Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

torstai 19. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 19.12.2013

On aika avata kirjabloggaajien joulukalenterin yhdeksästoista luukku.

En ole koskaan ollut erityinen jouluihminen, joten TwAKin panos joulukalenteriin on varmasti antijouluisimpia koko kalenterin historiassa. Mutta joulu on kuitenkin aina ollut minulle lukemisen aikaa ja kirjojen lumoa, erityisesti hyvien kirjojen lumoa. Mikä olisikaan sen ihanempaa, kuin jouluherkkujen jälkeen oikaista jalkansa ja käpertyä sohvannurkkaan glögilasi kädessä, lempikirjaansa lukemaan!

Toisinaan olen blogissani vinkannut muutamia kirjoja, mutta yleensä olen keskittynyt hehkuttamaan teoksia tai kirjailijoita lähinnä arvioitten yhteydessä. Törmään kuitenkin usein siihen ikuiseen kysymykseen lempikirjoista ja -kirjailijoista. Ja moni kirjojen rakastaja tietää, että lempikirjojen listaaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu, vaan vaatii aikaa, harkintaa ja vaivaa...

Siispä olen päättänyt, joulun kunniaksi, tehdä pienen listan kirjailijoista ja kirjoista, joita voin lämpimästi suositella kaikille. Mutta että lista pysyisi edes jotenkin hallinnassa, olen rajannut listan koskemaan ulkomaalaisia naiskirjailijoita. Heitäkin on kuitenkin vuosien varrella kertynyt suuri määrä, eli ihan pientä listaa oli mahdotonta tehdä. Kaikki nämä kirjailijat ovat koskettaneet minua ja muuttaneet käsitystäni kirjallisuudesta. Osa heistä on tunnettuja, toisia taas on käännetty suomeksi niukasti tai ei ollenkaan. Jos siis etsit lukemista jouluksi tai vaikkapa vuodelle 2014, niin voin vakuuttaa, että tästä listasta löytyy jotakin jokaiselle. Olen myös sisällyttänyt listaan lyhyehköt kuvaukset teoksista, jotta jokainen löytäisi omansa. Listan järjestys on sattumanvarainen, eikä kuvasta teosten suhteellista parhautta tai huonoutta.

Ja koska musta on muodikasta ja valkoista joulua ei ole luvassa, niin päätin kuvittaa postaukseni mustavalkoisilla kuvilla.





1. Jean Rhys: Voyage in the Dark
Olen lukenut Jean Rhysin kaikki romaanit ja nauttinut jokaisesta. Rhys kirjoittaa taitavasti ja tarkkanäköisesti melankolisia kertomuksia, joissa naisten kohtalona on usein pettyä elämään. Rhys myös kuvaa uniikilla tavalla vieraantumista yhteiskunnasta ja itsestä, väritöntä ja välinpitämätöntä maailmankuvaa. Kirjailijan tunnetuin teos lienee Kotiopettajattaren romaania versioiva Siintää Sargassomeri, mutta oma suosikkini on Rhysin vielä suomentamaton esikoisteos, Voyage in the Dark. Kirja on kirpeä kuvaus nuoren naisen kokemasta hyväksikäytöstä, ihmisen voimattomasta ajelehtimisesta ja masennuksesta. Rhysiltä on Sargassomeren lisäksi ilmestynyt suomeksi teokset Huomenta, keskiyö, Kvartetti ja Herra MacKenzien jälkeen.


2. Janet Frame: Faces in the Water
Uusiseelantilainen Janet Frame on esimerkki kirjailijasta, jonka elämä on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin hänen kirjoittamansa teokset. Frame vietti osan elämästään mielisairaalassa virheellisesti diagnosoituna. Framelle oli jopa varattu aika lobotomiaan, mutta leikkaus peruttiin, kun selvisi että Frame oli ehdolla maan merkittävälle kirjallisuuspalkinnolle. Teoksissaan Frame on hyödyntänyt laajasti kokemuksiaan laitoksessa, ja romaani Faces in the Water perustuu osittain näille havainnoille. Frame on kansainvälisestikin merkittävä kirjailija, jolla on oma kiehtova tapansa kielellistää kokemusta ja kuvata ihmisiä, joten tuntuu ihmeelliseltä että ainoastaan Nuoressa Voimassa on ilmestynyt suomeksi muutama Framen novelli. Toivottavasti Eleanor Cattonin Booker-palkinto herättäisi mielenkiintoa myös vanhempia uusiseelantilaisia kirjailijoita kohtaan.



