Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ulkoisesti rumat kirjat

En ole varmasti ainoa, joka on saanut aina silloin tällöin nauraa kirjojen takakansiteksteille. Välillä olen myös tirskunut vähemmän onnistuneelle kansitaiteelle. Siksi ajattelinkin ilostuttaa lukijoitani kokoamalla yhteen muutamia bongaamiani latteuksia sekä esittelemällä kammottavimman hyllystäni löytyneen kansitaideteoksen.

Lainaukset olen bongannut joistakin takakansista, mutta en enää välttämättä muista mistä. Lisäksi ajatusten eri variaatioita voi bongailla useammistakin takakansiteksteistä. Olen siis tarkoittanut (latteat) lainaukset lähinnä yleisiksi kommenteiksi, joiden perään olen lisännyt omia huomautuksiani.

Olisin erityisen kiitollinen, jos listaisit kommenteissa itse bongaamiasi latteuksia ja epäonnistuneita takakansitekstejä. Myös kamalista kansikuvista saa vinkata!


Latteat

"Romaani ihmisyydestä."  
Ei siis suinkaan romaani koiruudesta.

"Kirja vangitsee lukijansa." 
Piileekö tässä sisäinen poliisi?

"Kirjailija on upea tarinankertoja." 
Ei kai kukaan lue tarinaa huonolta tarinankertojalta?

"Edelleen ajankohtainen klassikko." 
Miten mainostetaan vanhentunutta klassikkoa? Mikä sellainen edes on?

"Tätä kirjaa ei voi laskea käsistä." 
Varo, tiskaaminen hankaloituu.

"Elämänmakuinen romaani." 
Ei siis ihan vielä kuollut, kelpaa myös syötäväksi.



Mietitty loppuun asti?

"Irina ja Frida aloittavat intensiivisen rakkaussuhteen." 
Emma Juslin: Frida ja Frida 

"Aistillisuuden valtakunnassa puolisot joutuvat kohtaamaan oman yrttitarhansa - vartalonsa, jonka ainoa puutarhuri on ihmisen oma tahto."
Timothy Findley: Alaston enkeli

"Romaani pakottaa lukijan katsomaan öykkäröivää portsaria, vaipoissa makaavaa vanhusta, ihonväriltään erottuvaa teinityttöä ja vallanhimoista populistipoliitikkoa - ja näkemään ihmisen."
Pirjo Hassinen: Popula




Onnellinen loppu 
- eikä tarvitse edes lukea kirjaa tietääkseen sen


Charles Dickens: Great Expectations



Ostaisitko?


lauantai 26. tammikuuta 2013

Haarautuva puu


Hän yrittää halata, mutta riisun mekon. Ei koskaan enää. Pesen meikit. Kesäyö ikkunan takana on muuttunut mustaksi.

Markus Jokikokon Haarautuva puu on tarina miehestä, jonka sukupuoli-identiteetti ei sovi yhteiskunnan normeihin. Kertoja etsii itseään niin runouden, perhe-elämän kuin seksinkin kautta. Lopputuloksena ei ole kuitenkaan harmoniaa, vaan toisiaan seuraavien hajoamisten ketju, jossa identieetti rikkoutuu entistä pienempiin osiin.

Jokikokon kieli vuorottelee runollisen ilmaisun ja äärimmäisen latteuden välillä. Ajatukset ja tuntemukset esitetään kauniisti ja herkästi. Yhdessä kohtaa kirjaa lukiessani mieleeni tuli jopa Kaarlo Sarkian huikaiseva runo Unen kaivo:

Mustassa sylissä ei pelota. Pohjassa kaikki tuntemani värit koskettavat jalkoja, hyväilevät kasvoja, ovat pehmeämpiä kuin samettinen vesi. Suljen silmät, mutta ne eivät katoa, vaan ottavat osaksi itseään hyväksyen minut sellaisena kuin olen. *

Luonnon pienet ihmeet ja arkipäiväiset asiat muuttuvat joksikin suuremmaksi ja kietoutuvat päähenkilön ahdistuneeseen mieleen. Taustalla on vuoroin harmaa, ankea ja yksinäisyyttä tihkuva kaupunki tai ahdistavan yltäkylläinen kesäpäivä. 

Latteus taas kumpuaa kerronnan aikamuodosta, jossa tapahtumia kuvataan preesensissä samanaikaisesti niiden tapahtumahetkellä. Preensens on vaikea laji, joka vaatii käyttäjältään taitoa ja kokeilemista - preesens asettaa omat rajoituksensa sille, mitä on järkevää kertoa ja miten kertoa. Haarautuvassa puussa preesens toimii erityisen tehokkaasti seksikohtausten korostamisessa: rujon rehellisesti kuvatut aktit tulevat lukijan iholle ja tuntuvat tapahtuvan juuri nyt. Kertojan jännitys ja pelot tiivistyvät kokemisen hetkeen. Arjen kuvauksessa teos kuitenkin suistuu välillä pelkkien tekemisten luetteloksi: 

Meteliä. Toistan nimeäsi. Suljen ja vituttaa. Odotan hetken, muttet soita takaisin. Otan kaapista vodkan ja juon. Kun mitään ei kuulu, suljen puhelimesta virran, vaikka tiedän sen olevan lapsellista. Olen humalassa. 

Luettelomaisuus painottaa toki osuvasti päähenkilön arjen latteutta ja pettymyksiä ihmissuhteissa, mutta samalla se syö kertomukselta mielenkiintoisuutta. Ehkä romaani toimisi paremmin, jos seksikohtaukset kerrottaisiin preesensissä, mutta arki sen sijaan imperfektissä. 

Lisäksi kerronta on elliptistä. Haarautuva puu liukuu kohtauksesta kohtaukseen harppauksilla, ja ajallisuus tuntuu ongelmalliselta. Tapahtumien välilä saattaa olla vain hetki, tai sitten vuosia. Ihan kaikkia Jokikokon teoksen syiden ja seurausten yhteyttä lukija ei tavoita, mikä on toisaalta hyväkin asia. Mieleenkiinto ja ihmetys on voimakas vielä lukemisen jälkeenkin. Toisaalta osa tapahtumista ja ajatuksista jää irralliseksi, kuin turhaksi lisäksi. Samalla myös runolliset ja aforistiset oivallukset näyttävät välillä koristeellisilta ja pateettisilta.

Vaikka löysin kerronnasta enemmän puutteita kuin ansioita, en voi kieltää, etteikö Jokikokon kirjan aihe olisi tärkeä ja ajankohtainen. Heteroseksuaalisuudesta poikkeavista, määritelmiin sopeutumattomista seksuaalisuuksista puhutaan edelleen liian vähän, tai sitten niistä puhutaan yksistään verraten heteroseksuaalisuuden käsitteeseen. Silloin kaikki muut seksuaalisuudet määrittyvät usein poikkeaviksi ja vastakkaisiksi niin sanotulle normaalille seksuaalisuudelle. Itse rohkenen väittää, ettei heteroseksuaalisuutta tai homoseksuaalisuutta edes sellaisenaan kuin minä se yleisesti käsitetään, ole edes olemassa. Myöskään Jokikokon teos ei tyrkytä lukijalle yksipuolisia ja ahtaita seksuaalisuuksia, vaan pakenee niitä.

*Lainaus on Haarautuvasta puusta, ei Sarkian runosta.

