Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Mietelmiä


Niin miellyttävää kuin rakkaus onkin, miellyttää kuitenkin sen ilmenemistapa enemmän kuin se itse.

Francois de La Rochefoucauld'n Mietelmiä herätti minussa ennen lukemista monia ennakkoluuloja: en ole aforismejen ystävä, oikeastaan inhoan niitä. Onneksi La Rochefoucauld'n mietelmistä ei tarvitse pelätä löytävänsä coelhomaisia "totuuksia", vaan itse asiassa kokoelma on varsin viihdyttävä. Kaiken lisäksi tuntuu, että Mietelmiä tavoittaa jotakin olennaista ihmisluonnosta, sillä 1600-luvulla kirjoitettu teos osuu arkaan paikkaan edelleen. Tämänkin teoksen sain ilokseni lukea osana erästä kurssia, ja moni ajatus kirjasta on hioutunut teoksesta käydyn keskustelun aikana. 

Perusvireeltään Mietelmiä on satriirinen ja pessimistinen, Rochefoucauld'ta on jopa kutsuttu ihmisinhoiseksi. Minusta teos on enemmänkin kyseenalaistava ja asettuu pikemminkin purkamaan yleisesti hyväksyttyjä totuuksia kuin veistelemään uusia. Näyttelemistä ja sosiaalista merkitystä pohditaan niin rakkauden kuin hyveidenkin kohdalla. Puhuja pakottaa lukijan miettimään onko oikeita hyveitä ja rakkauksia todella olemassa, vai onko kyseessä vain tyhjä performanssi tai jäljitteleminen. Puhuja ei kuitenkaan täysin tyrmää esimerkiksi aidon rakkauden olemassaoloa, mutta sitä tuntuu olevan mahdotonta saavuttaa. Mietelmissä subjekti nähdään viime kädessä järkevänä olentona, jonka tunteiden takaa paljastuu kätketty päämäärä, ei todellinen tunne. 

Naisista puhutaan erikseen, omana luokkanaan, ja heillä tuntuu olevan omia ja erityisiä paheita. Kasvojen maalaaminen yhdistetään esittämiseen ja teatraalisuuteen, ja puhuja epäileekin naisten kykyä rakastaa. Naisten erottaminen omaksi paheelliseksi ryhmäkseen tuntuu ristiriitaiselta - La Rochefoucauld kirjoitti teoksensa yhdessä muiden ylimystön edustajien kanssa markiisitar de Sablén kirjallisessa salongissa. Mietelmiä sepitettiin yhdessä, ja niitä muotoiltiin useamman vuoden ajan. Mukana oli myös naisia. Kyseessä ei ole siis yhden miehen kirjallinen tuotos, vaan teoksessa kaikuu Ranskan ylimystön ääni.  Se saakin pohtimaan, kuinka tosissaan Mietelmiä on kirjoitettu. Ehkä kirjan nokkeluuksia ei olekaan tarkoitettu tavoittelemaan totuutta, vaan viihdyttämään osuvuudellaan ja terävyydellään.

Välillä looginen muotoilu ja terävyys tuntuu jopa nousevan teoksessa tärkeämmäksi kuin mietelmien sisältö. Kaksi asiaa asetetaan usein toisilleen selkeästi vastakkaisiksi, tai sitten jonkin asian osoitetaan olevan itsensä vastakohta (esim. rakkaus/viha, anteliaisuus/itsekkyys, hyve/pahe). Isoista käsitteistä kuitenkin puhutaan aivan kuten niillä olisi jokin tietty ja annettu merkitys, esimerkiksi hyvettä tai  ei määritellä sen tarkemmin. Intohimoistakin puhutaan moittivasti - mutta mitä ihmettä intohimoilla oikein tarkoitetaan? Sain kokea oivaltamisen iloa, mutta myös epävarmuutta, kun en tiennyt, mitä oikeastaan olin oivaltanut. 

Mietelmiä herättää paljon kiusallisia kysymyksiä ja tuo mukanaan sekä häpeää että helpotusta. Se myös väistelee ja pakenee lukijan otetta - jotkut asiat täytyy ajatella itse loppuun.  