3. Anne Sexton: Selected Poems
Anne Sexton kuuluu siihen surullisenkuuluisaan kirjailijoitten joukkoon, jotka ovat epätoivossaan päätyneet itsemurhaan. Kuoleman läheisyys ja mielenterveyden järkkyminen ovatkin keskeisellä osalla Sextonin omaäänisessä ja synkässä runoudessa. Flirttailu pimeyden kanssa tuo mieleen Sylvia Plathin (itse asiassa runoilijat olivat ystäviä ja olivat yhtäaikaa samalla kirjoituskurssillakin), joskin Sextonin runous ei ole aivan niin kuulasta ja pitkälle hiottua. Toisaalta Sextonin runous tulee lähelle lukijaa, puhujaan on helppo samaistua ja tuska tuntuu käsinkosketeltavalta. Toistaiseksi Anne Sextonilta ei ole suomennettu kuin joitakin yksittäisiä runoja, mutta suosittelen kiinnostuneita kuuntelemaan Sextonin upean lausunnan runosta Her Kind täällä.



4. Jane Bowles: Two Serious Ladies
Jane Bowlesin romaani Two Serious Ladies (suomeksi Kaksi vakavaa naista) onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä kirkas ja moderni että hillittömän hauska. Bowlesin kuvaamat naiset katsovat maailmaa aivan eri vinkkelistä kuin ympäröivä yhteiskunta, ja tästä sovittamattomasta ristiriidasta kumpuaa yhtälailla komiikkaa ja traagisuutta. Tarkkanäköinen ja terävä romaani jäi alkoholismista kärsivän Bowlesin ainoaksi.



5. Angela Carter: The Passion of New Eve
Jaksan aina valittaa siitä suuresta vääryydestä, että Angela Carteria on suomennettu kolmen teoksen verran (Maaginen lelukauppa, Sirkusyöt ja Verinen kammio). Mielestäni on käsittämätöntä, että kirjailija, joka keikkuu toistuvasti brittejen eri lehdissä ilmestyvien merkittävimpien kirjailijoitten listoilla, on usealle suoamalaiselle lähes tuntematon. Angela Carter on antanut mittavan panoksen maagiselle realismille, mutta Carterin teoksissa on nähtävissä myös laajaa kirjallisuuden tuntemusta, intertekstuaalista leikittelyä. The Passion of New Eve kuuluu Carterin tuotannon outoimpiin teoksiin - kirja kertoo miehen matkasta naiseksi, leikitellen psykoseksuaalisilla kehitysvaiheilla ja identiteetin kehittymisellä. Carter on myös kirjoittanut upeita novellikokoelmia, joiden pohjalla hän on hyödyntänyt satuja ja myyttejä.



6. Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
Minun ja Marguerite Duras'n yhteinen taival alkoi, kun olin seitsemäntoista. Kuukauden sisään onnistuin ahmimaan kirjailijan tuotannon miltei kokonaisuudessaan, se oli rakkautta ensimmäisestä lauseesta lähtien. Duras lumoaa lukijansa särkyvillä ihmisillä ja hajoavilla lauseilla, melankolian poetiikalla. Duras kuuluu yleissivistykseen.




7. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Toni Morrisonin tuotanto on täynnä amerikkalaista historiaa uudella tavalla luovia teoksia. Menneisyys ja nykyisyys, kuviteltu ja tosi, sekoittuvat juonessa ja kielessä erottmattomaksi sekoitukseksi, ja mahdolliset tapahtumakulut osoittautuvat vähintäänkin yhtä tärkeiksi kuin todelliset tapahtumat. Morrison ei ole kirjailijana helpoimmasta päästä, mutta hänen teksteissään on jotakin ihanaa outouden, haaveitten ja tuskan yhtymistä, jniistä nauttii aina.



8. Anaïs Nin: Little Birds
Mikäli Henry Millerin ja Markiisi de Saden pervoilut kuvottavat, ei kannata vielä luopua toivosta erotiikan suhteen. Jos ei ole lukenut Anaïs Niniä, ei ole lukenut erotiikkaa ollenkaan. Ninillä erotiikka ei kytkeydy pelkästään valta-asemien jännitteisiin tai kiihottavaan kuvastoon, vaan toteutuu myös kielen ja kerronnan monimutkaisissa ja juonta hämärtävissä rakenteissa.


9. Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Kun luin Francoise Saganin esikoisteoksen, Tervetuloa, ikävä, en voinut olla hämmästymättä. Sagan oli vain 18-vuotias kirjoittaessaan uransa merkittävimmän teoksen. Tervetuloa, ikävä on sukellus hellepäivien pitkäveteisyyteen, monimutkaisiin perhesuhteisiin ja kiellettyihin tunteisiin ja melankoliaan. Harmi, että kriitikot tuntuivat myöhemmin vain parjaavan Sagania, ja kirjailijan ura muodostui voimakkaasti laskujohteiseksi. Suosittelen kuitenkin myös lukemaan Saganin novelleja, jotka muistuttavat omalla tavallaan Alice Munron kertomuksia, mutta Saganin kertomuksissa on pessimistisempi sävy. Saganin tarinoitten ihmiskohtaloissa on samanaikaisesti jotakin voimatonta ja traagista, eräänlaista apatian ja kärsimyksen rakastamista.


