Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 29. kesäkuuta 2013

The Lake



Chihiro ja Nakajima elävät molemmat juuretonta ja unenomaista elämää, jota hallitsevat menneisyyden haamut. Toisistaan he löytävät sukulaissielut, katseen, joka palaa takaisin ja luotautuu pintaa syvemmälle. Vaistomaisesti he huolehtivat toinen toisistaan. Mutta rakastaminen vaatii myös luopumista yksinäisyyden suojaverkosta, asettautumista haavoittuvaiseksi. Rakas ihminen voi satuttaa, tai sitten hänet voi menettää.

Banana Yoshimoton The Lake käsittelee samoja teemoja, kuin varhaisempi teos Kitchen. Kitchenin tavoin tässäkin romaanissa asettuvat vastakkain vanhemman sukupolven odotukset ja nuorten omat toiveet. Osaltaan näistä ristiriitaisuuksista kumpuaa se juurettomuuden ja toiseuden tunne, joka saa teoksen henkilöt hapuilemaan ja etsimään paikkaansa elämässä. Henkilöiden välillä on kuitenkin etäisyyksiä, joiden ylitsekäyminen näyttää mahdottomalta (etäisyyskin on tuttua jo Kitchenistä). Äidin menetys on myös läsnä The Lakessa - suru ja kipu ovat vahvasti läsnä kaipauksena ja muistoina.

Uusia aiheita ovat mielestäni modernistumisen ja länsimaalaistumisen kriittinen pohdinta. Kilpailu yliopistoissa ja sen jälkeisistä työpaikoista on armotonta, ja Nakajima joutuu pohtimaan tulevaisuuttaan laskeskellen, vaikka onkin intohimoinen ja menestyvä opiskelija. Chihiro taas järkyttyy, kun häntä pyydetään sisällyttämään maalaamaansa taideteokseen erään firman logo.

Yllätyin, kuinka samanlaisia The Lake ja Kitchen lopulta olivat. Unenomaisuus, etäisyys ja yksinäisyys taitavat olla Yoshimoton ominta aluetta. Tässäkin teoksessa teemojen elegantista ja hienovaraisesta käsittelystä voi nauttia ja taidokkaasti kudotusta tunnelmasta on helppo huumaantua. Sen sijaan tarina jäi minun makuuni liian ohueksi ja henkilöt turhan etäisiksi. Vaikka Chihiro toimii teoksessa kertojana, en saanut hahmosta ollenkaan kiinni. Lisää miinusta ropisi myös kirjan loppuratkaisusta, joka taantui liiaksi selittelyksi ja läsäytti vähäisimmätkin jännitteet. Ehkä avoin loppu olisi toiminut tässä paremmin.

Ei tämä kuitenkaan huono kirja ole. Mutta en voi olla vertaamatta The Lakea maagiseen Kitcheniin, joka lumosi minut. The Lake ei onnistu lumoamaan samalla tavalla, enkä kokenut enää samaa ihastumista Yoshimoton todellisuuden pintoja rikkoviin tunnelmiin kuin lukiessani Kitcheniä.

---
Japaninkielinen alkuteos Mizuumi (2005),
Translated by Michael Emmerich.
2011, Melville House.
188 sivua.
Book design by Christopher King.
Kustantajan sivut.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Herra Darwinin puutarhuri



Aloitin tutustumisen Kristina Carlsonin tuotantoon lukemalla häikäisevän Maan ääreen. Kirja tarttui minua jostakin syvältä, eikä sellainen kosketus unohdu aivan heti. Vieläkin muistelen lukukokemustani kaihoten, mutta en uskalla ihan vielä tarttua kyseiseen romaaniin uudestaan.

Toisen Carlsonilta lukemani kirjan, William N. päiväkirjan, kanssa minulla kesti kauemmin ihastua. Sivumäärältään suppea teos ei päästänyt minua helpolla ja luin kirjan useampaan kertaan, ennen kuin muodostin lopullisen mielipiteeni. Ja kyllä, William N. päiväkirjaakin voin ylistää. Carlsonin kieli ei petä, eikä kirjailijalla ole tapana aliarvioida lukijaansa. Teemat eivät hyökkää päälle, ja tekstiin jää paljon oivalluksen mahdollisuuksia tarjoavia aukkoja.

Herra Darwinin puutarhuri lojui hyllyssäni pitkään lukemattomana. Ihan vain siksi, koska halusin säästää kirjaa pahan päivän varalle. Johonkin hyvään hetkeen. Kun sitten päätin ryhtyä elämäni ensimmäiselle lukumaratonille, kävin heti ensimmäiseksi noutamassa säästämäni herkun hyllystä. Tiesin jo etukäteen, ettei minun tarvitsisi pettyä - näin upea kirjailija ei ole voinut kirjoittaa mitään huonoa tai keskinkertaista. Se ei vain ole mahdollista.

Enkä pettynyt. Monimutkaiset, vaihtelevat ja lopullista tulkintaa pakenevat kerrontaratkaisut kietoivat minut koukkuihinsa jo alusta alkaen, ja Carlsonin kieli vietteli mennessään. Luin kirjan ensimmäisenä maratonillani ja pystyin siis keskittymään siihen kenties paremmin kuin seuraaviin. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä kuten aikaisemmatkin lukemani Carlsonin romaanit, myös Herra Darwinin puutarhuri vaatii keskittymistä ja tarkkaa lukemista. Sitä ei voi ohittaa puolihuolimattomasti, vaan eniten saa irti, kun miltei jokaista lausetta jää hetkeksi maistelemaan. Päällekkäiset, hämärtyvät kuvat pitää nekin nähdä, kuvitella huolella.

Ehkä Herra Darwinin puutarhuri vaatii William N. päiväkirjan kanssa useamman lukukerran. Ensimmäinen kerta kului nyt lähinnä ihasteluun ja ihmettelyyn.

Kielen ja huikaisevien päällekkäisten kuvien lisäksi Carlsonin teos tarjoaa myös upeaa kerrontaa. Kyläyhteisön ääni esiintyy vuoroin kollektiivisena, mutta saattaa jo seuraavassa hetkessä eriytyä yksittäisen kertojan ajatuksiksi. Ymmärtävä ja subjektiivinen näkökulma saattaa äkkiä asettua vastakkain kyläyhteisön yksinkertaistavan ja luulottelevan tulkinnan kanssa. Juorut ja kuulopuheet sekoittuvat tarinamaailman totuuteen, ja kliimaksi saavutetaan romaanin kerronnan ilmeisessä hämmennyksessä ja kyläläisten ylikuumenemisessa. Kyläläisten huikenteleva ja ailahteleva kerronta, joka on kykenemätön tavoittamaan tapahtumien todellista kurssia, asettuu myös voimakkaaseen konfliktiin romaanin yksityiskohtaisen luontokuvauksen kanssa. Romaanissa pysyvyys ja merkitsevyys ei ole kielessä, vaan kissan loikassa ja variksen lennossa.

