä, että jokin on Pauliinassa pahasti vialla. Ja lisäksi on Pauliinan omalla äänellä kerrottu totuus, joka sekin jättää paljon tulkitsemisen varaa. Teos luoviikin Alasalmelle tuttuun tapaan sujuvasti kauhun, jännityskertomuksen ja parodian välimaastossa: tarinan aukkoisuus jättää lukijalle monia mahdollisia lukutapoja ja tulkintoja. Kertomusta voi myös lukea allegoriana, jossa alitajunnan tumma ja riistetty nainen repii kulissit alas ja ottaa näyttämön haltuunsa.

Tuo tumma nainen oli minulle hyvä lukukokemus. Pahaenteinen tunnelma ja ylisiirappinen idylli luovat teokseen upean kontrastin, siis ehtaa Alasalmea. Mutta silti olisin aina silloin tällöin toivonut yllättävän juonivetoiseen tarinaan enemmän täytettä: Tuo tumma nainen olisi hyötynyt vähän nautiskelevammasta tahdista. Nyt romaani rynnistää eteen turhalla kiireellä, ja moni mielenkiintoinen käänne tai yksityiskohta kuitataan turhan huolettomasti. Myös Pauliinan hahmo, joka on ehdottomasti kertomuksen mielenkiintoisin tuttavuus, olisi mielestäni kaivannut enemmän sivuja monimuotoisempaan kehittymiseen. Aukkoisuus on usein hyvä asia, mutta mielestäni tämä kauhukertomus ei olisi ainakaan kärsinyt pienestä lihottamisesta.

Maraton-kirjaksi Tuo tumma nainen oli kuitenkin oivallinen valinta, ja kirja sopinee myös täydellisesti aukaisemaan lukujumeja. Suosittelenkin lukemaan Alasalmen kauhukertomuksen yhdeltä istumalta, hämärän hetkellä.

---
Tuo tumma nainen.
2006, Gummerus.
197 sivua.
Kannen suunnittelu Jenni Noponen.
Kustantajan sivut.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Honoré de Balzac: Tuntematon mestariteos



Tutustuin viime talvena eräällä kurssilla Honoré de Balzacin upeaan novelliin Tuntematon mestariteos, joka innoitti minua hankkimaan suomennetun nimikkokoelman omaan hyllyyni. Yhteensä kolme novellia (Tuntematon mestariteos, Sarrasine, Kultasilmäinen tyttö) sisältävä teos oli nappiostos. Luin loput kaksi novellia toisella lukumaratonillani kesken pahaa lukupuutumista. Vaikka pituus välillä väsyttikin, niin nautin silti suuresti Balzacin kerronnasta.

Suurin nautinto Balzacin novelleissa syntyi varmasti siitä, että ne yllättivät minut joka kerta. Aluksi ajattelin, että kyse on jostain aivan muusta, kuin mitä sitten lopulta paljastuukin. Novellit johdattivat minua onnistuneesti harhaan rönsyävillä yksityiskohdillaan ja herkullisilla juonenkäänteillään, ja myös jokin Balzacin huumorissa kolahti. Omaksi suosikikseni nousi lopulta teoksen viimeinen novelli, Kultasilmäinen tyttö, joka vaikutti alkuun jopa tylsältä. Mutta ta daa - loppuhuipennus sai minut sanattomaksi. Tunsin itseni hölmöksi ja huijatuksi, siis täydellinen päätös ylimieliselle lukukokemukselleni.

Tuntemattoman mestariteoksen novelleissa nauretaan hölmöydelle, liikahienoudelle ja kaikenmaailman tärkeilylle. Oikea sana olisi ehkä teennäisyys. Kaikenlainen pröystäily ja mahtailu saattaa kertomusten henkilöt umpikujiin ja ikäviin tilanteisiin, joista he eivät kykene pääsemään irti ennen rajua grande finalea. Hillittömyys ja äärrimmäisyyksiin meneminen saattaa ihmiskohtalot pois raiteiltaan, kenties lopullisesti. Mutta samalla Balzac kuvaa äärimmäisyyksiin meneviä ihmisiä kiehtoviksi, jotenkin hehkuviksi. Heidän erilaisuutensa on lukijasta hullua ja järjetöntä, mutta yhtäaikaisesti lumoavaa.

