Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

perjantai 15. helmikuuta 2013

Clèvesin prinsessa



Madame de La Fayetten Clèvesin prinsessan luin ensimmäistä kertaa opiskellessani avoimessa yliopistossa, ja pidin siitä jo silloin. Kahden vuoden takainen lukukokemukseni oli intensiivinen, ja Ranskan klassismin tyyli viehätti. En kuitenkaan voi sanoa, että kovin paljon olisi jäänyt käteen kirjasta yhdellä lukukerralla - selkeä ja äärimmäisyyksiin hiottu tyyli tuntuu jopa pakoilevan lukijan otetta. Luin kirjan vähän aikaa sitten uudestaan, ja tällä kertaa käsiin jäi enemmän.

Clévesin prinsessa (myöhemmässä suomennoksessa ruhtinatar) on ylhäinen aatelisneito, jonka äiti tekee tyttärensä hyveellisestä kasvatuksesta elämäntehtävänsä. Hän kertoo tyttärelleen kauhutarinoita onnettomista rakkausjutuista ja rohkaisee tätä pysymään hyveellisenä keskellä hovin turmeltuneisuutta. Äiti onnistuu tehtävässään kenties jopa liian hyvin: naimisiinmennessään Clèvesin prinsessa ei rakasta miestään, eikä voi kuvitella omalle kohdalleen intohimoista rakkautta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun prinsessa tapaa Nemoursin komean herttuan. Prinsessan loppuelämä on taistelua intohimoa vastaan, riippumista hyveessä kiinni. 

La Fayette kirjoitti teoksensa yhteistyönä herttua Francois de La Rochefoucauld'n kanssa. Tarkoituksena oli luoda vastateos La Rochefoucauld'n pessimistisille ja ihmiskuvaltaan raadolliselle Mietelmille, sillä lukiessaan teosta La Fayette oli järkyttynyt syvästi sen rumasta ihmiskuvasta. Hän halusi puolustaa teeskentelystä vapaan hyveen olemassaoloa, ja päätyi kirjoittamaan Clèvesin prinsessan. Mielenkiintoista kyllä, La Fayette ystävystyi halveksimansa La Rochefoucauld'n herttuan kanssa, ja he kirjoittivat teoksen yhdessä. Mielestäni Clèvesin prinsessaa ei voikaan lukea täydellisenä hyveen puolustuksena ja kärkkäänä vastineena La Rochefoucauld'n Mietelmille, vaan enemmänkin kyseessä on jonkinnäköinen kompromissi, jossa aito hyvekin lopulta puetaan epäedulliseen asuun. Jouduin (taas kerran) kurssia varten lukemaan Mietelmät, ja ehkä ne avasivatkin ajattelemaan La Fayetten romaania erilaisessa valossa. Jos Clèvesin prinsessa kiinnostaa, suosittelen myös tutustumaan La Rochefoucauld'n teokseen. 

Clèvesin prinsessa sai jo yleisluontoisia kuvauksia suosivilta aikalaisiltaan kritiikkiä päähenkilön ylenpalttisesta hyveellisyydestä, sitä ei pidetty enää todennäköisenä käytöksenä vastaavassa tilanteessa olevalta henkilöltä. Nykylukijalle prinsessan perihyveellisyys on kenties vielä haastavampaa ymmärtää - hyveellisyys ja siveellisyys ovat käsitteinä jo muuttuneita. Hyveellisenä ei pidetä enää leskeksi jäämistä miehen kuoltua tai intohimoisesta rakkaudesta kieltäytymistä. Ehkä niiden vastakohdista on tehty jopa tavoiteltavia arvoja: ei saa jäädä yksinäiseksi kumppanin kuoltua, eikä sitä oikeaa saa missään nimessä jättää jäähypenkille. Kertomus ei siis näyttäydy nykylukijalle yhtä traagisena, kuin mitä se on näyttäytynyt aikalaisille, vaikka silloinkin sen uskottavuutta on kritisoitu. 