PS. Teoksessa on kattava kääntäjän jälkilause, suosittelen tutustumaan myös siihen, mikäli kirja kiinnostaa.

---
Ranskankielinen alkuteos Réflexions ou sentences et maximes morales (1665).
Suomentanut J. V. Lehtonen.
Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos.
1961, Tammi.
182 sivua.
Päällys: Kiki Maconi.
Vinjetti: Henrik Tikkanen.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kirjaston poistomyynti



Kävin pääkirjaston poistomyynnissä, ja mukaani tarttuivat

Pearl S. Buck Pion (ruots.)
Yasunari Kawabatava Kämmenenkokoisia tarinoita
George Orwell Eläköön Tuonenkielo!
Bram Stoker The Snake's Pass
Daniel Defoe Ruttovuosi
J. G. Ballard Running Wild
Marie Darrieussecq Sikatotta
Michael Cunningham Samaa sukua
Eeva Kilpi Unta vain
Isabel Allende Henkien ralo




Parhaimmat löydöt olivat mielestäni Cunninghamin Samaa sukua, Darrieussecqin Sikatotta ja Allenden Henkien talo. Cunninghamia olen kerännyt hyllyyni The Hoursin lukemisen jälkeen (huikea romaani), ja Sikatottaa olen yrittänyt etsiä siitä saakka, kun tutustuin Darrieussecqin Kummitusjuttuun, mutta mistään en onnistunut kirjaa löytämään. Allenden Henkien taloa taas on kehuttu niin paljon, että olen kiikaroinut sitä hyllyyni jo pitemmän aikaa. Eli reissuni oli varsin onnistunut. :)

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä



Jaakko ja hänen isäntänsä matkaavat jonnekin, mutta lukijalle ei koskaan selviä minne he oikeastaan ovat matkalla. Eivätkä sitä tunnu tietävän kertomuksen henkilöt tai itse kertojakaan. Matkalla keskustellaan esimerkiksi rakkauksista, sekä isännän että Jaakon, ja Jaakon aikaisemmasta isännästä. Lisäksi tavataan erään majatalon emäntä, jolla on myös mielenkiintoinen rakkausjuttu kerrottavanaan. 

Denis Diderot'n Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä ei tarjoa minkäänlaista mielenkiintoista juonta, vaan enemmänkin keskittyy häiritsemään lukijan odotuksia. Kehyskertomus hajoaa useiksi sisäkertomuksiksi, ja tuntuu, kuin joutuisi keskelle sotkuista verkkoa. Kertoja keskeyttää tarinan vähän väliä korostaen kertovansa vain sen mikä on totta, ja samoin myös Jaakon ja isännän välistä dialogia vaivaavat lukuisat katkokset ja uudet aloitukset. Tämän lisäksi kertoja, joka tuntuu olevan kovin turhautunut tehtäväänsä, viittaa vähän väliä toisiin kirjailijoihin ja teoksiin. Viitteitä löytyy jopa siinä määrin, että on lopulta mahdotonta tietää onko kaikkia viitattuja teoksia koskaan todella edes kirjoitettu. Lukiessani kirjaa sain vuoroin nauraa kertojan ja henkilöiden koomisuudelle, mutta havahduin myös epäilemään josko olinkin itse pilkan kohteena. 

Hersyvä huumori, maallisuus ja ruumiillisuus muistuttavat minua Giovanni Boccaccion Decameronen novelleista. Jaakon seikkailussa on jotenkin samanlainen fiilis ja sävy, hyväntahtoisuutta ja elämäniloa.  Myös itsestäänselvät valtasuhteet kääntyvät päälaelleen, mutta järjestyksen murtumiseen ei liity dramatiikkaa vaan vapautunutta naurua. Sellaista kaipaisin myös nykykirjallisuuteen, etenkin suomalaiseen synkistelyyn. Ei kaikkea tarvitse ottaa aina niin vakavasti. 