Yllätyin myös siitä, kuinka kokoelman kaksi viimeistä novellia leikittelevät sukupuolella (eikä esimerkiksi feministinen luenta olisi kai mitenkään mahdoton Tuntemattoman mestariteoksen kohdalla). Itsestäänselvyydet kääntyvät ylösalaisin, ja erilaiset halut mutkistavat henkilöitten välisiä suhteita tai syöksevät heidät epätoivoisiin tekoihin. Normista poikkeamisessa kaikuu kuitenkin tragedian ääni - askel rajojen ulkopuolelle on ylimaallinen mutta tuhoava. Balzacin novellit ovat kuin pieniä kuolemantansseja, niissä on samanaikaisesti jotakin kutsuvaa ja hypnoottista, mutta toisaalta taas jotakin painostavaa ja kauheaa. Ahdistuksen taidetta, jota kevennetään paikoittaisella hörähtelyllä ihmisten hölmöydelle.

Balzaciin viitataan usein realismin edustajana, mutta itse (ainakin näiden novellejen perusteella) korostaisin Balzacin kertomusten maagista realismia. Juuri todellisuuden ylittävä aines, joka kuitenkin aina saa realistisen selityksen, on se jonka lukija novelleista muistaa.

Hyllyssäni odottaa lukemista vielä herkulliseksi kehuttu Ukko Goriot, sama teos keikkuu myös TBR-listallani. Tämän novellikokoelman jälkeen muistan taas hetken, miksi pidän niin paljon ranskalaisista klassikoista ja raahaan niitä tauotta hyllyihini. Yksikään ei ole vielä tähän päivään menessä tuottanut minulle pettymystä - myös Tuntematon mestariteos liittyy kestosuosikkieni riviin.

---
Ranskankielisistä alkuteoksista
Le chef-d'oeuvre inconnu (1831)
Sarrasine (1830)
La fille aux yeux d'or (1834-35)
Suomentanut Virpi Hämeen-Anttila.
2002, Basam Books.
216 sivua.
Kannen kuva Anne Louis Girodet de Roussy-Trioson: Le Sommeil d'Endymion.
Kustantajan sivut.

perjantai 16. elokuuta 2013

Toni Morrison: Playing in the Dark




Olen aikaisemmin lukenut Toni Morrisonilta Sinisimmät silmät,  Rakkaus, Jazz ja Minun kansani, minun rakkaani. En tuskin liioittele, jos myönnän, että nämä teokset ovat tehneet Morrisonista yhden suosikkikirjailijoistani. Minun kansani, minun rakkaani oli ihan huikeaa luettavaa!

Mutta Morrisonin esseekirjallisuus on sen sijaan ihan tuntematonta maata minulle. Siksi hihkuinkin innosta, kun näin yliopiston kirjaston poistohyllyssä esseekokoelman Playing in the Dark: Whiteness and the Literary Imagination. Kolme esseetä sisältävä teos pomppasi saman tien toisen lukumaratonini listan kärkeen, eikä sitä valintaa tarvinnut jälkeen päin katua.

Ensimmäinen essee, Black Matters, käsittelee afroamerikkalaisten kuvausten tutkimista yhdysvaltalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Morrison kirjoittaa, että usein afroamerikkalaiset henkilöt sivuutetaan enemmänkin pakollisena väriskaalana, eikä heidän kuvauksiaan pidetä teoksen kannalta merkittävinä. Toinen essee, Romancing the Shadow, pohtii ensimmäisten amerikkalaisten kirjailijoitten kuvauksia tummuudesta:  mustaan toiseuteen projisoidaan omat pelot itsestä ja uuden yhteiskunnan mahdollisesta kaaoksesta. Viimeisessä esseessä, Disturbing Nurses and the Kindness of Sharksissa, Morrison tarttuu rotuun metaforisena ja poliittisena tekijänä kirjallisuudentutkimuksessa.

Vaikka Morrisonin kaunokirjallista tyyliä tuskin voi kutsua selkeäksi (kaikkea muuta), niin kirjailijan esseet ovat sujuvaa luettavaa. Morrison havainnollistaa ja pohjustaa pointtejaan perusteellisesti, missään vaiheessa lukemista minulle ei tullut tunnetta, että olisin tipahtanut kärryiltä. Morrison käsittelee tarkemmin Edgar Allan Poen, Ernest Hemingwayn ja Willa Catherin teoksia, mutta niiden tunteminen ei ole välttämätöntä Morrisonin ajattelun ymmärtämiseksi.

