Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Emmanuelle Arsan: Emmanuelle



Emmanuelle on juuri avioitunut - mutta toisin kuin voisi olettaa, nuoren neitosen eroottiset seikkailut vaihtelevien partnereiden kanssa eivät ole ohi. Jo lennolla aviomiehensä luo Bangkokiin Emmanuelle eksyy mielenkiintoisiin kohtauksiin...

Vaikka Emmanuelle Arsanin eroottinen klassikko Emmanuelle sijoittuukin Bangkokiin, teos itsessään on hyvin uskollinen ranskalaisen pornokirjallisuuden konventioille. Emmanuellessakin syöminen ja syötäväksi tarkoitetut asiat luovat ison osan käytetystä kuvastosta, suut ovat mansikkaisia ja puissa kasvaa peniksen muotoisia hedelmiä. Myös miljöötä käytetään lukijan tuntosarvien herättelyyn: kuuma ja viileä vuorottelevat yhdessä hämärän ja polttavan hellepäivän kanssa, julkiset paikat vaihtuvat yksityisiin kohtauksiin tai toisin päin.

Seksikuvauksia voin kehua onnistuneiksi. Emmanuelle on alati utelias ja heittäytyy eroottiselle löytöretkelleen vailla ennakkoluuloja tai estoja, eikä kohtauksia ole kiedottu turhan metaforisuuden hämypukuun. Toimintaa kuvataan suoraan ja ryhdikkäästi, muttei silti rivosti. Ja seksikohtausten osuus koko kirjan sivumäärästä on loppujen lopuksi kovin pieni, enemmänkin Emmanuellessa kutkuttaa eroottinen lataus tai jännite, kun lukija ei voi koskaan tietää, millaiseen kokeiluun Emmanuelle seuraavaksi joutuu.

Hahmona Emmanuelle on mielenkiintoinen. Emmanuellen sinisilmäisyys yhdistyy nuoren naisen älykkyyteen, mutta päällimmäiseksi jää mielikuva miehen haavetytöstä. Emmanuellen rooli teoksessa rajoittuu nauttimiseen - hän ikään kuin ajautuu tilanteisiin, ei hae tai järjestä niitä itse. Kun Emmanuelle tapaa Marion, biseksuaalin italialaisen, hän kuuntelee hämmästyneenä Marion teoretisointia rakastelun saloista (ja kaikesta muustakin). Emmanuelle ei siis johdattele, vaan häntä johdatellaan.

Kuumottavista kohtauksista huolimatta en ole varma, pidinkö vai ärsyynnyinkö Emmanuellesta. Voin myöntää olevani kyllästynyt filosofoinnin ja erotiikan kömpelöön yhdistelmään, jossa lukijaa ja samalla teoksen avutonta neitoa valistaa joku miehinen ääni (sadeilut erikseen). Sama ääni nousi raivostuttamaan minua Emmanuellessa - teos olisi ollut hyvä ilman Marion monologejakin. Nyt kaikki turha märehtiminen jätti lähinnä teennäisen ja tympeän jälkiamaun. Enemmän toimintaa, vähemmän puhetta, kiitos.

Suosittelen tutustumaan Emmanuelleen kesken kesäisten öitten tuskaisia helleaaltoja, pieninä annoksina. Ja skippaamaan sen toisiksi viimeisen luvun, jos siltä tuntuu.

---
Ranskankielinen alkuteos Emmanuelle (1975),
Suomentanut K. Laaksonen.
1977, Otava
236 sivua.
Päällys: Marjatta Söderström.
Kustantajan sivut.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita


Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita kertoo erään 1700-luvun ranskalaisen seurapiirin kirjejuonitteluista. Tarinaan sisältyy viettelemistä, petosta ja tietenkin rakkautta. Kirje on teoksessa väline, jonka avulla voi joko avata avata sydämensä saalistajalle, tai sitten manipuloida onnistuneesti huolella valittua uhria.

Henkilöhahmot jakaantuvat aika selkeästi kahteen eri leiriin: pahiksiin ja hyviksiin. Mutta huomasin, että pidin tässä kirjassa juuri niitä pahiksia kaikista mielenkiintoisimpina tai monipuolisimpina hahmoina, hyvikset saivat minut haukottelemaan. Hyvyys ja luottamus leimataankin mielestäni Laclos'n teoksessa hölmöydeksi: viattomat rakastavaiset, ritari Danceny ja Cécile Volanges, jopa ällöttävät lukijaa hyväuskoisuudellaan. Sen sijaan arkkiviholliset / rakastavaiset pahikset markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont erottuvat edukseen - ilkeily ja kieroutunut flirttailu vaatii älyä ja hienovaraista suunnittelua. Minun vaakani kallistui ehdottomasti tämän perverssin ilkeilyn kannalle.

Rakkaudesta saa Vaarallisten suhteiden perusteella varsin tylyn kuvan. Rakkaus on teoksen maailmassa enimmäkseen tyhjiä sanoja, Valmont jopa käyttää ilmaisua "rakkaus-sana". Suurempia intohimoja nostattaa ajatus toisten elämän täydellisestä tuhoamisesta, fyysisten nautintojen häpeämätön tavoittelu toisten onnen kustannuksella. Itsensä sijasta henkilöt myös lupaavat toiselle "sydämensä". Näin ei joudu miettimään, mitä todella tarjoaa toiselle, vaan heittää tälle kimpun valmiita, umpinaisia ja homehtuneita merkityksiä.

Vaarallisia suhteita jaksoi pitää otteessaan loppuun asti. Seurasin juonittelujen etenemistä innostuneena tirkistellen, enkä tylsistynyt oikeastaan missään vaiheessa. Myös rakkauden teemaa pohditaan vielä nykyaikalaisenkin näkökulmasta mielenkiintoisin ottein. Harmi vain, että teoksen loppu on todellinen antikliimaksi, mutta kirjoitusajankohtaan nähden ihan ymmärrettävä. Silti olisin halunnut nähdä pahisten voittavan tämän pelin.

---
Ranskankielinen alkuteos Les liaisons dangereuses (1782)
1989, Otava.
408 sivua.
Päällys: Kauko Allén.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä



Rakkaus on kuolemanvakavaa - rakastuneelle. Rakastuneen kieli on toisaalta muille täysin käsittämätöntä, hullua. Rakkaus saa ihmisen palvomaan epäjumalankuvaa, roikkumaan tunteja puhelimessa ja käyttäytymään kuin hirviö. Näin ainakin, jos Roland Barthesia on uskominen.

Rakastuneen kielellä sisältää fragmentteja rakastamisen ja rakastumisen filosofiasta. Barthes käy kaikki rakkauden alueet läpi terävästi ja tarkkanäköisesti, avaa rakastuneen diskurssia hölmistyneelle sivustakatsojalle. Fragementtejen puhuja ottaa toisinaan itse rakastuneen ja hullaantunen subjektin roolin, toisinaan taas nauraa rakastamisen hulluudelle. Ironia ja etäisyys puhuttuun luo tekstiin miellyttävää jännitettä ja huumoria, joka saa sivut kääntymään kuin huomaamatta. Rakastuneen kiellellä on niitä kirjoja, joita lukee ilokseen.