Teemallisesti  Herra Darwinin puutarhuri käsittelee samoja asioita kuin romaanit Maan ääreen ja William N. päiväkirja. Teos tematisoi kertomisen ja kerronnan subjektiivisuutta, sen konstruktiivisuutta ja ongelmallisuutta. Onneksi Carlson ei kuitenkaan nosta näitä kysymyksiä pällisteltäväksi itsestäänselvyyden jalustalle, vaan antaa lukijan itse oivaltaa ja pohtia. Näin lukemisessa säilyy löytämisen ilo ja nautinto.

Tällaisen lukukokemuksen jälkeen on vaikeaa enää kirjoittaa kriittisesti lukemastaan. Huomaan väkisinkin sortuvani hehkuttamaan, töllistelemään ja hämmästymään. Ja olen varma, mitä tahansa Carlson sitten vielä kirjoittaakaan, että tulen myös ylistämään hänen seuraavia teoksiaan.

---
Herra Darwinin puutarhuri (2009).
Otava, 2010.
176 sivua.
Etukannen kuva: Anna Atkins 1854, Dandelion, Victoria & Albert Museum.
Kustantajan sivut.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Veljeni Sebastian


Antti ei ole aivan tavallinen poika. Hän on ikäisekseen jopa epätavallisen älykäs, ja lisäksi Antti on vakaasti päättänyt huolehtia äidistään, jota hän kutsuu Kaarinaksi. Rakkaus äitiä kohtaan saa epäterveet mittasuhteet, ja lopulta tilanne kärjistyy kammottavaksi tragediaksi. Ainoastaan mystisesti katoava ja ilmestyvä Sebastian tuo Antin elämään valoa ja lupausta paremmasta. Mutta lupauksessa on yhtäaikaa jotakin outoa, pelottavaa ja uhkaavaa.

Annika Idströmin romaani Veljeni Sebastian ei ole helppo kirja. Idström ei aliarvioi lukijaa, vaan ryöpyttää useilla vaikeilla aiheilla. Teos esittää epämiellyttäviä kysymyksiä aikuisen vastuusta ja lapsen erilaisuudesta, perheen sisäisistä rooleista ja julmasta lasten maailmasta. Veljeni Sebastianissa lapsuus ei olekaan onnela, jossa viihtyisi loputtomiin, vaan kivulias helvetti ja tuskien taival, josta lapsi etsii jatkuvasti pakotietä ulos. Kotona odottaa lapselle kuulumaton vastuu, ja koulussa kiusaajien armoton joukko.

Mielenkiintoisinta on Idströmin teoksessa on sen monitulkintaisuus. Kaikkia aukkoja ei täytetä, ja epäluotettava lapsikertoja kärjistää ristiriitoja lisää. Mikä on Antin ihaileman, fiksun mutta julman Sebastianin funktio romaanissa? Onko hän Antin pelastava enkeli, mielikuvitusystävä vaiko pelkojen ilmentymä? Entä Kaarina? Onko Kaarina kyvytön kohtaamaan lapsensa erilaisuuden? Vai onko hän sittenkin vain manipuloivan kummajaisen uhri? Veljeni Sebastian herättää loputtomasti kysymyksiä, joista suurin osa jää vaille vastausta. Rumuus, pahuus ja epäkohdat jäävät kiusaamaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin.

Veljeni Sebastian olisi ehkä yksi tämän vuoden parhaista lukemistani kirjoista, ellei kielessä ja kerronnassa olisi joitakin pieniä ongelmia. Kaarina kirjoittaa romaania, jonka kieli tökkii yhtä pahasti kuin Antin kerronta. Kaipasin välillä pilkkuja sinne, mistä ne olivat unohtuneet, ja muutenkin moniulotteisuutta. Lapsi kertojana toki selittää näitä puutteita (paitsi että superälykäs poika luultavasti hallitsee myös pilkutuksen), mutta kun samat kielelliset puutteet ovat läsnä Kaarnan kirjoituksissa, niistä tulee mielestäni heikkouksia.

Kuitenkin Idström rikkoo rohkeasti myyttejä ja itsestäänselvyyksiä. Romaani provosoi ja liioittelee, mutta samalla se luo jotakin uutta. Veljeni Sebastian pakottaa ajattelemaan ja katsomaan sellaisia asioita, joita ei haluaisi nähdä. Olen iloinen, että luin tämän teoksen, ja jatkossa aion hankkia hyllyyni lisää Idströmiä.

Jos haluat haastaa itseäsi, suosittelen tarttumaan tähän.

---
Veljeni Sebastian.
1985, WSOY.
169 sivua.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lihakuu



Pitkästä aikaa kirjan lukemisen jälkeen tuntuu, että en ihan tajunnut. Janica Branderin novellikokoelma Lihakuu saattoi minut ymmälleen, sillä koko ajan tuntui, kuin jokin juju jäisi minulta huomaamatta. Ahnaana kuitenkin luin eteenpäin ja odotin, josko salaisuus vielä paljastuisi.

Lihakuu flirttailee maagisen ja realistisen rajamailla. Kokoelma on täynnä taidokkaasti ja vakuuttavasti rakennettuja erilaisia kertojaääniä, esimerkiksi lasten maailma piirtyy novelleissa terävästi ja aidontuntuisesti. Kertomusten henkilöt joutuvat outoihin rajatilanteisiin, joissa heidän maailmansa järkkyy, ja tätä järkkymisen mystistä ja valokuvamaista tunnelmaa Brander kuvaa upeasti. Muuten asetelmat vaihtelevat paljonkin novellista toiseen.

Lukemistani kuitenkin häiritsi eräänlainen liika hämäryys - tuntui, että nurkan taakse jäi koko ajan jotakin. Tavoittelen lukemisessani usein oivallusta, joka saa minut ymmärtämään motiivit teoksen kirjoittamiseen, sen olemassaoloon. Lihakuun kaikki novellit eivät tätä oivaltamista minulle tarjonneet. En halua väittää, että epävarmuus olisi jotenkin huono asia (päinvastoin, ristiriidat ja aukot kiehtovat minua), mutta Branderin novelleista minulle jäi jotenkin tyhjä, mitäänsanomaton olo. Ainoastaan Aaprahammin taakka ja Tumma puu jäivät mieleen pitemmäksi aikaa, muut unohdin heti lukemisen jälkeen. Aineksia on, mutta kaikki palaset eivät ole vielä asettuneet paikoilleen.

Brander hallitsee erilaiset kertojaäänet ja mystisen tunnelman luomisen ihailtavasti. Lihakuu on taidokas yritelmä, ja se lupaa paljon. Jään kuitenkin odottamaan kirjailijan mahdollista seuraavaa teosta, jolta toivon syvempää kosketusta.

---
Lihakuu.
2011, Otava.
142 sivua.
Kansi: Päivi Puustinen.
Kustantajan sivut.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Likkojen lipas


Kirsti Kurosen Likkojen lipas on runokokoelma tytöille - nuorille naisille, jotka kurkistelevat jo aikuisten maailmaan, mutta pitävät toisella kädellä kiinni lapsuudestaan. Runokokoelman tytöt Taika ja Aamu löytävät vielä luonnosta paljon ihmeellistä. Silti toinen maailma houkuttaa, hipoo reunoja vieressä.