X Kustantajan lähettämän arvostelukappale.

---
Haarautuva puu.
2012, Ivan Rotta & Co.
140 sivua.
Kansi ja taitto Kalle Pyyhtinen / utudesign.net
Kustantajan sivut.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Roxana vs. Moll Flanders


Joululomalla tartuin Daniel Defoen Roxanaan, joka on kertomus ryysyistä rikkauksiin pyrkivästä prostituoidusta. Myöhemmin luin Moll Flandersin, joka sekin kertoo nokkeluudella taiteilevasta naisveijarista. Molemmat tarinat on verhottu esimerkeiksi ja esitetty aikanaan tosina.

Verrattuna Roxanaan Moll Flandersin lähtökohdat elämään ovat jo paljon heikommat. Mollin tarina tuntuukin monesti enemmän selviytymistarinalta, kun taas Roxanan näin koko ajan tavoittelevan itselleen vain enemmän rikkauksia. Roxana kuvataan paljon ahneempana, moraalittomampana ja siksi kenties kiinnostavampana hahmona kuin Moll Flanders. Roxana myös piti minua jännityksessä loppusivuille asti, mutta Moll Flandersiin mielenkiintoni hukkaantui jo paljon ennen tarinan päättymistä. Ehkä myös kertomusten samankaltaisuus latisti viimeisenä luettavan romaanin jännitettä - minulla oli jo vahva aavistus siitä, millä kaavalla Defoen romaani päättyy. 

Molemmissa romaaneissa prostituutio näyttäytyy naisen keinona selviytyä yhteiskunnassa. Silti kumpikaan nainen ei suostu jäämään uhriksi, vaan ottaa asemastaan kaiken rahallisen hyödyn irti. Roxanassa myös punnitaan prostituution ja avioliiton etuja: prostituutio ei tarjoa pysyvää turvaa tai statusta, mutta toisaalta se tarjoaa enemmän vapautta kuin avioliitto. 

Moll Flandersissa keskitytään prostituution lisäksi kuvaamaan varastamista ja kleptomaniaa. Kurjat olot tekevät Mollista mestarivarkaan, ja lopulta päähenkilö tulee niin ylpeäksi ja viehtyneeksi taidostaan, että  pelkkä houkutus saattaa riittää syyksi rikokseen. Mollin retkistä ja saaliista kerrotaan yksityiskohtaisesti. eikä lukija voi kuin odottaa, milloin tämä jää kiinni.  



Roxana on mielestäni synkempi ja monitulkintaisempikin teos kuin Moll Flanders. Itse esimerkiksi löysin siitä mahdollisuuden lesbotulkintaan, joka tuo teokseen aivan erilaisen näkökulman. Moll Flandersissa taas voi havaita vahvemmin yhteiskuntakritiikkiä, ja jos ajankuva kiinnostaa enemmän kuin hyvä tarina, ehkä Moll onkin parempi valinta. Vaikka molemmat romaanit on aikanaan esitetty todellisina muistelmina, niiden todellisuus kyseenalaistuu jo monimutkaisissa juonikäänteissä ja ajan kuvaamisessa. Aikaa kuvataan  jopa liian tarkasti, ja välillä tuntuu, että henkilöiden täytyisi oikeasti olla vähintään satavuotiaita romaanin lopussa, että kaikki tapahtumat todella mahtuisivat yhteen ihmiselämään. Muutenkin Defoen kerronta on hyvin yksityiskohtaista, mikä saattaa ärsyttää ja tympäistä lukijaa. Juoni keskeytyy aina välillä luetteloiksi omaisuudesta ja maksettavista laskuista, ja lisäksi tarvitaan objektiivisia juonia tulevaisuuden varalle. 

En suosittele lukemaan Mollia ja Roxanaa heti peräkkäin, mutta kannattaa silti tutustua edes toiseen Defoen naishuijareista. 

Kumpi on sinun suosikkisi?

PS. Molemmista kirjoista on olemassa leffa (Roxanasta ainakin lyhyt tanssielokuva, ja Moll Flandersista jopa useampi filmatisointi). Kirjoissa on kuitenkin niin paljon käänteitä, että ainakin itse katsomani elokuvat ovat olleet kovin tynkiä ja aivan erilaisia kuin kirjat. Jos et siis tykännyt leffasta, älä kuitenkaan hyljeksy kirjaa. 

---
The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders (1722).
1994, Penguin.
376 sivua.
The Cover shows a detail from Four Times of Day - Morning by William Hogart

---
Roxana - onnekas rakastajatar.
Englanninkielinen alkuteos 
Roxana - The Fortunate Misstress Or, a History of the Mademoiselle De Beleau, Afterwrds Called the Countess De Wintselsheim in Germany Being the Person Known by the Name  of the Lady Roxana in the Time of Charles II (1724). 
Suomentanut Kaarina Jaatinen.
Karisto, 1969.
396 sivua. 

lauantai 19. tammikuuta 2013

Kipukynnys


Tapahtuipa tämän jälkeen mitä tahansa, olen nyt merkinnyt hänen ihonsa loppuelämäksi. Olen rikkonut jotakin kaunista ja virheetöntä. Nauttinut siitä suunnattomasti. 

Suvi Hurmelinnan ja Stan Strömin Kipukynnys on Naisen ja Miehen tarina. Mies on naimisissa, Nainen juuri eronnut. Mies tietää mitä haluaa, Nainen ei. Etsintä Internetissä saattaa parin yhteiselle matkalle, ja kemiat kohtaavat välittömästi. Kyseessä ei ole kuitenkaan rakkaustarina, vaan sadomasokistinen seksisuhde, jossa säännöt sovitaan etukäteen. Lukija pääsee kurkistamaan fantasiamaailmaan, jossa kipu voi merkitä suurta nautintoa eikä alistuminen aina tarkoita vallasta luopumista.

Olin innoissani jo silloin, kun kuulin Kipukynnyksestä. Sadomasokistisista leikeistä ei taida olla yhtäkään romaania suomalaisilta tekijöiltä (korjatkaa, jos olen väärässä), joten kyseessä on siinä mielessä vielä uusi aluevaltaus. Kirjasta löytyy paljon sanastoa ja käytännön tietoa aihepiiristä kiinnostuneille, ja Kipukynnys toimii siis tarvittaessa jonkinlaisena esittelykierroksenakin.  Toisaalta on hyvä muistaa, että kyseessä on todellakin kivun ja nautinnon yhdistelmä, joka ei vetoa kaikkiin lukijoihin. Eli jos romanttinen pehmoporno kiinnostaa enemmän, ei Strömin ja Hurmelinnan kirja välttämättä ole oikeaa iltaluettavaa. Mutta kaikkeahan voi aina kokeilla, ties vaikka maailma kummasti avartuisikin...

Seksikohtauksia ja parin leikkejä kuvataan vuoroin sekä Naisen että Miehen näkökulmasta. Kerronnassa hyödynnetään niin mennyttä kuin nykyistäkin aikamuotoa, sekä parin toisilleen lähettämiä sähköposteja ja tekstiviestejä. Viestintä päivittää kirjan hienosti nykyaikaan, vaikka mese-kesustelut välillä hymyilyttävätkin. Miehen dominoivaa asemaa korostaa paksummalla fontilla painettu teksti, kun taas Naisen kirjoitukset on painettu himmeämmällä. Muutenkin mielestäni Mies on rakennettu vahvemmaksi hahmoksi, jonka kohdalla kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Sen sijaan Naisen osiot jäävät heikommiksi, eikä koko hahmosta tunnu edes saavan kunnolla otetta. Ehkä Naisen keskeneräisyys on osaksi ollut tarkoituskin, mutta itse olisin kaivannut tarkempaa henkilökuvaa. 

