Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki


En voi sanoa pitäväni niin sanotuista maalaiskuvauksista. Rempseä huumori ja pikkukylän ahtaat meiningit eivät usein jaksa kiinnostaa, suuhun tulee jo valmiiksi hapan maku. Maalaiselämää kuvaavat kirjat eivät vain ole minun juttuni. Siksi yllätyinkin positiivisesti, kun huomasin pitäväni Matti Pulkkisen esikoisromaanista Ja pesäpuu itki odotettua enemmän.

Ja pesäpuu itki kertoo pienen kylän, Koppelon, asukkaiden tarinat. Pääosassa on Paavo ja hänen äitinsä Katri, perheen isä (joka on ironisesti nimetty Toivoksi) menehtyy sodassa saamiinsa vammoihin. Romaanin edestessä kertomus laajenee käsittämään myös muita ihmiskohtaloa, elämän ja ajan menoa, huonoja valintoja ja selviytymistä surusta. Menetyksen sirpaleita kannetaan pysyvästi mukana, vaikka kaupunki ja ihmiset ympärillä vaihtuisivatkin. Nykyaika ja menneisyys limittyvät, syyt ja seuraukset kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Kyllä Pulkkisen teoksessakin on sitä rempseää huumoria, jota normaalisti inhoan. Pääpaino on kuitenkin jossain muussa kuin hassuttelussa. Pulkkinen kuvaa maalaiselämää päättyvänä ajanjaksona - tarinan edetessä metsät hakataan ja pieni Paavo aikuistuu, muuttaa kaupunkiin. Pikkukylän ahtaus aiheuttaa myös ihmisen sisään nimeämättömän kaipauksen jonnekin, tai johonkin. Teoksessa toiset hakevat lohtua toisista ihmisistä, toiset maisemanvaihdosta. Mutta herkeämätön ääni sisällä ei suostu vaikenemaan, ja lopputuloksena on vain lisää ahdistusta.

Ainoastaan välillä tuntui siltä, että tarina karkaa jonnekin etäälle. Silloin oli vaikea saada otetta oikein mistään ja täytyi vain hyväksyä tyhjinä kääntyvät sivut, kunnes tarkennus taas palasi. Muistankin kirjasta lähinnä tunnelmia ja henkilöhahmoja, en niinkään juonta.

Murteista ja siten pakostikin koomista ja maanläheistä dialogia tasoittaa Pulkkisen huikea ja omaperäinen kuvakieli. Hevosen veteässä rekeä talvisessa hangessa minun oli pakko haukkoa henkeäni - kuvat olivat niin kauniita ja yllätyksellisiä. Ja pesäpuu itki ei tarjoile kuollutta ja kliseistä luontoa, vaan elävää ja hengittävää. Uusin silmin nähtyä ja tavoitettua.

En odottanut Pulkkisen teokselta juuri mitään ja silti ihastuin. Kirjan kannessa komeilee mahtipontinen mainosteksti, "70-luvun merkittävin esikoisteos". Sitä kirja saattaa hyvin ollakin. Hyllyssä polttelee vielä Romaanihenkilön kuolema, ehkä se saa yllättää minut talvella.

---
Ja pesäpuu itki (1977).
1986, Gummerus.
326 sivua.

2 kommenttia:

  1. Luin Romaanihenkilön kuoleman aika pian ilmestymisen jälkeen, eli varmaan reippaasti yli 20 vuotta sitten. Syytä en enää tarkkaan muista, mutta muistan olleeni syvästi vaikuttunut. Oli todennäköisesti aika erityyppinen kirja mitä silloin yleensä luin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, tässähän tulee ihan pulkkiskuume. :)

      Minusta Romaanihenkilön kuolema ainakin kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, mukava kuulla, että kirja on tehnyt vaikutuksen.

      Poista