Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Unen kaivo



Ensimmäisen kunnon kosketuksen runouteen sain yläasteen viimeisellä luokalla, kun äitini antoi minulle luettavaksi Kaarlo Sarkian runokokoelman Velka elämälle. Kapinoivana teininä en todellakaan halunnut pitää äidin vinkaamista runoista, suorastaan asetuin niitä vastaam jo ennen kansien raottamista.  Mutta sitten tapahtui kummia - vähän ajan päästä menin kirjastoon ja lainasin kaikki Sarkian kokoelmat.  Ja sitten täytyi ahmia muutakin runoutta.

Minulla ja Sarkian runoudella on siis historia. Pidän niitten äärimmilleen viedystä mitallisuudesta ja pettämättömästä rytmistä, unen ja kuoleman välitiloista. Runoissa on paljon viime hetken kauneutta, kukkia ennen kuolemaa. Silti olen aina kokenut, että jokin on jäänyt minulta tavoittamatta - ikään kuin katselisin kaunista pintaa näkemättä syvemmälle.

Avain runojen tulkintaan löytyi lopulta Suomen kirjallisuuden historian luennolta, kun puhuttiin Sarkian runojen homoseksuaalisuuden teemasta. Olin tietenkin aiemminkin kuullut tästä, mutta jotenkin näkökulma ei ollut tarttunut lukemiseeni. Kävinkin runojen kimppuun uudella tarmolla, ja tällä kertaa kovin erilaisin tuloksin. Kaapin ovet aukenivat, kirjaimellisesti.

Unen kaivo on Sarkian kolmas runokoelma. Kokoelma käsittelee erilaisia välitiloja, kuten unta ja kuoleman kaipuuta. Uni näyttäytyy ajallisena ja vapauttavana repeämänä, jonka saapumista puhuja aina odottaa. Yö on kokoelman runoissa myös kehollisten aistejen aikaa - makuja, tuoksuja. Pimeydessä keho vapautuu katseilta ja ulkoiselta paineelta, muuttuu pelkäksi nautinnoksi.

Kuu hiipii ylemmäksi hämärää kylväin.
Nyt käytävien siltaa marmorista
puut saartaa hopeaisin pylväin,
mut silkinmusta varjossa on yö.
Hiusaallokkoas kosken samettista,
sun imen hengitystäs kuumaa,
ma melkein kuulen, kuinka suones lyö
ja tunnen viivat nuoren vartalosi.
Tää outo läheisyys sun olentosi
mun niinkuin viini tuntematon huumaa. 
(Syysyön fantasia)

Unen lisäksi puhuja kaipaa myös paikkaa, jota voisi kutsua kodiksi, lämpöistä liettä ja pysyvää sijaa. Runossa Kalmistotiellä puhujan uneksima kuva kodista paljastuu kuitenkin matkaksi kohti kuolemaa:

Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.

Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.

Haaveiltua kotia ei ole, tai sitten puhuja kokee sen lopulta niin mahdottomaksi kuvaksi, että se on mahdollinen ainoastaan kuolemassa.  Puhujalle ei ole olemassa lämmintä ja pysyvää sijaa.

Myös kaapin käsite on runoissa läsnä. Kaappi voi ilmetä hautana (runo Haudassa), kuoren kuvina tai haaveiltu vapautuminen kuoriutumisen metaforissa. Esimerkiksi runossa Muodonvaihdos kuvataan ruman olennon kuoriutuminen smaragdinhohtoiseksi korennoksi - kuoriutuminen vaatii kuitenkin murhaa, verimaljan kumoamista:

Kuin painajainen yössä rapakon
se murhaa, verta juo,
siks kunnes luo
se kerran yltään rumuutensa naamion

Lukijalle jää kyseenalaiseksi, onko olennon kuvailtu metamorfoosi todella mahdollinen. Rajoittavasta ja  rumasta kuoresta puhuu myös runon Kauniille veljille puhuja, joka kaipaa kaltaistensa pariin. Vapautuminen edellyttää kuitenkin "kapaloitten katkomista" - kapalot viittaavat samanaikaisesti sekä ahdistavaan kääreeseen että suvunjatkamiseen.

Suvunjatkamisen ja äitiyden kuvat ovat nekin edustettuina runoissa laajalti. Heteroseksuaalisuus näkyy kehänä, usein luonnon vuodenaikoina ja sadon kypsymisenä, joka aina päättyy sadonkorjuuseen ja kuolemaan. Runoissa esiintyvät kukat eivät suinkaan ole kevään tai kesän hedelmällisiä kukkia, vaan syksyn hedelmättömiä daalioita tai georgiineja. Äidin maito on muuttunut mustaksi, kuolettavaksi ravinnoksi:

Päivä jo painuu varjoihin ehtoon, 
ruokki sun maaemon musta maito.
(Kehtolaulu)

Puhujan tuntema toiseus pyörivän kehän rinnalla ei kuitenkaan aina estä kaipuuta. Useissa runoissa puhuja etsii äidin kadotettua syliä tai kohdun kaltaista turvaa, ja samaan voisi ajatella runoissa esiintyvän liedenkin viittaavan. Lieden ja kodin löytäminen kuitenkin rinnastuu suvunjatkamiseen ja kuolemaan johtavaan kehään, johon puhuja ei voi astua. Kuulumattomuus näkyy runoissa sairauden ja toiseuden tuntemuksina, joista puhuja ei välttämättä haluakaan päästä. Toiseus voi olla samaistumista Kainiin, soimista viuluna kauhojen ja kiulujen seassa, tai toiseutta kuvastimen pinnassa, joka lopulta peittää puhujan minän. Sen sijaan anteeksiannon ja hyväksynnän kaipuu eivät jätä puhujaa rauhaan:

Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:
"Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa.
Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.
Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta?

Polun vartta eivätkö jo kevätpurot juokse?
Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?" - 
Minun silmäni polkua tuijottamaan jää:
Se elämän luotako vie vai elämän luokse?

Olen sairas. Mitä jos enää en parantuisikaan?
Mitä jospa en enää kevättä toivokaan?
Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,
"rakas mummo, rukoile puolestani!" kuiskaan.
(Mullan ja veren kevät)

Myönnän, että Sarkian runot sallivat monenlaisia tulkintoja, enkä siis väitä, että niitä täytyisi lähestyä pelkästään tästä näkökulmasta. Toki toiseuden ja kuolemankaipuun voi tulkita myös taiteilijan tuskaksi, mutta mielestäni pervouttaminen toimii ainakin tämän kokoelman runoissa sen verran hyvin, että suosittelen kokeilemaan. Samalla se tuo runoihin jotakin eri tavalla arvokasta, edelleen ajankohtaista ja tärkeää.

---
Unen kaivo (1936),
Teoksessa Runot.
WSOY, 1946.

PS. Jos joku ihmettelee äkillistä innostustani suomalaisiin klassikoihin, niin minulla on tentti tulossa. En ole siis ryhtynyt äkilliseksi kansanvalistajaksi. :)

2 kommenttia:

  1. Hih, kansanvalistaja! Minä rakastan runoja, oikeasti, en vain koskaan tunnu tarttuvan niihin. En tiedä miksi! Pitäisi kyllä lukea enemmän. Nämäkin runot vaikuttavat vallan hyviltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeile ehdottomasti Sarkiaa! Sylvia Plathia ja Margaret Atwoodia kannattaa myös testata.

      Poista