Myös ideologiset tuputukset ärsyttävät. Suora viittaaminen Markiisi de Sadeen tuntui irralliselta ja koristeelliselta - ihan kuin haluttaisiin kirjaan lätkiä huomautus että "joo kyllä me luettiin nää klassikotkin". Lisäksi "naisen keho on naisen oma keho ja se tekee sillä mitä tykkää" -propaganda tuntuu sekin väkisin ängetyltä. Ajatus naisten oikeudesta päättää omasta seksuaalisuudestaan on toki edelleenkin tärkeä, mutta mielestäni sen voisi jotenkin sulavammin esittää. Vähemmän lukenut tai kouluttautunut lukija saattaa räikeydet vielä nielläkin ilman suurempaa nikottelua, mutta minua ne ärsyttivät. 

Kokonaisuudessaan Kipukynnys on kuitenkin koukuttava ja paikoin mielenkiintoinenkin. Se saa lukijan pohtimaan itsestäänselviltä näyttäviä valta-asetelmia uudelleen sekä tarjoaa avaran ja päivitetyn ikkunan sadomasokismiin. Hurmelinnan ja Strömin teos on mukava lisä kotimaisen pornon varsin kuolleelle kirjalliselle kentälle.

---
Kipukynnys.
2012, Into.
231 sivua.
Kannen kahleet: Sir Wombat.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Yökappaleita


mutta jos ajattelet vähänkään samalla tavalla kuin minä ja jos sinulla, suopea lukijani, on vilkas mielikuvitus, niin kuin ilman muuta oletan, niin unohdat pian kaikki sinänsä perustellut moitteet.


E. T. A. Hoffmannin Yökappaleita oli minulle pakollista luettavaa. Ihastuin Hoffmanin yllättävään tarinankerrontaan ja valloittavaan hassuuteen jo pari vuotta sitten. Tuolloin luin saksalaisen kirjailijan romaanin Kultainen malja. Myös Angela Carter -fanina olen enemmän kuin kiinnostunut lukemaan tekstiä, josta Carterin sanotaan ottaneen vaikutteita. Viime syksynä sain sitten pienen kohtauksen, kun huomasin Yökappaleita Suomalaisen alepöydässä. Vielä löytäisi hyllyynsä Kultaisen maljankin...

Ihan ensiksi pitää kiittää Teosta alkusanoista - Veli-Matti Saarinen avaa novellikokoelmaa hienosti. Kokoelma asetetaan osaksi romantiikan aikakautta, ja tekijän elämä ja tuotantokin esitellään. Ärsyttää, jos tapaan klassikoita ilman alkusanoja. Usein esittelystä on apua, kun haluaa asettaa teoksen kontekstiin tai jos ei tiedä luettavasta teoksesta etukäteen mitään. Tosin aivan yhtä ärsyttäviä ovat haukkuvat ja liian suppeat alkulauseet, niistä on enemmän harmia kuin hyötyä. Onneksi Saarisen perehdytystä voi suositella kaikille, joille Hoffmann ei ole ihan niin tuttu kirjailija. 

Vaikka Yökappaleita sisältää kauhutarinoita, joissa on toki karmaisevia elementtejä, ei niitä voi sanoa kovin pelottaviksi. Joissakin novelleissa on kevennyksiä, tai sitten mielikuvituksen rajat tuntuvat kaiken lisäksi ylittyvän jo siinä määrin, että komiikkaa ei voi välttää. Juuri se onkin Hoffmannin tuotannossa on niin upeaa - koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tarinat eivät noudata minkäänlaisia konventionaalisia kaavoja, ja päähenkilöitä ja juonenkäänteitä pulppuaa monessa kertomuksessa kuin pohjattomasta lähteestä. Toisinaan on vaikeaa sanoa, lukeeko kauhua vai parodiaa, vaiko kenties molempia. Samaa yllättävyyttä ja tuoreutta on Carterinkin tuotannossa. 

Yökappaleista löytyy myös toistuvia, mielenkiintoisia hahmoja: tavoittamattomia ja outoja nuoria neitoja, maailmantuskaisia nuorukaisia ja hulluja mestareita, joilla on pelottavia taikavoimia. Monessa kertomuksessa myös tavoitellaan jotakin kaunista, mutta lopulta se on juuri tavoitteleminen, mikä tekee henkilöt onnettomiksi. Silti eläminen ilman kauniiden asioiden tavoittelua ei enää onnistu, kun on kerran menettänyt sydämensä kauneudelle.

Oma Hoffmann-innostukseni vain yltyi. Toivottavasti muutkin innostuisivat lukemaan, ei ole raskasta!

---
Saksankielinen alkuteos Nachtstücke (1817).
Suomentanut Markku Mannila.
2011, Teos.
Ulkoasun suunnittelu Dog Design.
Kustantajan sivut.

torstai 17. tammikuuta 2013

On the Road


Jack Kerouacin On the Road tarttui minulle mukaan Akateemisen Hulluilta päiviltä (meno oli muuten oikeasti aika kaaottista). Joku oli muistaakseni vielä kehunut kovasti kirjaa. Ajattelin automaattisesti, että kirja soveltuu mainiosti matkalukemiseksi. Jo teoksen nimi tuntuu houkuttelevan matkalle.

Pumpuliset kuvitelmani karisivat nopeaan. Monta kertaa matkan aikana huomasin, että olin saattanut lukea parikymmentäkin sivua tajuamatta mitään. Mieluummin taisin keskittyä omiin juttuihini kuin kertomukseen. Ja jos juonta miettii, en ihmettele yhtään.

On the Road on matkakertomus, jossa sekalainen ja aina välillä vaihtuva joukko matkaa ympäri Amerikkaa. Onnistuneeseen matkaan kuuluu tietenkin täydellinen tyhjäntoimitus, kaikenlainen kohellus ja party hard. Välillä kertoja ei tiedä itsekään missä hän on.

Kerouacin romaani oli minulle varmaan viime vuoden tuskaisimpia lukukokemuksia. En saanut itseäni mitenkään kiinnostumaan päättömästä kohelluksesta ja rappiosta. Kirja tuntui jotenkin tyhjältä, enkä löytänyt siitä oikein mitään sanottavaa. En samaistunut keneenkään kirjan henkilöistä tai jaksanut edes kiinnostua heistä. Ei niin, että olisin jotenkin vihastunut kirjaan, mutta tämä ei vain ei ollut minun kirjani. Tunsin harhailevani kirjassa kuin ulkopuolinen. Maisemat ja ihmiset lipuivat ohi, ja minä katselin jostakin kaukaa. Toisinaan huomasin olevani jossakin muualla.

Ehkä opin On the Roadista jotain itsestäni lukijana: tarvitsen kirjassa jonkinlaisen tiukan päämäärään tai kosketuksen itseeni, mutta jos ne kummatkin puuttuvat, en viihdy.

