Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 28. helmikuuta 2013

Nunnan kirjeitä


Enkö saa kokea, että heltynyt sydän ei koskaan unohda, mikä pani sen tuntemaan ennestään outoa hurmiota, joka kuitenkin oli sille luontaista; että kaikki sen liikutukset kiintyvät epäjumalaan, jonka se on itselleen luonut; että sen ensimmäiset ihanteet ja haavat ovat häviämättömiä ja parantumattomia; että kaikki intohimot, jotka sille tarjoavat apuaan, pyrkien sitä täyttämään ja tyydyttämään, turhaan lupaavat sille herkkyyttä, jota se ei enää saavuta, ja että kaikki nautinnot, joita se etsii, lainkaan haluamatta niitä löytää, eivät kelpaa muuhun kuin selvittämään sille täydellisesti, että mikään ei ole sille niin rakasta kuin tuskien muisto?

Marianna Alcoforadon Nunnan kirjeitä on sikäli mielenkiintoinen teos, että se on malliesimerkki 1600-luvun romaanin pyrkimyksestä naamioitua tosikertomukseksi. Nunnan kirjeitä siis markkinoitiin aikanaan (ja vielä pitkään sen jälkeenkin) Ranskassa oikeina kirjeinä, mutta sittemmin alkuperä on kyseenalaistunut ja kirjeiden todelliseksi kirjoittajaksi on ehdotettu ylimys Gabriel de Guilleraguesia. Kyseessä ei ole siis kokoelma kirjeitä, vaan varhainen kirjeromaani. Omassa painoksessani nimisotkua syventää vielä kannen kirjoitusvirhe, Alcaforado.*

Luin tästä teoksesta katkelmia viimesyksyisellä Kirjoittavien romaanihenkilöiden historia -kurssilla, mutta tykästyin niin kovasti, että halusin sen omaan hyllyyni kokonaisena. Kirjassa on nykylukijalle jotakin hyvin humoristista antia, samaa kuin Nuoren Wertherin kärsimyksissä, eli voin suositella muillekin luettavaksi. (Oma aarteeni on ikänsä vuoksi jo hieman vammautunut, pahvikannet ovat irronneet niteestä, ja kaipaisin neuvoja korjaamiseen. En tiedä, millaista liimaa vanhoihin kirjoihin uskaltaa käyttää (yhden kirjan liimailin pikaliimalla ja se oli virhe), joten jättäkää ihmeessä viisaammat kommenttia.)

Asiaan, töks. 

Tunteikas pienoisromaani koostuu viidestä kirjeestä, joita portugalilainen nunna kirjoittaa rakastamalleen upseerille. Kirjeissä nunnan rakkaus saa kielellisesti monimutkaisia muotoja, ja kuvallisuus miltei tukehduttaa lukijan. Tunteet myös vaihtelevat laidasta toiseen, ja syvä rakkauden tunnustus saattaa äkisti muuttua pateettiseksi itseinhoksi tai vihanpurkaukseksi. Rönsyilevä ja sievistelevä kieli myös hukkaa välillä ilmaistavan asian, ja tuntuukin, että syvin tarkoitus ei ole suinkaan välittää mitään tiettyä sanomaa, vaan enemmänkin hämmästyttää ja haudata lukija huikaisevalla retoriikalla. 

Nunnasta värittyy hyvinkin selkeä kuva kirjeiden perusteella, mutta sen sijaan kirjeiden vastaanottaja, upseeri, jää lukijalle tavoittamattomaksi. Onko nunnalle lopulta edes tärkeää, mitä upseeri hänestä oikein ajattelee, vai pyrkiikö hän vain oksentamaan kaikki tunteensa paperille mahdollisimman kiemuraisesti ja taidokkaasti? Kaikki vuodatus saa jopa säälimään upseeri-raukkaa - ei kai kukaan haluaisi saada postilaatikkoonsa monisivuista vuodatusta säännöllisin väliajoin. Sympatiat siis valahtavat pelurimiehen puolelle, kun taas rakkaudestaan kärsivä nunna saa lukijan kikattelemaan. 

Pohdimme kurssilla myös Nunnan kirjeiden yhteyksiä nykyaikaan. Facebookissa julkiset vuodatukset ovat arkipäivää, ja moni saa kännykkäänsä tekstiviestejä siltä rasittavalta idiootilta, joka ei millään ymmärrä tulleensa torjutuksi. Vaihtoehtoisesti pakeista saatu masennus voidaan yrittää vyöryttää takaisin pakkejen antajalle, jolloin peripateettiset sepustukset ovat erittäin suuressa vaarassa joutua laajemman ihmislauman pilkanaiheeksi. 

Ehkä ihmiset eivät ole viisastuneet historian saatossa, tulevat vain entistä hölmömmäksi. 

I rest my case. 

---
Ranskankielinen alkuteos Lettres portugaises (1669).
Suomentanut Matti Salonen.
Karisto, 1933.
95 sivua.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Taukit teatterissa: Hamlet 23.02.2012



Aivan oikein, TwAK on tehnyt uuden aluevaltauksen: minun ja mieheni teatterireissuista voi jatkossa lukea blogistani. Kustannussyistä harvakseltaan ilmestyvä sarja kantaa ylpeästi nimeä Taukit teatterissa. Valitulla nimellä haluan tehdä selväksi, etten ole todellakaan mikään ammattilainen elävän taiteen saralla, enkä sitä kovin ahkerasti ole harrastanutkaan (olen joskus saanut kunnian näytellä Lystikästä Lumikissa ja seitsemässä kääpiössä, ja ainakin tällä hetkellä näyttää, että tuo unohtumaton rooli jää näyttelijänurani kohokohdaksi. Aamen sille sadulle!). Pyrin pitämään näytelmäarvioni lyhyinä ja takaan lukijoille täydellistä mutuhuttua. 


Kävimme mieheni kanssa siis katsomassa Hamletin 23.02.2012 Tampereen teatterissa. Itse olen sekä lukenut että nähnyt kyseisen tragedian Imatralla (osaksi nukeilla) esitettynä, miehelle lauantain esitys oli taas ensimmäinen kosketus Shakespeareen. 

Jonkinlaista päivittämistä osasin odottaakin, ja nykyaika näkyi niin karsituissa ja moderneissa lavasteissa kuin puvustuksessakin. Vanhaa ja uutta oli yhdistetty ennakkoluulottomasti ja nerokkaasti. Ihan yllätyin, kuinka paljon puvustukseen oli upotettu merkityksiä, ja mielestäni vielä ihan toimivasti. Tosin mieheni huomautti, ettei hän ymmärtänyt miksi osa näyttelijöistä oli puettu modernilla vaatetuksella ja osa vanhempaan tyyliin. Mietinkin, vaatiko puvustuksen avulla tuotettujen erojen ja merkitysten ymmärtäminen myös ymmärtämistä itse näytelmän taustoista ja Shakespearen tuotannosta. 

Näytelmän pohjana oli käytetty Eeva-Liisa Mannerin suomennosta, mikä oli mielestäni upea ratkaisu. Monet Shakespeare-suomennokset tuntuvat olevan kovin koukeroisia ja vanhahtavia, eivätkä tavoita alkukielen nokkeluutta (tässä yhteydessä ei kai ole väärin kiittää taas kerran esimerkiksi Matti Rossin loistavia suomennoksia, lukekaa niitä vanhempien sijaan!). Mannerin käännös ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta mielestäni se sopi paremmin kuin hyvin esitettäväksi ja teki näytelmän seuraamisesta helppoa ja vaivatonta. Vitsitkin osuvat paremmin, kun niistä karsitaan turhat rönsyt pois.  

Roolituksestakin voin antaa pääasiassa kiitosta. Heikki Kinnunen hauskuutti yleisöä mahtavalla esiintymisellään, ja Polonius olikin kenties näytelmän onnistunein hahmo. Muutkin näyttelijät suoriutuivat mielestäni vähintäänkin hyvin, mutta rääkyvä Ofelia ei vastannut kuvaani Shakespearen Ofeliasta. Myöskin Laerteksen hahmoon olisi voinut tuoda vielä enemmän dramaattisuutta ja tunnetta, kun taas Hamlet tuntui paikoitellen jopa liiankin lattealta (tosin latteus kuuluu olennaisena osana Hamletin hahmoon, joten tästä voi olla myös eri mieltä). 

Lopun miekkailukohtaus pelasti onneksi paljon, ja muutenkin adrenaliini todella kohosi katsomossa lopun lähestyessä. Ensimmäinen puolikas oli mielestäni jotenkin ponneton, mutta kenties tragedian kaarellakin on osuutta asiaan. Jäin kuitenkin kaipaamaan vähän intensiivisempää työskentelyä ensimmäiseen puolikkaaseen, ja kokemukseni olisi ollut miltei täydellinen. 