En ole aikaisemmin seurannut mitenkään erityisesti yhdysvaltalaista kirjallisuudentutkimusta, tai vielä tarkemmin sen tekemiä huomioita afroamerikkalaisuudesta kirjallisuudessa. Africanism ("an investigation into the ways in which a nonwhite, Africanlike (or Africanist) presence or persona was constructed in the United States, and the imaginative uses this fabrigated presence served") kuulostaa mielenkiintoiselta tutkimusaiheelta, ja avaa varmasti paljon uusia näkökulmia moniin yhdysvaltalaisiin teoksiin. Siitä huolimatta tuntui, että olsiin varmasti saanut tästä esseekokoelmasta enemmän irti, jos olisin edes jotenkin tutustunut juurikin tuohon Africanismin käsitteeseen aikaisemmin ja lukenut joitakin tutkimuksia aiheeseen liittyen. Nyt esimerkiksi Morrisonin kritisoidessa nykytutkimusta ja sen linjauksia minun on vaikeaa olla yhtään mitään mieltä Morrisonin huomautuksista. Parempi tuntemus tutkimuskentältä ja laajempi kompetenssi antaisi paremman tuntuman väitteisiin.

Mutta suosittelen Playing in the Dark -kokoelmaa kaikille Morrisonin faneille ja aiheesta kiinnostuneille. Itse lähdin melkein soitellen sotaan kokoelman kanssa, kun aihe ei ollut aikaisemmin tuttu, mutta Morrisonin selkeä ja terävä pohdinta pelasti paljon. Pidin kaikista esseistä ja ihailen kirjailijan rohkeutta käsitellä tabuja ja murtaa stereotypioita, sitä samaa kirkasta ja pelotonta itseluottamusta, joka loistaa myös Morrisonin fiktiossa.

---
Playing in the Dark: Whiteness and the Literary Imagination (1992),
Vintage Books, 1993.
91 sivua.
Cover design by Lorraine Louie,
Cover photograph by Brian Lanker.

tiistai 13. elokuuta 2013

Juhani Aho: Rautatie


Valitsin Juhani Ahon Rautatien lukumaratonille varsin huolettomin mielin, sillä aikaisemmat lukemani teokset kyseiseltä kirjailijalta ovat olleet kaikki hyviä lukukokemuksia. Ahon Juha on jopa yksi kotimaisista suosikkiromaaneistani. Keväällä myös eräs luennoitsija sattui Suomen kirjallisuuden historian kurssilla spoilaamaan Rautatietä niin houkuttavasti, että pienoisromaani alkoi välittömästi kiinnostaa.

Pettymykseni oli kuitenkin miltei ylitsepääsemätön, kun huomasin, ettei Rautatie vastannutkaan kuvitelmiani. Luulin, että teos keskittyisi kuvailemaan modernistisin ripauksin erään ukon ja akan matkaa pelottavassa junavaunussa, mutta itse asiassa suurin osa teoksesta kertookin ihmettelystä ja loputtomasta jahkailusta, ikuisesta vatvomisesta ennen toimeen ryhtymistä. Tuumimisen puuduttavuus korostuu vielä kolmoispisteiden toistuvina riveinä, jotka alkoivat ärsyttää ihan suunnattomasti. Missä viipyi se kauhea junamatka, josta luennoitsijakin silloin kurssilla niin innostuneesti kohkasi?

No tulihan se matka sieltä sitten lopulta. Ärsyyntymiseni ja odotukseni purkautui pikaisena antikliimaksina, ja ukon ja akan seikkailu tuntui loppuneen ennen kuin todella alkoikaan. Hämmentyneenä totesin menneeni samaan lankaan kuin kirjan päähenkilötkin: odotin jotain suurta jälkkäriherkkua, mutta sain kylmää ja lättänää pannukakkua.