Joku toinen voi saada On the Roadista irti enemmän kuin minä. Henkilöhahmoissa riittää pohdittavaa niistä kiinnostuville, ja vaihtuvia maisemiakin kuvataan mielenkiintoisesti. Villistä roadtripistä haaveileva saa juuri sitä, mitä haluaakin. Toisille varoituksena: matka saattaa jäädä kesken.

---
On the Road (1955).
2011, Penguin Books.
281 sivua.
Cover Photography by Stephen Shore.
Kustantajan sivut.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Tuhlaajatyttären traaginen reissu

Alexander Trocchi: Nuori Adam
J.G. Ballard: Super-Cannes
Michal Witkowski: Hutsula
Bubravka Ugresic: Kiputilahallitus
Päivi Alasalmi:Tuo tumma nainen
Marja Björk: Posliini
Helen Walsh: Englantilainen tragedia
Maria Peura: On rakkautes ääretön
Maggie O'Farrell: The Hand That First Held Mine
Mary McCarthy: The Company She Keeps
Julian Barnes: The Sense of an Ending
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Charlotte Roche: Kosteikkoja
Orkneylaisten saaga
Hunter S. Thompson: Fear And Loathing in Las Vegas
Junot Diaz: Drown
Katja Oskamp: Hellersdorfin helmi
Michael Cunnigham: Illan tullen
Saila Susiluoto: Huoneiden kirja
Saila Susiluoto: Missä leikki loppuu
Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän virheytensä
Sigmund Freud: Unien tulkinta
Riikka Forsström: Kaunis turhuus
Robert Aldrich: Rakkaus samaan sukupuoleen: homoseksuaalisuuden historia
Janika Brander: Lihakuu
Philip Teir: Donner-ryhmä & muita novelleja



Tunnen syyllisyyttä. Tarkoitukseni oli vuodenvaihteen jälkeen tehdä vain muutama hyvä kirjalöytö. Ei liene suuri yllätys, ettei näin käynyt: tein kyllä löytöjä (ja millä hinnoilla, ihan hullu meno!), mutta ostokseni eivät rajoittuneet satunnaisiin bongauksiin. Se ei tietenkään ole minun syyni, vaan saan kiittää  taloudellisesta tragediastani kirjakauppoja. Tänä vuonna oli hyvin tasokas ale, miltei kaikissa liikkeissä!

Vähän aikaa sitten kirjoitin, että pitää miettiä miten rahansa käyttää. Väitin, ettei minulla muka ole rahaa uutuuskirjoihin. En edes kehtaa puolustaa tätä väitettä enää. Suhteellisuudentajuni on näköjään vinksahtanut lopullisesti. Ensi vuonna lupaan ostaa enemmän uutuuksia ja vähemmän KIRJOJA. 

Nöyrin terveisin, 
Tuhlaajatytär

PS. En edes ehdi lukemaan mitään ylimääräistä vähään aikaan - pöydällä odottaa pari arvostelukappaletta, ja tenttikirjallisuuspino hipoo kattoa. Älkää siis pettykö, jos blogini viettää pari viikkoa hiljaiseloa. En ole katoamassa mihinkään. 

torstai 10. tammikuuta 2013

Lainausetiketti: miten lainaan kirjoja

Lainaan kirjoja mielelläni. Minusta on mukavaa auttaa, jos jotakin teosta ei löydy kirjastosta tai sitä haluaa lukea pidempään. Joskus on myös ihanaa lainata ystäville kirjoja, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Niin myös he voivat kätevästi lukea suosittelemani teokset.

Suurimmaksi osaksi lainaustoimintani on sujunut moitteettomasti. Mutta lainaamisessa on ikävätkin puolensa. Joskus tuntuu, ettei lainausetiketti ole aivan hallussa - lainaamani kirja on palautettu vasta lukuisten karhuamisten jälkeen, tai sitten se on palautettu alleviivausten kera. Joskus en ole saanut kirjaani ollenkaan takaisin. Vähän aikaa sitten yllätyin, kun lainaamani (lainaushetkellä lukematon ja uusi) kirja palautui minulle kosteusvaurioisena ilman, että minulle missään vaiheessa kerrottiin vahingosta. Siksi päätinkin kaikkien iloksi ja hyödyksi tehdä lainausetiketistä postauksen, josta toivon olevan hyötyä monelle. 

Alle olen listannut muutamia perussääntöjä ja havainnollistanut niitä kuvilla. Etiketti ei ole ehdoton, ja hyvien ystävien välillä varmasti on jo sellainen luottamus ettei sopimuksia ja sääntöjä välttämättä tarvita. Maalaisjärki auttaa myös pitkälle. Näistä vinkeistä on myös hyötyä kirjaston kirjoja lainatessa, sillä niitäkin käsitellään usein varsin kovakouraisesti. 

Kommentoi ihmeessä, jos sinulla on lisää ehdotuksia säännöiksi tai ohjeiksi, koska ajattelin mahdollisesti täydentää postausta. 



Vinkkejä kirjoja omasta hyllystään lainaavalle
  • Sovi suurinpiirteinen palautuspäivämäärä etukäteen. Jos lainaat kirjaa opiskeluun, hyvä idea on sopia kirjan palautus esimerkiksi kurssin loputtua. Pelkästä "sopivasta laina-ajasta" voi olla hyvinkin vaihtelevia käsityksiä. 
  • Hanki pieni kirja, johon merkitset lainatut teokset ja niiden lainaajat. Näin ei käy sellaista vahinkoa, että kuukausien päästä huomaat jonkin kirjan "kadonneen". 
Pieni lainauskirja helpottaa muistamista.
  • Jos kirja on arvokas, sovi mahdollisista vahingoista ennen lainaamista. Näin ei tule yllätyksenä, jos kirjaa lainannut ei haluakaan korvata esimerkiksi kirjan katoamista. Vahingoista voi toki sopia etukäteen vaikka kirja ei olisikaan maksanut paljoa. 
  • Pyydä AINA kirjaa lainaavan puhelinnumero. Facebook, sähköposti ja sama kurssi/työ tarjovat kuitenkin yllättävän paljon välttelemisen mahdollisuuksia.
  • Kun lainaat kirjan, et voi olettaa, että saisit sen täysin uutena ja lukemattomana takaisin. Vahinkoja sattuu ja hiirenkorvat on vain hyväksyttävä.
  • Jos kansilehdet ovat sinulle erityisen tärkeitä, lainaa kirja ilman kansilehtiä. Näin ainakin kansilehtien kunto varmistuu.