Puhuja palaa usein rakkauden merkkiteokseen, Nuoren Wertherin kärsimyksiin. Suosittelenkin, että mikäli Rakastuneen kiellellä kummittelee jossakin lukulistallasi, niin kannattaa ensin tutustua Goethen klassikkoon. Näin Barthesin tekstiä on ehkä mielyttävämpi seurata, eikä historiallinen rakkaustarina spoilaudu turhaan.

Barthesin tekstissä rakkaus esiintyy pikemminkin sisäänpäinkääntyvänä, itsekkäänä ja tuhoavana luonnonvoimana kuin antavana ja ravitsevana välittämisenä. Oikeastaan teoksessa rakkaus puetaan myrskyksi vesilasissa. Uskon, että Barthesin kirjoituksista on helppo provosoitua, mutta suosittelen suihtautumaan niihin ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin. Toisinaan tunnistin kirjan sivuilta itseni. Muistan hyvin, kuinka minä, joka en koskaan ole pitänyt itseäni mustasukkaisena, muutuin varsinaiseksi hirviöttäreksi kun mieheni puhui jotakin exästään. Jälkeenpäin hävetti ja hirviti.

Rakastuneen kieli ei rajoitu vain rakkausromaanien diskurssiin - se on tauti, joka puree jossakin vaiheessa kaikkia ihmisiä.

---
Ranskankielinen alkuteos Fragments d'un discours amoreux (1977),
suomentanut Tarja Roinila.
2010, Nemo.
310 sivua.
Graafinen suunnittelu dog design,
kannen kuva Petri Salmela.
Kustantajan sivut.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki


En voi sanoa pitäväni niin sanotuista maalaiskuvauksista. Rempseä huumori ja pikkukylän ahtaat meiningit eivät usein jaksa kiinnostaa, suuhun tulee jo valmiiksi hapan maku. Maalaiselämää kuvaavat kirjat eivät vain ole minun juttuni. Siksi yllätyinkin positiivisesti, kun huomasin pitäväni Matti Pulkkisen esikoisromaanista Ja pesäpuu itki odotettua enemmän.

Ja pesäpuu itki kertoo pienen kylän, Koppelon, asukkaiden tarinat. Pääosassa on Paavo ja hänen äitinsä Katri, perheen isä (joka on ironisesti nimetty Toivoksi) menehtyy sodassa saamiinsa vammoihin. Romaanin edestessä kertomus laajenee käsittämään myös muita ihmiskohtaloa, elämän ja ajan menoa, huonoja valintoja ja selviytymistä surusta. Menetyksen sirpaleita kannetaan pysyvästi mukana, vaikka kaupunki ja ihmiset ympärillä vaihtuisivatkin. Nykyaika ja menneisyys limittyvät, syyt ja seuraukset kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Kyllä Pulkkisen teoksessakin on sitä rempseää huumoria, jota normaalisti inhoan. Pääpaino on kuitenkin jossain muussa kuin hassuttelussa. Pulkkinen kuvaa maalaiselämää päättyvänä ajanjaksona - tarinan edetessä metsät hakataan ja pieni Paavo aikuistuu, muuttaa kaupunkiin. Pikkukylän ahtaus aiheuttaa myös ihmisen sisään nimeämättömän kaipauksen jonnekin, tai johonkin. Teoksessa toiset hakevat lohtua toisista ihmisistä, toiset maisemanvaihdosta. Mutta herkeämätön ääni sisällä ei suostu vaikenemaan, ja lopputuloksena on vain lisää ahdistusta.

Ainoastaan välillä tuntui siltä, että tarina karkaa jonnekin etäälle. Silloin oli vaikea saada otetta oikein mistään ja täytyi vain hyväksyä tyhjinä kääntyvät sivut, kunnes tarkennus taas palasi. Muistankin kirjasta lähinnä tunnelmia ja henkilöhahmoja, en niinkään juonta.

Murteista ja siten pakostikin koomista ja maanläheistä dialogia tasoittaa Pulkkisen huikea ja omaperäinen kuvakieli. Hevosen veteässä rekeä talvisessa hangessa minun oli pakko haukkoa henkeäni - kuvat olivat niin kauniita ja yllätyksellisiä. Ja pesäpuu itki ei tarjoile kuollutta ja kliseistä luontoa, vaan elävää ja hengittävää. Uusin silmin nähtyä ja tavoitettua.

En odottanut Pulkkisen teokselta juuri mitään ja silti ihastuin. Kirjan kannessa komeilee mahtipontinen mainosteksti, "70-luvun merkittävin esikoisteos". Sitä kirja saattaa hyvin ollakin. Hyllyssä polttelee vielä Romaanihenkilön kuolema, ehkä se saa yllättää minut talvella.

---
Ja pesäpuu itki (1977).
1986, Gummerus.
326 sivua.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Elämäni toisen maratonin jälkeen

Kuten jo itsekin vähän arvelin, niin en eilen jaksanut lukea 24 tuntia. Lukuaikani jäi johonkin vajaaseen 17 tuntiin (kattoarvio), sen jälkeen silmäni luisuivat väkisin kiinni. Kömmin pehkuihin tämän päivän puolella, kello 2.00.

Ehdin lukemaan hurjasta pinostani vain seitsemän teosta:

Sikatotta
Ojanpiennarten kuningas
Rautatie
Playing in the Dark
Tuntematon mestariteos (osa luettu jo ennen maratonia)
Tuo tumma nainen
Sexing the Cherry

sekä vähän yli puolet Lolasta.

Sivumääräksi tuli yhteensä 934 sivua. Olen lukuun ihan tyytyväinen - en kokenut olevani mitenkään erityisessä iskussa. Viimeiset tunnit kärsin silmäkivuista ja kovasta väsymyksestä. Olen aina ollut huono valvomaan, eikä ilmeisesti hyväkään kirja ole minulle kunnon yöunia tärkeämpää.

Totesin myös, että edellisestä maratonistani oli turhan vähän aikaa. Nyt tunsin hyytyväni jo toisen kirjan kohdalla, uutuuden viehätys oli touhusta jo kadonnut. Lisäksi uskon, että kellotus sopii minulle paremmin kuin täyspitkä maraton yhteen henkäisyyn.

Ja se lukukrapula, josta valittelin viime maratonin yhteydessä, vaivaa taas. Tuntuu ihan juhannuksen jälkimainingeilta. Hyih.

Pyrin bloggaamaan kaikista maratonkirjoista, mutta yleisön pyynnöstä jonossa on ensimmäiseksi Sikatotta, Rautatie ja Playing in the Dark. Jos mielipiteeni jostain muusta tietystä lukemastani kirjasta kiinnostaa, niin arviota voi toivoa kommenteissa.

---

Mutta tuli maratonilla ainakin yksi etappi saavutettua: olen lukenut 100 kirjaa tänä vuonna. En muista, että olisin aikaisempina vuosina lukenut näin paljon kirjoja elokuuhun mennessä. Tavoitteenani on lukea uudenvuoden aattoon mennessä 180 kirjaa. Näyttää siltä, että tavoite saattaa jopa täyttyä.