Hovi osoittautuu kirjassa  kaiken juonittelun tyyssijaksi. Ihmisten yksityisiä rakkausjuttuja ja niiden dokumentteja, kuten kirjeitä ja muotokuvia, metsästetään surutta. Hovissa rakkaus tuntuukin määrittyvän ensikädessä sosiaaliseksi faktaksi, jossa suhde todella syntyy vasta, kun siitä puhutaan. Jos rakkaudesta halutaan vaieta tai se halutaan pitää yksityisasiana, sitä ei ymmärretä. Suurin osa romaanin jännitteestä rakentuukin pallottelulle, jossa prinsessan ja Nemoursin herttuan väliset tuntee uhkaavat tulla ilmi ympäröivälle hoville. 

Klassismin tyylin mukaisesti teoksesta on karsittu pois kielikuvat, ja siksi Clèvesin prinsessa onkin välillä tasaisen puuroista luettavaa, joka vain selostaa värittömästi henkilöiden mielenliikkeitä tai hovin juonitteluja. Kuvallisuus ja symbolisuus kuitenkin puskee teokseen ikään kuin väkisin: väreillä luodaan erilaisia sävyjä kerrontaan, samoin metsä ja hevoset saavat teoksessa tarinan kannalta tärkeitä merkityksiä. Hevosista puheenollen, kirjan eräs kohtaus muistuttaa kovasti Leo Tolstoin Anna Kareninan hevoskilpailukohtausta, joten faneille ranskalainen esiteos saattaa olla ihan mielenkiintoinen sävy venäläisen klassikon rinnalle. 

Suomennoksien kanssa kannattaa olla kuitenkin tarkkana. Itse menin onnessani tilaamaan antikvaarisesta nettikaupasta Clèvesin prinsessan vanhan pokkaripainoksen, halvalla kun sai. No, olisi voinut jäädä tilaamatta - ensimmäisillä sivuilla komeilee pahaenteisesti: "nykyaikaistettu suomennos". Ja kuten jo ensin arvelin, ei "nykyaikaistettu suomennos" todellakaan tavoita tunnelmaa. Aikaisemman suomennoksen "perintökuningatar" on muuttunut "Maria Stuartiksi" ja muitakin yhtä hämmentäviä ratkaisuja löytyy. Käsittääkseni teoksesta löytyy kolme eri suomennosta, joista voin suositella ensimmäistä ja viimeisintä. Aarne Anttilan vuoden 1964 suomennos kannattaa jättää divarin hyllyyn. 

---
La Princesse de Clèves (1678). 
Nykyaikaistettu suomennos Aarne Anttila.
WSOY, 1964.
213 sivua.

10 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Kirjan nimi on etäisesti tuttu, mutta en ole juurikaan tiennyt mitään teoksesta. Päätyy ehdottomasti lukulistalleni! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Klassikkona must-kamaa, ole hyvä vain! :)

      Poista
  2. Kiinnostava alkuasetelma, ja varmasti hyvä kirja.

    ("Hevoskohtaus" lienee nostettu oikealle tasolle uudessa Anna Kareniina filmatisoinnissa, jonka ajattelin vasta katsoa tv:stä tai DVD:ltä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevoskohtaus oli mielestäni koko elokuvan paras kohta!

      Poista
    2. Trailerissa siitä on klippi. Katsoin youtubesta klippejä + trailereita, mutta ei ollut aikaa mennä katsomaan leffaa :)

      Poista
    3. Itse kävin siis leffan kyllä katsomassa, mutta ei noussut suosikiksi. Keiran roolisuoritus oli jotenkin tönkkö... Silti muutama kohtaus jäi mieleen, kuten juuri tuo hevoskilpailu.

      Poista
  3. Hei, sinulle on jotain blogissani :)

    http://maailmanaareen.blogspot.com.au/2013/02/blogihaaste-11.html

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä esittelystä! Kirjan nimi oli etäisesti tuttu, mutta sisällöstä ei hajuakaan.

    VastaaPoista
  5. Oi, joi, ja minä kun juuri sain luettua tämän Anttilan suomennoksen. Täytyypä, sitten kun taas kiinnostun, otta uusintalukuun toinen käännös. Minä olin ihan hämmennyksissäni ja pyörllä päästäni niissä hovikiemuroissa, kenestä puhutaan, mistä historian tapahtumasta... HIeno analyysi sinulta saa minut harkitsemaan, että voisin lukea tämän uudelleenkin.

    Aino Sheferijm-blogista.

    VastaaPoista