---

Tavis-mieheni kommentit: 
Ei ollut ihan mun juttu. Mutta se pillu-juttu oli hauska.*
*En selitä tarkemmin, koska silloin spoilaisin. Mutta oli hauska!

Tarkemmat tiedot näytelmästä ja esitysten aikataulut voi katsoa Tampereen teatterin sivuilta,
trailerin voi kurkata täältä

---

Olitko katsomassa kyseistä esitystä? Mitä pidit? Vai oletko nähnyt Hamletin jossain muualla?

tiistai 26. helmikuuta 2013

Häpeäpaalu




Luin J. M. Coetzeen Häpeäpaalun erästä kurssia varten. Onneksi, sillä teos tarjosi sen verran voimakkaan lukukokemuksen, että sitä olisi ollut hyvin vaikea eritellä pelkästään yksin. Tuntui, että en edes tiennyt, miten kirjaan olisi pitänyt suhtautua. Mielestäni Häpeäpaalu oli ehdottomasti taidokas ja häkellyttävä, mutta en todellakaan osaa sanoa, pidinkö tästä. Tunteeni ovat vieläkin hyvin ristiriitaiset. Esittelemäni huomiot eivät siis suinkaan ole kaikki yksistään omiani, vaan keskutelun mukana kollektiivisesti esiin nousseita. 

En aio avata juonta tällä kertaa ollenkaan, sillä mielestäni se saattaa jopa pilata lukukokemuksen. Tärkeitä teemoja kirjassa ovat kuitenkin häpeä, apartheid ja seksuaalisuus. Kirja kertoo kyvyttömyydestä tuntea häpeää, valkoisten etuoikeutetusta maailmakuvasta ja ymmärtämättömyydestä. Afrikkalaisen alkuperäisväestön ja valkoisen keskiluokan suhdetta kuvataan kuin kahden eri kansan tai kulttuurin suhdetta toisiinsa, eikä rajankäyntiä ymmärretä. Valkoisen väestön ajattelutapa osoittaa egoismia, kun taas alkuperäisväestö näytetään selittämättömänä ja barbaarisena. Samaa ymmärtämättömyyden teemaa voi löytää vaikkapa Chinua Acheben Things Fall Apartista, jonka kyllä pitäisi olla pakollista luettavaa kaikissa kouluissa. 

Erityisen vaikean luettavan Häpeäpaalusta teki se, että päähenkilön David Lurien ja kertojan äänet sekoittuvat toisiinsa koko ajan. Pohdimme, että välillä otetusta etäisyydestä syntyy ironiaa, mutta välillä taas yhteensulautuminen aiheuttaa lukijalle ongelmia löytää omaa asemaansa kerrottaviin asioihin. Davidia vastenmielisyys tekee lukemisesta ristiriitaista - päähenkilön maailmankuvaan ei voi hyväksyä, häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa, mutta ainoastaan hänen näkökulmastaan lukijalla on mahdollisuus tarkastella tapahtumia. Välillä tunsin halua, jopa tarvetta, kuulla kertomuksen jonkun toisen tarinan henkilön kertomana.

Eläinten ja ihmisten vastakkainasetteluun on kätketty kirjassa paljon merkityksiä. Eläimet tarjoavat mahdollisuutta inhimilliseen kokemukseen, lähentymiseen ja kehitykseen. Myös niissä heijastuu ihmisten loputon häpeä ja julmuus: liiaksi lisääntyneet ja sairaat koirat päätyvät ihmisten käsiin lopetettavaksi kuin jumalan karja. Lopettamisessa ei ole kuitenkaan minkäänlaista armoa, vaan seuraavana päivänä toinen eläin odottaa vuoroaan. Kierre on loputon. 

Kolonialistinen maan ja alkuperäiskansan haltuunotto toistuu siis myös lukijan ja tekstin välisessä suhteessa. Häpeäpaalu ei tarjoa lukijalle tyhjentävää ja kaiken sovittavaa katharsista, vaan lukemisen jälkeen teos ikään kuin jää ärsyttävästi kutittamaan. Teos on vähäiseen sivumääräänsä nähden varsinnainen runsaudensarvi, josta löytyisi varmasti pohdittavaa useammallekin lukukerralle, mutta itse joudun kuitenkin myöntämään, että sen verran rankka kirja on kyseessä, että tuskin ihan heti olen tähän uudestaan palaamassa. Sen sijaan Coetzee kyllä vakuutti, ja varmasti luen häneltä tänä vuonna vielä lisääkin.

Haaste: Afrikan tähti

---
Englanninkielinen alkuteos Disgrace (1999).
Suomentanut Seppo Loponen.
2000, Otava.
256 sivua.

maanantai 25. helmikuuta 2013

10 avainta kirjalliseen onneen



Katri haastoi minut kertomaan kymmenen asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi. Koska olen kuitenkin päättänyt, että keskityn blogissani kertomaan vähemmän itsestäni ja enemmän kirjoista, niin laadin listan lukemisen ja kirjojen kannalta. Yksityinen elämäni jääköön tällä kertaa kiehtovan hämärän peittoon.

10 avainta kirjalliseen onneen

1. Uuden kirjan tuoksu
Olkoon vanha tai uusi, mutta kun se on oma ja käsissä ensimmäistä kertaa, se tuoksuu taivaalliselta. Haistellessa on myös ihana plärätä sivuja, niin, että kevyt ilmavirta ja tuoksu tulvahtaa kasvoille.

2. Kiireen jälkeen hetki aikaa lukea
Se tunne, kun pääset periodin viimeisestä tentistä kotiin, ja sohvan käsinojalla odottaa hyvä kirja. Siihen vielä kuppi teetä. Priceless

3. Jakaa kirja ystävän kanssa
Minusta on ihanaa keskustella tai kirjoittaa kirjoista - silloin lukukokemus vasta todella muokkautuu. Ihanaa on myös se, että voi suositella parhaalle ystävälleen kirjaa, ja tietää, että hän pitää siitä. 

4. Kirja asettuu yhteyteen aikaisemmin luetun kanssa
Mikään ei ole niin hauskaa kuin bongailla viitteitä toisiin teoksiin. Pidän myös siitä, että voin sijoittaa kirjan osaksi jotakin kulttuuria, tyylisuuntausta ja aikakautta, ja tunnen olevani hukassa, jos genre tai kuvattava yhteiskunta on minulle vieras. Toisaalta se herättää janon lukea ja etsiä lisää tietoa. 

5. Lukea rakas kirja uudelleen ja löytää siitä edelleen jotakin uutta ja vaikuttavaa
Anna Karenina - kuin astuisin toiseen maailman, josta aukeaa joka kerta uusia kujia, uusia maisemia. Angela Carter - en edes aloita.  

6. Viimeiset sivut
Ei ihan vielä lopussa, haluaisi kenties säästellä vielä, mutta ei vain voi lopettaa lukemista. Olettaen tietenkin, että luettava kirja on hyvä. 

7. Kirja lahjaksi ystävälle
Siitä vain tulee niin lämmin ja hyvä olo. Kun sitten vielä kuulee, että lahjaksi annettu kirja oli hyvä, aijai. 

8. Alati muuttuva maailma, alati muuttuva minä
Kirjat ovat vaikuttaneet paljon siihen, kuka olen ja millaisena näen maailman. En halua tulla valmiiksi tai perille, vaan olla koko ajan matkalla. 

9. Hieno suomennos
Päivänsä voi pilata peruuttamattomasti lukemalla suosikkikirjastaan huonon käännöksen, mutta ehkä hyvää käännöstä ei tule ihailtua ihan yhtä helposti. Hyvää, huolellista ja asiantuntevaa käännöstyötä kuitenkin tarvitaan, ja haluan kiittää kaikista niistä loistavista käännöksistä, joita minun on ollut ilo lukea. 

10. Suosikkikirjailijan uusin
Viime vuonna melkein pissasin housuuni, kun sain käsiini Virginie Despentesin uusimman romaanin. Seuraava pissi-paniikki iskee varmaan, kun Laura Gustafsson tai Päivi Alasalmi julkaisee (toivottavasti lähivuosina!). Tällä hetkellä Toni Morrisonin Home kuumottaa uhkaavasti Akateemisen hyllyssä, ehkä se täytyy pian kotiuttaa...