Jälkeenpäin ajateltuna Rautatie on kai ihan nerokas kirja. Teos luo komiikkaa arjen ilmiöistä ja kehityksen uhkasta, mutta toisaalta asetta myös vastakkain mutkattoman maalaiselämän ja eteenpäin päättömästi höyryävän teollistumisen. Vaikka eriarvoisuutta pohditaankin lähinnä huumorin kautta, vastakkainasettelu ei ole pelkästään yksioikoista. Ajankuvana Rautatie on terävä ja osuva, tutustumisen arvoinen.

En tiedä, olisiko lukukokemukseni ollut erilainen ilman valheellisia ennakko-odotuksia. Mutta toisaalta olen alkanut miettiä, että ehkä Rautatiessä hienointa onkin juuri pettymys, taidokas jännitteen lässäyttäminen.

Siis: lukekaa ja pettykää.

---
Rautatie (1884).
1963, WSOY.
126 sivua.
---

PS. Blogini päivittyy hetken hieman harvempaan tahtiin, olen ollut hieman huonovointinen enkä tiedä, milloin oloni kohenee taas. Lisäksi edessä olisi vielä yksi tentti ja vaikka mitä puuhaa ennen kouluun palaamista, joten postaaminen ei ole listani kärkisijoilla. Blogini ei ole kuitenkaan häviämässä mihinkään, vaikka saattaa hetkeksi uinahtaakin. :)

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas



Mietin pitkään, haluanko edes blogata tästä kirjasta. Tartuin Seamus Heaneyn runokokoelmaan Ojanpiennarten kuningas kuitenkin luottavaisin mielin kesken lukumaratoniani - olihan lukioaikainen äidinkielen opettajani minulle teosta suositellut. Odotukseni olivat korkealla, mutta tällä kertaa jouduin pettymään. Sanat jäivät minulle tyhjiksi, merkitykset roikkumaan jonnekin tajunnan tuolle puolen. Sivut kääntyivät, mutta minun pääni hakkasi tyhjää.

Aluksi mietin, oliko vika ajankohdassa. Ehkä Heaneyn hidastempoinen, kuvia hyödyntävä runous ei ollut sopiva valinta lukumaratonille? Ehkä olin lähtenyt maratonille suorittamaan suuria sivumääriä ja unohtanut viipyilevän ja maistelevan runotyttöminäni jonnekin lomalaitumille?

Yritin ryhdistäytyä: nyt keskityn, nyt luen ajatuksen kanssa. Mutta jostain syystä en löytänyt sitä ajatusta mistään - sivut kääntyivät edelleen jälkiä jättämättä, kuin varkain. Oli suota ja laidunta ja maata, muuta en sitten muistakaan. Runotyttöminäni oli aivan yhtä hukassa kuin puuskuttava sisäinen maratonistinikin. Viimeisellä sivulla myönsin tappioni ja siirryin hölmistyneenä lukemaan kirjan esipuhetta. Ehkä se kertoisi minulle, missä kohtaa kujanjuoksuani olin eksynyt.

Lukiessani kokoelman suomentaneen Jyrki Vainosen laatimaa perehdytystä Heaneyn runoihin ymmärsin puutteeni. Kyse ei ollut kiireestä tai väärästä asenteesta. Kyse oli väärästä ajankohdasta ja kompetenssin puutteesta. Tuskaisesti olin sivuuttanut kirjan kaikki intertekstuaaliset viittaukset, autuaasti olin ohittanut Heaneyn kumarrukset irlantilaisen runouden konventioihin. Jos olisin halunnut nauttia Heaneystä, olisin tarvinnut avukseni sanakirjan ja irkkurunouden lyhyen (tai pitemmän) oppimäärän. Nyt Ojanpiennarten kuningas jäi minulle etäiseksi ja yhdentekeväksi, sulkeutuneeksi.

Haluaisin hehkuttaa vielä joskus palaavani Heaneyn runoihin, valaistuneena ja oppineena. Mutta minusta tuntuu, että Ojanpiennarten kuningas ei ole sellaista runoutta, josta voisin koskaan kunnolla nauttia. Se on vähän kuin täyttäisi ristisanatehtävää - viittauksia on kiva bongata, mutta ruksimisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miksi oikeasti luen runoja.

Kun luen runoja, haluan, että kuvat vyöryvät ylitseni. Nautin myös taidokkaasti luoduista puhujista, jotka lumoavat ja askarruttavat. Haluan hautautua mystisen kielen alle, jäädä haukkomaan henkeäni. Haluan, että runo koskettaa jotakin minussa, mutta toisaalta jää aina lopulta vieraaksi. Vähän niin kuin istuisi kahvilassa, näkisi kauniin ihmisen, vaihtaisi katseita mutta ei sanoja.