Kun lainaat toisen kirjoja

  • Kannattaa noudattaa sovittuja palautuspäivämääriä ja merkitä ne kalenteriin ylös. Vaikka ystäväsi ei olisikaan tiukka kirjastontäti, hän varmasti haluaa kirjansa takaisin. Myöhästymisistä on kohteliasta ilmoittaa etukäteen.
  • Älä lainaa lainaamiasi kirjoja eteenpäin, edes päiväksi. Kirja on lainattu sinulle henkilökohtaisesti, ei muille.
  • Uskallan väittää, että suurin osa ei ilahdu kirjoihin ilmestyneistä alleviivauksista. Lyijykynällä alleviivaaminen ei ole yhtään hyväksyttävämpää kuin värikäs tussikaan.
Älä alleviivaa lainakirjoja - edes lyijykynällä.
  • Kun luet kirjaa, käytä aina kirjanmerkkiä. Älä taita sivuja reunoista tai jätä kirjaa levälleen auki pöytää vasten (tai yhtään mitään vasten). Myös kansilehtien liepeiden käyttäminen (eli taittaminen keskeytettyyn kohtaan) rasittaa kirjaa. Hifistelijä tietää, että ohut kirjanmerkki on parempi kuin paksu. 
Käytä kirjanmerkkiä, älä taita kulmia tai jätä kirjaa levälleen.
  • Kirjaa lukiessa kannattaa myös muistaa nyrkkisääntö: puhtaat kädet! Rasvatahrat ja tuhriintuneet sivut eivät ole mukava yllätys. Muista myös kuivata märät kädet ennen kuin tartut kirjaan.
  • Jos otat kirjan mukaasi matkalle - oli sitten kyseessä lomamatka Espanjaan tai bussimatka keskustaan - kannattaa kirja suojata muovipussilla. Jos laukkuusi aukeaa limsapullo, kirja saattaa näyttää hieman paremmalta kuin mitä se näyttäisi ilman muovipussia. Laukussa kirja myös nuhjaantuu ja likaantuu helposti, joten muovipussi on hyvä idea vaikka limsavaaraa ei olisikaan.
Muovipussi suojaa laukussa matkustavaa kirjaa.
  • Tee ja kirja kuuluvat yhteen, mutta kannattaa silti miettiä, haluaako lainakirjaa lukea teekupin kanssa samassa pöydässä. 
  • Tämän suhteen monen mielipiteet erovat, mutta itse pidän kirjojen kansipapereista. Otan kansilehdet usein pois lukiessani kirjaa, jotta ne eivät rypistyisi. Tämä on hyvä idea sovellettavaksi myös lainakirjoihin. Huom: muista käsitellä kansipapereita varoen ja vältä niiden taittamista.
Kansipapereita voi säilyttää lukemisen ajan vaikkapa kirjahyllyssä.
  • Kirjat saattavat imeä hajuja helposti. Tupakoiminen lainakirja kädessä ei ole suotavaa. 
  • Lemmikit (tai lapset) ja kirjat eivät aina sovi yhteen. Siksi voi olla fiksua laittaa lainassaoleva kirja jonnekin suojaisaan paikkaan, sen sijaan että jättäisi sen lojumaan keskelle sohvaa. Vaikka lemmikkisi ei koskisi sinun omiin kirjoihisi, uusi haju saattaa aiheuttaa yllätyksiä...
Älä anna kissan järsiä lainakirjaa. 



Kun vahinko tapahtuu...


  • Ilmoita sattuneesta HETI kirjan omistajalle, ei vasta palauttaessa. Myöskään palauttamisen viivyttäminen ei ole hyvä ratkaisu - ikävyydet kannattaa hoitaa heti pois alta.
  • Älä missään nimessä jätä kertomatta vahingosta, vaikka se olisi kuinka pieni. Valehteleminen/kertomatta jättäminen vain syö luottamusta.
  • Uuden kirjan ostaminen vahingoittuneen tilalle ja palauttaminen vahingosta kertomatta on toki jalo ajatus, mutta suosittelen rehellisyyttä. Lisäksi paljastuessaan menettely voi kääntyä itseään vastaan. 
  • Joskus on ihan kohteliasta ehdottaa kirjan korvaamista - varsinkin, jos olet hävittänyt sen. Vahingoittuneesta kirjasta ei välttämättä tarvitse maksaa koko summaa, ja usein pelkkä korvaamisen ehdottaminen riittää. Älä kuitenkaan ehdota kirjan korvaamista, jos et ole valmis maksamaan kirjaa! 
  • Jos lupaat korvata toiselle aiheutuneen vahingon, älä viivyttele. Puolen vuoden päästä maksettu kymppi tuntuu yhtä hyvältä kuin vaivaantunut hymy. 
  • Fiksusti hoidetut vahinkoasiat takaavat sen, että saat jatkossakin lainata kirjoja. Ainakin toivottavasti.

Lopuksi vielä

Eri ihmiset suhtautuvat kirjoihinsa ja niiden lainaamiseen eri tavoin. Se, että kirjassa on alleviivauksia, ei välttämättä anna sinulle lupaa alleviivata kirjaa. Samaten joillekin pelkkä hiirenkorvien ilmaantuminen on katastrofi, tai kirjan liika raottaminen lukiessa. Siksi fiksuinta onkin sopia molemminpuolisista pelisäännöistä ennen kirjan lainaamista, eikä vasta sitten, kun vahinko on tapahtunut. 

Lainaamisen iloa!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kummitusjuttu & kirjojen hinnoista


En voinut uskoa onneani, kun löysin syksyn perioditauolla Marrie Darrieussecq'n Kummitusjutun eurolla. Aarre tarttui mukaani Imatran kirpputorilta - Tampereella on jo haasteellisempaa bongata kirjoja samalla hinnalla. Kummitusjuttuni näytti vielä lukemattomaltakin. En ole erityisen säästeliäs kirjojen suhteen yleensä, mutta muutamia periaatteita löytyy:

  • En osta yli kuuden euron kirjoja kirpputoreilta tai antikvariaateista. Jo kolme euroakin saattaa pohdituttaa. 
  • En osta kovakantisia uutuuskirjoja. Syynä tähän on suolainen hinta - jo yli viisitoista euroa kirpaisee opiskelijaa. Neljänkymmenen euron hintaiset kirjat tuntuvat jo järjettömiltä - ei kannata valittaa, jos myyntiluvut jäävät alhaisiksi.
  • Suosin pokkareita. Harmi vain, että suomalaiset pokkarit näyttävät kovin tylsiltä: ne ovat kaikki samaa standardikokoa ja halvannäköisiä verrattuna jenkki/brittipokkareihin. Niitä suorastaan hipelöi ilokseen.
Mikä sinusta on sopiva hinta kierrätetylle/uudelle kirjalle? Suositko pokkareita vai kovakantisia?

Kalleimpia hankintoja ovat varmaan opiskelussa tarvittavat hinnat. Tosin niitäkin löytää halvemmalla varsin helposti, jos jaksaa tai pystyy käyttämään aikaa etsimiseen.

Kummitusjuttuun sitten.

Päähenkilön mies katoaa. Aluksi vaimo odottaa miestänsä ja pohtii erilaisia syitä tämän mahdolliselle karkumatkalle. Sitten hän alkaa hitaasti hyväksyä miehen poistuneen lopullisesti hänen elämästään. Ehkä osaksi kiihkeän odotuksen takia hän kuvittelee toisinaan näkevänsä miehensä varjomaisena hahmona tai tuntevansa tämän läsnäolon. 

Darrieussecq kirjoittaa harhaillen. Välillä eksyin moniin kielikuviin ja polveileviin sivuteihin - tuntui, että henkilön todellisuudesta irrallinen tila tuli lähelle. Samalla tavalla Kummitusjutunkin päähenkilö kokee olevansa irrallaan, eksyksissä, epätodellisessa tilassa odottaessaan miestään kotiin.  Surua kuvataan ikään kuin vierestä kertomalla konkreettisesta elämästä menetyksen ja odotuksen kanssa.  Päähenkilö harhailee rannalla, muistelee elämää miehensä kanssa ja kirjoittaa kertomustaan tämän tyhjässä työhuoneessa. Myös unohtamista ja elämän jatkumista kuvataan liikuttavasti: miehestä otetut valokuvat sumenevat.