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Noitavaimo ja neitsytäiti


Eräästä historian ainetta varten antiikin naisten asemasta luin Kaari Utrion Eevan tyttäret. Kirja oli mielenkiintoinen ja innostavakin kokemus nuorelle naiselle, mutta tuttavuus osoittautui myös ongelmalliseksi. Aineesta lämähti jokseenkin huono arvosana, ja punaisin tikkukirjaimin oli kirjoitelmani loppuun merkitty: "Ei ollenkaan näin! Mistä ihmeestä olet tällaista päätellyt?". Tunsin itseni hölmöksi, ja olin kiitollinen, kun antiikki jäi opetusohjelmassa taakse. Lisäksi Eevan tyttäristä jäi jotenkin epävarma ja kiusallinen olo: Jos ei ollenkaan näin, niin miten sitten?


Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon teos Noitavaimo ja neitsytäiti ei pureudu naisten elämään antiikissa, vaan käsittelee eurooppalaisten naisten arkea keskiajalta uudelle ajalle. Tutkimusta on tehty avoimin mielin, eikä pyrkimyksenä ole syytellä vaan aidosti ymmärtää. Naisten mahdollisuuksia tarkastellaan moninaisista eri näkökulmista arjen, perheen ja uskonnon kautta.  Historiantutkimusta tuntemattomalle myyttejen hajoaminen ja kauhukuvien luhistuminen voi olla voimaannuttava ja avartava kokemus: naisten elämä keskiajalla paljastuu paljon monipuolisemmaksi ja valoisemmaksi, kuin mitä olisi uskonut. Lukiessani ymmärsin vihdoinkin, että "ahaa, siis näin!".  Voi sitä riemua.

Feministisistä näkökulmista kiinnostuneille Noitavaimo ja neitsytäiti on pakollista luettavaa ihan jo siksi, että näkökulma on asiantunteva, punnitseva ja paljon avarampi kuin monissa muissa naisten asemaa pohtivissa yleistajuisissa teoksissa. Katjala-Peltomaan ja Toivon kirja on osaltaan tehty korjaamaan huolettomasti viljeltyjä kärjistyksiä ja mustavalkoista suhtautumista naisten asemaan keskiajalla, eikä se kenties ole yhtä mediaseksikäs kuin joku toinen aiheesta provosoivammin kirjoitettu teos. Kuitenkin Noitavaimo ja neitsytäiti on omalla tavallaan jopa paljon feministisempi kirja: vaatii toki paljon kanttia syyttää kovaan ääneen, mutta enemmän vaatii kuitenkin vaivaa ymmärtää ja perustella oma kantansa. Se on todellista feminismiä se. 

Teos on kirjoitettu soveltumaan sekä opiskelijalle että harrastelijalle, ja monia käsitteitä on havainnollistettu tai selitetty auki laajemmin. Raskaita termejä on vähän ja päättely on loogista ja läpinäkyvää, lukeminen taas siksi miellyttävää ja joutuisaa. Silmän iloksi ja puutumista estämään kirjaan  on painettu myös paljon kuvia, jotka on vielä varustettu kattavin kuvatekstein. 

Ainoa poikkisuuntainen viiva rapsahtaa kirjan paksuudesta: 237 sivua (ilman viitteitä) on aivan liian vähän! Olisin halunnut sukeltaa naisten arkeen vielä syvemmälle ja huomaan, että kirja herätti vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin mihin se lopulta vastasi. Mutta ehkä juuri se onkin täydellisen lukukokemuksen merkki - jäljelle jäänyt kyltymätön halu tietää ja lukea lisää. 

Näihin imeliin, perijenkkiläisiin korusanoihin on hyvä kiteyttää:

A-must-read 
mind blowing 
extremely powerful
mythbuster. 

Haasteet: TBR

---
Noitavaimo ja neitsytäiti: Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle.
2009, Atena.
272 sivua.
Kannen kuva: Quentin Metsys The Holy Kinship (1509).

perjantai 22. helmikuuta 2013

Haaste: Kaksoisolentoja



Minua on jo muutaman päivän ajan riivannut idea haasteesta ja tänään sitten päätin tarttua tuumasta toimeen. Tänä vuonna on jo lähtenyt käyntiin useita superhienoja haasteita - itsekin jouduin rikkomaan haaste-selibaattini. Mutta tässä tulee TwAKin haaste aikavälille 2013-2014:

Kaksoisolentoja

Haasteen ideana on lukea fiktiivinen teos (romaani tai näytelmä), jonka jälkeen luetaan toisen kirjailijan kirjoittama teos, joka on saman kertomuksen 

A) Parodia
B) Pastissi (kertomus sijoitettu eri aikakauteen)
C) Jäljitelmä
D) Edellinen/Jatko-osa

tai

E) Kirjoitettu eri näkökulmasta.

Kummastakin kirjasta tulee blogata joko erikseen tai samassa postauksessa. Haasteeseen voi osallistua jo vuoden 2013 tammikuussa tai aikaisemmin helmikuussa luetuilla teoksilla, mutta ei sitä varhaisemmilla. Valittaville teoksille ei ole muita ehtoja, eli niiden ei tarvitse olla esimerkiksi klassikoita, vaikka suurin osa tällaisista pareista taitaakin koostua klassikoista ja modernimmasta näkökulmasta. Voit myös lukea aikaisemmin lukemiasi kirjoja uudestaan haastetta varten.

Haasteen voit suorittaa osallistumalla jompaan kumpaan (persoonallisesti nimettyyn) kategoriaan

A) Minihaaste (alkuperäinen teos + uudempi versiointi)
B) Jättihaaste (viisi alkuperäistä teosta + viisi uudempaa versiota/useampi versio yhdestä / toisinpäin)

Minihaasteen suorittaneitten kesken arvon pienen kirjapalkinnon, ja Jättihaasteen suorittaneiden kesken arvon hieman isomman palkinnon. Deadline haasteelle on 25. helmikuuta 2014. 

Että touhu ei menisi aivan liian vaikeaksi, olen kerännyt muutaman esimerkin alla olevaan listaan. Vinkit ovat tervetulleita, ja lista täydentyy kommenttejen mukana. Olen pyrkinyt valitsemaan listaan sellaisia teoksia, jotka voi lukea suomeksi. Kaikkia esimerkkejä ei löydy kuitenkaan suomennettuina, pahoittelen.

Jos alkuperäisen teoksen paikalle on merkitty trilogia, niin riittää kun lukee yhden teoksen. 

---

Homeros: Ilias
Christa Wolf: Kassandra
Madeline Miller: The Song of Achilles

Homeros: Odysseia
James Joyce: Ulysses
Margaret Atwood: Penelope

William Shakespeare: Myrsky
Aime Cesaire: A Tempest

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Helen Fielding: Bridget Jonesin päiväkirja
Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (sarjasta löytyy muitakin klassikko-parodioita)
P. D. James: Syystanssiaiset

Stephanie Meyer: Uusikuu
E. L. James: Sidottu

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Daphne du Maurier: Rebekka
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Jeanette Winterson: Oranges Are Not the Only Fruit
Eve Sinclair: Jane Eyre Laid Bare

Daphne du Maurier: Rebekka
Päivi Alasalmi: Vainola

Giovanni Boccaccio: Decamerone
Leo Frobenius: Musta Dekamerone

Samuel Richardson: Pamela
Henry Fielding: Shamela
Markiisi de Sade: Justine

Vladimir Nabokov: Lolita
Unni Drougge: Hella H:n tunnustukset

Daniel Defoe: Robinson Crusoe
J. M. Coetzee: Foe
Michel Tournier: Perjantai

Elias Lönnrot: Kalevala
Johanna Sinisalo: Sankarit
Timo Parvela: Sammon vartijat
Seija Vilén: Pohjan akka
Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
Aleksis Kivi: Kullervo

Markiisi de Sade: Justine
Restif de la Bretonne: Anti-Justine

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Alexandra Ripley: Scarlett
Donald McCraig: Rhett

Nathnaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain
Hilary Jordan: When She Woke

J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta
Henry N. Beard & Douglas C. Kenney: Loru sorbusten herrasta

Euripides: Medeia
Christa Wolf: Medeia - kertomus kuudelle äänelle

Doris Lessing: Viides lapsi
Lionel Shriver: Poikani Kevin

L. Frank Baum: Ihmemaa Oz
Gregory Maguire: Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Michael Cunningham: Tunnit

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Helene Hegemann: Axolotli: yliajo

Louisa May Alcott: Pikku naisia
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen
Lincoln Child & Douglas Preston: Tulikivi

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Mauri Kunnas: Koiraveljekset

Jonathan Swift: Gulliuverin retket
Volter Kilpi: Gulliverin matka Fantomimian mantereelle

Johan Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Ulrich Plenzdorf: Nuoren W:n uudet kärsimykset
Thomas Mann: Lotte

torstai 21. helmikuuta 2013

Liian paksu perhoseksi



Siunaus sinussa on. Olet pitänyt minua sylissäsi ja se on ollut minulle siunaukseksi.