Kurosen runokokoelma vei minut mukanaan. Yhtäkkiä olin keskellä yläasteen ja ala-asteen väliä, kesää, jolloin sain ensimmäisen poikaysätäväni ja leikin keppihevosilla. Se oli ihmeellistä aikaa, kuin kaikki olisi mystisesti laajennut ja päällä leijunut kestohumala. Mutta siihen nopeaan kasvamiseen liittyi myös pelkoja ja epävarmuutta. Kuronen tavoittaa nämä molemmat ääripäät tunokokoelmassaan upeasti. Minulle Likkojen lipas oli retki, jonka tekemistä en kadu.

Runokokoelman ansioita ovat selkeät, persoonalliset puhujat ja puolimaailman vahva tunnelmat. Sen sijaan olisin ehkä jättänyt kirjaa kuvittavat kuvat kokonaan pois, sillä nyt osa kuvista on kovin suttuisia, eikä niistä oikein saa selvää. Suhru ärsyttää, ja jos kuvilla on tavoiteltu jotakin mystiikkaa, niin se jää kyllä saavuttamatta.

Kokonaisuudessaan voin kuitenkin hyvillä mielin kehua Likkojen lipasta.  Mutta kun ajattelen kirjan kohdeyleisöä, en ole ollenkaan varma, uskallanko sittenkään suositella Kurosen kokoelmaa. Kun muistelen itseäni, nuorta naisenalkua, joka ei halunnut ottaa vastaan neuvoja tai tukea, niin voin todeta että tällainen kirja olisi ollut varmaan punainen vaate. Siksi en antaisi Likkojen lipasta kynnyksellä seisovalle esiteinille, vaan kenties vähän nuoremmalle. Sellaiselle, jota isojen tyttöjen maailma jo vähän kiinnostaa, mutta joka ei ole ihan vielä valmis jättämään lapsuutta taakseen.

Eläköön, tytöt!

---
Likkojen lipas.
2011, Karisto.
100 sivua.
Etukansi: Antje Sariola
Kustantajan sivut.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kiltti tyttö



Gilliann Flynnin Kiltistä tytöstä on kohistu ja tykätty paljon. Ehkä on välillä kohdata päästää ei-niin-ihastuneita tekstejä Flynnin trilleristä. Itse en voi sanoa olleeni kovin ihastunut. Flynnin kohukirja oli minulle pettymys, jonka ainoastaan nopealukuisuus sai jatkamaan loppuun asti.

Usein on ollut puhetta siitä, millä kriteereillä kirjaa pitäisi arvioida. Jokaisella on varmasti omat vaatimuksensa hyvälle kirjalle, enkä halua kiistellä näistä vaatimuksista. En usko mihinkään universaaliin korkeakirjalliseen standardiin, jonka avulla erotellaan jyvät akanoista. Mutta en myöskään usko täysin varauksetta siihen, että kirjaa täytyisi aina arvioida yksistään genrekohtaisesti - etenkään silloin, kun genre alkaa oikeuttaa kaikenlaista kummallista.

Kilttiä tyttöä on tituleerattu täydelliseksi trilleriksi ja kesäkirjaksi. Heti alkuun voin myöntää, etten lue juurikaan trillereitä tai kepeitä kesäkirjoja. En siis kirjoita tekstiäni Flynnin kirjasta kesäkirjojen tai trillereiden kontekstista. Juonivetoisuus ei ole mielestäni paha asia, mutta se yksin ei riitä tekemään kirjasta minulle hyvää. Rakenne, monimutkaiset henkilöhahmot, kaunis kieli ja kerronnallisten keinojen taitava käyttö muodostavat minulle nautinnollisen lukuelämyksen. Voin siis myöntää syyllisyyteni, jos joku haluaa syyttää minua liian rankasta dissaamisesta ja väärästä tavasta lähestyä jännäriä. Luin pakostikin Kilttiä tyttöä vastakarvaan.

Flynnin teoksessa huomioni kiinnittyi pakostikin henkilöitten stereotyyppisyyteen. Sama kärjistys ja ärsyttävyys toi mieleeni David Nichollsin One Dayn, jota inhosin syvästi (heitin kirjan seinään kesken lukemisen). Kiltissä tytössä henkilöt jäävät litteiksi ja ohuiksi, ja lukijan tehtävä on täydentää nämä litteät ja kaavamaiset hahmot. Niin kauan, kun lukija jaksaa leikkiä mukana, myös juoni pysyy mielenkiintoisena ja kenties yllättävänä. Mutta kun stereotyyppisyyden tajuaa, teos muuttuukin äkkiä kovin tylsäksi.

Osa Kiltin tytön saamasta suosiosta johtuu luultavasti monen eri kertomustyypin yhdistelemisestä. Mukana on aviokriisi-kertomus, arkista psykologisointi, dekkaria ja sairaskertomusta. Keitos on mielenkiintoinen. Mutta kuinka ollakaan, jos kaikkia kertomustyyppejä alkaa syynätä yksitellen ja tarkemmin, huomaa, että käytetyt asetelmat ovat nekin varsin stereotyyppisiä.  Jos näihin asetelmiin tuotiin Kiltissä tytössä jotain uutta, niin ainakaan minä en sitä huomannut. En millään jaksanut jännittää kertomusta, jonka lopun ja (melkein kaikki) yksittäiset käänteet arvasin jo etukäteen.

Kiltti tyttö pelaa epäluotettavilla kertojilla. Harmi vain, että epäluotettavuus ja ylilyönnit ovat niin räikeitä, etteivät kaikki lukijat mene näihin ansoihin. Jos kertojien kelkkaan astuu, Kiltti tyttö voi olla jännittävä ja yllättävä ja upea. Mutta jos lukija haraa ansoja vastaan alusta lähtien, jää lukukokemus taas lähinnä haukotukseksi. Esimerkiksi päiväkirja on tekstityyppinä sellainen, joka ohjaa tai huijaa usein lukemaan itseään vilpittömänä ja tunnustuksen kaltaisena dokumenttina. Myös Flynnin teoksessa rakennetaan paljon lukijan luottamuksen varaan.

Kerronnassa ihmettelin myös satunnaisia lukijan puhutteluja. Mielestäni ne eivät sopineet tyyliin, enkä ymmärtänyt niiden funktiota tekstin kannalta. Lisäksi tekstissä vilisi kuluneita kielikuvia, kuten "astia kolahti seinään kuin symbaali", "juoksimme kuin kunniankujaa pitkin" ja "putosi syliin kuin kypsä hedelmä". Ihmettelen, että miksi ihmeessä kuvallisuutta pitää käyttää, jos sille ei ole mitään selvää tarkoitusta tai jos se jää kliseiseksi ja tyhjäksi, kuten Kiltissä tytössä. Teos ei olisi kärsinyt näiden kliseiden karsinnasta, mielestäni ne jopa töksähtivät ikävästi lukiessa.