Juonen ja selvien yhteyksien puute voi tuntua joko vapauttavalta tai ärsyttää. Itse aloin kuitenkin Jaakko fatalistin innoittamana pohtia, kuin juonivetoista suurin osa lukemastani kirjallisuudesta oikeastaan on. Minulle Diderot'n teos siis toimi jonkinlaisena virkistyksenä, jonka jälkeen oli mukava palata perinteisempään kerrontaan. Yllätyin myös siitä, että juonettomuudesta huolimatta luin kirjan miltei yhdeltä istumalta - sivujen kääntymiseen ei siis voinut vaikuttaa vetävä juoni, vaan aivan jokin muu.

Voisin suositella Jaakko fatalistia kaikille, jotka tuntevat kyllästyneensä juonivetoisiin kirjoihin. Joskus on hyvä avartaa näkökulmia ja heittäytyä kaaoksen vietäväksi. Ja voihan olla, että luettuaan rakenteeltaan ja kerronnaltaan jotakin hyvin erilaista, katsoo myös eri tavoin muita lukemiaan kirjoja. 

PS. Toivotan myöhässä kaikille ihanille naisille hyvää ja tasa-arvoista naistenpäivää Jaakon sanojen mukaan:

"Nainen... Odottakaahan... Nainen on mies, jolla on alushame, hilkka ja isot tissit."

---
Ranskankielinen alkuteos Jacques le fataliste et son maître (1773).
WSOY, 2007.
288 sivua.
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Huoneiden kirja


Pakko myöntää, että nykyrunouden lukeminen on jäänyt hyvin vähälle. Etenkin kotimainen 2000-luvun runous tuntuu erityisen vaikealta. En tiedä, mistä moinen nihkeä suhtatuminen oikein johtuu, sillä pidän kyllä runoista. Ehkä runojen lukemiseen tarvitsee eri tavalla aikaa, tai sitten niitä täytyy lukea erilaisella asenteella kuin kaunokirjallisuutta. Onneksi runouteen liittyviä pohdintoja on saanut lukea myös muista blogeista, joten en ole ainoa, joka tällaisesta ongelmasta kärsii. 

Heli Slungan mahtava Orjan kirja kuitenkin innosti selvittämään suomalaisen nykyrunouden kenttää. Mitä runoudessamme on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana? Olen jotenkin aina ajatellut nykyrunoutta jotenkin vaikeana, mutta Slungaa lukiessani sain vain nyökytellä päätäni, ja jokainen runo tuntui osuvalta ja iskevältä. Ehkä kotimaalaisen nykyrunouden kenttä onkin paljon laajempi kuin millaiseksi olin sen kuvitellut.

Saila Susiluodon Huoneiden kirja osui käsiini Suomalaisen alesta, ja kiinnostuin heti. Runokokoelmallahan oli jo ihana nimikin, Huoneiden kirja. Kun vielä sevisi, että kokoelma sisältää proosarunoja, olin myyty. Jokin proosarunoissa vetoaa minuun aivan erityisellä tavalla, kiehtoo ja hämmentää. Jo pelkästä kokoelman nimestä mieleeni tuli liikkuvaa valoa, aukenevia ja sulkeutuvia ovia, auringonsäteissä leijailevia pölyhiukkasia ja avointa tyhjää tilaa. No, tietenkin Susiluodon teoksen huoneet ovat hyvin erilaisia kuin sisustuslehdissä: jotkut huoneista ovat täynnä vettä, toiset miltei rapistuvia. Joskus taas ollaan huoneiden ulkopuolella, salamyhkäisessä kesäyössä.


30. Huone lasimaalauksen sisällä 

Lasi kylmää kevättä, valkoviini huhtikuussa. Se välkähtää kurkkuun 
kuin sininen ilta, silmänkorento kuusikkorajassa, varttia vaille nähty. 
Taivas on kirpeästi rei'itetty, sen vihreät tähdet nuoruuden ammusaukkoja.
Niiden varassa toivo kantaa kytevän langan loppuun saakka. Tyttö sanoo: 
lasiin hiipuva väike on huomenna aurinko, jos jätän lasin pöydälle, en juo 
sitä tyhjäksi. Jos juon sen tyhjäksi, yöllä sataa viiniä kaikista lehvistä.
Tuhat kukkaa varistaa lasille värillistä vettä.