Ennen maratonkirjoja bloggausjonossa on Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki, Roland Barthesin Rakastuneen kielellä ja Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita.

Lopuksi vielä

Onnittelut kaikille muille maratoonareille!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Varaslähtö maratonille!

Päätin tehdä pelimiehen liikkeen ja jätin aamuisen spinningin väliin. Laskeskelin, että pääsen sitten yön jälkeen aikaisemmin nukkumaan. Ja onhan maraton sen verran rankka koitos, että ei kannata rasittaa itseään liikaa.

Mutta mutinat pois! Aloitan siis maratonini etuajassa, 7.30, ja pyrin päivittelemään blogiin edistymistäni.

Pöytä on katettu!

(Sohvapöytä täynnä maratonkirjoja)

---

10.10
Olen lukenut Marie Darrieussecq'n romaanin Sikatotta ja Seamus Heaneyn runokokoelman Ojanpiennarten kuningas. Sikatotta oli hieno lukukokemus, mutta Heaney meni minulta ihan yli hilseen. Ei ollenkaan hyvä valinta maratonille. Seuraavaksi käyn Juhani Ahon Rautatien kimppuun.

12.49
Eteneminen on tökkinyt: kahvi sai aivoni käymään ylikierroksilla, ja piti talsia yliopistolle syömään. Ahon Rautatie kuitenkin luettu - ok, en kuitenkaan ihastunut. Seuraavaksi Toni Morrisonin Playing in the Dark.

17.39
Luettu on Morrisonin esseekokoelma (suosittelen, jos yhdysvaltalainen kirjallisuus kiinnostaa), josta pidin paljon, sekä Balzacin Tuntemattoman mestariteoksen jämät. Pieni printti pääsi yllättämään, mutta kaksi upeaa novellia (tai pienoisromaania, miten vain) palkitsivat rasittuneet näköhermoni. Nyt teetä ja pientä välipalaa - tankkaustauon jälkeen suunnistan kotimaisen kauhun pariin, eli Päivi Alasalmen Tuo tumma nainen odottelee vuoroaan.

20.20
Yli puolet maratonista takana, yay ja nay. Sain juuri viimeiset sivut luettua Alasalmen romaanista Tuo tumma nainen - hyytävää ja koukuttavaa menoa, sopivaa maratonille. Nyt taidan tarttua seuraavaksi Jeanette Wintersonin Sexing the Cherryyn. Saa nähdä, jaksanko maratonin loppuun asti, sillä jo nyt silmiä aristaa ja kirvelee. :(  Huomasin myös, että väsymyksen iskiessä sokerihumala on kofeiinihumalaa parempi vaihtoehto lukemiselle.

Ja kuinkas kävikään....
Maratonini tyssäsi kello 2.00, sivulla 112 Régine Deforgesin novellikokoelmaa. Pilkkiminen oli niin voimakasta, että otin jo lukiessani miniunet. Edes huuruiset seksikohtaukset eivät saaneet silmiäni pysymään enää auki - painuin siis pehkuihin.

Jännittävän sivumäärän paljastan tänään jossain vaiheessa blogissani. Tämä reissu oli huomattavasti laiskempi ja vaikeampi kuin edellinen maratonini. Eli turha odottaa kovin hääppöistä lukua.

Mutta tulipahan tehtyä!

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Julia Kristeva: Musta aurinko



Viimeinen bloggaukseni ennen toista maratoniani jäi harmittavasti viime tippaan, mutta blogataan nyt sitten kuitenkin. Julia Kristevan Musta aurinko oli sitä paitsi sellainen teos, joka häkellytti niin, etten oikein osaa sanoa siitä mitään.

Musta aurinko on kirja masennuksesta ja melankoliasta. Kristeva kirjoittaa subjekteista, jotka puhuvat kuolleella kielellä. Masentuneelle ihmiselle kielestä on tullut merkityksetöntä, irallista. Masentunut suree koko ajan eroa, jolle hänellä ei ole olemassa sanoja.

En halua keskittyä siihen, mistä Kristeva kirjoittaa, vaan siihen, miten hän sen kirjoittaa. Kristevan kieli on nimittäin upeaa. Ensin hämäryys häiritsi, ja minusta tuntui, etten oikein saanut otetta mistään. Ankkuroituminen oli mahdotonta - kuin olisin kiertänyt jatkuvaa kehää varsinaisen asian ympärillä tietämättä itse asiasta mitään. Lopulta jokin minussa ratkesi, ja heittäydyin kielen ja tekstin vietäväksi. Ja silloin jotain taianomaista tapahtui. Se oli tekstin hurmaa parhaimmillaan.

Eniten pidin teoksen viimeisestä osiosta, jossa Kristeva käsittelee masennusta ja melankoliaa Marguerite Durasin tuotannossa. Pohdinnoissaan Durasin teosten kuolleesta ja hämärtyneestä kielestä ja syntaksista Kristeva tavoittaa jotakin olennaista. Nyökyttelin päätäni ihastuneena. Olisin halunnut lukea kaikki Durasin kirjat siltä istumalta uudestaan, tällä kertaa Kristevan tarjoaman linssin läpi. Kenties vielä joskus teenkin niin.

Pahoittelen jo nyt postaustani, joka jää auttamatta tyngäksi. Mutta samalla toivon, että se herättää kiinnostusta vaikeana pidettyä kirjoittajaa kohtaan - tarttukaa ihmeessä Kristevaan. Voi olla, että lukukokemus on tuskaisa ja tahmea, mutta voihan olla, että tuossa kohtaamisessa käy juuri päinvastoin. Itse sain Mustasta auringosta lukemiseeni sellaista valoa, joka jaksaa kirkastaa asioita eri tavalla vielä pitkään.

Suurkiitokset myös hienosta suomennoksesta Mika Siimekselle. Kääntäjä on laatinut loppuun sanaston, "jotta lukijan olisi helpompi ymmärtää Kristevan ajattelua."

---
Ranskankielinen alkuteos Soleil noir, dépression et mélancolie.
Suomennos: Mika Siimes (Pia Sivenius luku 8).
1999, Nemo.
303 sivua.
Kustantajan sivut.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Ei soitellen sotaan, eli maratonsuunnitelmat



Vähältä piti, ettei maratonistani (24.7) tullut kurssikirjallisuuden sanelema. Edistyin kuitenkin niin hyvin klassikkoluvuissani, että totesin voivani sallia itselleni pienen hypyn syrjäraiteille. Tietenkään tämä hyppy ei voi olla täysin suunnittelematon, vaan sitä varten tuli huolellisesti valita säkillinen kirjoja. Mies kiroili, kun hän sai osakseen kantaa repun satamaan kuvausta varten.