10. Unni Drougge: Penetraatio
Unni Drouggea minulle suositeltiin ensimmäistä kertaa Rumat Kapinalliset -haasteen yhteydessä. Uteliaisuuteni palkittiin, sillä lyhyessä ajassa luin ahmien kaikki Drouggen kolme suomennettua romaania. Drougge on kirjailijana rohkea, hän syöksyy päin vaikeita aiheita ja tuo lukijan tietoisuuteen asioita, joista haluaisi kääntää katseensa pois. Penetraatio on romaani performanssitaiteilija Maximilian Friskistä, jonka tyttöystävä raiskataan. Väkivaltainen penetraatio aiheuttaa uskomattoman tapahtumaketjun, joka laajenee lopulta ihmisjärkeä koettelevaksi kehäksi. Penetraatio on kirja, joka oikeasti ravisteli tajuntaani vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Teosta lukiessa jouduin pohtimaan monia vaikeita kysymyksiä, enkä usko, että niihin kaikkiin on olemassa vastauksia.


11. Virginie Despentes: Kauniita asioita
Despentes on kuulunut suosikkikirjailijoihini jo pitkään, eikä syyttä. Despentes flirttailee taitavasti viihteen, väkivaltapornon ja feminismin välillä, tutkiskelee hävyttömästi hyvän maun rajoja. Samalla Despentes onnistuu kuitenkin aina puhuttelemaan lukijaansa jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Despentes jakaa varmasti mielipiteitä, mutta jos omistat kieroutuneen huumorintajun ja kaipaat samanaikaisesti sekä menevää että ajatuksia herättelevää luettavaa, niin tartu vaikkapa Despentesin hervottomaan romaaniin Kauniita asioita. Ehkä petyt, mutta ainakaan et tylsisty.


12. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Elfirede Jelinek on yksi niistä kirjailijoista, jonka kieli jättää jälkensä lukijaan. Myös Jelinek kuvaa teoksissaan vaikeita aiheita, mutta niitä keskeisempään osaan nousee aina kertomuksen kieli, joka peittää alleen tapahtumat, henkilöt - kaiken. Jelinekiä joko rakastaa tai sitten häneen turhautuu täysin. Itse olen nauttinut siitä, kuinka itsensä voi täysin kadottaa kieleen, aina silloin tällöin havahuta hirveyksiin ja taas kadota ja tuudittautua kaiken ylilyövään tekstuaalisuuteen. Jelinekiä on suomennettu ainoastaan kahden teoksen verran, mutta laatua käännöksissä on määränkin edestä, sillä teokset kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen on ansaitusti palkittu työstään. Jelinekiä suosittelen niille, jotka etsivät kielellistä hurmosta eivätkä kaihda vaikeita aiheita.



13. Christa Wolf: Kassandra
Christa Wolfin Troijan sotaa uusiksi tulkiseva teos kuuluu ehdottomasti blogiaikani hienoimpiin lukuelämyksiin. Kassandran elegian voi lukea vaiennettujen historiana tai sitten teosta on mahdollista tulkita allegoriana Wolfin ajan Saksasta. Joka tapauksessa kyseessä on merkittävä teos, joka on epäreilusti tuntunut unohtuvan monelta nykylukijalta. Kassandra sopii mainiosti täydentämään näkökulmia antiikista ja sankarimyyteistä.



14. Violette Leduc: Thérèse ja Isabelle
Tutustuin Violette Leduciin muutaman mutkan kautta, kun etsin niin sanottua lesbokirjallisuutta. Leduc kertoo teoksessaan kahden nuoren tytön heräävän seksuaalisuuden tarinan. Etsivä, metaforinen ja assosioiva kieli tuntuu muuttuvan yhdeksi tyttöjen tutkivan ruumiillisen nälän kanssa. Vahvana kontrastina orastavalle rakkaudelle toimii sisäoppilaitoksen normittunut ilmapiiri, säännöt ja salailu, selittämätön häpeä omista haluista. Leduc kirjoittaa omanlaistansa proosaa, joka varmasti viettelee kielellisestä eroottisuudesta kiinnostuneen lukijan.


15. Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Kiitos Alice Munron saaman Nobel-palkinnon, olen loppuvuoden kahlaillut innokkaasti läpi kanadalaisen kirjailijan novelleja. Tähän mennessä olen saanut luettua neljä, joista tähänastinen suosikkini on ehdottomasti Viha, ystävyys, rakkaus (mutta on sanottava, että tällä hetkellä kesken oleva Karkulainen todennäköisesti ohittaa tämänkin). Munro kirjoittaa tiukasti arkeen kiinnittyviä tarinoita - elämän tragediat ja suuret romanssit kumpuavat miltei mitättömistä sattumista. Hetkellisyys on myös avainasemassa Munron kertomuksissa, sillä hahmojen elämänmuutokset ovat usein novellien käännekohtia. Mutta vaikka miljöö onkin arkinen, Munrolla on kuitenkin hämmästyttävä kyky tehdä tarinamaailman todellisuus lukijalle vieraaksi ja oudoksi. Munron kokoelmien jälkeen elämää tarkastelee eri vinkkelistä kuin ennen. 