Pidin Huoneiden kirjasta. Susiluodon runoissa kaikuu tyttöjen nauru, ja nurkan takana tuoksuvat lapsuuden kesien illat. Silti tuntui, etten ihan saanut kaikesta kiinni, en täysin ymmärtänyt kaikkea lukemaani. Mutta väliäkö sillä, nautin ja viihdyin siitä huolimatta. Täydelliseksi tai tajunnanräjäyttäväksi runohetkeksi Huoneiden kirja ei siis minulle muodostunut, mutta olen silti iloinen, että luin kirjan. Tämän kokoelman jälkeen on hyvä lähteä vielä laajemmille tutkimusmatkoille nykyrunouteen, eikä enää tarvitse pelätä, että joutuisi juoksemaan karkuun. 

Kaikkea ei tarvitse kesyttää ja ymmärtää, joskus riittää kun vain katselee ja nauttii.

---
Huoneiden kirja (2003).
Otava, 2009.
88 sivua.
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Tohtori Jekyll ja mr Hyde



R. L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja mr Hyde teki minuun vaikutuksen jo seitsemäntoistavuotiaana (kuuluisana klassikko-kuukautenani luin 33 klassikkoa, joista yksi oli tämä), mutta sen jälkeen olen unohtanut kirjan miltei kokonaan. Mielenkiintoista huomata, miten muisti ajan kuluessa "tiivistää" joistakin teoksista olennaisimmatkin juonenkäänteet - mielikuvani Stevensonin klassikosta oli paljon yksioikoisempi. Siksi olikin hyvä, että tätäkin kirjaa tuli käsiteltyä eräällä kurssilla, sillä ensimmäisellä lukukerralla minulta oli jäänyt moni seikka huomaamatta. 

En muistanut ollenkaan, että kauhukuvasto on teoksessa todella päälleliimattua, irallista ja teennäistäkin. Sumu ja kynttilät esiintyvät kirjassa useaan otteeseen ikään kuin töksähtäen, jolloin niihin on pakko kiinnittää luvattoman paljon huomiota. Pomppaavat kynttilät ja toistuva sumu ihmetyttivät alkuun, loppua kohden ne rupesivat jo ärsyttämään. Ai taas tää sumu. 

Kenties irallisen kauhukuvaston on tarkoitus ohjata lukemaan Tohtori Jekylliä kauhukertomuksena, vaikka sellainen teos ei tietenkään yksiselitteisesti ole. Kauhukertomuksen lisäksi Stevensonin pienoisromaanissa punotaan psykologista trilleriä ja salapoliisikertomusta - lukija ei tiedä, minkä mallin ohjaamia ratkaisuja teokselta oikein tulisi odottaa. Mikään kehys ei tunnu täysin istuvan Tohtori Jekylliin, mikä tekee lukemisesta vuoroin ärsyttävää ja vuoroin taas jännittävää. Pääsin itsekin ratkomaan teoksen arvoitusta, kuten herra Utterson kertomuksessa ratkoo Edward Hyden ja tohtori Jekyllin arvoitusta. Pieneksi kirjaksi Stevensonin romaanissa on yllättävän paljon kuvastoon, kieleen ja genreen liittyvää työsarkaa ja pohdittavaa innokkaalle lukijalle.

Oman lisänsä teokseen tuovat myös erilaiset kiinteistöt, toistuvat ovet, ikkunat ja avaimet. Suljetuilla ja yksityisillä tiloilla on kirjassa oma, tärkeä merkityksensä. Rajanveto ihmisen ulkoisen ja yksityisen puolen välillä painottuu, kun kaikkia ovia ei voida tarinassa avata. Toisaalta suljetut tilat korostavat ihmisten rajallista mahdollisuutta tuntea ja ymmärtää toistensa motiiveja ja mieltä. Väkipakolla tunkeutuminen ei välttämättä tuo selitystä yhtään lähemmäs, vaan työntää sitä entistä kauemmas.