Yritin keksiä lukemista erilaisten kategorioitten kautta, mutta toki jotkut teokset sujahtavat useampaankin kategoriaan. Jokaiseen kategoriaan valitsin kaksi teosta, joista sitten maratonin aikana valitsen itselleni sillä hetkellä mieluisamman. Valikoituneet kirjat ovat luonnollisesti taas kerran alle 200-sivuisia. Osaa olen myös ehtinyt ennen maratonia aloittaa, joten lopullisten sivumäärien kanssa täytyy olla tarkkana.

1. Käännettyä
Marie Darrieussecq: Sikatotta
J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto

2. Kotimaista
Fredrika Runeberg: Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä
Juhani Aho: Rautatie

3. Englanniksi
Jeanette Winterson: Sexing the Cherry
Thomas Pynchon: The Crying of Lot 44

4. Novelleja
Helmi Kekkonen: Kotiin
Honoré de Balzac: Tuntematon mestariteos (osa jo luettu)

5.Erotiikkaa
Régine Deforges: Lola
Apollinaire: Hirveä Hospodar

6. Lastenkirjallisuus
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (osa jo luettu)
Helli Kaikkonen: Leikkisiskot

7. Lyriikkaa
Seamus Heaney: Ojanpiennarten kuningas
Saila Susiluoto: Carmen

8. Draamaa
Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof
Rosa Liksom: Family affairs

9. Esseekirjallisuus
Toni Morrison: Playing in the Dark
Philippe Brenot: Masturboimisen ylistys (osa jo luettu)

10. Kauhu
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Henry James: Daisy Miller & The Turn of the Screw


Todennäköisesti päivittelen väliaikatietoja blogiin (suunnittelin, että kahden tunnin välein). En ole vielä varma, luenko välissä novelleja vai en. Fiiliksen mukaan mennään.

Tarkoituksena olisi, että jaksaisin lukea sen 24 tuntia ilman minkäänlaisia nokosia. Hygieniasta tai ruokailusta en aio kuitenkaan tinkiä ja kenties intoudun jaloittelemaankin. Haaveena olisi, jos vaikka lähtisin kirjastoon tai yliopistolle lukemaan. Saa nähdä. Ainakin alakerran kahvilassa lupaan käydä välipullalla ja sumpilla.

Ai niin, aloitan maratonini siis keskiviikkona 24.7. noin kello 10.00, tai heti, kun olen toipunut aamun spinningistä. Tervetuloa seuraamaan ja tsemppaamaan!

Löytyikö listastani kirjoja, jotka olet jo lukenut?
Vai onko omassa maraton-pinossasi odottamassa samoja teoksia?

Ja onnea taipaleelle kaikille, jotka aikovat osallistua kirjablogistien yhteiselle lukumaratonille 24.7!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Georgina Harding: Painter of Silence



Augustin ja Safta syntyvät samana vuonna. He varttuvat yhdessä pienessä kylässä Romanian maaseudulla, juuri toisen maailmansodan kynnyksellä. Ystävyydestä tekee ainutlaatuisen Augustinin erilaisuus, sillä hän jo syntyessään kuuromykkä. Kuitenkin Safta ja Augustin löytävät yhteyden ja oman yhteisen kielen, joka mahdollistaa kokemuksien ja ajatuksien jakamisen. Yhteinen kieli auttaa heitä kommunikoimaan jopa silloin, kun he tapaavat toisensa jälleen sodan jälkeen, vaikka kauheus tuntuu tuhonneen kaikki maailmassa olevat merkitykset.

Georgina Hardingin vuonna 2012 Orange Prize -ehdokkaana ollut romaani Painter of Silence ei ole rakkaustarina. Silti Painter of Silence onnistuu koskettamaan, kaivamaan ihmisyyden kipupisteet esiin. Harding kuvaa Augustinin erilaisuutta uskottavasti ja rehellisesti, samaan aikaan säälimättä mutta hellästi. Augustinin hiljainen maailma korostuu läpi romaanin - kaikki tunteet, kauhu, kateus ja välittäminen, ovat kuin hiljaista kapinaa, erilaisen ihmisen epätoivoa. Hahmona koin Augustinin paljon mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi kuin Saftan, joka tuntuu Augustiniin nähden monessa mielessä vielä sodan jälkeenkin keskenkasvuiselta ja eksyneeltä.

Hardingin kieli on upeaa. Maalailevaa ja kaunista, mutta ei suinkaan rönsyilevää ja koukeroista. Kipu ja toisaalta taas menneisyyden nostalgia ovat koko ajan vahvasti läsnä teoksen kielessä ja tunnelmassa. Toivoisinkin, että Painter of Silence jossain vaiheessa kääntyisi suomeksi hyvän kääntäjän käsissä - uskon, että näin kaunis ja hyvin kirjoitettu tarina antaa myös suomalaislukijalle paljon.

Kiellellinen taiturointi voi olla kuitenkin yhtälailla teoksen heikkous. Välillä Harding maalailee upeita tunnekuvauksia, mutta jostain syystä kirjailijalla on usein tarve vielä päälle kiteyttää kuvailevan kappaleen merkitys kuittaavaan (ja joskus jopa imelään) loppulauseeseen. Hienosti sanomisen pakko tuntuu syövän osan lukemisen nautinnosta ja mysteereistä. Mutta rohkenen silti väittää, että tällaisellekin tyylille löytyy omat faninsa.

Huomaan myös näin useampia viikkoja lukemisen jälkeen, että olen armollisesti unohtanut paljon lukemastani. Painter of Silence jätti kyllä jonkinlaisen jälkimaun, mutta haalistuneen sellaisen. Ikään kuin olisin kävellyt kesäyöllä kauniilla sumuisella niityllä, enkä herättyäni enää olisi ollenkaan varma, näinkö unta vai tapahtuiko öinen haahuiluni todella.

---
Painter of Silence.
2012, Bloomsbury.
312 sivua.
Cover Design: Greg Heinimann.
Kustantajan sivut.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Grace McCleen: The Land of Decoration



Tänä kesänä olen lukenut monia kirjoja, jotka ovat olleet upeita lukuelämyksiä. Kai minun pitäisi kiitellä hyvää tuuriani. Mutta samalla olen huomannut, että en ole lukenut ainoatakaan (kaunokirjallista) järisyttäjää. Sen sijaan olen saanut nauttia hienosti ja taidokkaasti kirjoitetuista teoksista, joista kuitenkin tuntuu puuttuvan jotakin, mikä tekisi lukukokemuksesta täydellisen. Grace McCleen The Land of Decoration kuuluu juuri näitten kirjojen ryhmään: aineksia on ja toteutuskin toimii, mutta jotakin jää silti uupumaan.

Heti alkuun täytyy sanoa, että kirjan aihe sai minut lukemaan romaania vastakarvaan. Kymmenvuotias tyttö, joka elää uskonnollisen isänsä ankaran mutta kylmän katseen alla, ei kertojana ihan hirveästi houkuta. En koe kristinuskoa itselleni mielenkiintoiseksi tai läheiseksi aiheeksi, eikä kurjuutta julistava lapsikertoja kuulosta sekään ihan ykkösvalinnalta kesälukemiseksi. Mutta onneksi The Land of Decoration käsittelee paljon muutakin kuin kristinuskoa - itse asiassa McCleenin teos käsittelee uskoa yleensä. Uskoa toiseen ihmiseen, uskoa itseen. Uskon voimaa selvittää edessä nousevat esteet, mutta myös uskon tuomaa sokeutta. Uskoa hyvässä ja pahassa.