Ja töksähtämisestä päästäänkin suomennokseen. Seventh Avenue oli kääntynyt Seitsemänneksi avenueksi, ja Valentine's Day Valentinuksen päiväksi. En ymmärrä, mistä tämä muoti kääntää Valentine's Day Valentinuksen päiväksi oikein kumpuaa - jos vedotaan siihen, ettei suomalainen ystävänpäivä muka välitä samoja konnotaatioita, niin haluaisinpa tietää että mitä konnotaatioita Valentinuksen päivä sitten oikein välittää. Minulle se ei sano yhtään mitään. Luulen myös, että suurin osa suomalaisista on nähnyt sen verran jenkkilän romanttisia elokuvia, että tietää ystävänpäivän olevan rapakon takana vähän isompi käsite kuin mitä se on Suomessa. Ystävänpäivä takaisin, kiitos.

Kirosanat eivät myöskään aina istu kohdilleen. Jotenkin tuntuu, että englannin fuck ja damn eivät ole niin voimakkaita kuin suomen vastaavat, ja siksi en niitä aivan samoihin kohtiin sijoittaisi tai viljelisi samalla tavalla. Siinä missä kirosanojen olisi tarkoitus Kiltissä tytössä tehostaa henkilöiden tunnetiloja, ne onnistuvat lähinnä töksähtämään koomisesti.

En suosittele.

---

Voitin kirjan luettavakseni Koko lailla kirjallisesti -blogista, josta löytyy mielenkiintoisia komentteja ja huomioita kirjaan. Kiltistä tytöstä on blogattu myös ihastuneeseen sävyyn, joten kannattaa tutustua myös muihin blogikirjoituksiin, ennen kuin tekee lukemisesta lopullista päätöstä.

---
Englanninkielinen alkuteos Gone Girl (2013).
Suomennos Terhi Kuusisto.
2013, WSOY.
447 sivua.
Kustantajan sivut.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Elämää maratonin jälkeen ja muutamia mietteitä


No niin.

Maratonini on siis ohi: 24 tuntiani lukemista jakautui kolmelle päivälle. Tänä aamuna nipistin viimeiset viisi tuntia ja risat. Ajastin herätteli minut kesken Tove Janssonin Muumipapan urotöitten. Olo oli pöhnäinen - kuin olisin valvonut aivan liikaa ja vielä hieman humalassa huuruisen illan jäljiltä. En tiennytkään, että liiasta lukemisesta voi saada krapulan. Vieläkään olo ei tunnu normaalilta, vaan kaikki on vähän sumeaa.

Ehdin lukemaan seuraavat teokset:


  1. Herra Darwinin puutarhuri
  2. The Sense of an Ending
  3. Musta morsian
  4. Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
  5. Sementtipuutarha
  6. The Lake
  7. Pessi ja Illusia
  8. Itsemurhaklubi
  9. Hätävara
  10. Oresteia-trilogia 



Aluksi ajattelin, että annan pääni hautua hetken. Sitten päätin kuitenkin blogata jo nyt fiiliksistäni, ovatpahan tuoreita. Kokonaisuudessaan maraton oli avartava (mutta myös puuduttava) kokemus, jota en halua ihan heti uusia.

Ehkä heinäkuussa.

Mikä maratonissani onnistui

Olen ihan tyytyväinen saavuttamaani sivumäärään, 1584. En myöskään muista, että olisin ihan heti lukenut kymmentä (tai kahtatoista, jos Oresteian näytelmät laskee erikseen) teosta edes viikkoon. Myös kirjavalintani olivat osuneet nappiin: mukana oli monipuolisesti eri tekstityyppejä ja erilaisia kirjoja, joten en ehtinyt missään vaiheessa tylsistyä. Pientä puutumista kyllä oli havaittavissa.

Puutumisesta tulikin mieleeni, että liikunnan ymppääminen maratonin väliin ei ollut ollenkaan huono ratkaisu. Takamus nimittäin turtui useampaan kertaan, ja uskon, että mielikin virkistyi painojen nostelusta ja jumppasalissa pomppimisesta. Muutenkin suomalaiset viettävät aivan liian suuren osan ajasta takamuksensa päällä, joten liikkumista ei kannata unohtaa (edes maratonilla).

Mitä olisin tehnyt toisin

Maratonini aikani join jotain 15 kuppia teetä. Termospullo olisi ollut kätevä, sillä jatkuva keittiössä ravaaminen ärsytti. Aikaa kului myös ruuanlaittoon ja kauppaan, joten ensi kerralla suunnittelen nesteytyksen ja ravintopuolen huolellisemmin.

Kolmipäiväisenä maratonini tuntui hieman hölmöltä. Olisi ollut varmaan paljon jännittävämpää, jos olisin kyennyt lukemaan 24 tuntia putkeen, mutta valitettavasti olen kovin huono valvomaan. En siedä väsymystä juuri ollenkaan, ja unirytmin häiriytyminen saattaa aiheuttaa minulle migreenin. Siksi päädyin tylsään ajastinkikkailuun. Ajastin osoittautui ihan käteväksi, mutta ensi kerralla pyrin jakamaan maratonini kahteen jaksoon (12 - yöunet -12).

Luen yleensä sohvalla vakionurkassani. Nurkkani on minulle levähdyspaikka, oma ja turvallinen tila. Mutta kun samassa nurkassa viettää kolme päivää ja vielä samassa asennossa... alkaa ahdistaa. Välillä siirryinkin sänkyyn lukemaan vatsalleni. Ensi kerralla taidan käväistä lukemassa ulkona, vaikka kahvilassa tai puistossa. Ja yritän muistaa vaihtaa asentoa useammin.

Mitä opin maratonista

Pidän lukemisesta (köh, mikä yllätys), mutta jostain syystä minun on välillä hankala keskittyä. Saatan vaihtaa kirjaa useampaan kertaan ja tehdä samanaikaisesti kaikkea muuta, jolloin lukemisesta tulee pinnallisempaa ja katkonaista. Oli ihan virkistävää tietää, että ei saa/voi tehdä mitään muuta kuin lukea. Se auttoi keskittymään. Ehkä hyödynnän ajastinta jatkossakin, kun haahuilu yllättää.

---

Moni kirjabloggari on puhunut ryhtyvänsä maratonille. Toivotan onnea koitokseen! Muistakaa nauttia.

PS. En todennäköisesti bloggaa ihan kaikista lukemistani kirjoista, mutta ainakin Oresteia, Herra Darwinin puutarhuri, The Sense of an Ending, Itsemurhaklubi ja Sementtipuutarha ovat kirjoja, joista haluaisin jotakin edes lyhyesti mainita. Medusan nauru on minulla lukupiirikirjana, joten siitä tekstiä luvassa myöhemmin.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

TwAKin yllätysmaraton



Olen jo pitkään haaveillut lukumaratonista. Nyt kesälomalla päätin sitten tempaista - olen halunnut tehdä tämän jo niin pitkään!