16. Marie Darrieussecq: Sikatotta
Ennen Sikatotta-romaania olin lukenut Marie Darrieussecq'n mystisen ja oudon Kummitusjutun, joka inspiroi lukijassaan mitä moninaisimpia tulkintoja. Päädyin myös tutustumaan lukumaratronilla Darrieussecq'n toiseen pienoisromaaniin, SikatottaanSikatotta oli hauska, tuore ja pelottava kokemus, ja olen ihan varma, että tulen vielä tulevaisuudessa palaamaan tähän kirjaan. Suosittelen tätä teosta ihan kaikille, sillä en en muista törmänneeni koskaan mihinkään vastaavaan ja yhtä riemukkaaseen romaaniin. Darrieussecq vie maagisen realismin aivan uudelle tasolle. 


17. Jeanette Winterson: Oranges Are Not the Only Fruit
Jeanette Winterson kuuluu blogiaikani rakkaimpiin kirjailijalöytöihin, ja huomaan säästeleväni Wintersonin teoksia. Kun on lukenut huonon kirjan, voi huoletta heittäytyä Wintersonin satumaisten maailmojen vietäväksi. Wintersonin esikoisromaani Oranges Are Not the Only Fruit on yhdessä Majakanvartijan kanssa tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen - Wintersonilla on ainutlaatuinen tapa sekoittaa satua ja realismia. Monet Wintersonin teokset käsittelevät seksuaalisuutta, rikkovat normeja ja laajentavat lukijan ajattelua. Suomeksi Wintersonia on mahdollista lukea Bazarin julkaisemana.


---

Päätän tähän listani niistä upeista (ulkomaalaisista) naiskirjailijoista, jotka ovat pysyvästi muokanneet kirjamakuani ja jättäneet minuun teoksiensa kautta syvät jäljet. Toivon, että listalta löytyisi jotakin jokaiselle. Ensi jouluna lupaan listata kotimaiset naiskirjailijasuosikkini, toivottavasti listasta tulee ainakin yhtä pitkä.

Haluaisin kuulla, kuka naiskirjailija(n teos) sinulle on erityisen tärkeä ja miksi. Joululahjaksi toivonkin siis vinkkejä siitä, mitä minun pitäisi lukea jouluna tai vuonna 2014.

Hyvää joulua ja lukurauhaa kaikille lukijoilleni.

Lukekaa hyviä kirjoja.

---

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Huomisen luukun voi käydä kurkkaamassa Lukutoukan kulttuuriblogista.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen


Kotimaisen historiallisen romaanin teemakuukausi on alkoi kyllä reippaasti (varaslähdöllä), mutta on sittemmin takunnut koulukirjojen takia. Tällä hetkellä nimittäin luen erästä kurssia varten kolmea teosta, joiden yhteenlaskettu sivumäärä ylittää 1700 sivua... Ja nuo kirjat pitäisi saada luettua tammikuuhun mennessä. Eli kovin montaa historiallista romaania tuskin ehdin enää kuun loppuun mennessä lukea.

Aloitin teemakuukauden Mika Waltarin klassikolla Tanssi yli hautojen. Teos kertoo nuoren Ullan ja Venäjän keisarin kohtaamisesta, äkillisestä rakastumisesta ja lähentymisestä. Aleksanteri lumoutuu Ullan viattomuudesta ja päättäväisyydestä, kun taas Ulla itse ei tunnu pääsevän selville omista tunteistaan ja niiden sopivuudesta. Romanssilla on pysyviä vaikutuksia niin Ullan lähipiiriin kuin Aleksanteriinkin. Ullan vanhempien ylpeyttä keisarin huomio imartelee, mutta neitoa rakastava nuori isänmaallinen Antti ei tiedä, miten enää suhtautua unelmiensa naiseen.

Esimerkiksi Sinuhe Egyptiläiseen verrattuna Tanssi yli hautojen ei tunnu mitenkään erikoiselta, vaan käsittelee aikansa ongelmia ja ilmiöitä varsin läpinäkyvästi. Ullan ja Aleksanterin voi tulkita kahden eri maan metonymioiksi - Ulla liioitellussa viattomuudessaan ja neitsyytensä säilyttäen edustaa Suomea, kun taas turmeltunut ja moraalisten dilemmojen kanssa painiva Aleksanteri antaa kasvot suurvallalle. Romanssissa konkretisoituu maitten väliset monimutkaiset suhteet ja jännitteet, jota korostavat vielä sivuhenkilöitten kaksijakoiset ajatukset keisarista. Onko keisari henkäys jotakin kaunista sivistyneempää ja kenties avartuvaa maailmaa, vai onko hän kiero juonittelija, jonka todelliset kasvot jäävät maskin taa? Nuoren Antin ja tämän ystävän A. I. Arwidsonin kiihkoilut tuovat mieleen ryssävihan, joka vieläkin tuntuu varsin sitkeänä elävän eri puolella Suomea.