Usko auttaa Judithia voittamaan koulukiusaamisen, se antaa hänelle voimaa selvitä päivästä toiseen. Mutta samalla usko kaivaa Judithin ja tämän isän välistä kuilua syvemmäksi, eristää Judithin hänen läheisistään. Lopulta Judith itse alkaa epäillä omaa uskoaan: Miksi hänen on pidettävä uskonsa salassa? Miksi asiat tuntuvat vain muuttuvan koko ajan pahemmiksi eivätkä paremmiksi, vaikka Judith tekee kaiken hyvässä uskossa? Usko saa teoksessa monia eri tulkintamahdollisuuksia - Judithin vakaumusta on mahdollista selittää esimerkiksi psykologian keinoin, syyllisyytenä tai allegoriana. McCleen antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia uskoa kriittisesti ja sovittaa kertomukseen monia eri näkemyksiä ja ajatuksia.

Ainoastaan jotkut raamattu-analogiat pomppaavat liian ilmeisinä tekstistä. Niitä olisi joko voinut upottaa hieman taidokkaammin ja luottaa lukijan kykyyn tunnistaa yhtäläisyydet, tai sitten analogioita olisi voinut karsia. Jossain kohdissa ehdin jo innostua tajunneeni jotakin aivan itse, mutta sitten seuraavassa kappaleessa jo selitettiinkin yhteneväisyys auki. Suupieleni mutristuivat alaspäin kuin pienellä lapsella.

Judith on kertojana sekä ärsyttävä että nerokas. Ensin turhauduin kerronnan naiiviuteen ja kuvailun tiiviyteen. Hyvä, ettei The Land of Decoration jäänyt kesken, kun en millään olisi jaksanut Judithin kärjistyksiä ja alentuvuutta ja sinisilmäisyyttä. Isästäkin välittyy alkuun miltei hirviömäisen julma kuva, joka varmasti joko ärsyttää tai sitten saa säälimään Judithia. Mutta jossain puolivälin paikkeilla tajusin, että tässähän koko kirjan nerous piileekin: juuri näin mustavalkoisina ja pelottavina kymmenvuotias yksinäisyydessä elänyt tyttö asiat näkisikin. McCleen on onnistunut luomaan vakuuttavan kertojahahmon, jonka häiriintynyt maailmankatsomus karmii selkäpiissä. Kertojavalinta selittää monia kirjan näennäisiä heikkouksia sen eduiksi. Naiivius on yksi niistä.

Sen sijaan ihan kaikkia aukkoja tai keskusteluja en niellyt. Loppu tuntuu jotenkin hätäiseltä - teoksessa on kyllä sulkeuma, mutta mielestäni esimerkiksi Judithin koulukiusaajan kohtalo jää oudon avoimeksi. Dialogi olisi mielestäni taas kaivannut joissakin kohdissa hieman elävyyttä ja kenties realistisempaa otetta. Välillä henkilöiden väliset keskustelut saivat minut vaivaantumaan, tuntemaan, että tämän olisi voinut kirjoittaa paremmin. Ärsyttävä tunne, jota inhoan lukiessani.

Mutta lopullisena tuomiona täytyy julistaa, että McCleen teos kuitenkin vakuutti minut. En olettanut, että tulisin pitämään kirjasta läheskään näin paljon, mutta nerokas kertojavalinta (ja onnistunut toteutus) sai minut viihtymään teoksen parissa. The Land of Decoration antoi myös paljon ajattelemisen aihetta, ja uskon, että tartun jatkossakin hieman rohkeammin uskoa käsitteleviin kirjoihin.

---
The Land of Decoration (2012).
Vintage, 2013.
291 sivua.
Cover Photograph Susan Andrews.
Kustantajan sivut.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Joyce Carol Oates: Blondi



Joyce Carol Oatesin teoksen voisi tiivistää yhteen sanaan: hämmästyttävä. Hämmästyttävän voisin lyhkäisyydessään selittää hengästyttäväksi, koukuttavaksi, ristiriitaiseksi, kuvottavaksi ja kipeäksi. Marilynin fiktioksi taipunut elämä koskettaa ja repii syvältä. Oatesin Blondi on kipeiden tunteiden ja epätoivon runsaudensarvi, joka ei päästä lukijaansa helpolla.

Eniten ilahduin teoksessa käytetyistä monipuolisista kerrontaäänistä. Ulkopuolisen kertojan kuvailu liudentuu hetkessä osaksi Marilynin tai jonkun muun hahmon tajuntaa. Mukana on myös kollektiivista kerrontaa, jossa epämääräinen "me" katsoo Marilynia etäältä, vuoroin ihaillen tai ivaillen. Kokonaiskuva särkyy useaan otteeseen, eikä Oates tarjoakaan ainoastaan yhtä totuutta seksisymbolin elämästä. Teos rakentaa jatkuvasti analogiaa kameran linssin ja kerronnan välille - toisinaan kamera pääsee aivan iholle, tavoittaa jotakin selittämätöntä ja syvää, toisinaan taas objektiiville tallentuu jotakin pintapuolista, hirvittävää ja liioiteltua performanssia, jota sävyttää kuoleman nauru.

Ennen kaikkea Blondi on kirja yksinäisyydestä ja sopeutumattomuudesta. Kirjan Norma Jeane janoaa rakkautta ja ihailevia katseita - elämä ilman vanhempien rakkautta ajaa hänet tavoittelemaan menetettyä hellyyttä kaikessa, mitä hän tekee. Jokainen mies on hänelle "Isukki". Mutta kun todellinen rakkaus löytyy, se käy Norma Jeanelle selittämättömäksi ja ahdistavaksi. Myös rooli Marilyninä ahdistaa ja inhottaa Norma Jeanea, sillä hän ei voi ymmärtää, miksi ihmiset rakastaisivat mieluummin Marilyniä kuin häntä itseään.

Parhaimmillaan Blondi on verta hyytävää ja sydäntä särkevää luettavaa. Silloin sivut kääntyvä kuin huomaamatta ja ahdistus sävyttää maanista lukemista. Halusin tarrautua Norma Jeanen elämän jokaiseen pieneen onnenhippuseen hukkuvan epätoivolla, koska lukiessaan tietää, ettei onnellista loppua voi odottaa. Mutta välillä jokin kirjassa puhkaisi tämän hypnoottisen otteen, ja toisinaan Blondi jäi hetkeksi lepäilemään yöpöydälle. Ehkä syynä oli juuri tarinan ahdistavuus.

Tai sitten kyse oli ironian ylijäämästä ja liiasta selostamisesta. Blondissa nimittäin ironisoidaan aivan kaikkea: naiseutta, avioliittoa, elokuvateollisuutta, rakkautta, vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Ilkeä nauru sopii kyllä teokseen, mutta välillä se tuntuu liian hyökkäävältä ja ärsyttää. Samoin Blondissa ärsyttää myös kerronnan ajoittainen valuminen elämäkertamaiseen selostukseen, joka tarkoittaa liikaa toistoa ja yliselitystä.