Maratonini starttaa huomenna klo 8.00, ja kestää 24 tuntia. Aion kuitenkin pätkittää ajan, sillä välissä haluan nukkua kunnon yöunet ja käydä urheilemassa (ja hoitaa muita asioita). Laitan ajastimen päälle, ja pysäytän sen aina, kun lukemiseni taukoaa. Raportoin etenemisestäni blogini facebook-sivulle, en siis tänne blogiin ennen kuin maratonin päätyttyä.

Kyselin etukäteen muutamia vinkkejä maratonia varten. Niiden perusteella


  • olen valinnut mukaan eri tekstilajeja monipuolisesti
  • jättänyt yli 200-sivuiset teokset listalta pois
  • kerännyt 22 teosta, joista valitsen fiiliksen mukaan

Listani koostuu pienemmistä paloista:

Japanin lumoa
Banana Yoshimoto The Lake
Yasunari Kawabata The Old Capital

Esseitä
Toni Morrison Playing in the Dark
Hélène Cixous Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Lyriikkaa
Arno Kotro Musta Morsian
Seamus Heaney Ojanpiennarten kuningas

Novelleja
Robert Louis Stevenson Itsemurhaklubi
Régine Deforges Lola

Draamaa
Aiskhylos Oresteia-trilogia

Chick lit
Paronitar Orczy Punainen neilikka
Hilja Valtonen Hätävara

Kotimaista
Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri 
Juha Mannerkorpi Jälkikuva

Käännöksiä
J.M. Coetzee Barbaarit tulevat
Ian McEwan Sementtipuutarha

Lastenkirjallisuus
Tove Jansson Muumipapan urotyöt
Yrjö Kokko Pessi ja Illusia
Sinipetra

Englanniksi
Jeanette Winterson Sexing the Cherry
Julian Barnes The Sense of an Ending

En ole asettanut itselleni tavoitteita, mutta mitä enemmän sitä parempi!

Huomiseen!

(Vielä kun malttaisi nukkua!)

Kotimaista erotiikkaa parhaimmillaan: Loputtomat hunnut



Joskus törmään kysymykseen, onko Suomessa kirjoitettu ollenkaan hyvää erotiikkaa (joskus paino voi olla sanalla erotiikkaakin). Tuntuu, että otsikoihin pääsevät vain ulkomaiset kohukirjat, kotimainen kirjallisuussekstailu sen sijaan ei tunnu kiinnostavan samalla tavalla. Mutta sille on kuitenkin tilausta.

Onneksi voin vastata kiihkeisiin rukouksiin myöntävästi: kyllä, Suomessa on kirjoitettu erotiikkaa. Ei välttämättä montaa kiloa, mutta kirjoa löytyy silti. Hyvääkin ja erilaista erotiikkaa on tarjolla, tästä on todisteena Sara Heinämaan ja Päivi Tapolan vuonna 1988 kokoama tekstiantologia Loputtomat hunnut.  Jos Kravun kääntöpiiri ja Fifty Shades of Grey yököttävät, suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän.

Antologia sisältää monia erityyppisiä tekstejä: novelleja, fragementteja, mietelmiä, runoja ja romaanikatkelmia. Kaikkien tekstien kirjoittajat ovat naisia, mukana on yhteensä noin kolmekymmentä eri kirjailijaa, joukossa muun muassa tunnetuimpina Päivi Alasalmi ja Rosa Liksom. Kokoelman teemaksi on valikoitunut écriture féminine, ja monet tekstit käsittelevätkin nimenomaan naisen ruumista ja naisen halua. Antologiassa halun rajoja ja muotoja tutkitaan, rikotaan ja venytetään alati liikkeessä pysyvän kielen keinoin.

Kokoelma on niin rikas ja kiehtova, että se pakko lukea miltei yhdeltä istumalta. Eri tekstityypit ja vaihtuvat kirjoittajat pitävät mielenkiinnon yllä viimeisille sivuille saakka. Lukeminen on kutkuttavaa, hengästyttävää ja täynnä löytämisen riemua. Huumoria ja tunteita ei ole unohdettu, vaaan nauru ja pilke ovat koko ajan läsnä. Tekstit keskittyvät löytämään sen, mikä kielessä ja sen rakenteissa kiihottaa - eivät luomaan visuaalisesti kliseisiä ja korneja kuvia.

Loputtomat hunnut on kokoelma, jota täytyy tunnustella, maistella ja haistella. Hitaasti, naustiskellen ja ihmetellen.

Ainoa heikkous, joka tuli mieleeni lukiessani tätä helmeä, oli romaanikatkelmat. En ole koskaan ollut kovin innoissani katkelmien viljelystä ja nytkin jätin ne lukematta. Mieluummin luen sitten joskus  teoksen kokonaan, kuin katkottuna. Onneksi katkelma-trendi tuntuu jääneen turvallisesti 80- ja 90-luvuille, ja antologiosta löytää nykyään lähinnä kokonaisia tekstejä.

---
Loputtomat hunnut. Kokoelma eroottisia tekstejä.
WSOY, 1988.
205 sivua.
Päällyksen kuva Matti Haupt.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

The Daylight Gate


Englanti, 1612. Joukko noitia odottaa oikeudenkäyntiä synkin ennustein. Alice Nutter, kaunis ja mystinen ylhäisönainen, päättää rientää noitien avuksi. Alicellakin on jotakin salattavaa, mutta myös paljon suojeltavaa. Mistä on todella kyse?

The Daylight Gate on Jeanette Wintersonin uusin romaani, joka vaikuttaa ensinäkemältä jonkinlaiselta genrehybridiltä. Winterson yhdistää teoksessaan rohkeasti historiallisen romaanin, maagista realismia ja puhdasta fantasiaa. Teos perustuu todellisiin dokumentteihin, mutta on selvää että Winterson on ottanut paljon vapauksia, jotka eivät perustu historialliseen faktatietoon. Realistista historiankuvausta on turha etsiä The Daylight Gatesta.

Mikäli lukija on sattunut tutustumaan Wintersonin aikaisempaan tuotantoon, teoksen juonivetoisuus saattaa yllättää. Tiheä, tiivis ja mukaansatempaava juoni ei ole toki ongelma, Winterson on päinvastoin loistava tarinankertoja, mutta muun materiaalin ohuus sen sijaan haittaa ja ärsyttää. Kertomuksessa on rykäisyn makua. Lyhyet lauseet ja fragmentaarinen tyyli, jonka kirjailija aikaisemmissa teoksissa hallitsee ihailtavasti, tuntuu nyt tönköltä ja turhan kiireiseltä. Parempi pohjustus henkilöhahmoissa ja muussakin kuvauksessa olisi kipeästi tarpeen.

Osan dialogista olisi voinut esimerkiksi vaihtaa kuvailuun. Nyt juoni liikkuu eteenpäin paljolti dialogin myötä, mutta henkilöhahmot jäävät tynkäisiksi. Toimintaan luotetaan aivan liikaa.