Eletään 60-lukua, ja kookas Kaisu hakee töitä. Hän saa paikan toisen kaupungin kyläkaupasta, jonka kauppiaana toimii Erni. Orastavaan rakkaustarinaan tuovat omat esteensä Ernin äiti ja sisar, joita Kaisu ei voi sulattaa tai ymmärtää. Vastakkain asettuvat Ernin ehdoton ja naurettava palvonta sekä Kaisun äkkipikaisuus ja jyrkkyys. 

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi iskee ja kovaa. Istanmäen romaanissa kuvataan juuri sellaista rakkautta, joka on kaikessa realistisuudessaan niin mielettömän kaunista ja vetoavaa, siis sellaista rakkautta, josta saan itsekin olla kiitollinen, että se on osunut kohdalleni. Traagisuus löytyy tavallisten ihmisten arkipäiväisistä teoista ja ymmärtämättömyydestä, suurin onni taas katseiden kohtaamisesta ja hetkien jakamisesta. Nauruakaan ei unohdeta - ehkä ihmisen kyvyssä nauraa piileekin juuri selviytymisen ydin. Kun pystyy aidosti nauramaan jollekin, se on täytynyt ensin edes jossain määrin käsitellä. 

Joskus mietin, arvostetaanko Ernin ja Kaisun tapaista rakkautta enää. Etsitäänkö nykyään vain sitä oikeaa, joka vetää maton alta? Rikkinäisiä viinilaseja ja raapimisjälkiä selässä? Itse koen sellaisen rakkauden hyvin vieraaksi, pelottavaksikin. Enemmän ihailen sellaista rakkautta, jossa pidetään toisesta kiinni ja kuljetaan yhtä matkaa. On helppoa rakastua toiseen mielettömästi ja päätäpahkaa, vaatii sen sijaan paljon oikeasti ymmärtää ja antaa tilaa toiselle. Sellaiseksi Liian paksu perhoseksikin kuvaa todellista rakkautta: rakkaus on välittämistä, kunnioittamista ja kummankin omaa tilaa. Erehdysten kautta, tietenkin. 

Kaisun isokokoisuus ja fyysinen voima tuo kirjaan feministisen sävyn, jonka valossa Kaisua voi tulkita naisen perinteiseen rooliin sopimattomana oman tiensä kulkijana. Sukupolvien kuiskeen taas voi kuulla Ernin ja Kaisun suhdetta häiritsevissä sukulaisnaisissa, jotka eivät kykene itsenäistymään tai saamaan mitään aikaiseksi elämässään, ainoastaan takertumaan ja varastamaan läheistensä onnen. En kuitenkaan silti suosittelisi lukemaan Istanmäen teosta pelkästään feminististen lasejen läpi, koska se saattaa typistää muuten niin hienoa tarinaa ja kenties sävyttää tulkintaa vähän liikaakin. Liian paksu perhoseksi kannattaa lukea avoimin mielin ja korvin ja kuunnella, mitä kaikkea tärkeää sillä on sanottavanaan. 

Ihana, ihana ja voimaannuttava kirja.

Haasteet: Avioliittojuonia / Kriisejä

---
Liian paksu perhoseksi (1995)
2010, Tammi.
214 sivua. 
Kansi: Helena Kajander

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Seksuaalisuuden historia



Michel Foucault'n Seksuaalisuuden historia pääsi lukulistalle jo viime kesänä, kun teos mainittiin Unni Drouggen Penetraatiossa. Löysin Foucault'n teoksen sitten viime syksynä Vastapainon alepöydästä yliopistolla parilla kympillä ja vein kotiin. 

Seksuaalisuuden historia on perinpohjainen esitys antiikin Kreikan ja Rooman seksuaalisuuden diskursseista. Foucault kirjoittaa niin unista, homoseksuaalisuudesta, ruuan ja seksuaalisuuden yhteydestä kuin aviollisista suhteistakin. Rekonstruktion pohjalla on antiikin ajan kirjallisuus. 

Täytyy sanoa, että Seksuaalisuuden historia nimenä herätti hieman erilaisia mielikuvia kuin millaiseksi kirja todella osoittautui. Pervo pettyy, kun Foucault'n seksuaalisuus paljastuukin vain seksuaalisuuden diskurssejen käsittelyksi. Toisaalta teos on kuitenkin niin kattava ja laaja esitys, että sitä voi suositella kenelle tahansa antiikin seksuaalikäsityksistä laajemmassa määrin kiinnostuneelle. Ehkä diskurssiivinen katse seksuaalisuuteen saattaa jopa avartaa maailmaa hyvinkin mielenkiintoiseksi. 

Kun kyseessä on yli viisisataa sivua asiatekstiä, en pyrkinytkään lukemaan koko teosta yhdeltä istumalta tai yhtä kyytiä, vaan otin sen projektikseni joululomalla. Luin aina yhden luvun päivässä, mikä toimikin varsin hyvin. Asioita sai sulatella rauhassa, enkä tympääntynyt missään vaiheessa. Assosioinnille jää paljon aikaa, samaten omalle rinnakkaiselle tiedonhakuprosessille. Samaa taktiikkaa olen sittemmin hyödyntänyt muissakin lukuprojekteissa, tällä hetkellä loppusuoralla on Erich Auerbachin Mimesis

Foucault'a on usein moitittu vaikeaselkoiseksi, mutta itse voin kyllä sanoa nauttineeni Seksuaalisuuden historiasta. Foucault välttää tekemästä yksinkertaistavia yleistyksiä, ja päättely on kaikessa läpinäkyvyydessään ja loogisuudessaan miellyttävää luettavaa. Seksuaalisuuden historia jakaantuu kolmeen osaan, Tiedontahto (La Volonté de Savoir), Nautintojen käyttö (L'Usage des plaisirs) ja Huoli itsestä (Le Souci de soi). Ensimmäinen osa jäi minulle paljon abstraktimmaksi kuin kaksi viimeistä, enkä voi sanoa siitä niin paljon pitäneenikään. Ensimmäinen osa ei vielä suuntaa antiikkiin, vaan käsittelee lähinnä sen jälkeisiä seksuaalisuuskäsityksiä. Ehkä pikakatsaus Freudiin olisi avannut Tiedontahtoa paremmin, nyt voin tunnustaa sen menneen autuaalisesti ohi haavin.

Välillä myös ärsyynnyin käsiteltävän aiheen rajaamisesta: toki on selvää, että antiikista puhuttaessa naisten ääniä ei voi löytää tai tavoittaa samalla tavalla kuin miesten. Foucault'n näkökulma aiheeseen on kuitenkin varsin rajallinen, kun esimerkiksi miesten väliseen seksiin palataan vähän väliä, mutta kahden naisen välistä rakkautta ei juurikaan luonnostella. Ymmärrän, että homoseksuaalisuus oli antiikissa hyväksyttävämpää ja kenties siksi yleisempää miesten kuin naisten kesken, mutta silti. Heteroseksuaalisuuttakin käsitellään pääosin miehisestä näkökulmasta. Tiedontahtoni ei siis aivan täyttynyt, vaan jäin janoamaan lisää. 

Välillä ihmettelin myös suomennosta, kun ranskan monimerkityksellinen sexe on kääntynyt sukupuoleksi. Onneksi alusta löytyy suomentajan alkusanat, joissa käännösratkaisu perustellaan hyvin. 

PS. Kuvassa Foucault Vohvelikahvilassa. 

---
Ranskankieliset alkuteokset 
La Volonté de Savoir (Histoire de la sexualité I) (1976), 
L'Usage des plaisirs (Histoire de la sexualité II) (1984), 
Le Souci de soi (Histoire de la sexualité III) (1984).
Suomentanut Kaisa Sivenius.
2010, Gaudeamus/Helsinki University Press.
517 sivua. 
Kansi: Jukka Aalto Armadillo Graphics

perjantai 15. helmikuuta 2013

Clèvesin prinsessa



Madame de La Fayetten Clèvesin prinsessan luin ensimmäistä kertaa opiskellessani avoimessa yliopistossa, ja pidin siitä jo silloin. Kahden vuoden takainen lukukokemukseni oli intensiivinen, ja Ranskan klassismin tyyli viehätti. En kuitenkaan voi sanoa, että kovin paljon olisi jäänyt käteen kirjasta yhdellä lukukerralla - selkeä ja äärimmäisyyksiin hiottu tyyli tuntuu jopa pakoilevan lukijan otetta. Luin kirjan vähän aikaa sitten uudestaan, ja tällä kertaa käsiin jäi enemmän.