Kummittelu sekä pelottaa että lohduttaa päähenkilöä. Se tuntuu olevan ainoa asia, mitä hänellä on enää jäljellä miehestään. Samanaikaisesti se kuitenkin viittaa miehen kuolemaan ja lopulliseen katoamiseen. 

Darrieussecq kuvaa romaanissaan monella tavalla erilaisia siirtymiä - odotuksesta menetykseen, ruumiillisuudesta ruumiittomuuteen, pysähdyksestä taas liikkeeseen. Siirtyminen ei näyttäydy kuitenkaan mitenkään dynaamisena tai voimaannuttavana, vaan pikemminkin epätodellisena ja hitaana. Siirtymälle on myös vaikea määritellä selvää alkamista tai loppua, sen suhde ajallisesti rajattavana prosessina kyseenalaistuu. Yhtä vaikeaa on surutyötäkään rajata, päättää, mistä menetys alkaa ja mihin se loppuu. 

En muista Kummitusjutun juonesta juuri mitään. Osaksi ehkä siksi, että luin kirjan jo viime syksynä, ja se on odottanut bloggaamista jo pitkän aikaa. Toisaalta juuri yksi syy pitkäksi venyneeseen aikaväliin on unohdukseni, sillä päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleen epätodellinen, outo tunnelma ja yksinäisyys, vasta sitten tulivat tapahtumat. En voi myöskään väittää, että olisin ymmärtänyt ihan kaiken lukemani. Lyhyeksi kirjaksi Kummitusjuttu oli välillä jopa raskasta luettavaa, mutta olen silti iloinen, että luin sen. Joskus on vapauttavaa vain astua oudoille maille ja eksyä, olla ymmärtämättä kaikkea. 

---
Ranskankielinen alkuteos Naissance des fantômes 1998.
1999, WSOY.
122 sivua.
Päällys Sanna Eiro. 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Tykistönkadun päiväperho


Metellä on idylliperhe - rakastava aviomies ja sopivasti sulkeutunut mutta älykäs tytär. Metellä on myös röyhkeä ja kunnianhimoinen visio, sillä hän haaveilee tekevänsä elämästään "puistatuksen ja kelvottomuuden taidetta, antihumanistista eläintaidetta". Tämä tarkoittaa irtosuhteita ja uskottomuutta, hillittömyyttä loppuun asti. Mallinaan Mette pitää ihannoimaansa (fiktiivistä) kirjailijaa, Liliane Schubaldia. Pian Mette saa kuitenkin huomata, ettei railakkaan taiteilijaelämän ja perhearjen yhdistäminen olekaan kovin helppoa, ja myös rappion glamourilla on ikävät puolensa. 

Tykistönkadun päiväperho on kaikessa karnevaalisuudessaan hämmentävä. Se nauraa niin avioliitolle, uskottomuudelle kuin taiteilijaelämällekin. Romaanista on vaikeaa löytää kiinnekohtaa, johon voisi turvallisesti ja tukevasti tarttua, ilman, että joutuisi pelkäämään senkin murenemista. Se tekee lukemisesta yllätyksellistä ja raikasta. Sinervon kertomus myös rikkoo tabuja kuvatessaan teinitytön ja vanhuksen seksuaalisuutta: hyväksikäytettynä seksiobejktina esitetäänkin viriilissä iässä oleva mies. 

Henkilöhahmot ovat tyypiteltyjä: Mette on egoisti, aviomies Eero sinisilmäinen ja Petran maailma on murrosiän muutoksessa. Liliane Schubald, mystiseksi ja etäiseksi jäävä kirjailijahahmo, jonka mielenkiintoista ja rajua elämää kuvataan kuin elämäkerrassa, osoittautuu romaanin elävimmäksi. Myyttinen ja ristiriitainen hahmo vetää puoleensa niin Metteä kuin lukijaakin. Liliane Schubaldin hahmoon kätkeytyy jokin arvoitus, jota Mette yrittää tavoittaa elämällä Schubaldin elämää itse läpi. 

Samaa arvoitusta jäin itsekin pohtimaan. Kirjailijan taiteilijaelämä ja narsismi on liioiteltua ja ristiriitaista, mutta juuri se tekeekin Schubaldista mielenkiintoisen. Melkein toivoin, että kauneusleikkaukasiin ja nuoriin miehiin hullaantunut kirjailijatar olisi oikeasti ollut olemassa. 

En ihmettelisi, jos Sinervon teos ärsyttäisi joitakin lukijoita. Varmasti liioittelu ja tyypittely ovat tietoisia valintoja, joilla tuotetaan raisua huumoria. Joku voisi sanoa teoksen mustaa huumoria mauttomaksi - minusta tämä oli kuitenkin raikas lukukokemus. Provosointi tekee Tykistönkadun päiväperhosta jotenkin estotonta ja terävää luettavaa. Tai ehkä minulla on vain huono huumorintaju.

Vaikka monet perinteiset arvot ja asetelmat kyseenalaistuvatkin, Tykistönkadun päiväperhoon voi myös lukea onnellisen lopun. Onko kyseessä sittenkin perheidyllin voitto, vai avioliiton lopullinen hajoaminen?  Sinervo jättää tarinansa avoimeksi, eikä erilaisten tulkintojen mahdollisuutta rajata pois. Hieno romaani, joka ei aliarvioi lukijaansa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Catherine M:n seksuaalielämä


Kun minut valtaa halu suunnata katseeni kohti äärettömiä horisontteja, lähden vapaaehtoiselle mielikuvitusmatkalle roskishuoneeseen.

Catherine M. saa kehuja ystäviltään kaikissa tilanteissa miellyttävästä käytöksestään. Hän suhtautuu  pettämättömällä tyyneydellä niin lukuisiin orgioihin, seksipartnereihin, anaaliseksiin kuin sukupuolitauteihinkin. Catherinen mielestä ihmisten kanssa on helpompaa harrastaa seksiä kuin puhua. Seksin aikana hänen ei tarvitse keskittyä ihmisten kasvoihin tai miettiä, miten päin olisi. Seksi sujuu häneltä luonnostaan, ja ruumiin keskittyessä tarjoamaan aukkojaan erilaisille miehille mieli voi paeta filosofisiin pohdintoihin. Seuraa polveilevaa ja yksityiskohtaista pohdintaa lukumääristä, tiloista ja seksuaalisesta mielihyvästä. 

Catherine Millet on kirjoittanut hämmentävän romaanin. Jo nimi  Catherine M:n seksuaalielämä vihjaa kiusaavasti - ovatko nämä kenties kirjailijan omia seikkailuja, estottomasti paljastettuja seksikokemuksia? Nimi vaikuttaa väkisin provosoivalta, kun ottaa huomioon seksin paljaan ja välinpitämättömän kuvauksen kirjassa. Paljastuskertomukseksi Catherine M:n seksuaalielämä on oudon välinpitämätön paljastettavaa aihetta kohtaan. Siitä puuttuu kaikenlainen kiihkeys, tunteilu, romantiikka ja häpeä, mikä on niin yleistä monille muille samasta aiheesta kirjoitetuille tunnustuksille. Häpeän puuttuminen tuntuu ristiriitaiselta - etenkin, kun seksiaktejen ja partnereiden lukumäärä on huomattava. Juuri siksi romaani onkin niin mielenkiintoinen. 