Nykylukijana koin läpinäkyvät asetelmat etäännyttäviksi. En tavoittanut sitä historian henkeä (Waltarin romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1944), joka on varmasti vaikuttanut teoksen syntyyn. Tai ainakaan teoksesta paistava asenne ei vastaa omaa tulkintaani historian tapahtumista, päinvastoin. Lisäksi Ullan hahmon liioiteltu viattomuus tuntuu jopa paikoin loukkaavan lukijan älykkyyttä - kun Ulla kiihottuu seksuaalisesti, hän värähtelee nautinnon kourissa ymmärtämättä mitä tapahtuu.

Nautin kuitenkin Waltarin upeista kerrontataidoista, kyvystä tehdä menneisyydestä elävää. Tanssiaisten tunnelma tuntuu lattian töminänä, hikoiluna ja huohotuksena, pieninä naurahduksina - kohtaukset muuttuvat kuin todeksi. Yksityiskohtien käyttö ja rytmitys on taitavaa, vaihtelu imperfektistä preensenssiin kohdallaan ja hetkellisyyttä korostavaa. Kerronta tasapainottaa asenteellista yksioikoisuutta ja tekee teoksesta lukunautinnon.

Ja jos haukuinkin kirjan ainoata merkittävää naishenkilöä, niin mieshahmot saavat minulta kiitosta. Aleksanteri on herkkä ja ristiriitainen hahmo, joka tuntuu olevan hallitsijana hukassa. Nuori Antti taas tuntuu kaikessa kiihkomielisyydessään sympaattiselta ja samaistuttavalta, ja Ullan rintamalla oleva veli muistuttaa tanssiaisista haltioituvaa lukijaa menneen sodan kauhuista. Waltari tuo teokseensa myös hersyvää komiikkaa Ullan poroporvarillisen isän hahmossa.

Tanssi yli hautojen ei jättänyt jälkeensä mitään erityisiä tuntemuksia, mutta teos oli kuitenkin omalla tavallaan viihdyttävää luettavaa. Sivut kääntyivät tiheään tahtiin, ja tarinamaailman elävyys kiehtoi. En kuitenkaan lupaa hetkeen tarttua Waltarin historialliseen fiktioon, mutta pienoisromaanit sen sijaan kärkkyvät vuoroansa lukulistalla.

---
Osallistun teoksella haasteeseen Ihminen sodassa, kategoriaan V) Sodan liepeillä.
--
Tanssi yli hautojen (1944).
2009, WSOY.
282 sivua.
Päällys Martti Ruokonen.
Kustantajan sivut.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Cormac McCarthy: Veren ääriin



Joskus luettava teos onnistuu hämmentämään lukijaansa niin, ettei enää tiedä, miten kirjaan pitäisi suhtautua. Pitäisikö tästä pitää? Saako tästä nauttia? Mitä mieltä minä olen kaikista näistä tapahtumista, joita romaani kuvaa? Entä mitä suhtautumiseni kirjaan kertoo minusta ihmisenä?

Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin oli minulle tällainen hämmentävä kirja - McCarthyn teos on erilainen kuin mikään aikaisemmin lukemani kirja. Aluksi olin hämmentynyt, en oikein saanut kiinni tarinasta tai henkiöistä, ihmettelin silmitöntä väkivaltaa ja rumuutta. Tarinan pääosassa tuntui olevan joku pieni poika, jonka ajatuksista en kuitenkaan saanut missään vaiheessa tietää mitään. Mistä tässä oikein on kyse?

Sitten tajusin, että koko teoksen juju onkin juuri jättää lukijansa henkiköitten ulkopuolelle. Pojan kasvutarina (enkä tarkoita henkistä kasvua), joka tihkuu verta ja mitä kammottavimpia murhia ja järjetöntä sotaa, painottuu tekojen kautta. Ihmissuhteet näyttäytyvät nekin sattumanvaraisilta, jopa järjettömiltä tätä taustaa vasten - sillä miten voi yhtäkkiä tuntea lojaaliutta jotakin tiettyä yksilöä kohtaan, kun taas toisia tappaa täysin mielivaltaisesti, ilman minkäänaista logiikkaa? Lukija jää kertomuksen henkilöitten sisäisyyden ulkopuolelle, vaille selityksiä ja ymmärrystä. Tarina tuntuu kertovan loppuun asti muukalaisista kuvun takana. Heidän maailmanansa määräävät omat, erikoiset lait, joiden ymmärrykseen kerronta ei anna lukijalle pääsyä.