Ihan napakymppi tämä ei siis minulle ollut, mutta huikaiseva kirja kuitenkin. Tätä teosta ei unohda hetkeen.

---
Englanninkielinen alkuteos Blonde (2000),
suomentanut Kristiina Drews.
2012, Otava.
943 sivua.
Etukansi: Milton H. Greene Archives, Inc.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

NW



Jostain syystä minun oli vaikea päästä Zadie Smithin uusimpaan romaaniin NW sisälle. Olin lukenut kirjaa jo yli sata sivua ja mietin keskeyttämistä. Ihmettelin mielenkiintoni puutetta, sillä olin pitänyt kovasti Smithin On Beautystä, joka oli minulle vuoden 2010 yksi parhaimpia lukeamiani kirjoja. NW on selvästikin hyvin erilainen kuin Smithin edellinen ylistetty tuotos. En kuitenkaan saanut teoksessa oikein kiinni, sivut lipuivat ohitseni toisensa jälkeen. Kunnes sitten jotakin tapahtui, ja nenäni miltei liimautui NWn lumoihin.

NW punoo yhteen neljä eri ihmiskohtaloa Lontoossa. Leah on muukalainen itselleen, irallinen ajalehtija, joka tuntuu seuraavan omaa elämäänsä etäisyyden päästä. Felix taas pyrkii sitkeästi jotakin kohti, mutta lukijalle jää epäselväksi, tietääkö Felix todella mitä haluaa, vai kuvitteleeko hän vain haluavansa. Natalie taas puskee elämänsä läpi menestyksestä toiseen - onnen sijaan hänelle jää käteen kuitenkin omituinen tyhjyys ja kadonneen ajan tuntu. Jokin sisäinen huuto jää vaille vastausta. Nathan taas on menettänyt kaiken, hänellä ei ole käsissään kuin tyhjyyttä. Silti hän tuntuu olevan kertomuksen ainoa hahmo, joka todella on elossa.

Smith kuvaa ihmissuhteita terävästi, samoin kuten nykypäivän melankoliaa, tyhjyyttä. Kun elämä asettaa tuhansia vaatimuksia ja valmiita reittejä, teoksen henkilöt vieraantuvat toisistaan, itsestään ja omista haluistaan. Sen sijaan, että he eläisivät omaa elämäänsä, he astuvatkin puolikuolleina valmiiksi tallattuja polkuja. Paha olo kiertyy tuhoavaksi tyhjyydeksi, joka liikkuu kuolettavan lumipallon lailla.

Mutta ei NW ole pelkästään masentavaa luettavaa. Se antaa lukijalle säälimisen lisäksi myös mahdollisuuden nauraa henkilöiden pikkumaisuudelle ja arvostella heidän valintojaan. Smith tavoittaa sisäistä tyhjyyttä usein mustan huumorin ja sopimattoman tilannekomiikan keinoin. Myrkyllinen nauru terävöittää henkilöhahmoista esiin särmiä ja säröjä ja riisuu heidät alastomiksi. Ironia muistuttaa minua On Beautystä, mutta NWssä ei ole samaa runsautta ja hersyvyyttä.

Kokeellisuutta sen sijaan löytyy senkin edestä ja liiaksi asti. Välillä dialogi huipentuu pelkäksi puheen puroksi, jossa puhujat, tauot ja välimerkit hämärtyvät. Aina en nähnyt kielellisen kokeellisuuden tarkoitusta tai ymmärtänyt sen kytköstä teemaan. Voi tietenkin olla, että kielen avautuminen vaatisi tarkempaa lähilukua. Nyt kikkailu lähinnä ärsytti ja tuntui liian ilmeiseltä.

Vaikka en siis NWstä pitänytkään (ainakaan varauksetta) yhtä paljon kuin On Beautystä, voin suositella kirjaa. Kannattaa muuten kiinnittää lukiessa huomiota kirjan fyysisiin ja vaihtuviin miljöihin, sillä ne käyvät monesti yksiin teemojen kanssa ja ennakoivat tulevaa. Teos ilmestyy syksyllä WSOYn kustantamana suomeksi nimellä Risteymiä, joka on mielestäni loistava nimi NWlle. Henkilöt ovat monessa suhteessa nimittäin risteymissä: fyysinen Lontoo on polkujen limittämä, ja lisäksi teoksessa elämä esittäytyy koko ajan muutoksen kynnyksellä. Muutoksen, joka on ihan nurkan takana. Muutoksen, joka yllättää tai lipuu ohitse ennen kuin huomaakaan.

---
NW (2012).
Penguin Books, 2013.
339 sivua.
Cover design: gray318.
Kustantajan sivut.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Alkulukujen yksinäisyys



Alicea ja Mattiaa yhdistää yksi asia: kummatkin ovat kokeneet lapsuudessaan trauman. Alicen onnettomuus jättää katkeraksi, ja Mattian menetys tuo mukanaan loputtoman syyllisyyden ja itsetuhon kierteen. Oma, yksityinen ja kipua säteilevä kokemus on singonnut molemmat yksinäisyyden avaruuteen. Mutta voiko kaksi ihmistä löytää toisistaan avaimen selviytymiseen, oven pois loputtomasta yksinäisyydestä ja tuskasta?

Paolo Giordanon Premio Stregalla palkittu teos Alkulukujen yksinäisyys on yksinkertaisen kaunis, kipeä ja taidokas kirja. Giordano tietää, mitä kannattaa kertoa ja mitä jättää kertomatta. Paljon jää sanomatta, herkullisesti rivien väliin lukijan oivallettavaksi. Arvostan aina suuresti sitä, kun kirjailija uskaltaa luottaa lukijaansa eikä selitä turhia. Kertomukset, joissa pinnan alla väreilee, räjäyttävät tajunnan. Päähenkilöt eivät jää silti etäisiksi, vaan tulevat lähelle - heidän tuskansa ja epätoivonsa, kaipauksensa miltei tuntee iholla. Sivuhenkilötkin on piirretty terävin ja monisävyisin vedoin. Giordano on tavoittanut Alkulukujen yksinäisyydessä jotakin olennaista ihmismielen syövereistä, selittämätöntä.

Pidin myös kirjan rakenteesta - siitä, kuinka eri ajanjaksojen väliin jää aukkoja, kuinka henkilöt ikään kuin tapaa uudelleen pitkän eron jälkeen. Kehitys yllättää ja ihastuttaa, luo toivoa yksinäisyyden keskelle, mutta myös muistuttaa siitä, kuinka vaikea elämän murentumiskohdista on hypätä yli. Teos tematisoi hienosti sisäistä kipua ja tavoittamatonta välimatkaa kahden ihmisen välillä. Välillä mieleeni tuli David Nichollsin One Day, josta tämä tuntui olevan älykkäämpi, hienovaraisempi ja hiotumpi versio.