Välinpitämättömyys myös etäännyttää lukijaa tapahtumista. Tuntuu, että vaikka Catherine suostuu (tai ikään kuin ajautuu) seksiakteihin, hän on jossakin muualla koko ajan. Yhtä hyvin hän voisi olla suorittamassa jotakin täysin yhtdentekevää arkiaskaretta tai täyttää ristikkoa. Lisäksi hän painaa mieleensä yksityiskohtia: erään seksikumppaninsa hygienianpuutetta hän tarkkailee ilman pientäkään inhoa, lähinnä kiinnostuneena. Hän toteaa sen samaan sävyyn kuin tosiseikan, jolle vain ei voi mitään. Välillä mieleeni tuli Albert Camus'n Sivullinen, tässä vain nainen tekee seksuaalielämästään samoja huomioita. Huomasin Catherinen tarinan välillä etääntyvän, lukuisten ruumiideen sekoittuvan toisiinsa. Jäljelle jää jonkinlainen tympeys ja yksitoikkoisuus kaikkea seksuaalista toimintaa kohtaan.

Ironista on, että Catherinea voisi pitää heteromiehen unelmanaisena: hän ei sano koskaan ei tai pahastu äkillisistä yllätyksistä. Hän valmiustilassa, koko ajan. Jos seksiaktit ovatkin poikkeuksellisia, Catherine itse on koko ajan hillitty ja varoo sisäistä heittäytymistä. Rajat suojelevat ja mahdollistavat etääntymisen ja ulkopuolisen tarkkailun. Samalla Catherine on yhtä tyhjä kuin miehinen unelmakuva, sillä hänen nautintonsa ja seksikokemuksensa ovat täysin irrallisia miehistä ja tapahtumista. Hän ajelehtii, kykenemättä välittämään päämäärästään. Lukijan on romaanin päätyttyä mahdotonta sanoa, millainen Catherine oikeastaan on. 

En nauttinut tästä kirjasta seksuaalisesti. Välinpitämättömyys nousee kirjassa niin voimakkaaksi, että se estää tapahtumista kumpuavaa nautintoa, etäännyttää lukijan aivan toiselle tasolle. Seksiaktit saattavat herättää ajatuksena kiihottavia mielikuvia, mutta kerronnan sävyn ja niiden väliin rakentuu suuri ristiriita. Silti Catherine M:n seksuaalielämä on mielenkiintoinen, tärkeäkin teos. Se onnistuu provosoimaan provosoimatta, olemaan poikkeuksellinen olemalla äärimmäisen hillitty. 

Tähän romaaniin tulen palaamaan vielä uudelleen, monesta eri näkökulmasta. Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jo hieman lähemmäs, ehkä en. Ainakin voin nauttia vaihtuvista tiloista, sotkeutuvista jäsenistä ja verhoutuneista kasvoista.  

---
La vie sexualle de Catherine M. - Récit. 
Ilmestynyt ranskaksi 2001.
Suomeksi Ville Keynäs ja Anu Partanen 2002.
2003, WSOY.
206 sivua.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Pamela



Luin Samuel Richardsonin Pamelan samaa kurssia varten kuin Kellariloukon. Richardsonin teos on 1700-luvun klassikko, joka yhdistelee kirje- ja päiväkirjamuotoa. Pamela joutuu herransa, Mr. B:n, ahdistelujen kohteeksi, ja hätääntynyt neito raportoi kokemuksiaan vanhemmilleen. Aina kirjeet eivät tosin päädy oikeisiin käsiin. Mikään juoni ei tunnu olevan liian alhainen Mr B:lle hänen tavoitellessaan Pamelan neitsyyttä, eikä mikään summa tarpeeksi korkea Pamelalle, jotta tämä voisi suostua luopumaan hyveellisyydestään. 

Nykylukijalle juoni tarjoaa tahatonta komiikkaa - Pamelan hahmo on kertakaikkisen epäuskottava pyörtyillessään ja ollessaan yliluonnollisen sinisilmäinen. Jopa seksuaalinen ahdistelu esitetään kirjassa koomisesti, niin, ettei se ole kestänyt aikaa. Siveystaistelua voikin lukea yhtä hyvin Pamelan juonitteluna, jonka tavoitteena on korottaa omaa asemaa edullisella avioliitolla. Silloin sinisilmäisestä neitsyestä kuoriutuu laskelmoiva viettelijätär. Luentaa tukee myös perverssi asetelma kirjeenvaihdossa: Pamela kirjoittaa herransa seksuaalisista hyökkäyksistä avoimesti ja yksityiskohtaisesti omille vanhemmilleen. On pakko tirskahtaa, kun neidon vanhemmat ilmaisevat huolensa tyttärensä puolesta mutta samalla ylistävät tämän heille tarjoamaa iltaviihdettä.

Toinen vaihtoehto on lukea Pamelaa valtataisteluna, jossa oikeus lukea toisen kirjeitä näyttelee tärkeää osaa. Pamela joutuu ylemmän herrasmiehen ahdistelemaksi, ja samainen mies lukee myös Pamelan henkilökohtaiset ja yksityiset ajatukset. Pamela  taas ei voi tai halua ahdistella herraansa tai lukea tämän kirjeenvaihtoa. Silloinkin, kun Pamelan ei enää tarvitsisi kutsua Mr B:tä herrakseen, hän vaatii saada käyttää tästä nimitystä "Master". Pamela myös allekirjoittaa kaikki vanhemmille osoitetut kirjeensä "Your dutiful Daughter" ja puhuu itsestään usein yksikön kolmannessa persoonamuodossa ("Poor Pamela"). Lukija jää pohtimaan, haluaako Pamela sittenkin koko ajan tulla alistetuksi.

Koska romaania on alunperin myyty tositarinana, se sisältää lukuisia kuvauksia kirjeitten piilottelusta ja materiaalejen hankinnasta. Yksityiskohtainen kuvaus on samaan aikaan sekä puuduttavaa että epäuskottavaa - jos kirjepaperi on juuri loppumaisillaan, miksi ihmeessä tuhlaisi jäljellä olevaa paperia kirjoittaakseen ylös useiden lauseiden verran pohdintaa paperin loppumisesta? Epäuskottava on myös tuntimäärä, jonka Pamela päivittäin uhraa kirjeiden kirjoittamiselle: hääpäivänäkin tekstiä syntyy yksitoista ja puoli sivua. Aluksi epäuskottavuus jaksaa vielä naurattaa, mutta loppua kohden viehätys häviää.

Kirje- ja päiväkirjaromaaneista kiinnostuneille Pamela on kuitenkin pakollista luettavaa, eikä Penguin English Libraryn upeakantinen teos ole hassumpi hyllyhankinnaksikaan. Lisäksi Richardsonin teoksesta voi etsiä vastauksia esimerkiksi Iltasanomien kaunottarien tunnustamiseen - miksi naisen täytyy mediassa esitellä poveaan tunnustaessaan jotakin (aiheesta kiinnostuneet voivat myös perehtyä Laura Saarenmaan mielenkiintoiseen artikkeliin Käsi sydämellä, povi paljaana teoksessa Jokapäiväinen pornomme). Alunperin kirjaa myytiin esimerkillisenä tositarinana, josta nuoret voisivat ottaa oppia. Hauskaa, jos nuoret nykyään uskoutuisivat tekstiviesteillä vanhemmilleen samalla tavalla.