Jossain vaiheessa huomasin, että aloin odottamaan teoksen väkivaltaisia kohtauksia. Järkytys muuttui eräänlaiseksi perverssiksi uteliaisuudeksi ja turtumukseksi, kenties siksi, että kärsimyksiä kuvaillaan vain ulkokohtaisesti. Tuntuu jotenkin häpeälliseltä myöntää, mutta McCarthyn teos tarjoaa lukijalleen mahdollisuuden nauttia kirjan kuvaamasta sodasta kuin jostakin viihdyttävästä ja oman esteetiikkansa luovasta spektaakkelista.

Lukiessani McCarthyn romaania tulin pohtineeksi väkivallan kyllästämiä toimintaelokuvia ja pelejä. Miten toisen ihmisen satuttamisesta on tullut universaalia viihdettä, suosittua kieltä, jota kaikki ymmärtävät. En näe näiden kuvastojen nauttimisessa mitään ongelmallista, päinvastoin ymmärrän niiden olevan pelkkää viihdettä ja fiktiota. Mielelläni siis katselen jotakin toimintaleffaa, vaikka järkyttyisinkin, mutta kirjassa sama väkivalta ja groteski verimässäily kohahduttavat. Miksi?

Juuri tätä suurta kysymystä lukija joutuu toistelemaan itselleen läpi romaanin. Miksi, miksi, miksi? Lukijalle sysättävää moraalista taakkaa lisää hämmentävän kirpaiseva maisemakuvaus, jossa punaisen värit toistuvat. Ikään kuin jo luonto itsessään muokkautuisi heijastelemaan ihmisten tekojen julmuutta. Kontrasti on suuri, mutta ei ylittämätön.

Veren ääriin on yksi tämän vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Kyseessä ei ole helppo teos, vaan haastava ja selittämätön ongelma, joka tuntuu jäävän puhtaasti lukijan itsensä ratkaistavaksi. McCarthy ei luota lukijansa älykkyyteen - häntä tuskin edes kiinnostaa, osaako lukija vastata teoksen esittämiin kysymyksiin. Osaako kukaan.

Uskon, että tällaista kirjaa joko inhoaa tai sen ottaa omakseen. Joka tapauksessa Cormac Carthyn teos kulkee mukana koko loppuelämän, halusi sitä tai ei.

---
Osallistun kirjalla haasteeseen Ihminen sodassa, kategoriaan I) Kaukaiset sodat. Samalla lunastan itselleni kahdella luetulla kirjalla sotamiehen arvon.

---
Englanninkielinen alkuteos Blood Meridian (1985).
Suomentanut Kaijamari Sivill.
2012, WSOY.
407 sivua.
Kansi: Mika Tuominen.
Kustantajan sivut.

lauantai 14. joulukuuta 2013

George Orwell: 1984



Toisinaan sitä astuu uudelle kirjalliselle alueelle, vähän pelätän, epävarmana. Moni haluaisi pitää itseään lukijana vaikka minkälaisena seikkailijana, joka selättää kaikki kimuranteista suhdekuvioista merihirviöihin, vanhojen linnojen vankityrmistä avaruusolioihin. Itsekin olen kuvaillut itseäni väsymättömäksi seikkailijaksi - lukijaksi, joka janoaa uusia kokemuksia ja haluaa jatkuvasti haastaa itseään. Tuokaa eteeni mitä vain, mitä vain, minä kyllä luen!

Mutta sitten... Minkälaista haastamista se on, että lukee mielellään enimmäkseen joko klassikkoja, teoksia vaikeista aiheista tai kaunokirjallista pornoa? Huomaan punastuvani, sillä kenties en ole ollenkaan sellainen seikkailija, jollaiseksi olen itseni kuvitellut. Pikemminkin tunnistan itsessäni mukavuudenhaluisuutta, pientä laiskuutta, joka suosii varmoja valintoja. Miksi ottaa riskejä, kun kallis lukuaika voi mennä hukkaan? Eikö mieluummin kannata valita sellaisia kirjoja, joista saa edes jonkinlaista tyydytystä? Tarvitseeko esimerkiksi lukea scifiä, jos enemmän tykkää klassikoista? Jos valitsen Tšehovin sijaan vähemmän mieluista Dostojevskin, niin eikö se muka riitä haasteeksi, eh?

Selaillessani Goodreadsia havahduin siihen, että saatan hyvinkin saavuttaa tämänvuotisen tavoitteeni luettujen kirjojen suhteen. Se tarkoittaisi 180 luettua teosta. 180 - kuinka paljon tuohon lukuun oikein mahtuu tunteja, minuutteja, sivuja? Entä paljonko lukusaaliini tekisi vaikkapa kiloissa? En edes halua laskea.

Suurin osa näistä melkein sadastakahdeksastakymmenestä teoksesta on ollut hyviä. Jos vaikka olisin lukenut tänä vuonna jopa kaksikymmentä susisurkeaa kirjaa, niin olisin silti lukenut satakuusikymmentä hyvää kirjaa. Tässä valossa pieni loikkaus mukavuuksien ulkopuolelle ei siis vaikuta kovin suurelta uhraukselta. Ihan kuin olisin syönyt miltei koko vuoden karkkia ja samanaikaisesti valittanut, että elämässä täytyy olla herkkuhetkiä. Mars lenkille, pullukka. 