Mutta on hionnan ja aukkoisuuden yhdistelmässä omat ongelmansakin. Alicen ja Mattian lapsuuden traumat ilmenevät nuoruudessa psykologisina ja fyysisinä oireina, joita ei mielestäni aivan tarpeeksi teoksessa motivoida. Vaikka kirjassa esimerkiksi käsitellään Alicen syömishäiriötä, Alkulukujen yksinäisyys ei kuitenkaan ole kirja syömishäiriöstä. Anoreksian ja itsetuhoisuuden kuvaukset tuntuvatkin paikoitellen ylimääräiseltä lisältä, kuin päälleliimatulta tyylittelyltä. Ehkä olisin kaivannut teokselta syvempää luotausta näihin ongelmiin, en pelkästään niiden kuvaamista ja kuittaamista lapsuuden traumoilla.

Kokonaisuutena Giordanon teos on kuitenkin hengästyttävä, kunnianhimoinen ja mieltä avartava lukukokemus. Olen iloinen, että luin tämän kirjan. Jatkossa aion myös tarkkailla silmä kovana, milloin Giordanoa suomennetaan lisää. Toivottavasti pian.

---
Italiankielinen alkuteos La solitudine dei numeri primi (2008),
Suomentanut Helinä Kangas.
WSOY, 2010.
298 sivua.
Kustantajan sivut.

---
PS. Pahoittelen, etten ole hetkeen päässyt bloggaamaan. Olen ollut reissussa Imatralla ja kestittänyt sukulaisia Tampereella. Seuraavaksi kuitenkin luvassa tekstiä esimerkiksi  (ilmestyy syksyllä suomeksi) Zadie Smithin uutuudesta ja Joyce Carol Oatesin Blondista.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Missä olet, Bernadette?



Kirjeromaani on riski muotovalinta. Helposti käy niin, että kirjeet sortuvat liikaan selittämiseen, tai sitten tarina aukottuu turhan sekavaksi. Ehkä siksi epistolaarinen fiktio aiheuttaa monelle puistatuksia, eikä sähköposteihin rakentuva kerronta sekään herätä lukuhimoja.

Maria Semplen romaani Missä olet, Bernadette? hyödyntää muotoa suhteellisen onnistuneesti: sähköpostit ja erilaiset raportit eivät kuvaile liikaa tai hukuta lukijaa informaatiolla. Tiheään vaihtuvat näkökulmat ja kertojat yhdistyvät sähköpostejen tiiviiseen ilamisuun, ja näin ollen kokonaiskuvan hahmottumista saa odottaa nautinnollisesti loppuun asti. Semplen teoksessa kirjeromaani päivittyy hienosti nykyaikaan.

Sen sijaan satiirina (jollaiseksi Bernadettea on huolettomasti tituleerattu) Semplen teos ei ole niin taidokas. Kirjan huumori tuntuu perustuvan pelkästään kömpelölle tilannekomiikalle ja äärimmäisyyksiin vietyihin naishahmoihin - sen sijaan purevaa mustaa huumoria tai analyyttista pistelyä on turha odottaa. Lopputuloksena on lähinnä vaivaannuttavaa ja hassunhauskaa hulluttelua, joka ei jaksa naurattaa. Mistä lähtien aivottomasta hassuttelusta on tullut satiiria?

Välillä olisin myös karsinut teoksesta materiaalia reippaammalla kädellä. Bernadetten menneisyyttä selittävät artikkelit ja raportit miltei uuvuttivat minut tylsyydellään, ja välillä jouduinkin kamppailemaan viimeisten sivujen näkemisestä. Ehkä Bernadette olisi myös hyötynyt jonkinlaisesta terävöittämisestä, sillä nyt teos yrittää välillä kuvata turhankin usean henkilön elämää ja ongelmia. Pieni fokusointi johonkin henkilöön ja toisten henkilöitten tietoinen etäännyttäminen tarinasta olisi tuonut kirjaan kenties enemmän jännitettä ja syvyyttä. Niitä jäin nyt kipeästi kaipaamaan.

En usko, että kesäni olisi mennyt piloille, vaikka tämä kirja olisi jäänyt lukematta. 322 sivua voi käyttää paremminkin.

X Kustantajalta pyydetty ennakkokappale. Teos ilmestyy viikolla 31.

---
Englanninkielinen alkuteos Where'd You Go, Bernadette?
Suomentanut Outi Järvinen.
2013, Gummerus.
322 sivua.
Kustantajan sivut. 

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Oresteia


Voisi kuvitella, ettei ole kovin viisasta valita ensimmäiselle lukumaratonille kreikkalaista klassikkodraamaa. Kun kyseessä vielä on trilogia, kaikki katastrofin ainekset ovat läsnä. Tartuin Aiskhyloksen Oresteiaan raskaiden ennakkoluulojen kiusaamana, vain pari tuntia ennen maratonin päättymistä.

Mutta yllätyksekseni huomasinkin jopa viihtyväni Oresteian parissa. Ensimmäinen, Agamemnon, oli upea lukukokemus, jota siivitti Kirsti Simonsuuren upea, sujuva ja taidokas käännös. Missään vaiheessa tragedina kieli ei takertunut kiinni tai tahmannut lukemista, vaan soljui eteenpäin hypoonottisella voimalla. Nautin jokaisesta repliikistä.

Loppua kohden mielenkiintoni trilogiaa kohden laski. Agamemnonia seuraava osa Haudalla uhraajat (Khoephoroi) oli jo toiminaltaan ja moraalisilta jännitteiltään paljon latteampi. Huomasin myös tykästyneeni kovasti Agamemnonin hirviömäiseen Klytaimnestraan, muut henkilöt jäävät auttamatta vahvatahtoisen naisen varjoon. Toisessa osassa Klytaimnestrastaan kiinnittynyt huomio kiinnittyy Oresteen valintaan ja hänen jälleennäkemiseensä katkeran siskonsa, Elektran, kanssa.

Viimeinen osa, Raivottaret (Eumenidit), oli minulle varsinnainen antikliimaksi. Tuntui, kuin poliittinen puuro olisi juuttunut suoraan kurkkuuni, enkä saanut näytelmään enää minkäänlaista kosketusta. Kenties viimeissessä osassa minuun iski odottamani klassikon ja lukumaratonin välinen ristiriita - huomasin, että sormeni hapuilivat levottomasti kirjan lopusta löytyviä selityksiä (joita on muuten enemmän kuin runsaasti, 67 sivua!). Lukumaratonin loppua kohden tahtini oli kiihtynyt, enkä olisi oikein jaksanut enää tehdä ylimääräistä ajatus- tai perehtymistyötä. Voin siis avoimesti myöntää, että silmäilyni jäi pakostikin liian huteraksi Aiskhyloksen klassikon jälkipuolen kohdalla.

Saatuani Oresteian lukemisen päätökseen tein lupauksen tarttua kirjaan vielä uudestaan. Selitysten ja kunnollisen perehtymisen kera, tietysti. Mutta se onkin sitten kokonaan toinen tarina ja uusi postaus joskus tulevaisuudessa.