Sen sijaan teemasta en ole niinkään vakuuttunut: osa alkuperäisestä viehätyksestä on varmasti kadonnut, kun Tohtori Jekyllistä on liikkeellä elokuvaa ja ties mitä muuta (ilmeisesti jopa jokin pornokirjakin). Nykylukija todennäköisesti tietää jo kirjan perusastelman ja lopun suuren käänteen juonessa, mutta aikanaan kirja on varmasti ollut poikkeuksellinen ja saanut kauhistelua osakseen. Voi myös kysyä, onko pahan ja hyvän mustavalkoinen vastakkainasettelu ja sen "yllättävä" kyseenalaistuminen enää kovin kiinnostava tai muodikas lähtökohta. Minulle parasta antia Stevensonin romaanissa olivatkin sen monet päällekkäiset kuvastot, runsas symboliikka ja genrerajojen hämärtyminen.

---

Haasteet: 1800-luvun kirjat (1/12)

---
Englanninkielinen alkuteos The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1886).
Suomentanut Erkki Haglund.
1974, Otava.
111 sivua. 

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Something Childish But Very Natural


'What I really wanted then' he said softly, 'was to be a sort of carpet - to make myself a sort of carpet for you to walk on so that you need not be hurt by the sharp stones and the mud that you hated so. It was nothing more positive than that - nothing more selfish. Only did I desire, eventually, to turn into a magic carpet and carry you away to all those lands you longed to see.'

Katherine Mansfieldin novellikokoelma Something Childish But Very Natural vei minulta jalat alta. En ollut tutustunut Mansfieldin novelleihin aikaisemmin, joten odotukset olivat ristiriitaiset. Toiset olivat kehuneet novelleja, toiset taas neuvoneet karttamaan. Mieleni teki kuitenkin kovasti tutustua johonkin klassikkonovelleihin, ja niinpä tartuin hyllyssä jo pitkään pölyttyneeseen ohueen kirjaan. Ja kyllä kannatti!

Suurin osa Mansfieldin novelleista käsittelee avioliittoa naisen näkökulmasta. Manfield kuvaa intensiivisiä hetkiä ja henkilöiden ajatuksia upealla tarkkuudella ja soljuvuudella, ja jokaiseen novelliin on onnistuttu saamaan pettämätön jännite, vaikka tapahtumat eivät välttämättä olekaan merkittäviä. Parisuhteen suurimmat draamat ovat löydettävissä pienistä hetkistä, kasaantuvasta paineesta ennen myrskyä.

Novellien rakenne noudattelee pitkälti samaa kaavaa: ensin kuvataan arkea tai pakahduttavaa onnea. Jokin kuitenkin kielii aina nurkan takana vaanivasta muutoksesta. Lopussa ei kuitenkaan enää jäädä kertomaan käännekohtaa seuraavaa laskukaarta, vaan liikutaan seuraavaan jännitteiseen kertomukseen. Mansfieldin novellikokoelma tuntuikin minusta samalta lukea kuin kyyti vuoristoradassa, jossa nousut ovat isoja ja jyrkkiä, mutta tiputukset jäävät vain pieniksi notkahduksiksi uusien seinämien juurella. En osaa sanoa, kyllästyisikö toisteiseen rakenteeseen, jos novelleja olisi enemmän (nyt novelleja on kokoelmassa vain kahdeksan), mutta ainakaan nyt en ehtinyt tylsistyä. Taisin lukea teoksen loppuun miltei yhdeltä istumalta. 

Myös kertomusten taso on niin huikea, ettei notkahduksia ole odotettavissa silläkään sektorilla. Yleensä hyvissäkin novellikokoelmissa on aina mukana jokunen keskinkertainen suoritus, mutta Mansfieldin novelleista mikään ei jäänyt mieleeni mitenkään muita heikompana. Suosikkini taisivat kuitenkin olla A Dill Pickle ja Bliss, upeita molemmat.

Jos novellitaiteen klassikot (tai muuten vain hyvät novellit) kiinnostavat, niin Something But Very Childish on hyvä valinta. 

Haasteet: Avioliittojuonia 2/6 (Tinahäät).

---
Something Childish But Very Natural (2007).
2007, Penguin Books.
110 sivua.