Olin jo pitemmän aikaa halunnut lukea George Orwellin romaanin 1984. Tai siis, halunnut lukea heti, kun olisin saanut kaikki hyllyni klassikot, suosikkikirjalijani ja mieliaiheet luettua. Eli joskus mahdottomassa lähitulevaisuudessa tai ei-koskaan. Aikaisemmin olin kuitenkin lukenut Orwellin Eläinten vallankumouksen ja listasin sen jopa lukuvaihtoehdoksi blogini ensimmäiseen haasteeseen, Rumiin Kapinallisiin. Ehkä voisin vähän huijata, sanoa, että nyt tein kauhean loikkauksen tuntemattomaan ja luin scifiä, jos kahlailisin läpi Orwellin dystopiaklassikon? Vähän niin kuin dieetillä voi syödä rasvaista kanaa kermakastikkeessa, koska siinä on paljon proteiinia?

Yllätyksekseni teos imaisi minut kuitenkin mukaansa täysin. Ahmin Orwellin romaanin lyhyessä ajassa,ja hekumoin teoksen maalailemissa kauhukuvissa. En astunutkaan outoon ja käsittämättömään scifimaailmaan, jossa kaikki jäisi vieraaksi, vain ikään kuin rinnakkaiseen todellisuuteen, joka kantoi kaikuja omasta todellisuudestani. Huomasin, että minä ja teoksen päähenkilö pohdimme samoja kysymyksiä, tunsimme samaa vierautta oman aikamme ilmiöitä ja yhteiskuntaa kohtaan. Samaistuminen oli petollista, voimakasta ja imevää.

Big Brother ja medioituminen, Newspeak ja katoava rakkaus kaunokirjallisuuteen. Innostuin Orwellin romaanista niin paljon, että kirjoitin formalismin perusajatuksien ja Newspeakin herättämistä mielleyhtymistä erääseen luentopäiväkirjaan. Kirja siis iski ja tarttui minuun, lähtemättömästi.

Viimeiset sivut luin lievän kuvotuksen vallassa, kuumeisena ja huumautuneena. Kun teos loppui, tuntui kylmältä ja jotenkin krapulaiselta. En ollut osannut odottaa mitään tällaista, ja nyt minua hirvitti, että hyvä kirja loppui liian pian. Aivan, kuin olisin vastentahtoisena noussut sohvannurkasta pururadalle ja pitänytkin siitä. Tätähän täytyi saada lisää! Eikä aikaakaan, kun suunnittelin ensi vuoden helmikuuksi blogiini scifikuun. Uskalsin valita luettavien joukkoon myös hieman riskimpiä teoksia, tuntemattomia kirjailijoita ja vieraita universumeja.

Odotin, että päätyisin kirjoittamaan blogiini 1984 jälkeen jotakin jäykkää ja etäisen analyyttistä, tai selittämään kuinka tämä nyt ei ihan ollut minun kirjani. Mutta kun olipas, enkä minä ihastumiseltani nyt osaa sanoa mitään muuta, kuin että lukekaa, lukekaa.

Ehkä olen nyt askeleen lähempänä sitä seikkailijaa, joka ennakkoluulottomasti valloittaa fiktiivisen maailman tai maailmankaikkeuden toisensa jälkeen.
Ehkä.

---
1984 (1949).
Signet Classics.
312 sivua.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Summaus klassikko-projektista ja info kimppaluvusta

Paljon on kertynyt taas blogattavia asioita, osittain viime viikonlopun reissaamisen takia. Olen myös ahkeroinut opiskelijana, kirjoittanut koulujuttuja ja käynyt tenttimässä Suomen kirjallisuushistorian 1880-luvun alkuun (tentissä oli vastattava kolmeen esseekysymykseen - kirjoitin yhteensä kymmenen sivua kahdessa tunnissa, koska tenttisalissa ei ollut kelloa!). Mutta nyt on tilinteon aika!

Suomen kirjallisuus ennen 1880-lukua

Ennen kurssia minulla oli jokseenkin vinoutunut käsitys kirjallisuudestamme ennen Canthia ja Ahoa: stereotypiani henkilöityvät J.L. Runebergiin ja Aleksis Kiveen. Olen myös aikaisemmin pitänyt ulkomaista 1800-luvun kirjallisuutta jotenkin kotimaista ansiokkaampana. Tietenkin kurssin myötä nämä ennakkoluulot romahtivat - yllätyin, kuinka monet teokset olivat yllättävän kansainvälisiä, kunika Suomen mytologiasta ja historiasta löytyy aineksia maailmanluokan kirjallisuuteen.

