Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Joyce Carol Oates: Blondi



Joyce Carol Oatesin teoksen voisi tiivistää yhteen sanaan: hämmästyttävä. Hämmästyttävän voisin lyhkäisyydessään selittää hengästyttäväksi, koukuttavaksi, ristiriitaiseksi, kuvottavaksi ja kipeäksi. Marilynin fiktioksi taipunut elämä koskettaa ja repii syvältä. Oatesin Blondi on kipeiden tunteiden ja epätoivon runsaudensarvi, joka ei päästä lukijaansa helpolla.

Eniten ilahduin teoksessa käytetyistä monipuolisista kerrontaäänistä. Ulkopuolisen kertojan kuvailu liudentuu hetkessä osaksi Marilynin tai jonkun muun hahmon tajuntaa. Mukana on myös kollektiivista kerrontaa, jossa epämääräinen "me" katsoo Marilynia etäältä, vuoroin ihaillen tai ivaillen. Kokonaiskuva särkyy useaan otteeseen, eikä Oates tarjoakaan ainoastaan yhtä totuutta seksisymbolin elämästä. Teos rakentaa jatkuvasti analogiaa kameran linssin ja kerronnan välille - toisinaan kamera pääsee aivan iholle, tavoittaa jotakin selittämätöntä ja syvää, toisinaan taas objektiiville tallentuu jotakin pintapuolista, hirvittävää ja liioiteltua performanssia, jota sävyttää kuoleman nauru.

Ennen kaikkea Blondi on kirja yksinäisyydestä ja sopeutumattomuudesta. Kirjan Norma Jeane janoaa rakkautta ja ihailevia katseita - elämä ilman vanhempien rakkautta ajaa hänet tavoittelemaan menetettyä hellyyttä kaikessa, mitä hän tekee. Jokainen mies on hänelle "Isukki". Mutta kun todellinen rakkaus löytyy, se käy Norma Jeanelle selittämättömäksi ja ahdistavaksi. Myös rooli Marilyninä ahdistaa ja inhottaa Norma Jeanea, sillä hän ei voi ymmärtää, miksi ihmiset rakastaisivat mieluummin Marilyniä kuin häntä itseään.

Parhaimmillaan Blondi on verta hyytävää ja sydäntä särkevää luettavaa. Silloin sivut kääntyvä kuin huomaamatta ja ahdistus sävyttää maanista lukemista. Halusin tarrautua Norma Jeanen elämän jokaiseen pieneen onnenhippuseen hukkuvan epätoivolla, koska lukiessaan tietää, ettei onnellista loppua voi odottaa. Mutta välillä jokin kirjassa puhkaisi tämän hypnoottisen otteen, ja toisinaan Blondi jäi hetkeksi lepäilemään yöpöydälle. Ehkä syynä oli juuri tarinan ahdistavuus.

Tai sitten kyse oli ironian ylijäämästä ja liiasta selostamisesta. Blondissa nimittäin ironisoidaan aivan kaikkea: naiseutta, avioliittoa, elokuvateollisuutta, rakkautta, vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Ilkeä nauru sopii kyllä teokseen, mutta välillä se tuntuu liian hyökkäävältä ja ärsyttää. Samoin Blondissa ärsyttää myös kerronnan ajoittainen valuminen elämäkertamaiseen selostukseen, joka tarkoittaa liikaa toistoa ja yliselitystä.

Ihan napakymppi tämä ei siis minulle ollut, mutta huikaiseva kirja kuitenkin. Tätä teosta ei unohda hetkeen.

---
Englanninkielinen alkuteos Blonde (2000),
suomentanut Kristiina Drews.
2012, Otava.
943 sivua.
Etukansi: Milton H. Greene Archives, Inc.

16 kommenttia:

  1. Minulla on tämän lukeminen juuri kesken, olen lukenut noin kolmasosan, enkä ihan uskalla lukea tekstiäsi vielä kokonaan. Blondi on kyllä uskomattoman koukuttava, en malttaisi tehdä mitään muuta kuin ahmia sitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palaa takaisin ahminnan päätyttyä! :)

      Poista
  2. Tämä odottaa hyllyssäni. Pidin Oatesin Haudankaivajan tyttärestä ja aion ehdottomasti lukea Blondin, mutta omistamassani pokkaripainoksessa printti on tosi pientä. Pitää varmaan varata kovakantinen kirjastosta "sitten joskus". :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pokkaripainoksen printtiä valitteli äitinikin, jolle annoin ensin kirjan luettavaksi. Hän ei kirjaa pystynyt lukemaan ollenkaan.