Kirjan romanssit jäävät nekin kovin ohuiksi. Kun henkilöhahmot eivät tule lähelle, myös tunteet jättävät kylmiksi. Onneksi romaanin köyhiä rakkausjuttuja on höystetty väkivallalla, gangbangeillä ja okkultismilla, joka edes jotenkin jaksaa kiinnostaa ja värisyttää.

Ulkoisesti (paitsi että kansi on kamala sillisalaatti) Wintersonin romaanissa kaikki on siis kohdallaan. Kiinnostava juoni, mielenkiintoiset asetelmat ja monimuotoinen genresiitos. Jonkun toisen kirjaksi tämä voisi olla ihan hyväkin suoritus, mutta Wintersonin kynästä The Daylight Gate tuntuu rimanalitukselta. Harmi, ettei kokonaisuutta ole viilattu ihan loppuun asti - nyt kirjasta jää jotenkin väsähtänyt ja hutaistu jälkimaku.

---
The Daylight Gate.
Hammer, 2012.
224 sivua.
Front cover image: Roy Bishop / Arcangel.
Kustantajan sivut.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Lapsia



Kirjallisuutta, joka esittää maailman lapsen kokemana, tuntuu löytyvän huomattavasti vähemmän kuin aikuisten maailmaa syvemmin kuvaavaa. Hienoja kirjoja, joissa lapsen näkökulma suorastaan herää eloon on mielestäni esimerkiksi Roddy Doylen Paddy Clarke Ha Ha Ha. Mutta löytyy monia muitakin, joista en ole ollut lainkaan niin vaikuttunut. Joko lapsellisuus ja viattomuus on jo lukijankin älyä loukkaavaa, tai sitten pieni lapsi ymmärtää ja tietää aikuisten asioista vähän liikaakin. Siksi en oikein tiennyt mitä odottaa, kun tartuin Teuvo Pakkalan lyhytproosakokoelmaan Lapsia.

Mutta kas kummaa. Pakkalan novellit ovat ajallisesti ja temaattisesti tiiviitä kokonaisuuksia, joissa myös kerronta on harkittua ja tehokasta. Rönsyt uupuvat, ja pääosassa on lapsen kokemus. Useissa novelleissa aikuisten maailma ja lasten maailma toki törmäävät, rakentuvathan ne aina erilaisille mittakaavoille. Aikuisten maailman ongelmat eivät ole sellaisia lapsille, ja lasten ongelmat ovat aivan yhtä mitättömiä ja tuntemattomia aikuisille. Törmäys on tarpeellinen, mutta tapahtuu usein sovittavasti. Myös aikuinen oppii tavan nähdä lapsen silmin.

Lasten yksilöllisyys korostuu nimeämisessäkin. Novellien päähenkilöt, lapset, on aina nimetty, mutta heidän vanhempansa saattavat jäädä pelkiksi äideiksi ja isiksi. Näin lapsen ainutlaatuinen kokemusmaailma korostuu, kun taas vanhemman tehtävä on edustaa pelkästään yleistyypillisenä äitinä tai isänä, ei kompleksisena yksilönä. Lukijan tehtävä on ymmärtää lasta, ei vanhempaa.

Suosikkini Pakkalan kokoelman novelleista oli Ihme ja kumma, jossa Vappu-tyttö unohtaa aina toimitettavan asian. Maailma on niin kiinnostava ja vaatii tutkimista, että kaikki muu jää kovasta yrityksestä huolimatta aina toiseksi. Muistan oman lapsuuteni - sen, kuinka kaikki muu aina unohtui, kun näköpiiriin eksyi jotain mielenkiintoista. Kerran ala-asteella olin koulun jälkeen kalastamassa viisi tuntia, eivätkä vanhempani voineet ymmärtää, miksi ihmeessä kalastaminen oli yhtäkkiä ja juuri sinä päivänä niin tärkeää, ettei voinut edes kotona käydä ilmoittautumassa. En muista enää, mutta Ihme ja kumman lukeminen auttoi ymmärtämään, että jotain elintärkeää sen täytyi olla.

---
Lapsia (1895),
teoksessa Elsa, Lapsia, Pikku ihmisiä.
1994, Gummerus.
Ulkoasu: Pekka Loiri.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kaukainen puutarha



Katri Valan Kaukainen puutarha täytyi lukea yhdeltä istumalta. En voinut laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain viimeisetkin runot luettua. Jokainen runo kosketti, eikä mikään hukkunut osaksi massaa tai livahtanut ohitse.

Valan runoissa on vahvaa uuden ajan odotusta, jopa vaatimusta uudelle aamunkoitolle. Välillä odotettu valo saapuu kuun hahmossa, toisinaan aurinkona ja joskus puhujan tuntemana värien aistiloistona. Värit saattavat usein asettua päällekkäisiksi, ja niihin yhdistyy aistituntemuksia, kuten kylmyyttä ja kuumuutta. Räjähtävät tuntemukset näkyvät myös huutomerkkeinä, lyhyinä lauseina ja toistoina, sekä eri aistejen sekoittumisina. Runossa Rukous puhujan hiljainen odotus vaihtuu sarjaksi huutoja, joissa vaaditaan edes hetkellistä liekkiä ja syttymistä:

Jumala,
olen vain pieni liekki,
joka hiljaa on lepattanut kaukana
ja odottanut.

Nyt en tyydy siihen enää!
Tahdon leimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!

Kehon kokemukset eivät rajoitu vain aistihurmioon, myös kauhua löytyy kokoelmasta. Kauhu muuttuu sekin fyysiseksi: lahoavien lehtien tuoksuksi tai sairaaksi linnuksi kasvoilla. Ehkä Kaukaisessa puutarhassa esiintyvä pelko heijastelee osittain käytyä sisällissotaa ja sen kauhuja. Valan runoissa kauhu ja kuolema ei kuitenkaan välttämättä ole tulkittavissa lopuksi, vaan nimenomaan uuden aluksi. Mielipuolinen pelko saattaa huutaa puhujan korvaan tämän kuolemaa, mutta samalla se saa puhujan raivokkaaseen juoksuun, elämännälkäiseen liikkeeseen.

Kaukainen puutarha on ilon, surun, riemun ja hurmioitumisen räjähdys. Jos kokoelmaa pitäisi kuvailla kahdella sanalla, valintani olisi "ilotulitus kesäyössä". Suosittelen tutustumaan - avoimin mielin ja aistein.

---
Kaukainen puutarha (1924),
teoksessa Kootut runot.
WSOY, 1945.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Unen kaivo



Ensimmäisen kunnon kosketuksen runouteen sain yläasteen viimeisellä luokalla, kun äitini antoi minulle luettavaksi Kaarlo Sarkian runokokoelman Velka elämälle. Kapinoivana teininä en todellakaan halunnut pitää äidin vinkaamista runoista, suorastaan asetuin niitä vastaam jo ennen kansien raottamista.  Mutta sitten tapahtui kummia - vähän ajan päästä menin kirjastoon ja lainasin kaikki Sarkian kokoelmat.  Ja sitten täytyi ahmia muutakin runoutta.

