Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 16. heinäkuuta 2013

NW



Jostain syystä minun oli vaikea päästä Zadie Smithin uusimpaan romaaniin NW sisälle. Olin lukenut kirjaa jo yli sata sivua ja mietin keskeyttämistä. Ihmettelin mielenkiintoni puutetta, sillä olin pitänyt kovasti Smithin On Beautystä, joka oli minulle vuoden 2010 yksi parhaimpia lukeamiani kirjoja. NW on selvästikin hyvin erilainen kuin Smithin edellinen ylistetty tuotos. En kuitenkaan saanut teoksessa oikein kiinni, sivut lipuivat ohitseni toisensa jälkeen. Kunnes sitten jotakin tapahtui, ja nenäni miltei liimautui NWn lumoihin.

NW punoo yhteen neljä eri ihmiskohtaloa Lontoossa. Leah on muukalainen itselleen, irallinen ajalehtija, joka tuntuu seuraavan omaa elämäänsä etäisyyden päästä. Felix taas pyrkii sitkeästi jotakin kohti, mutta lukijalle jää epäselväksi, tietääkö Felix todella mitä haluaa, vai kuvitteleeko hän vain haluavansa. Natalie taas puskee elämänsä läpi menestyksestä toiseen - onnen sijaan hänelle jää käteen kuitenkin omituinen tyhjyys ja kadonneen ajan tuntu. Jokin sisäinen huuto jää vaille vastausta. Nathan taas on menettänyt kaiken, hänellä ei ole käsissään kuin tyhjyyttä. Silti hän tuntuu olevan kertomuksen ainoa hahmo, joka todella on elossa.

Smith kuvaa ihmissuhteita terävästi, samoin kuten nykypäivän melankoliaa, tyhjyyttä. Kun elämä asettaa tuhansia vaatimuksia ja valmiita reittejä, teoksen henkilöt vieraantuvat toisistaan, itsestään ja omista haluistaan. Sen sijaan, että he eläisivät omaa elämäänsä, he astuvatkin puolikuolleina valmiiksi tallattuja polkuja. Paha olo kiertyy tuhoavaksi tyhjyydeksi, joka liikkuu kuolettavan lumipallon lailla.

Mutta ei NW ole pelkästään masentavaa luettavaa. Se antaa lukijalle säälimisen lisäksi myös mahdollisuuden nauraa henkilöiden pikkumaisuudelle ja arvostella heidän valintojaan. Smith tavoittaa sisäistä tyhjyyttä usein mustan huumorin ja sopimattoman tilannekomiikan keinoin. Myrkyllinen nauru terävöittää henkilöhahmoista esiin särmiä ja säröjä ja riisuu heidät alastomiksi. Ironia muistuttaa minua On Beautystä, mutta NWssä ei ole samaa runsautta ja hersyvyyttä.

Kokeellisuutta sen sijaan löytyy senkin edestä ja liiaksi asti. Välillä dialogi huipentuu pelkäksi puheen puroksi, jossa puhujat, tauot ja välimerkit hämärtyvät. Aina en nähnyt kielellisen kokeellisuuden tarkoitusta tai ymmärtänyt sen kytköstä teemaan. Voi tietenkin olla, että kielen avautuminen vaatisi tarkempaa lähilukua. Nyt kikkailu lähinnä ärsytti ja tuntui liian ilmeiseltä.

Vaikka en siis NWstä pitänytkään (ainakaan varauksetta) yhtä paljon kuin On Beautystä, voin suositella kirjaa. Kannattaa muuten kiinnittää lukiessa huomiota kirjan fyysisiin ja vaihtuviin miljöihin, sillä ne käyvät monesti yksiin teemojen kanssa ja ennakoivat tulevaa. Teos ilmestyy syksyllä WSOYn kustantamana suomeksi nimellä Risteymiä, joka on mielestäni loistava nimi NWlle. Henkilöt ovat monessa suhteessa nimittäin risteymissä: fyysinen Lontoo on polkujen limittämä, ja lisäksi teoksessa elämä esittäytyy koko ajan muutoksen kynnyksellä. Muutoksen, joka on ihan nurkan takana. Muutoksen, joka yllättää tai lipuu ohitse ennen kuin huomaakaan.

---
NW (2012).
Penguin Books, 2013.
339 sivua.
Cover design: gray318.
Kustantajan sivut.

4 kommenttia:

  1. Olipa osuvasti sanottu. Omalla kohdalla lukukokemus oli nimittäin hyvin samanlainen. Hyvä kuulla, että jollain muullakin on ollut hiukan hankaluuksia alun kanssa.

    Olen lukenut kaikki Smithin kirjat ja rakastunut jokaiseen. NW:n kohdalla se otti aikansa. Oli pakko lukea kirja heti toistamiseen (tai no, selailla ja palata tiettyihin kohtiin), että todella tajusin mitä oli tapahtunut. Hankalan alun jälkeen koin ehkä pienimuotoisen valaistumisen ja whoaaaa, kyllä. Pidin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, alku oli jotenkin tahmea. Ehkä odotin jotenkin erilaista kirjaa.

      Minulta on lukematta vielä Smithin Valkoiset hampaat ja esikoinen. Suunnitelmissa on kyllä, sillä On Beauty ja NW olivat kummatkin hienoja lukukokemuksia.

      Poista
  2. Oh, Smithiltä on tullut uusi kirja! Mennyt ihan ohi, mutta pitää lukea jossain välissä. Valkoiset hampaat on minultakin lukematta, mutta Kauneudesta oli aikanaan minullekin iso elämys. Nimikirjoitusmiehelle en sen sijaan hirveästi lämmennyt, mutta Kauneudesta oli kuitenkin niin iso juttu, että haluaisin lukea muutkin. (Jos en muuten ole ihan väärässä, niin Valkoiset hampaat on esikoinen ja Nimikirjoitusmies toinen teos...)

    VastaaPoista
  3. (Upsy, hyvä että korjasit, muistin ihan väärin!)

    Suosittelen tarttumaan tähän, vaikka On Beauty olikin minusta parempi.

    VastaaPoista