      Jään odottamaan arviotasi. :)

      Poista
  3. Ihan samaa mieltä - hurja kirja! Osittain ehkä Marilynin tarinan tunteminen lisäsi minun lukukokemuksessani sitä ahdistusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tiesin jo ennestään jotakin Marilynin elämänvaiheista (Spoton elämäkerta), mutta en ole mikään fani kuitenkaan. Ja voi tosiaan olla, että lukemisessa epätoivo vielä korostuu erityisesti, jos tietää Marilynin elämän pääpiirteet. Silloin tietää, että mitään prinsessasatua on turha odottaa.

      Poista
  4. Hieno arvio Noora, puit sanoiksi niitä samoja tuntoja joita itsekin koin. Mikään helppo luettava tämä ei ollut, kirjan sisältö ahdisti ajoittain ja oli pidettävä taukoja lukemisessa, myös kirjan massiivinen pituus toi ajoittain epötoivon hetkiä, että eikö tämä koskaan lopu. Kun oli päässyt kirjan loppuun, ei voinut kuin ihailla Oatesin kykyä kirjoittaa niin, että sen tuntee jopa fyysisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jaana. Oatesin Kirjoituksen tuntee todella iholla, kuvotuksen, kylmät väräät, inhon, pelon... kaikki. Ja todellakaan kyseessä ei ole mikään helppo teos - aikaakin kannatti varata ihan reilusti, juuri tuon ahdistuksen takia.

      Poista
  5. Oi, Oatesista on tullut yksi suosikkikirjailijoistani vain hänen kahden kirjansa (Kosto: rakkaustarina ja Haudankaivajan tytär) myötä, joten Blondikin luonnollisesti kiinnostaa, vaikka minäkään en mikään Marilyn Monroen fani ole koskaan ollut. Mutta Oates vain kirjoittaa niin pirun hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kosto ei ollut suosikkini, mutta Blondin jälkeen aion kyllä rohkeasti lukea lisää Oatesia. Ja tätä suosittelen kaikille! :)

      Poista
  6. Niin lukulistalla! =D Haudankaivajan tyttärestä pidin paljon, ja olenkin etsiskellyt tilaisuutta lukea lisää Oatesia, mutta vielä on jäänyt suunnittelun asteelle. Arviosi sykäytti jälleen Oatesia lähemmäksi lukulistan kärkeä. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee! Jään odottamaan arviotasi, Blondiin kannattaa oikeasti tarttua. :)

      Poista
  7. Ai tämä on näin massiivinen lähes tuhannella sivullaan. Siinäpä haastetta, vaikka noin yleisesti ottaen diggailen tiiliskiviä. Minäkin olen ihastunut Oatesiin kahden lukemani kirjan perusteella. Täältä löytyykin Oatesia hyvin kirjastosta, joten voisi ensi kerralla nappasta sen Haudankaivajan tyttären, joka kiinnostaa kovasti. Luulen, että säästelen tätä blondia myöhemmäksi, ehkä talviseksi tiiliskiveksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ja pokkari oli vielä painettu ihan tuhottoman pienellä printillä! :(

      Haudankaivajan tytär polttelee minulla hyllyssä, luulen, että se olisi taas minulle täydellinen talvinen tiiliskivi. :)

      Poista
  8. Minulle kävi samoin, kirja lepäili pöydällä useaan otteeseen. Ei ollut yhtä järisyttävä lukukokemus kuin Oatesin muut. Olin juuri lukenut tätä ennen "We were the Mulvaneys" (en tiedä onko suomennettu). Se on ehkä Oatesin tuotannon täräyttävin kokemus toistaiseksi. Suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oates itse on sanonut, että joko We were the Mulvaneys tai Blondi on hänen paras kirjansa. Oates myös epäili, ettei koskaan enää tule kirjoittamaan näiden kahden teoksen veroista tekstiä.

      Mulvaneys on ehdottomasti lukulistalla.

      Poista