Minulla ja Sarkian runoudella on siis historia. Pidän niitten äärimmilleen viedystä mitallisuudesta ja pettämättömästä rytmistä, unen ja kuoleman välitiloista. Runoissa on paljon viime hetken kauneutta, kukkia ennen kuolemaa. Silti olen aina kokenut, että jokin on jäänyt minulta tavoittamatta - ikään kuin katselisin kaunista pintaa näkemättä syvemmälle.

Avain runojen tulkintaan löytyi lopulta Suomen kirjallisuuden historian luennolta, kun puhuttiin Sarkian runojen homoseksuaalisuuden teemasta. Olin tietenkin aiemminkin kuullut tästä, mutta jotenkin näkökulma ei ollut tarttunut lukemiseeni. Kävinkin runojen kimppuun uudella tarmolla, ja tällä kertaa kovin erilaisin tuloksin. Kaapin ovet aukenivat, kirjaimellisesti.

Unen kaivo on Sarkian kolmas runokoelma. Kokoelma käsittelee erilaisia välitiloja, kuten unta ja kuoleman kaipuuta. Uni näyttäytyy ajallisena ja vapauttavana repeämänä, jonka saapumista puhuja aina odottaa. Yö on kokoelman runoissa myös kehollisten aistejen aikaa - makuja, tuoksuja. Pimeydessä keho vapautuu katseilta ja ulkoiselta paineelta, muuttuu pelkäksi nautinnoksi.

Kuu hiipii ylemmäksi hämärää kylväin.
Nyt käytävien siltaa marmorista
puut saartaa hopeaisin pylväin,
mut silkinmusta varjossa on yö.
Hiusaallokkoas kosken samettista,
sun imen hengitystäs kuumaa,
ma melkein kuulen, kuinka suones lyö
ja tunnen viivat nuoren vartalosi.
Tää outo läheisyys sun olentosi
mun niinkuin viini tuntematon huumaa. 
(Syysyön fantasia)

Unen lisäksi puhuja kaipaa myös paikkaa, jota voisi kutsua kodiksi, lämpöistä liettä ja pysyvää sijaa. Runossa Kalmistotiellä puhujan uneksima kuva kodista paljastuu kuitenkin matkaksi kohti kuolemaa:

Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.

Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.

Haaveiltua kotia ei ole, tai sitten puhuja kokee sen lopulta niin mahdottomaksi kuvaksi, että se on mahdollinen ainoastaan kuolemassa.  Puhujalle ei ole olemassa lämmintä ja pysyvää sijaa.

Myös kaapin käsite on runoissa läsnä. Kaappi voi ilmetä hautana (runo Haudassa), kuoren kuvina tai haaveiltu vapautuminen kuoriutumisen metaforissa. Esimerkiksi runossa Muodonvaihdos kuvataan ruman olennon kuoriutuminen smaragdinhohtoiseksi korennoksi - kuoriutuminen vaatii kuitenkin murhaa, verimaljan kumoamista:

Kuin painajainen yössä rapakon
se murhaa, verta juo,
siks kunnes luo
se kerran yltään rumuutensa naamion

Lukijalle jää kyseenalaiseksi, onko olennon kuvailtu metamorfoosi todella mahdollinen. Rajoittavasta ja  rumasta kuoresta puhuu myös runon Kauniille veljille puhuja, joka kaipaa kaltaistensa pariin. Vapautuminen edellyttää kuitenkin "kapaloitten katkomista" - kapalot viittaavat samanaikaisesti sekä ahdistavaan kääreeseen että suvunjatkamiseen.

Suvunjatkamisen ja äitiyden kuvat ovat nekin edustettuina runoissa laajalti. Heteroseksuaalisuus näkyy kehänä, usein luonnon vuodenaikoina ja sadon kypsymisenä, joka aina päättyy sadonkorjuuseen ja kuolemaan. Runoissa esiintyvät kukat eivät suinkaan ole kevään tai kesän hedelmällisiä kukkia, vaan syksyn hedelmättömiä daalioita tai georgiineja. Äidin maito on muuttunut mustaksi, kuolettavaksi ravinnoksi:

Päivä jo painuu varjoihin ehtoon, 
ruokki sun maaemon musta maito.
(Kehtolaulu)

Puhujan tuntema toiseus pyörivän kehän rinnalla ei kuitenkaan aina estä kaipuuta. Useissa runoissa puhuja etsii äidin kadotettua syliä tai kohdun kaltaista turvaa, ja samaan voisi ajatella runoissa esiintyvän liedenkin viittaavan. Lieden ja kodin löytäminen kuitenkin rinnastuu suvunjatkamiseen ja kuolemaan johtavaan kehään, johon puhuja ei voi astua. Kuulumattomuus näkyy runoissa sairauden ja toiseuden tuntemuksina, joista puhuja ei välttämättä haluakaan päästä. Toiseus voi olla samaistumista Kainiin, soimista viuluna kauhojen ja kiulujen seassa, tai toiseutta kuvastimen pinnassa, joka lopulta peittää puhujan minän. Sen sijaan anteeksiannon ja hyväksynnän kaipuu eivät jätä puhujaa rauhaan:

Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:
"Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa.
Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.
Lumi eikö jo sulanut pihalta, kotihaasta?

Polun vartta eivätkö jo kevätpurot juokse?
Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää?" - 
Minun silmäni polkua tuijottamaan jää:
Se elämän luotako vie vai elämän luokse?

Olen sairas. Mitä jos enää en parantuisikaan?
Mitä jospa en enää kevättä toivokaan?
Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,
"rakas mummo, rukoile puolestani!" kuiskaan.
(Mullan ja veren kevät)

Myönnän, että Sarkian runot sallivat monenlaisia tulkintoja, enkä siis väitä, että niitä täytyisi lähestyä pelkästään tästä näkökulmasta. Toki toiseuden ja kuolemankaipuun voi tulkita myös taiteilijan tuskaksi, mutta mielestäni pervouttaminen toimii ainakin tämän kokoelman runoissa sen verran hyvin, että suosittelen kokeilemaan. Samalla se tuo runoihin jotakin eri tavalla arvokasta, edelleen ajankohtaista ja tärkeää.

---
Unen kaivo (1936),
Teoksessa Runot.
WSOY, 1946.

PS. Jos joku ihmettelee äkillistä innostustani suomalaisiin klassikoihin, niin minulla on tentti tulossa. En ole siis ryhtynyt äkilliseksi kansanvalistajaksi. :)

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Alastalon salissa


Joskus mietin, millaista nautintoa oikein haemme kirjallisuudesta. Onko se vetävä juoni, mielenkiintoiset henkilöhahmot, metafiktiivisten viittausten riemu vaiko kenties kumpuileva kieli? Tuskin on olemassa vain yhdenlaista lukemisen nautintoa, vielä vähemmän oikeanlaista sellaista. Kaikki nautinnot ovat yhtä tärkeitä, eikä niitä voi arvottaa. Silti erilaiset lukijat etsivät kirjoista juuri sitä itselleen tärkeää nautintoa, eivätkä kaikki kirjat tietenkään tarjoa samoja nautintoja. 

