Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

The Monk


Matthew Lewisin The Monk on täynnä kaikkea, mitä sensaationhakuisen goottiromaanin täytyykin sisältää: seksiä, noituutta, luostareita ja neitsyitä. Alunperin jatkokertomuksena ilmestyneen romaanin jokaisen nurkan takana vaanii pelottava cliffhanger, joka viettelee jatkamaan lukemista vielä seuraavaankin lukuun. 

The Monk keskittyy seuraamaan munkki Ambrosion moraalista rappiokierrettä. Syntiinlankeemuskertomus sisältää uskomattomien juonikäänteiden lisäksi myös mielenkiintoisen kartaston stereotyyppisiä sivuhenkilöitä, joiden kautta romaaniin avautuu monia sisäkertomuksia. Kronologista ja lineaarista etenemistä rikkovat myös erilaiset runoelmat, jotka tuntuvat paikoitellen jopa irallisilta. Romaani on selvästi lajityyppinä vielä hakenut lopullista muotoaan Lewisin kirjoittaessa teostaan. 

Kauhugenren ja goottilaisen romaanin klassikkona The Monk on pakollista luettavaa. Nykylukijan on kuitenkin turha odottaa hyytäviä tunteita selkänahassa, sillä geneeriset piirteet viedään teoksessa äärimmilleen ja realistisesta uskottavuudesta on tietoisesti luovuttu. Parodisuus ja liioittelu tuovat sen sijaan Lewisin kirjaan tuoreutta ja yllättävyyttä - The Monk todella jää mieleen. 

The Monkia voi suositella etenkin kaiken nähneelle ja kokeneelle lukijalle, joka kärsii hetkellisestä tympääntymisestä kauhugenreen. Uskon, että Ambrosion surkeasta tarinasta saa eniten irti, kun genren konventiot ovat edes etäisesti tutut. Jos kuitenkin etsit uskottavaa tarinaa, joka sallii myös realistisen luennan, suosittelen harkitsemaan jotakin muuta. 

---
The Monk (1796).
2012, Penguin Books.
425 sivua.
Cover Design: Coralie Bickford-Smith.

6 kommenttia:

  1. Lajityyppinsä klassikkohan tämä on, ja mainitaan myös tuossa juuri bloggaamassani jalkapallokirjassa (Radcliffen vastaavien rinnalla, gotiikka on yhtenä osana Englannin ja Italian välistä suhdetta...)

    Mutta en ole tätä lukenut enkä muutenkaan näistä gotiikan keskeisistä teoksista ole innostunut, minulle se sopii mausteena tai rajoitettuna tyylikeinona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukin tavallaan. Itsekään en ole gotiikan yletön ahmija, vaan tykkään lukea muutaman kirjan aina silloin tällöin.

      Poista
  2. Tämä oli aikoinaan hauskaa luettavaa. Niin kuin mainitsit, gotiikka ei ehkä sovi realistista otetta kaipaaville. Samoin Horace Walpolen The Castle of Otranto -romaanissa on sen verran liioittelua ja kohoavia povia, ettei sitä lukiessa voi muuta kuin tirskahdella. Se ehkä tässä (vanhemmassa) gotiikassa minua viehättää, se on yksinkertaisesti viihdyttävä genre, vaikkei tietenkään samalla tavalla pelota.

    Penguin English Libraryn kannet ovat muuten tosi nättejä, unohduin nytkin selailemaan tuota linkkaamaasi nettisivua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Libraryn kannet ovat ihania! Omasta hyllystäkin löytyy joku vajaa parikymmentä sarjan pokkaria, niin ihania ovat.

      Poista
  3. Voi munkki! Muistan elävästi vieläkin tämän kirjan lopun, joka spoilattiin jollakin luennolla.

    P.S. mulla on sulle mun blogissa tunnustuksia ja kysymyksiä, vastaile jos kiinnostaa/on aikaa :)

    http://rainwilds.blogspot.fi/2013/05/tunnustuksia-ja-kysymyksia-liebster.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, vaikka kuinka hyviä kysymyksiä! Vastailen ehdottomasti.

      Joo, oli mielenkiintoista lukea kirja kun tietää jo loppuratkaisun. :D

      Poista