Clévesin prinsessa (myöhemmässä suomennoksessa ruhtinatar) on ylhäinen aatelisneito, jonka äiti tekee tyttärensä hyveellisestä kasvatuksesta elämäntehtävänsä. Hän kertoo tyttärelleen kauhutarinoita onnettomista rakkausjutuista ja rohkaisee tätä pysymään hyveellisenä keskellä hovin turmeltuneisuutta. Äiti onnistuu tehtävässään kenties jopa liian hyvin: naimisiinmennessään Clèvesin prinsessa ei rakasta miestään, eikä voi kuvitella omalle kohdalleen intohimoista rakkautta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun prinsessa tapaa Nemoursin komean herttuan. Prinsessan loppuelämä on taistelua intohimoa vastaan, riippumista hyveessä kiinni. 

La Fayette kirjoitti teoksensa yhteistyönä herttua Francois de La Rochefoucauld'n kanssa. Tarkoituksena oli luoda vastateos La Rochefoucauld'n pessimistisille ja ihmiskuvaltaan raadolliselle Mietelmille, sillä lukiessaan teosta La Fayette oli järkyttynyt syvästi sen rumasta ihmiskuvasta. Hän halusi puolustaa teeskentelystä vapaan hyveen olemassaoloa, ja päätyi kirjoittamaan Clèvesin prinsessan. Mielenkiintoista kyllä, La Fayette ystävystyi halveksimansa La Rochefoucauld'n herttuan kanssa, ja he kirjoittivat teoksen yhdessä. Mielestäni Clèvesin prinsessaa ei voikaan lukea täydellisenä hyveen puolustuksena ja kärkkäänä vastineena La Rochefoucauld'n Mietelmille, vaan enemmänkin kyseessä on jonkinnäköinen kompromissi, jossa aito hyvekin lopulta puetaan epäedulliseen asuun. Jouduin (taas kerran) kurssia varten lukemaan Mietelmät, ja ehkä ne avasivatkin ajattelemaan La Fayetten romaania erilaisessa valossa. Jos Clèvesin prinsessa kiinnostaa, suosittelen myös tutustumaan La Rochefoucauld'n teokseen. 

Clèvesin prinsessa sai jo yleisluontoisia kuvauksia suosivilta aikalaisiltaan kritiikkiä päähenkilön ylenpalttisesta hyveellisyydestä, sitä ei pidetty enää todennäköisenä käytöksenä vastaavassa tilanteessa olevalta henkilöltä. Nykylukijalle prinsessan perihyveellisyys on kenties vielä haastavampaa ymmärtää - hyveellisyys ja siveellisyys ovat käsitteinä jo muuttuneita. Hyveellisenä ei pidetä enää leskeksi jäämistä miehen kuoltua tai intohimoisesta rakkaudesta kieltäytymistä. Ehkä niiden vastakohdista on tehty jopa tavoiteltavia arvoja: ei saa jäädä yksinäiseksi kumppanin kuoltua, eikä sitä oikeaa saa missään nimessä jättää jäähypenkille. Kertomus ei siis näyttäydy nykylukijalle yhtä traagisena, kuin mitä se on näyttäytynyt aikalaisille, vaikka silloinkin sen uskottavuutta on kritisoitu. 

Hovi osoittautuu kirjassa  kaiken juonittelun tyyssijaksi. Ihmisten yksityisiä rakkausjuttuja ja niiden dokumentteja, kuten kirjeitä ja muotokuvia, metsästetään surutta. Hovissa rakkaus tuntuukin määrittyvän ensikädessä sosiaaliseksi faktaksi, jossa suhde todella syntyy vasta, kun siitä puhutaan. Jos rakkaudesta halutaan vaieta tai se halutaan pitää yksityisasiana, sitä ei ymmärretä. Suurin osa romaanin jännitteestä rakentuukin pallottelulle, jossa prinsessan ja Nemoursin herttuan väliset tuntee uhkaavat tulla ilmi ympäröivälle hoville. 

Klassismin tyylin mukaisesti teoksesta on karsittu pois kielikuvat, ja siksi Clèvesin prinsessa onkin välillä tasaisen puuroista luettavaa, joka vain selostaa värittömästi henkilöiden mielenliikkeitä tai hovin juonitteluja. Kuvallisuus ja symbolisuus kuitenkin puskee teokseen ikään kuin väkisin: väreillä luodaan erilaisia sävyjä kerrontaan, samoin metsä ja hevoset saavat teoksessa tarinan kannalta tärkeitä merkityksiä. Hevosista puheenollen, kirjan eräs kohtaus muistuttaa kovasti Leo Tolstoin Anna Kareninan hevoskilpailukohtausta, joten faneille ranskalainen esiteos saattaa olla ihan mielenkiintoinen sävy venäläisen klassikon rinnalle. 

Suomennoksien kanssa kannattaa olla kuitenkin tarkkana. Itse menin onnessani tilaamaan antikvaarisesta nettikaupasta Clèvesin prinsessan vanhan pokkaripainoksen, halvalla kun sai. No, olisi voinut jäädä tilaamatta - ensimmäisillä sivuilla komeilee pahaenteisesti: "nykyaikaistettu suomennos". Ja kuten jo ensin arvelin, ei "nykyaikaistettu suomennos" todellakaan tavoita tunnelmaa. Aikaisemman suomennoksen "perintökuningatar" on muuttunut "Maria Stuartiksi" ja muitakin yhtä hämmentäviä ratkaisuja löytyy. Käsittääkseni teoksesta löytyy kolme eri suomennosta, joista voin suositella ensimmäistä ja viimeisintä. Aarne Anttilan vuoden 1964 suomennos kannattaa jättää divarin hyllyyn. 

---
La Princesse de Clèves (1678). 
Nykyaikaistettu suomennos Aarne Anttila.
WSOY, 1964.
213 sivua.

maanantai 11. helmikuuta 2013

The Song of Achilles

One by one, Achilles caught the remaining fruits, 
returned them to the table with a performer's flourish.
Except for the last, which he ate, 
the dark flesh parting to pink seeds under his teeth. 
The fruit was perfectly ripe, the juice brimming. 
Without thinking,
 I brought the one he had thrown me to my lips. 

Madeline Millerin The Song of Achilles voitti vuoden 2012 Orange Prizen. Vuoden 2011 palkittu ei tehnyt suurta vaikutusta, joten varoin odottamasta liikoja Millerin esikoiskirjalta. Kun minulle sitten selvisi, että Miller on opiskellut sekä opettanut yliopistossa kreikkaa ja antiikin mytologiaa, aloin olla jo luottavaisempi kirjan suhteen. Ehkä tähän uskaltaisi sittenkin tarttua...?

The Song of Achilles kertoo myytin Troijan sodasta Patrocluksen, Achilleuksen* rakastetun, näkökulmasta. Alku kirjasta kuvailee poikien nuoruutta ja orastavaa rakkautta, kirjan toinen puolikas taas keskittyy raakaan sotaan. Ideaalit, joita rakennetaan ja vaalitaan ensimmäisessä osassa, murtuvat kirjan lopussa. 

Millerin teos ei ole pelkästään uudelleen maustettu myytti (vaikka mauton kansimainos "Sexy, dangerous, mystical" siihen viittaakin), vaan päästää ääneen historian hiljentämiä vähemmistöjä. Sota näytetään homoseksuaalejen ja naisten näkökulmasta. Hiljennettyjen äänien tematiikkaa korostaa vielä lopun kamppailu siitä, kenen tarina todella jää kerrottavaksi jälkipolville. Lopussa rakennetaan monumentti, mutta koristaako sitä kunnia vai rakkaus, saavutukset vai turhuus? Achilleksen lyyra, jonka Patroclus on alunperin saanut vähäjärkiseltä äidiltään, muistuttaa lukijaa mahdollisesta ja saavuttamattomasta maailmasta, joka olisi voinut olla kovin erilainen. 

Pasifistinen julistus saa teoksessa lisää voimaa myytistä. Tieto siitä, että alussa rakennettujen ihanteiden ja onnen täytyy lopussa romahtaa, tekee lukemisesta epätoivon täyttämää. Jokainen sivu on turhaa toivomista, mutta toisaalta myös lohdutonta tietoisuutta odottavasta loppuratkaisusta. Henkilöt ovat kuitenkin niin eläviä ja koskettavia, että lukija toivoisi heille parempaa kohtaloa. Kohtalon ja vapaan tahdon kamppailu tuntuu lohduttomalta, ennalta määrätyltä. 