En väitä, etteikö Heaneyn runoudesta voisi löytää näitä kaikkia mainitsemiani asioita. Kieli on taloudellista ja kuulasta, maaseudun kuvat viimeisteltyjä ja puhujatkin askarruttavia. Mutta sitä sanatonta kohtaamista minun on vaikea löytää tästä kokoelmasta.

Joskus on toki hyvä lukea jotakin sellaista, mikä ei oikein kolahda. Ojanpiennarten kuningas muistutti minua siitä pitkästä matkasta, joka minulla vielä on edessä kirjallisuuden ihmemaassa, mutta toisaalta kokoelma sai minut myös kaipaamaan niitä runoja, jotka koskettavat.

---
Ojanpiennarten kuningas,
valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen.
1995, WSOY-NVL.
Graafinen suunnittelu M-L Muukka.
128 sivua.

perjantai 2. elokuuta 2013

Marie Darrieussecq: Sikatotta


Marrie Darrieussecqin Sikatotta tarttui mukaani Metson poistomyynnistä. Olin aiemmin lukenut kirjailijalta toisen pienoisromaanin Kummitusjuttu, joka vakuutti minut outoudellaan ja hienolla tyylillään. Sikatottakaan ei pettänyt, vaan osoittautui viime lukumaratonini parhaimmaksi kirjaksi. Pidin tästä ehkä jopa enemmän kuin Kummitusjutusta.

Kirjan kertoja on nuori nainen, jonka keholle alkaa tapahtua outoja asioita. Metamorfoosista paljastuva keho muistuttaa oudosti sian ruumista. Nainen on töissä asiakaspalvelutehtävissä, mutta kertomuksen edetessä myös työtehtävät muuttuvat omituisemmiksi - nainen joutuu alistumaan miesasiakkaiden kähmintään ja seksiin heidän kanssaan. Aluksi nainen on varovaisen innostunut omista mahdollisuuksistaan, mutta myöhemmin hän alkaa pelätä kehoaan ja yhä väkivaltaisemmaksi käyviä miehiä.

Sikatotta on siitä mielenkiintoinen kirja, että siinä muodonmuutosta käsitellään sekä metaforisella että konkreettisella tasolla. Naisen kehon voi teoksessa nähdä rinnastuvan miesten seksualisoimaksi käyttötavaraksi, äärimmäisen lihalliseksi eläimen ruumiiksi, joka jää asuttajalleen vieraaksi, toiseksi. Lihallisuuden teemaa korostaa teoksessa myös abortin kuvaus: abortti kietoutuu yhteen teurastuksen, väkivallan ja myyttien kanssa. Toisaalta naisen läpikäymä ruumiillinen muutos on hyvinkin todellinen, maagisen realistinen. Mikäli muodonmuutosta haluaa tulkita yksistään konkreettisena eikä metaforisena, romaani kaikuu kauhuelementtejä ja rikkoo ajattelukyvyn rajoja.

Lisää mielenkiintoa Darrieussecqin teokseen tuo miljöö, joka jää lukijalla käsittämättömäksi ja pakostikin oudoksi. Koska kertoja kirjoittaa tarinaansa kohdeyleisölle, jonka hän olettaa olevan tietoinen muuttuneen ja kaaokseen liusuneen yhteiskunnan oloista ja laiesta, hän ei näe tarpeelliseksi selittää turhia. Moni seikka jää avoimeksi ja siksi kovin vieraaksi. Viidakon lakeja noudattava yhteiskunta kammottaa ja hirvittää. Toiseuden ja vierauden tunne korostuu.

Pidin Sikatotta-romaanista niin paljon, että haluan jatkossa lukea kaiken, mitä Darrieussecq on uransa aikana kirjoittanut. Valitettavasti haluni törmäävät tässä kohtaa seinään, sillä lukemani kahden romaanin lisäksi Darrieussecqilta ei ole vielä suomennettu mitään muuta.

Mikä vääryys.

---
Ranskankielinen alkuteos Truismes (1996).
Suomentanut Annikki Suni.
1997, WSOY.
117 sivua.