Volter Kilven Alastalon salissa haastaa monia nautintonystyröitä. Ajanvietekirjallisuudeksi kirja sopii huonosti, ja kielikin pistelee selkeydestä nauttivaa. Myös realistisesta kuvauksesta innostuva lukija joutuu monien ongelmien eteen - miten yksi tunti voi olla venynyt yhteensä 806 sivuksi? Pukkila pökköilee päättömästi satojen sivujen ajan ja Alastalo ei tunnu saavan parkkikirjaansa millään suljettua. Jännitystä teos tarjoilee yhtä paljon kuin harmaa betoniseinä.

Mitä annettavaa tällä mammutilla sitten on lukijalleen?

Joskus on vapauttavaa myöntää, että en ymmärrä ihan kaikkea lukemaani. Se on mielestäni Alastalon salissa -romaanin tarkoituskin - se ei alistu lukijansa hallittavaksi, vaan vaatii itse lukijaa alistumaan pässiksi narun päähän. Lukuisat kielikuvat asettuvat lomittain ja päällekkäin toistensa kanssa, niin, että usein kuvailtava asia tai tavoiteltu merkitys hämärtyy. Teos tematisoi sitä, miten huonosti kieli lopulta soveltuu välittämään todellisuutta, kuinka kieltä on mahdotonta hallita.

Verbaaliset mittelöt ja mielessä käydyt monimuotoiset monologit tuovat mieleen Kalevalan sankareitten loitsinnan ja kilpalaulannan. Miehuudesta mitellään, mutta mittelön mittakaava on koominen ja järjetön: johtajuus konkretisoituu kirjoituksen kiekuroissa ja piipun valinnassa. Vanhat ajatusmallit ja konventiot eivät enää ole päteviä, vaan naurettavia kaikessa mahtipontisuudessaan.

On varmasti myös niitä, jotka ylvästelevät pikaisen Pukkilan tavoin ymmärtävänsä kaiken lukemansa. Heille Alastalon salissa on kolonialistinen lukuprojekti, jonka tarkoituksena on valloittaa kaikki romaanin merkitykset ja selviytyä kamppailusta voittajana. Mitä vaikeampi teos, sitä tyydyttävämpää on julistaa itsensä hallitsijaksi ja kesyttäjäksi.

Itse voin myöntää, että suurin voittoni Kilven teoksen kanssa on jo pelkästään sen lukeminen. 826 sivua omien nautintojen ja lukemustottumusten haastamista on aikamoinen suoritus, ja siitä voinkin onnitella itseäni. En kuitenkaan koe, että olisin ymmärtänyt läheskään puolia lukemastani, vielä vähemmän voin sanoa nauttineeni romaanista. Sen sijaan olen oppinut paljon - omista lukunautinnoistani ja kielestä, jota ei voi aina hallita.

Joskus on viisautta olla ymmärtämättä.

---
Alastalon salissa  I & II (1933).
2011, Otava.
421 & 405 sivua.
Kustantajan sivut.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Papin tytär & Papin rouva



Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut.

Miltä tuntuisi koko elämänsä odottaa, että jokin alkaisi? Ja sitten tajuta, kun se jokin vihdoin tapahtuu, sen jäävän koko elämän ainoaksi huipuksi? Juhani Ahon Papin tytär ja Papin rouva kritisoivat aikansa naiskasvatusta ja asettavat vastakkain miesten ja naisten mahdollisuudet.

Pienoisromaani Papin tytär keskittyy seuraamaan Ellin lapsuutta ja nuoruutta. Elli joutuu varttumaan pappi-isänsä rajoittavan kasvatuksen ohjaamana - nuorelle naisenalulle ei jää tilaa kasvaa, sen sijaan häntä yritetään työntää valmisiin ja ahtaisiin malleihin. Elli ei saa opiskella kasvaakseen ihmisenä, vaan tullakseen hyväkäytöksiseksi vaimoehdokkaaksi. Jatko-osa Papin rouva kuvaa Ellin ja tämän aviomiehen etäiseksi jäävää liittoa, sekä Ellin suhdetta Olaviin, pappilan kesävieraaseen. 

Vaikka henkilöt ja teemat pysyvätkin samoina teoksen vaihtuessa, niin tyyliltään Ahon teokset eroavat toisistaan suuresti. Papin tytär pyrkii tavoittamaan maailmaa lähinnä Ellin näkökulmasta, ja kokemuksellisuus on pienoisromaanin kerronnassa vahvasti läsnä. Sävy on jopa modernistinen, ja ajatuksenjuoksua jäljittelevät toistuvat peräkkäiset pisteet muistuttavat tajunnanvirtaa. Papin rouva taas on mielestäni sävyltään realistisempi, eikä siinä ole enää samaa kokemusta. Näkökulmat myös laajenevat ymmärtämään kolmiodraaman kaikkia osapuolia. 

Teoksissa Olavi yhdistetään usein korkeuksiin, kuten kellotornin tapuliin ja lintuihin. Elli sen sijaan esitetään usein tikapuilla, rannalla tai veneessä, siis taivaan ja veden rajapinnalla. Samat lähtökohdat leimaavat myös Olavin ja Ellin elämää - Olaville Elli on virstanpylväs hänen matkalla kohti avarampaa ihmisyyttä, mutta Ellille Olavi on ainoa mahdollisuus kokea minkäälaista intohimoa elämässä. Elli voi kokea korkeuden ainoastaan katselemalla veden pintaa, antautumalla suhteeseen Olavin kanssa. Pohjatekstinä kaikuu Gustave Flaubertin Rouva Bovary, mutta Ellin tarina esitetään ilman sitä ironiaa, mikä leimaa Emman seikkailunjanoa. Papin tyttären kehämäinen kohtalo ei tarjoa kevennystä, vaan pakottaa ymmärtämään ja pohtimaan aikansa yhteiskunnan epäkohtia. 

Luonto, paikat ja kuvallisuus ovat molemmissa teoksissa avaimia syvempään lukukokemukseen. Kertomusten miljöö heijastelee henkilöiden tunteita, ennakoi tapahtumia ja rakentaa jännitteitä. Se myös peilaa niitä asetelmia, joihin kukin henkilö on tullut elämässään heitetyksi. Vaikka omaa lukemistani häiritsikin teoksista läpipaistava tendenssi, niin pystyin silti nauttimaan Ahon taidokkaasta kielestä ja upeasta luontokuvauksesta. 

---

Papin tytär (1885).
2011, WSOY.
144 sivua.
Päällys Marjaana Virta.

---

Papin rouva (1893).
Teoksessa Valitut teokset,
1973,  Karisto.