---
Kreikankielinen alkuteos Oresteia,
Suomennos, selitykset ja jälkisanat Kirsti Simonsuuri.
2003, Tammi.
302 sivua
Päällys Tuija Kuusela.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Sementtipuutarha


Ian McEwanin Sementtipuutarha kertoo murrosikäisen Jackin ja hänen perheensä synkän tarinan. Eräänä kesänä asiat muuttuvat dramaattisesti - luvassa on huumaava ja järjen ylittävä sekoitus pelkoa, ahdistusta mutta myös vapautta ja kasvamista. Perheen sisäiset roolit muokkautuvat uusiksi, eikä kukaan selviä muutoksesta ehjänä.

En tiedä, mikä minua viehättää niin sanotuissa vastenmielisyyttä herättävissä teoksissa. McEwanin pienoisromaani on täynnä seksuaalisia perverisioita ja ruumiillista ahdistusta, jonka huomaan vetoavan minuun. Nautin kirjasta, vaikka ahdistavuus tuntui välistä hiipivän jopa iholle asti.

McEwan kuvaa trauman vaikutusta ihailtavasti. Luvassa ei ole suurta tunnevyöryä, vaan hiljaista ahdistusta, kun aika ja helle polkevat paikallaan (samaan painostavuuteen on kiinnittänyt huomiota myös Elegia). Seisahtunut ajallisuus asettuu kirjassa voimakkaaseen konstrastiin Jackin dynaamisesti etenevän sukupuolisen kehityksen kanssa, ja pinnan alla kytee eroottisten jännitteiden synkkä kudelma. Teoksen puutarha on kuitenkin sementtiä, eikä sen ole mahdollista puhjeta hedelmälliseen kukintaan.

Joissain kohdissa minua häiritsi eroottisten kohtausten töksähtäminen - ne tuntuivat paikoittain päälleliimatuilta, liialta korostamiselta. Ehkä sulavammat upotukset tai vähempi korostus olisi riittänyt. Nyt tuntuu, että teos haluaa väkisinkin hyökätä ja ravistella. Mutta eihän se välttämättä ole huono asia.

Jäin myös miettimään teoksen kertoja-asetelmia. Onko Jack luotettava kertoja? Sementtipuutarhassa viitataan usein viikonloppuun, jonka perheen lapset viettävät ilman vanhempiaan. Ehkä kyseessä onkin vain ajallinen hämärtymä, kielletyn seksuaalisen kokemuksen laukaisema trauma? Todellisuuden ja kuvitelman rajat kun hämärtyvät Jackin mielessä moneen kertaan kertomuksen aikana. Tämä jännite toi lukemiseen mielenkiintoa ja sai kiinnittämään huomiota tekstin yksityiskohtiin.

Lyhyeksi teokseksi McEwanin Sementtipuutarhasta löytyy paljon ammennettavaa. Uskon, että tulen palaamaan tähän kirjaan vielä toistamiseen. Sementtipuutarhan jälkeen olen myös päättänyt tutustua McEwanin muuhun tuotantoon - mutta varovasti, sillä näin hienon teoksen jälkeen on helppo pettyä.

---
Englanninkielinen alkuteos The Cement Garden (1978),
Suomentanut Eva Siikarla.
2009, Otava.
135 sivua.
Kustantajan sivut.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

The Sense of an Ending


Tony Webster muistelee nuoruuttaan, ystäväänsä Adriania ja ensirakkauttaan Veronicaa. Kolmikon tien ovat päättyneet katkeraan eroon, ja nyt vanhempana Tony yrittää konstruoida muistoistaan tapahtumien todellisen kulun. Mutta tarttuessaan menneisyyden kutsuhuutoon hän joutuu yllättymään ja kohtaamaan oman osansa tragediassa.

Julian Barnesin The Sense of an Ending käsittelee vastuuta, muistia ja etäisyyksiä ihmissielujen välillä. Toby myöntää haparoivansa yrittäessään tavoittaa menneisyydestä totuutta, mutta hän arvaa, kuinka paljon hänen muistinsa todellisuudessa siloittaakaan tapahtuneita. Nuoruuden muistelun nostalgia ja anteeksianto hämärtävät todellisuuden ja toiset, paljon katkerammat näkökulmat tapahtuneesta.

Ristiriita Tonyn kertomuksen ja todellisuuden välillä on niin suuri, että vaikka Tony tuntuu aidosti hämmentyvän totuudesta ja kohdatessaan nuoremman minänsä, lukija ei kykene sympatiseeraamaan miestä. Minusta Barnesin luoma kertoja on kenties ärsyttävin ja minäkeskeisin hahmo, jonka olen kirjallisuudessa hetkeen bongannut. Teoksessa on kuitenkin ironiaa - Tonyn nostalgian sävyttämä itsekeskeinen muistelu, maskuliininen kasvutarina, muuttuukin äkkiä vähäosaisten ja kärsivien tarinaksi. Tony ei pidä itseänsä erityisen älykkäänä tai aikaansaaneena, mutta silti hän on laittanut liikkeelle prosesseja, jotka ovat tuhonneet ihmiselämiä. Tonyn tragedia onkin jäädä oman kertomuksensa surkimukseksi, sivuhenkilöksi.

Tony on myös kyvytön näkemään asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Kaikki ratkaisut ja tapahtumat hän tulkitsee loppukädessä itseään imartelevin selityksin. Siksi kirjan muut henkilöt, kuten Veronica ja Adrian, jäävät lukijalle mysteereiksi. Ehkä tässä voisi nähdä joitakin syvempiä tasoja - liian minäkeskeinen ja miehinen katse alentaa, idealisoi ja väärentää. Ja eikö kirjallisuuskin ole suuntautunut jo jonkin aikaa poispäin tästä miehisestä näkemisestä ja kuvaamisesta?

Barnesin kirjassa on hyviä ja hienoja pointteja. Silti tuntui, että olen jo lukenut tämän jo aikaisemmin. Ja ai niin - sitten muistin, että samanlaisia kysymyksiä ja teemoja pohdiskellaan terävämmin J. M. Coetzeen upeassa ja hämmentävässä romaanissa Häpeäpaalu. Toisin kuin Häpeäpaalu, The Sense of an Ending ei jaksanut kiinnostaa tai koskettaa minua. Koko kirjan ajan odotin juuri "endingiä".  Kieli ja kerronta soljuvat vaivatta eteenpäin, huumoriakin on (ja se jopa jaksaa naurattaa), mutta jokin terävyys Barnesin teoksesta jää silti uupumaan.

Tai ehkä The Sense of an Ending ei vain yksinkertaisesti ollut minun kirjani. Ehkä kertoja ärsytti minua ylitse kaikkien rajojen, ja siksi kosketukseni koko tarinaan jäi etäiseksi ja tympeäksi. Ehkä olisinkin halunnut oikeasti kuulla Veronican puolen tarinasta, enkä miettiä, miten joku toinen tämän kertoisi.

Ehkä.

---
The Sense of an Ending (2011).
Vintage, 2012.
150 sivua.
Design Suzanne Dean,
photograph Paul Tomlins.
Kustantajan sivut.