Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 5. helmikuuta 2013

Vajoaminen & Sofia Petrovna



Rakkauteni venäläiseen kirjallisuuteen alkoi Anna Kareninasta: Tolstoin järkäleestä aukesi minulle aivan erityisen rakas maailma. Lidia Tšukovskajan kaksi pienoisromaania sisältävä Vajoaminen oli synkkä ja raskas tuttavuus, joka mietityttää vieläkin. Siksi kunnioitan Tšukovskajan mahtavaa teosta lyhyemällä postauksella ja toivon, että niukat sanani kannuistaisivat toisiakin tarttumaan tärkeään teokseen. 

Vajoaminen

Vajoamisessa Nina Sergejevna huojuu menneisyyden ja nykyisyyden, unen ja valveen rajamailla. Kertojalle olemassaolo missään ulottuvuudessa tuntuu mahdottomalta, muistot ovat liian kipeitä, mutta nykyisyys pakottaa vaikenemaan. Ja niin vaikenee Ninakin. Joka puolella tuntuu olevan vain naamioita, epätietoisuutta ja hiljaisuuksia. Jopa runous on ajettu piiloon. 

Nina Sergejevna tekee kävelyretkiä läheiseen metsään. Yksin on parempi olla, kuin teeskentelijöiden ja pettureiden keskellä. Kunnes hän tapaa Biblinin - voiko Biblin kertoa Ninalle jotakin tämän miehen kohtalosta? Tapaako Nina vihdoin miehen, joka kykenee murtamaan hiljaisuuden?

Vajoaminen on kerrottu ensimmäisessä persoonassa, mikä korostaa entisestään sen henkilökohtaista sävyä. Minulle Vajoaminen oli erityisen vahva lukukokemus, jossa kertojan tunteet tulivat jopa liian lähelle. Huomasin vetäytyväni lukemastani, jääväni katselemaan jonnekin kauemmas. Vieraantumista lisäsi vielä kertojan tapa viljellä venäläistä runoutta tarinan lomassa. Itse en ole lukenut venäläistä runoutta laisinkaan (aivan, tämä pitää korjata mitä pikimmiten), joten pakostikin eivät kaikki sävyt viittausten yhteydessä avautuneet. Joku perehtyneempi saa katkelmista varmasti enemmän irti kuin minä. 

Eniten nautin Vajoamisen terävistä henkilökuvista ja luontokuvauksista. Ahdistavaa ja ärsyttävää teeskentelyä seuraa usein kohtaus luonnossa. Toisinaan metsä pelottaa, toisinaan yksinäisyys tarjoaa vapauden hengittää. 

Sofia Petrovna

Sofia Petrovna elää kaikin puolin miellyttävää elämää. Hänellä on ystäviä, mainio poika ja mukava työ. Kun Sofian todellisuus sitten alkaa Stalinin vainojen aikana rakoilla, hänen on helpompi turvautua sepitettyihin valheisiin kuin uskoa tapahtunut todeksi. 

Sofia Petrovna houkuttelee lukijaa lähemmäs kuin Vajoaminen. Päähenkilön tarve pitää kiinni murenevasta todellisuudesta tuntuu liikuttavalta, samaistuttavalta. Ymmärryksen puuttuminen viskaa kysymykset lukijalle ja vaatii etsimään r. Ja ne ratkaisut ovat niin järjettömiä ja julmia, että tekee kipeää. Selitys on, ettei ole mitään selitystä.

Itkin lukiessani Sofia Petrovnan tarinaa. Sääliä, surua, pelkoa, vihaa. 

Jos Sofia Petrovna on pakollista luettavaa kouluissa Venäjällä, niin en näe mitään syytä, miksei sen pitäisi olla sitä Suomessakin. Joitain asioita vain ei saa unohtaa. Koskaan. 

Haasteet:
Venäjää valloittamaan: Venäläiset naiskirjailijat

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.

---
Venäjänkielinen alkuteos Sofia Petrovna. Spusk pod vodu. (2009).
Into, 2012.
274 sivua.
Kustantajan sivut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti