Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 11. helmikuuta 2013

The Song of Achilles

One by one, Achilles caught the remaining fruits, 
returned them to the table with a performer's flourish.
Except for the last, which he ate, 
the dark flesh parting to pink seeds under his teeth. 
The fruit was perfectly ripe, the juice brimming. 
Without thinking,
 I brought the one he had thrown me to my lips. 

Madeline Millerin The Song of Achilles voitti vuoden 2012 Orange Prizen. Vuoden 2011 palkittu ei tehnyt suurta vaikutusta, joten varoin odottamasta liikoja Millerin esikoiskirjalta. Kun minulle sitten selvisi, että Miller on opiskellut sekä opettanut yliopistossa kreikkaa ja antiikin mytologiaa, aloin olla jo luottavaisempi kirjan suhteen. Ehkä tähän uskaltaisi sittenkin tarttua...?

The Song of Achilles kertoo myytin Troijan sodasta Patrocluksen, Achilleuksen* rakastetun, näkökulmasta. Alku kirjasta kuvailee poikien nuoruutta ja orastavaa rakkautta, kirjan toinen puolikas taas keskittyy raakaan sotaan. Ideaalit, joita rakennetaan ja vaalitaan ensimmäisessä osassa, murtuvat kirjan lopussa. 

Millerin teos ei ole pelkästään uudelleen maustettu myytti (vaikka mauton kansimainos "Sexy, dangerous, mystical" siihen viittaakin), vaan päästää ääneen historian hiljentämiä vähemmistöjä. Sota näytetään homoseksuaalejen ja naisten näkökulmasta. Hiljennettyjen äänien tematiikkaa korostaa vielä lopun kamppailu siitä, kenen tarina todella jää kerrottavaksi jälkipolville. Lopussa rakennetaan monumentti, mutta koristaako sitä kunnia vai rakkaus, saavutukset vai turhuus? Achilleksen lyyra, jonka Patroclus on alunperin saanut vähäjärkiseltä äidiltään, muistuttaa lukijaa mahdollisesta ja saavuttamattomasta maailmasta, joka olisi voinut olla kovin erilainen. 

Pasifistinen julistus saa teoksessa lisää voimaa myytistä. Tieto siitä, että alussa rakennettujen ihanteiden ja onnen täytyy lopussa romahtaa, tekee lukemisesta epätoivon täyttämää. Jokainen sivu on turhaa toivomista, mutta toisaalta myös lohdutonta tietoisuutta odottavasta loppuratkaisusta. Henkilöt ovat kuitenkin niin eläviä ja koskettavia, että lukija toivoisi heille parempaa kohtaloa. Kohtalon ja vapaan tahdon kamppailu tuntuu lohduttomalta, ennalta määrätyltä. 

Homoseksuaalisuus näyttäytyy myyttisessä Kreikassa vaikeana tienä. Se tarkoittaa luopumista kunniasta sekä onnesta, mutta missään vaiheessa Achilleksella ja Patrocluksella ei ole muita vaihtoehtoja. Briseis, Achilleuksen voittama kaunis sotasaalis, tarjoaa Patroclukselle heteroseksuaalista liittoa, lasta ja vanhemmuuden onnea. Patroclukselle tarjous on kuitenkin mahdoton, koska hän on jo rakastunut Achillekseen, eikä hänelle ole elämää ilman tuota rakkautta. Vaikka Achilleksen kanssa jaettu kohtalo on onneton, se on kuitenkin heidän yhteinen kohtalonsa, ja juuri siksi arvokkaampi kuin kaikki muut mahdolliset kohtalot. 

Homoseksuaalisuuden lisäksi teos nostaa esiin traagisia naiskohtaloita. Troijan sodan ja sankareitten kunnian vaatimat uhrit ovat aina naisia. Naisen tahto häviää aina kirjassa isommille päämäärille ja yhteiselle hyvälle (joka tuntuu tosin usein olevan miesten yhteinen hyvä), naisen kohtalo on vähäpätöinen verrattuna miehen yksilölliseen kunniaan ja maineeseen. Hiljentämisen pakkoa ja väkivaltaisuutta korostaa tapa, jolla naiset uhrataan: heidän kurkkunsa viilletään auki. Veri pirskoutuu uhria ympäröivien miesten kasvoille.

Vaikka Millerin teos onkin kipeä ja tärkeä sekä ehdottomasti taidokas, siinä on paikoittain turhankin isoja kontrasteja. Alun idealistisen onnelan ja julman sodan vastakkaisuus on koskettavaa ja julmaa, mutta sen sijaan tyypitellyt henkilökuvaukset ärsyttävät. Toiset henkilöhahmot erottautuvat selkeiksi pahiksiksi, toiset taas saavat kiistatta sankarin auran ympärilleen. Tähän vaikuttaa toki Millerin valitsema kertojaääni, Patroclus, jonka kehittyvä mieli suodattaa myyttisen maailman lukijalle. Loppua kohden Patrocluksen näkökulma avartuu, eivätkä asiat ja henkilöt enää ole niin yksinkertaisia kuin alussa.

Pientä kitkaa saavat aikaan myös teoksen kuvaukset seksistä. Seksi esiintyy jonakin taivaallisena, siihen liitetään usein ilmauksia lämmöstä ja hunajasta. Hunajaisessa seksissä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta jotenkin tuntuu, että tuoreempiakin kielikuvia voisi keksiä. Nyt upea tarina tuntuu latistuvan kohdissa, joissa sen täytyisi eniten lumota.

Mutta mutta... Joissakin kirjoissa on asetettava puutteet ja ansiot vaakakuppiin, ja niin haluan tehdä The Song of Achilleksenkin kanssa. Millerin kirja oli minulle kipeä, voimakas ja henkilökohtainenkin lukukokemus. Harvoin liikutun kirjasta niin paljon, että meinaan itkeä vielä siitä kirjoittaessanikin. Välillä lukiessani jopa laskin teoksen syrjään, koska en halunnut lukea loppua. Halusin pitkittää tarinaa vielä hetken, kuvitella mielessäni toisen, mahdollisen maailman, jossa Achilles soittaa lyyraansa ja Troijan sota jää sotimatta. Achilleksen ja Patrocluksen tragedia kulkee mukanani varmasti vielä pitkään, ja kenties olen jo alkuvuodesta lukenut tämän vuoden parhaimman kirjan.

---

*Käytän arviossani nimiä, joilla henkilöitä puhutellaan lukemassani englanninkielisessä painoksessa.

PS. Kirjailijan sivuilta löytyy loistava kysymyspaletti, jonka avulla on helppo jäsentää ajatuksia kirjasta. Suosittelen tutustumaan lukemisen yhteydessä. Anteeksi mainostus.

---
The Song of Achilles (2011).
2012, Bloomsbury.
352 sivua.
Cover Design: David Mann.
Kustantajan sivut.

2 kommenttia:

  1. Sait minut kiinnostumaan! Tässä tuntuu olevan samaa jylhyyttä kuin hiljattain lukemassani hienossa Alice Hoffmanin The Dovekeeperissä.
    Täytyypä toivoa että tämä löytyisi käsiini jostain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulisin, että tätä löytyy ihan hyvin englanninkielisenä - omani hankin Akateemisesta. Suomennoksen aikataulusta ei ole tietoa, mutta varmaan tämän vuoden puolella ilmestyy, ainakin vuoden 2011 voittaja suomennettiin aika nopeasti.

      Poista