Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 26. helmikuuta 2013

Häpeäpaalu




Luin J. M. Coetzeen Häpeäpaalun erästä kurssia varten. Onneksi, sillä teos tarjosi sen verran voimakkaan lukukokemuksen, että sitä olisi ollut hyvin vaikea eritellä pelkästään yksin. Tuntui, että en edes tiennyt, miten kirjaan olisi pitänyt suhtautua. Mielestäni Häpeäpaalu oli ehdottomasti taidokas ja häkellyttävä, mutta en todellakaan osaa sanoa, pidinkö tästä. Tunteeni ovat vieläkin hyvin ristiriitaiset. Esittelemäni huomiot eivät siis suinkaan ole kaikki yksistään omiani, vaan keskutelun mukana kollektiivisesti esiin nousseita. 

En aio avata juonta tällä kertaa ollenkaan, sillä mielestäni se saattaa jopa pilata lukukokemuksen. Tärkeitä teemoja kirjassa ovat kuitenkin häpeä, apartheid ja seksuaalisuus. Kirja kertoo kyvyttömyydestä tuntea häpeää, valkoisten etuoikeutetusta maailmakuvasta ja ymmärtämättömyydestä. Afrikkalaisen alkuperäisväestön ja valkoisen keskiluokan suhdetta kuvataan kuin kahden eri kansan tai kulttuurin suhdetta toisiinsa, eikä rajankäyntiä ymmärretä. Valkoisen väestön ajattelutapa osoittaa egoismia, kun taas alkuperäisväestö näytetään selittämättömänä ja barbaarisena. Samaa ymmärtämättömyyden teemaa voi löytää vaikkapa Chinua Acheben Things Fall Apartista, jonka kyllä pitäisi olla pakollista luettavaa kaikissa kouluissa. 

Erityisen vaikean luettavan Häpeäpaalusta teki se, että päähenkilön David Lurien ja kertojan äänet sekoittuvat toisiinsa koko ajan. Pohdimme, että välillä otetusta etäisyydestä syntyy ironiaa, mutta välillä taas yhteensulautuminen aiheuttaa lukijalle ongelmia löytää omaa asemaansa kerrottaviin asioihin. Davidia vastenmielisyys tekee lukemisesta ristiriitaista - päähenkilön maailmankuvaan ei voi hyväksyä, häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa, mutta ainoastaan hänen näkökulmastaan lukijalla on mahdollisuus tarkastella tapahtumia. Välillä tunsin halua, jopa tarvetta, kuulla kertomuksen jonkun toisen tarinan henkilön kertomana.

Eläinten ja ihmisten vastakkainasetteluun on kätketty kirjassa paljon merkityksiä. Eläimet tarjoavat mahdollisuutta inhimilliseen kokemukseen, lähentymiseen ja kehitykseen. Myös niissä heijastuu ihmisten loputon häpeä ja julmuus: liiaksi lisääntyneet ja sairaat koirat päätyvät ihmisten käsiin lopetettavaksi kuin jumalan karja. Lopettamisessa ei ole kuitenkaan minkäänlaista armoa, vaan seuraavana päivänä toinen eläin odottaa vuoroaan. Kierre on loputon. 

Kolonialistinen maan ja alkuperäiskansan haltuunotto toistuu siis myös lukijan ja tekstin välisessä suhteessa. Häpeäpaalu ei tarjoa lukijalle tyhjentävää ja kaiken sovittavaa katharsista, vaan lukemisen jälkeen teos ikään kuin jää ärsyttävästi kutittamaan. Teos on vähäiseen sivumääräänsä nähden varsinnainen runsaudensarvi, josta löytyisi varmasti pohdittavaa useammallekin lukukerralle, mutta itse joudun kuitenkin myöntämään, että sen verran rankka kirja on kyseessä, että tuskin ihan heti olen tähän uudestaan palaamassa. Sen sijaan Coetzee kyllä vakuutti, ja varmasti luen häneltä tänä vuonna vielä lisääkin.

Haaste: Afrikan tähti

---
Englanninkielinen alkuteos Disgrace (1999).
Suomentanut Seppo Loponen.
2000, Otava.
256 sivua.

6 kommenttia:

  1. Olen tämän halunnut jo pitkään lukea, mutta sittemmin unohdin koko kirjan. Täytyy laittaa hankintalistalle uudelleen. Olen tuon Things fall apartin lukenut ja samaa mieltä olen, että kannattaisi kaikkien sen lukea. Sitä ei vissiin ole suomeksi käännetty, melko kummaa jos niin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole suomennettu, vaikka pitäisi olla. Ihmeellistä ja ikävää.

      Poista
  2. Lainasin tämän juuri kirjastosta. Kiinnostavalta vaikuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kivaa että joku toinenkin bloggari on löytänyt!

      Jään odottamaan arviotasi! :)

      Poista
  3. Hienoa, että olet tarttunut Coetzeehen! ”Runsaudensarvi” on ihan hyvä sana luonnehtimaan Häpeäpaalua: pelkistetyn ilmaisun ja konventionaalisen juonenkuljetuksen alta löytyy jos jonkinmoista allegoriaa ja metatasoa. Hieno kirja, josta riittäisi ammennettavaa useammallekin lukukerralle.

    Tuo päähenkilöstä etäännytetty hän-kerronta ja sen luoma ironia on itse asiassa Coetzeen aika paljon käyttämä strategia. Esim. herran fiktionalisoidussa omaelämäkertatrilogiassa (romaanit Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä) kirjailija kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, mikä tuo (minusta) onnistuneesti tekstiin itseironisen sävyn kertojan kuvatessa vaikkapa omia nuoruuden mielenkuohujaan.

    Itse tykkäsin myös kirjan lopusta, siitä, että kaikkia lankoja ei pyritty sitomaan tiukasti yhteen. Kirjan elokuvaversiossa, sen suuremmin spoilaamatta, lopetusta on rukattu enemmän sulkeutuvaan muotoon vaikka muuten elokuva varsin uskollisesti romaanin kulkua noudattaakin. Elokuvan ratkaisukin kyllä toimii, mutta se sai minut miettimään, onko elokuva mediumina taipuvainen vaatimaan tiukempaa tarinallista sulkeumaa kuin kirja? Onko kielellinen kerronta alttiimpaa kuin kuvallinen tuottamaan tyydyttävän lopetuksen, vaikka tapahtumat jäisivätkin ”kesken”?

    Coetzeelta muuten ilmestyy ensi kuussa ensimmäinen romaani neljään vuoteen; jännittää, vieläkö 73-vuotias pappa ns. jaksaa painaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Nyt alkoi kummasti tuo omaelämäkertatrilogiakin kiinnostaa. Yksi romaani näköjään riitti hurahduttamaan Coetzeehen. :)

      Olen miettinyt elokuvien kohdalla joskus itsekin samaa, vaikka muutamia avoimia loppuja onkin tullut nähtyä. Tästä olisi ihan mielenkiintoista kuulla jonkun alan ihmisen kommentteja, että miten helppoa esimerkiksi on saada rahoitusta avoimelle lopulle.

      Poista