Homoseksuaalisuus näyttäytyy myyttisessä Kreikassa vaikeana tienä. Se tarkoittaa luopumista kunniasta sekä onnesta, mutta missään vaiheessa Achilleksella ja Patrocluksella ei ole muita vaihtoehtoja. Briseis, Achilleuksen voittama kaunis sotasaalis, tarjoaa Patroclukselle heteroseksuaalista liittoa, lasta ja vanhemmuuden onnea. Patroclukselle tarjous on kuitenkin mahdoton, koska hän on jo rakastunut Achillekseen, eikä hänelle ole elämää ilman tuota rakkautta. Vaikka Achilleksen kanssa jaettu kohtalo on onneton, se on kuitenkin heidän yhteinen kohtalonsa, ja juuri siksi arvokkaampi kuin kaikki muut mahdolliset kohtalot. 

Homoseksuaalisuuden lisäksi teos nostaa esiin traagisia naiskohtaloita. Troijan sodan ja sankareitten kunnian vaatimat uhrit ovat aina naisia. Naisen tahto häviää aina kirjassa isommille päämäärille ja yhteiselle hyvälle (joka tuntuu tosin usein olevan miesten yhteinen hyvä), naisen kohtalo on vähäpätöinen verrattuna miehen yksilölliseen kunniaan ja maineeseen. Hiljentämisen pakkoa ja väkivaltaisuutta korostaa tapa, jolla naiset uhrataan: heidän kurkkunsa viilletään auki. Veri pirskoutuu uhria ympäröivien miesten kasvoille.

Vaikka Millerin teos onkin kipeä ja tärkeä sekä ehdottomasti taidokas, siinä on paikoittain turhankin isoja kontrasteja. Alun idealistisen onnelan ja julman sodan vastakkaisuus on koskettavaa ja julmaa, mutta sen sijaan tyypitellyt henkilökuvaukset ärsyttävät. Toiset henkilöhahmot erottautuvat selkeiksi pahiksiksi, toiset taas saavat kiistatta sankarin auran ympärilleen. Tähän vaikuttaa toki Millerin valitsema kertojaääni, Patroclus, jonka kehittyvä mieli suodattaa myyttisen maailman lukijalle. Loppua kohden Patrocluksen näkökulma avartuu, eivätkä asiat ja henkilöt enää ole niin yksinkertaisia kuin alussa.

Pientä kitkaa saavat aikaan myös teoksen kuvaukset seksistä. Seksi esiintyy jonakin taivaallisena, siihen liitetään usein ilmauksia lämmöstä ja hunajasta. Hunajaisessa seksissä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta jotenkin tuntuu, että tuoreempiakin kielikuvia voisi keksiä. Nyt upea tarina tuntuu latistuvan kohdissa, joissa sen täytyisi eniten lumota.

Mutta mutta... Joissakin kirjoissa on asetettava puutteet ja ansiot vaakakuppiin, ja niin haluan tehdä The Song of Achilleksenkin kanssa. Millerin kirja oli minulle kipeä, voimakas ja henkilökohtainenkin lukukokemus. Harvoin liikutun kirjasta niin paljon, että meinaan itkeä vielä siitä kirjoittaessanikin. Välillä lukiessani jopa laskin teoksen syrjään, koska en halunnut lukea loppua. Halusin pitkittää tarinaa vielä hetken, kuvitella mielessäni toisen, mahdollisen maailman, jossa Achilles soittaa lyyraansa ja Troijan sota jää sotimatta. Achilleksen ja Patrocluksen tragedia kulkee mukanani varmasti vielä pitkään, ja kenties olen jo alkuvuodesta lukenut tämän vuoden parhaimman kirjan.

---

*Käytän arviossani nimiä, joilla henkilöitä puhutellaan lukemassani englanninkielisessä painoksessa.

PS. Kirjailijan sivuilta löytyy loistava kysymyspaletti, jonka avulla on helppo jäsentää ajatuksia kirjasta. Suosittelen tutustumaan lukemisen yhteydessä. Anteeksi mainostus.

---
The Song of Achilles (2011).
2012, Bloomsbury.
352 sivua.
Cover Design: David Mann.
Kustantajan sivut.

torstai 7. helmikuuta 2013

Vanja-eno


Aikaisemmin olen lukenut Anton Tšehovilta novellejen lisäksi näytelmät Lokki ja Kolme sisarta, jälkimmäisen nähnyt teatterissa Lappeenrannassa. Kolme sisarta on minulle rakkain teos Tšehovilta, eikä Vanja-enon lukeminen muuttanut asiaa.

Vanja-enossa henkilöt puhuvat jatkuvasti toistensa ohi. Jokainen tuntuu kaipaavan rakkautta, mutta tilaisuuden tullessa kaikki näytelmän henkilöt tuntuvat kyvyttömiltä elämään elämää. Sen sijaan henkilöt rakastavat huokailla menetettyjen vuosien ja unelmien perään, he rakastavat valittamista. Valittamisen ja haikailun rakastaminen sekä sokeus toisille ihmiselle oli minulle tuttua jo aiemmista Tšehovin näytelmistä, joten osasin jossain määrin jopa odottaa Vanja-enoltakin samaa haikailua. 

Henkilöiden välisiin suhteisiin ja turhautumiseen on ladattu suurin osa kertomuksen jännitteistä. Itse juoni on lopulta kovin mitätön - näytelmä tuntuu paisuvan yhdeksi tylsyyden monologiksi. Mitättömyys tekee henkilöistä yhtä aikaa koomisia ja koskettavia. Teetä, ahdistavan rauhallisia kesäpäiviä, ei mitään tekemistä, ei mitään sanottavaa. Ärsyttävän ja tylsistyttävän lämmön melkein tuntee iholla.

Ehkä jonkin verran näytelmän tehoa söi aikaisemmat kokemukseni Tšehovin näytelmistä. En löytänyt tästä enää mitään lisättävää Lokin tai Kolmen sisaren jälkeen - tuntui, että olen jo nähnyt tämän. Vanja-eno ei onnistunut ylittämään Kolmen sisaren vahvoja tunnelmia, enkä saanut itseäni suhtautumaan siihen samalla uutuuden viehätyksellä, jonka vallassa koin kaksi muuta Tšehovin näytelmää ensimmäistä kertaa. Luulenkin, että venäläisen mestarin näytelmien tahkoaminen voi osaltani ansaitusti loppua tähän, jatkossa keskityn novelleihin. Tšehovin novelleihin ei voi pitkästyä!

Tšehov-matkaansa aloitteleville Vanja-eno voi olla kenties jopa paras vaihtoehto.

Haasteet:
Venäjää valloittamaan: Venäläiset mieskirjailijat

---

PS. Luin kirjastosta lainatun Vanja-enon Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssille lähemmäs kuukausi sitten. Jouduin jo palauttamaan kirjan, joten postauksen kuva on otettu Tšehovin novellikokoelman Aro ja muita novelleja alkusivuilta. 

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Englantilainen tragedia


Alkoholismia, heroiinia, rasismia, harmaita lähiöitä ja luokkaeroja. Pettymyksiä, katkeruutta ja ymmärtämättömyyttä. Helen Walshin Englantilainen tragedia kertomus erään perheen taistelusta 1980-luvun Englannissa. Vaikka kyseessä onkin nimensä mukaisesti tragedia, Walshin teos on myös toiveikas. Fitzgeraldejen perheen elämään mahtuu myös rakkautta ja unelmia, kiihkeä etsimistä.

Englantilaista tragediaa on kehuttu minulle paljon. Odotuksia nosti myös se, että luin jostain Walshin saaneen palkinnon teoksestaan (Somerset Maugham Award). Kun soppaan vielä lisätään houkutteleva juoni, ei voi pettyä.

Vai voiko?

Heti ensiksi täytyy puolustaa Walshin teosta sen verran, että en lukenut sitä parhaimmassa tilassa. Kärsin viikonloppuna 19 tuntia kestäneestä migreenistä, jonka jälkimainingeissa sitten luin Englantilaisen tragedian. En kyennyt keskittymään koulujuttuihin, mutta en osannut myöskään maata paikallani tekemättä mitään. Lukukokemukseni olisi kenties voinut olla erilainen, jos pää olisi osallistunut aktiivisemmin suoritettuun toimintaan. Olen lukenut migreenissä aikaisemminkin, mutta lukukokemus jää aina jotenkin sumeaksi ja etäiseksi, sille ei mahda mitään. Niin nytkin.

En siis päässyt liikuttavia ihmiskohtaloita niin lähelle, kun olisi ehkä pitänyt. En tuntenut sääliä tai tuskaa henkilöiden koettelemuksissa. Sen sijaan teos tuntui välillä selittävän turhan paljon - henkilöiden itsepohdinta ärsytti ja tuntui välillä jopa teennäiseltä. Olisin halunnut solmia lankoja itse, en niin, että niitä solmitaan minulle valmiiksi. Pitkästä aikaa tuli luettua kirja, joka oli "ihan hyvä". 