---
Pamela or Virtue Rewarded.
First published 1740.
2012, Penguin English Library.
572 sivua.
Cover design: Coralie Bickford-Smith.
Kustantajan sivut.

torstai 3. tammikuuta 2013

Kellariloukko


Kirjoitin sen ja luulin, että siitä tulee hyvinkin näppäärää, mutta nyt kun olen nähnyt, että halusin vain ilkeästi pilailla, niin en uhallakaan pyyhi sitä pois!

Kellariloukko on neljäs Fjodor Dostojevskilta lukemani teos. Luin teoksen kurssia varten, vaihtoehtona olisi ollut Bridget Jonesin päiväkirja. Vapaaehtoisesti tuskin olisin tähän tarttunut, sillä aikaisemmat lukemani Dostojevskit ovat olleet minulle enemmän tai vähemmän tuskaisia. Rikoksen ja rangaistuksen Sonja oli ärsyttävä, Karamazovin veljesten loputtomat monologit veivät minulta puoli vuotta. Idiootissakin taisi olla jotain vikaa, mutta sittemmin sentään se teos on kasvanut mielessäni jopa askarruttavaksi lukukokemukseksi. En siis ole mikään Dostojevski-fani, ja jos ikuisessa kiistassa Tolstoi vs. Dostojevski pitäisi puolensa valita, niin varmaan blogini nimikin kertoo jo kantani. En halua haukkua venäläistä neroa, mutta minä ja dostis olemme aivan eri taajuuksilla (huom. Idiootissa on erittäin mielenkiintoinen naishenkilö, häntä en ota nyt mukaan perustellessani epäreilua väittämääni). Joskus ihmettelen suhtautumistani, sillä kaikesta huolimatta olen kiltisti hankkinut melkein kaikki Dostojevskin teokset hyllyyni. Ehkä tämä on jokin typerä hylly-imago-kysymys. 

Kellariloukko ei siis saanut minulta niitä mahdollisuuksia, jotka se olisi voinut saada, jos en olisi jo ehtinyt tympääntyä Dostojevskin aikaisempaan tuotantoon. Kellariloukko on siis muistelmien muotoon kirjoitettu lyhyt teos, jossa maailmasta eristäytynyt mies pohtii inhoaan ihmisyyttä ja ihmisiä kohtaan - vuoroin hän korottaa itsensä toisten yläpuolelle vuoroin taas rypee itsesäälissä. Kehä toistuu läpi teoksen, aina kyllästyttämiseen asti. Tuskin tarvitsee mainita, että päähenkilö herätti minussa suurta vastenmielisyyttä ja torjuntareaktioita. Varsinkin, kun samanlaista lässytystä (joskin paljon mielenkiintoisemmin) löytyy myös Rikoksesta ja rangaistuksesta. Muitakin yhtäläisyyksiä voi havaita - Lisa muistuttaa kovasti Sonjaa. Ja sekös ärsyttää. 

En kiellä, etteikö Dostojevski olisi hyvä maanisuuden ja hulluuden kuvaaja. Siinä hän on erinomainen, ja hänen romaaneissaan parhaimpia kohtia ovat horjumiset hulluuden ja todellisuuden välillä. Mutta kyllä järjettömät monologit myös ärsyttävät. Samoin olen jokseenkin kyllästynyt todellisen ihmisyyden ja hyvän ihmisen etsintään, tai ehkä lähinnä siihen, miten se kirjoissa ilmenee. Aina sama juttu - vatvontaa, rikoksia, tahallista ilkeyttä, sinisilmäisiä idiootteja ja kuumeilua (tai muuta sairastelua). Kellariloukko ei tee poikkeusta. Tässä teoksessa tiivistyy kaikki se, mikä Dostojevskissa minua ärsyttää. 

Voin kuitenkin suositella kirjaa Dostojevskista innostuneille: jos pidit Rikoksesta ja rangaistuksesta, varmasti tämäkin innostaa. Itsekin olen iloinen, että luin tämän. Ehkä innostun vielä lukemaan kaikki hyllyni dostikset läpi - sitten voin tulla tänne blogiini haukkumaan niitä ja oikeuttaa niiden oleskelun hyllyssäni. Hah. 

Olkoon, että minä olen lörpöttelijä, harmiton, vaivalloinen lörpöttelijä, kuten me kaikki. Mutta minkä sille voi, jos kerran jokaisen viisaan ihmisen suoranainen ja ainoa tehtävä on juuri lörpöttely eli tietoinen asioiden turhanpäiväinen vatvominen.

Dostojevski ja Tolstoi tappeli, kumpi voitti? Kommentoi oma mielipiteesi. 

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Numeroita, nimityksiä ja listoja

Luettuja kirjoja yhteensä: 104

Vuoden parhaita lukuelämyksiä

  • Räjähtävä, intensiivinen: Beate Grimsrud Hullu vapaana
  • Koskettavia hetkiä: Helvi Hämäläinen Valitut runot
  • Uusi ihastus: Heli Slunga Orjan kirja
  • Runo, joka kaikuu aivokuoressani: Anne Sexton Her Kind
  • Tähän maailmaan haluaisin sukeltaa: Angela Carter Saints and Strangers
  • Novelli, johon on palannut pitkin vuotta: Angela Carter The Loves of Lady Purple (kokoelmasta Fireworks)
  • Hetkessä (kahteen kertaan): Virginia Woolf Mrs Dalloway
  • Taattua tirskumista: Marianna Alcaforado Nunnan kirjeitä
  • Hersyvää naurua: Juha Seppälä Suomen historia
  • Tuskaisin luettava: Kathy Acker Pussy, merirosvokuningatar
  • Uudelleeneletty nuoruus: Vilja-Tuulia Huotarinen Valoa valoa valoa
  • Ärsytti: Mikko Rimminen Nenäpäivä
  • Ärsytti niin, että heitin päin seinää: David Nicholls One Day
  • Klassikkolöytö: Daniel Defoe Roxana
  • Kummallista erotiikkaa: Catherine Millet Catherine M:n seksuaalielämä
  • En ihan ymmärtänyt: Jack Kerouac On the Road
  • Tylsin: György Spiró Kevätnäyttely
  • Tämän lukeminen harmittaa: Chuck Palahniuk Kirottu
  • Siirappiähky: Joel Haahtela Elena
  • Itkin silmäni turvoksiin: Natalja Kljutsharjova Kolmannessa luokassa

Parhaimmat lukemani kirjat
  • Unni Drougge Penetraatio
  • Kristina Carlson Maan ääreen
Vuoden paskapää -pysti
  • Rakkaalle kissalleni Chérille, joka söi vuoden aikana usean kulttuuri/kirjallisuuslehden, Viini-kirjan, Grimmin veljesten satukirjan, Jan Guilloun Pahuuden ja Michel Foucault'n Seksuaalisuuden historian



---

Hyvää vuotta 2013 & lukuisia kirjallisia elämyksiä rakkaille lukijoilleni!

PS. Hajamielinen korjaa: Nichollsin One day tuskastutti jo vuonna 2011, mutta kokemus on jäänyt ilmeisesti voimakkaasti elämään. Pahoittelut kämmistä!