Toki Englantilaisella tragedialla on paljon arvokasta sanottavaa esimerkiksi rasismista, ennakkoluuloista ja rakkaudestakin. Fitzgeraldejen perheessä tärkeät asiat jäävät sanomatta, ja vanhemmat etääntyvät toisistaan ja lapsistaan. Ongelmat aiheuttavat aina uusia ongelmia, kunnes solmuja on enää mahdotonta avata. Toisen ihmisen tuska ja hätä nähdään vasta sitten, kun se on liian myöhäistä. 

Teoksen Englanti on myös yksinkertaisesti sanottuna kuvottava. Teoksen englantilaiset tuntuvat jakautuvan joko teeskentelijöihin, katkeriin epäonnistujiin tai rasistisiin idiootteihin. Harmaa ja ennakkoluuloinen maa tuntuu ikään kuin imevän ihmisten unelmat sisäänsä. Myötätuntoa ja ystävyyttä tuntuu löytyvän vain valkoiselle keskiluokalle, etniset ja seksuaaliset vähemmistöt eivät enää kuulu saman hyväksynnän piiriin. Voin vain hymähdellä, miltä Suomi oikein mahtaa näyttää maahanmuuttajan näkökulmasta. Varmaan oikea lottovoitto...

Suosittelen Walshin teosta niille, jotka hakevat koskettavaa ja monisyistä tarinaa synkemmillä sävyillä. Myös brittimeiningistä pitävälle teos on löytö, jos mielii matkata myös syrjäkujille. Piristysruisketta etsivät älköön vaivautuko. 

Haasteet: Ota riski ja rakastu kirjaan (1/2).
---
Englanninkielinen alkuteos Once Upon Time in England (2008).
2009, Like.
375 sivua.
Kansi: Tommi Tukiainen.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Vajoaminen & Sofia Petrovna



Rakkauteni venäläiseen kirjallisuuteen alkoi Anna Kareninasta: Tolstoin järkäleestä aukesi minulle aivan erityisen rakas maailma. Lidia Tšukovskajan kaksi pienoisromaania sisältävä Vajoaminen oli synkkä ja raskas tuttavuus, joka mietityttää vieläkin. Siksi kunnioitan Tšukovskajan mahtavaa teosta lyhyemällä postauksella ja toivon, että niukat sanani kannuistaisivat toisiakin tarttumaan tärkeään teokseen. 

Vajoaminen

Vajoamisessa Nina Sergejevna huojuu menneisyyden ja nykyisyyden, unen ja valveen rajamailla. Kertojalle olemassaolo missään ulottuvuudessa tuntuu mahdottomalta, muistot ovat liian kipeitä, mutta nykyisyys pakottaa vaikenemaan. Ja niin vaikenee Ninakin. Joka puolella tuntuu olevan vain naamioita, epätietoisuutta ja hiljaisuuksia. Jopa runous on ajettu piiloon. 

Nina Sergejevna tekee kävelyretkiä läheiseen metsään. Yksin on parempi olla, kuin teeskentelijöiden ja pettureiden keskellä. Kunnes hän tapaa Biblinin - voiko Biblin kertoa Ninalle jotakin tämän miehen kohtalosta? Tapaako Nina vihdoin miehen, joka kykenee murtamaan hiljaisuuden?

Vajoaminen on kerrottu ensimmäisessä persoonassa, mikä korostaa entisestään sen henkilökohtaista sävyä. Minulle Vajoaminen oli erityisen vahva lukukokemus, jossa kertojan tunteet tulivat jopa liian lähelle. Huomasin vetäytyväni lukemastani, jääväni katselemaan jonnekin kauemmas. Vieraantumista lisäsi vielä kertojan tapa viljellä venäläistä runoutta tarinan lomassa. Itse en ole lukenut venäläistä runoutta laisinkaan (aivan, tämä pitää korjata mitä pikimmiten), joten pakostikin eivät kaikki sävyt viittausten yhteydessä avautuneet. Joku perehtyneempi saa katkelmista varmasti enemmän irti kuin minä. 

Eniten nautin Vajoamisen terävistä henkilökuvista ja luontokuvauksista. Ahdistavaa ja ärsyttävää teeskentelyä seuraa usein kohtaus luonnossa. Toisinaan metsä pelottaa, toisinaan yksinäisyys tarjoaa vapauden hengittää. 

Sofia Petrovna

Sofia Petrovna elää kaikin puolin miellyttävää elämää. Hänellä on ystäviä, mainio poika ja mukava työ. Kun Sofian todellisuus sitten alkaa Stalinin vainojen aikana rakoilla, hänen on helpompi turvautua sepitettyihin valheisiin kuin uskoa tapahtunut todeksi. 

Sofia Petrovna houkuttelee lukijaa lähemmäs kuin Vajoaminen. Päähenkilön tarve pitää kiinni murenevasta todellisuudesta tuntuu liikuttavalta, samaistuttavalta. Ymmärryksen puuttuminen viskaa kysymykset lukijalle ja vaatii etsimään r. Ja ne ratkaisut ovat niin järjettömiä ja julmia, että tekee kipeää. Selitys on, ettei ole mitään selitystä.

Itkin lukiessani Sofia Petrovnan tarinaa. Sääliä, surua, pelkoa, vihaa. 

Jos Sofia Petrovna on pakollista luettavaa kouluissa Venäjällä, niin en näe mitään syytä, miksei sen pitäisi olla sitä Suomessakin. Joitain asioita vain ei saa unohtaa. Koskaan. 

Haasteet:
Venäjää valloittamaan: Venäläiset naiskirjailijat

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.

---
Venäjänkielinen alkuteos Sofia Petrovna. Spusk pod vodu. (2009).
Into, 2012.
274 sivua.
Kustantajan sivut.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Ohjeita pääsykokeisiin


Kun hain opiskelemaan kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon, kaikki tuntui kovin pelottavalta. Milloin on hyvä aloittaa lukeminen? Oliko minulla oikea lukutekniikka? Kuinka monta tuntia päivässä olisi hyvä lukea? Mitä pääsykokeisiin saa ja ei saa ottaa mukaan? Entä käytännönasiat, jos minut hyväksytään?

Omien opiskelujen aloittaminen sujui onneksi varsin mutkattomasti, mutta pääsykokeita ja lukemista stressasin paljon. Kun vielä paikan päällä näin toisten tehneen paksun vihkollisen muistiinpanoja, paniikkini yltyi. En ollut kirjoittanut mitään ylös. Pärjäisinkö?

Onneksi koe meni hyvin. Se ei kuitenkaan poistanut jännitystä tuloksista – joka päivä kehittelin mielessäni kauhuskenaarioita siitä, miten olen ymmärtänyt kysymyksen väärin tai kirjoittanut aiheen vierestä. Itkua, unettomia öitä. En pystynyt keskittymään mihinkään ja olin jo varma, että en pääse ollenkaan opiskelemaan.

Mikä ihana yllätys, kun mies aamulla herätti ja hihkui, että tule katsomaan, sinun nimesi on täällä.

Tämä on minun tarinani, jonka olen blogissani jo muutamaan kertaan tainnut kerrata. Syy kuitenkin avautumiseeni on varsin toinen – en itse kokenut, että olisin löytänyt ohjeita pääsykokeisiin lukemisesta. Oma lukutekniikkani osoittautui siitä huolimatta tehokkaaksi, ja siksi haluaisin jakaa muutaman vinkin pääsykokeista niille, joilla urakka on vielä edessä.

Tässä, olkaa hyvä:

  • Aloita lukeminen heti. Viivytteleminen tekee aloittamisesta vain vaikeampaa, ja mitä aikaisemmin aloitat sitä rennompaan tahtiin on mahdollista lukea. Ehdit myös kertailla paremmin.
  • Kannattaa ehkä valita mieluummin yksi opiskelupaikka, johon panostaa kunnolla, kun hakea useampaan puolihuolimattomasti. 
  • Asennoidu oikein. Pääsykoekirjat voivat olla puisevia, mutta iloitse siitä, että saat hyvällä syyllä perehtyä sinulle tärkeään alaan. Vaikka et tänä vuonna pääsisikään opiskelemaan, pääsykoekirjan lukemisesta on varmasti sinulle hyötyä. 
  • Älä keskity kopioimaan, vaan ymmärtämään. Muistiinpanot voivat olla hyödyllisiä - ei kuitenkaan ole kovin fiksua kopioida koko kirjaa. Kannattaa mieluummin listata avainasioita (kuten käsitteitä), ja etsiä niistä esimerkkejä. Nivo lukemasi aikaisempaan tietoosi ja arkielämään, niin muistat ja ymmärrät paremmin. 
  • Jos et ymmärrä, niin lue uudestaan ajatuksella tai hae tietoa. Monesti lukiessani jotakin hankalaa ja vaikeatajuista asiaa saatan laskea kirjan syliini, sulkea silmät ja ajatella asian läpi. Sitten vasta jatkan eteenpäin. En suosittele ketään opettelemaan asioita hokemalla. Jos jo asia itsessään jää hämäräksi, kannattaa hakea itse tietoa ja selvittää. 
  • Keskustele. Itse suosin keskustelua muistiinpanojen sijaan. Kun selittää opeteltavan asian toiselle, sen oppii ja muistaa itsekin paremmin. Vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja seurustelukumppanit hyötykäyttöön!
  • Älä anna kenenkään masentaa itseäsi. Jos joku sanoo sinulle, että arvosanojesi takia tuskin pääset opiskelemaan haluamaasi alaa, älä kuuntele. En myöskään suosittele kyttäämään netistä aikaisempien vuosien pisterajoja, ne tuntuvat vaikuttavan vain negatiivisesti. Mene pääsykokeisiin itsevarmana osaamisestasi ja lukemisestasi.
  • Kertaa viimeisenä iltana ja nauti kunnon yöunet. Olen monesti huomannut, että juuri ennen nukkumaanmenoa luetut jutut jäävät hyvin päähän. Viimeisenä iltana onkin hyvä silmäillä tärkeitä asioita läpi, mutta lukemista ei kannata jättää viime tippaan. Muista nukkua myös kunnon yöunet, väsymys stressaa ja häiritsee keskittymistä.
  • Ole ajoissa. Katso aikataulut, paikat, junaliput ja muut käytännönasiat kuntoon hyvissä ajoin. Jos et löydä hakemaasi tietoa, soita ja kysy. Hyvin valmisteltu on oikeasti miltei puoliksi tehty!
  • Oppiminen ei ole pelkkää lukemista. Ajattele lukemaasi ja tee muutakin. Vaikka luet pääsykokeisiin, sinun ei tarvitse lopettaa kaikkea muuta elämää lukemisen ajaksi. Päinvastoin, välillä on hyvä antaa pään tuulettua. 
  • Ole itsellesi armollinen. Koita olla piinaamatta itseäsi kokeen jälkeen pohtimalla lopputulosta. Jos opiskelupaikka jää saamatta, sure aikasi ja katso tulevaisuuteen. Murheet haihtuvat tekemällä ja keskittymällä tulevaan - sinulla on varmasti seuraavana vuonna iso etu niihin verrattuna, jotka tekevät koetta ensi kertaa. Ja on tavallista, että haluamaansa paikkaa saattaa joutua hakemaan useampaan kertaan. 
  • Jos pääsit opiskelemaan, ota selvää aikatauluista ja toimitettavista papereista. Ilmoittautumisille on yleensä tiukat takarajat.
  • Ala etsiä asuntoa HETI. Tämä on oikeasti tärkeä juttu! Kun saat tiedon hyväksytyksi tulemisesta, ala etsiä kämppää välittömästi. Elokuussakin on jo usein liian myöhäistä. 
---

Tämä oli sellainen aihe, josta olen jo jonkin aikaa halunnut blogata (yhteiskunnallista velvollisuudentuntoa tai jotain). Ajattelin, että näin kevättalvesta olisi ajallisesti paras hetki keskustella näistä. Toivottavasti vinkeistä on apua niitä tarvitseville. 

Haluan kuitenkin vielä lopuksi muistuttaa, että nämä ovat minun ohjeeni, eivätkä välttämättä sovellu kaikille. Myös ala, johon hakee, asettaa omia kriteereitään. Lääketieteellisen kokeisiin eivät välttämättä samat neuvot sovellu. 

Jos on kysyttävää, niin vastaan mielelläni. :)

Ja onnea pääsykokeisiin (vaikka niihin vielä onkin aikaa) !

perjantai 1. helmikuuta 2013

William N. päiväkirja





En ole ihminen, en ole kasvi, en eläin, vaan käpristyvää materiaa.

Täytyy huokaista. Eilen sain valmiiksi ensimmäisen pitemmän esseeni Kristina Carlsonin William N. päiväkirjasta. Takana on iso työ, turhautumista ja stressiä. Mutta oli mukava huomata, että kun olen päässyt pelostani epäonnistua, niin kirjoitusprosessi näytti jopa mahdolliselta (tai siis, kyllähän se pelko siellä on, mutta en vain anna sille enää valtaa. Ei haittaa, vaikka ei saisikaan huippuarvosanaa, olenhan sentään yrittänyt. Mukavaa, kun voi olla itsestään ylpeä.

Carlsonin romaani oli roikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Ihastuin Carlsonin tyyliin jo Maan ääreen -teosta lukiessani, ja lisäksi sain huokailla kirjailijan Parnassossa julkaistuille novelleille. Kirjoittavien romaanihenkilöiden historia -kurssi antoi loistavan tekosyyn sukeltaa syvemmälle Carlsonin tuotantoon.

Ja William Nylanderin elämään. 

Päällimmäisenä mieleeni jäivät Williamin samanaikaisesti kirjoittamien kertomusten ristiriitaisuus, ne kun tuntuvat miltei eri kertojien kirjoittamilta. Elämäkertaansa William valikoi objektiivisella otteella tieteellisen uransa kohokohtia. Päiväkirjaa kirjoittaa tyystin erilainen William: ivallinen ja kyyninen erakko, joka tuntuu inhoavan ihmisyyttä yli kaiken. Elämän materiaalisuus ja ruumiillisuus kuvottaa häntä, samaten ihmisten tarve piehtaroida tyhjänpäiväisissä asioissa. Ehkä syynä on Williamin itsensä kokema puute ja kurjuus - tieteellisen uran saavutukset eivät ole taanneet hänelle onnea, päinvastoin. 

kävelin pitkin Plaisancen sivukatuja, jotka helteessä haisivat jätevedeltä, hevosenlannalta, mädäntyneiltä vihanneksilta, märältä pyykiltä ja savulta. Haistoin koko elämän löyhkän!

Ja kuitenkin päiväkirjaansa kirjoittava William tuntuu välillä syyllistyvän niihin samoihin paheisiin, joista hän toisia jaksaa koko ajan moittia. Ristiriitaisuus Williamin mielipiteiden ja käytöksen välillä saa lukijan nauramaan ja lukemaan teosta satiirina. Päiväkirjasta myös paistaa läpi inhimillinen tarve päästä lähelle toisia ihmisiä, halu olla vuorovaikutuksessa. Kirjoittaessaan siskonsa Elisen kirjeistä William tuntuu kirjoittavan monologin sijasta dialogia. Yksinäisyys tuntuu olevan jotakin sellaista, mitä ei vain voi hyväksyä vaikka vilpittömästi haluaisi. 

Myös kuolema on Carlsonin romaanissa koko ajan läsnä. Jo päiväkirjan materiaalisuus ja kertojan syvä inho kaikkea ruumiillisuutta kohtaan muistuttaa lukijaa ruumiin vanhenemisesta. Omaelämäkerrankin on tarkoitus jäädä todenmukaiseksi dokumentiksi Williamista hänen kuoltuaan, joten jokainen merkintä muistuttaa vääjäämättömästä. Vanhuuden ja lähestyvän kuoleman voi romaanissa kuitenkin kohdata jokseenkin rauhallisena ja silti haikailla vielä yhtä kevättä. 

Avaan appelsiinin lohko lohkolta, jolloin se avutuu kuin lootuskukka, ja sitten irrotan yhden lohkon ja katson sitä valoa vasten niin, että erotan pisaranmuotoiset solut, jotka ovat täynnä makeaa ja kirpeää nestettä.

Ei kai tarvitse kertoa, että pidin tästäkin Carlsonin teoksesta. Vaikka Maan ääreen on mielestäni monitasoisempi ja ehkä jopa parempi romaani kuin William N. päiväkirja, ei Carlsonin uusinkaan ole mikään epäonnistuminen. Hänen kielensä on jotenkin niin puhdasta ja soljuvaa. Hienot lauseet muodostavat täydellisen liiton tervien ja osuvien ajatusten kanssa. Eikä Carlson sorru aliarvioimaan lukijaa: mikään ei ole liian yksinkertaista, eivätkä kaikki polut johda määränpäähän. Carlsonin teoksiin voi ihastua, mutta niitä ei voi keriä täysin auki. Ne kestävät useita lukukertoja ja tarjoavat aina jotakin uutta lukijalleen (tämän voin vakuuttaa, sillä esseetäni varten luin William N. päiväkirjan moneen kertaan).

Onneksi hyllyssä odottaa vielä Herra Darwinin puutarhuri

Tämä alkaa tuntua rakkaudelta. 

---
William N. päiväkirja.
2011, Otava.
159 sivua.