Kurssia varten luin seuraavat kirjat:

  1. Fredrika Runeberg: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä
  2. Z. Topelius: Maamme kirja
  3. J. L. Runeberg: Hanna
  4. Aleksis Kivi: Kullervo
  5. Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä
  6. Kaarlo Kramsu: Runoelmia I
  7. J. J. Wecksell: Daniel Hjort
  8. Sara Wacklin: Satanen muistelmia Pohjanmaalta
  9. Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia
Listan vaikuttavin nelikko sisälsi Fredrika Runebergin ja Aleksis Kiven teokset. Myös Wacklin ja Wecksell ihastuttivat, ja Topelius yllätti kerronnanlahjoillaan, ainoastaan Kramsun ja J. L. Runebergin teokset tuntuivat jotenkin nihkeiltä ja jäivät etäisiksi. Kokonaisuudessaan voisi ajatella, että kurssi oli varsin hyödyllinen kokemus: se romutti ennakkoluuloni ja sai minut ihastumaan Fredrikaan ja Kiven näytelmiin. 


Kimppaluku

Vähän aikaa sitten huutelin, josko lukijoillani tai kanssabloggaajilla olisi halua lukea kimpassa jokin laajempi romaani tai romaanisarja. Kokosin pienen listan, josta suosikiksi valikoituivat

- Väniö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
- Victor Hugo: Kurjat

Omavaltaisesti päätän, että kimppaluku alkaa Linnan trilogialla tammikuussa. Jokaisen kirjan lukemiseen on aikaa kuukausi, eli ensimmäisestä osasta keskustellaan helmikuussa. Tässä vaiheessa ottaisinkin toiveita vastaan siitä, miten haluaisitte toteuttaa kimppalukua? Itse ehdottaisin, että jokainen bloggaisi luetusta osasta aina seuraavan kuun viidentenä päivänä (myös ajastus on tientekin sallittua), ja keskustelua voitaisiin käydä useammassa blogissa, kommenttien muodossa. Myös postaukset tietenkin keskustelevat itsenään. Tarvittaessa voin lisäksi tehdä projektille avoimen sivun Facebookiin. 

Jos olet mukana kimppaluvussa, toivoisin, että ilmoittaisit osallistumisestasi kommenteissa, jotta voin kerätä linkkilistan ensimmäisen TPTA-postauksen loppuun.

Kurjat-kimppa lähtee liikkeelle heti TPTA-kimpan päätyttyä, ja infoan siitä tarkemmin joskus tulevaisuudessa.

Muistutan myös, että kimppakirjat kannattaa hankkia/varata hyvissä ajoin.


torstai 12. joulukuuta 2013

Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia


Tämä on viimeinen kirjapostaus, jonka teen blogiini kurssiprojektiini (suomalaisen kirjallisuuden klassikot ennen 1880-lukua) liittyen. Olen saanut kaikki vaadittavat teokset luettua, ja tänään menen tenttimään kurssia neljän aikoihin. Jännittää kamalasti! Lupaan kuitenkin vielä (kenties jo tänään) palata blogiini reflektoimaan tunteitani koko projektista, ja kertomaan mitä luettavien kirjojen bloggaaminen on tuonut pänttäämiseen.

Kurssissa ehdottomasti parasta on ollut Fredrika Runebergiin tutustuminen. Ihastuin Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä -romaaniin varauksetta, ja heti sen jälkeen ahmaisin Piirroksia ja unelmia, joka kuului myös kurssin lukemistoon. Lisäksi hyllystäni löytyi jo aiemmin ostettu Sigrid Liljeholm. Kyseisen romaanin luin tämän kuun alussa, historiallisen romaanin teemakuukauden innoittamana. Nyt olen siis hankkinut koko rouva Runbergin kaunokirjallisen tuotannon hyllyyni ja vieläpä lukenut sen. Harmi, ettei näin upea kirjailija jättänyt jälkeensä enempää teoksia, mutta onneksi näistä kolmestakin löytyy paljon annettavaa.

Piirroksia ja unelmia sisältää vähän yli neljäkymmentä kirjoitelmaa, joiden tyyli vaihtelee sadusta novelliin. Useimmat kertomukset sijoittuvat jonnekin kaukaisten maitten eksoottiseen miljööseen. mutta Runberg kuvaa myös kirjoitusajankohtansa arkea. Sitä paitsi eksoottinen miljöö ja sadunomaiset ainekset eivät viittaa yhteiskunnallisuudesta irottautumiseen, vaan itse asiassa kiinnittävät kirjoitelmat tiukemmin kirjoittamisajankohdan realiteetteihin - 1800-luvulla naisen roolia on ollut varmasti helpompaa käsitellä, kun tarinansa on sijoittanut jonnekin kaukaiseen ympäristöön. Nykylukija kyllä erottaa varsin kriittisiäkin ääniä kokoelmasta.

Arkisemmat kuvaukset saattavat keskittyä esimerkiksi kukkiin ja niiden symboliikkaan. Usein kukkien ja kasvejen tilanne kertomuksissa tuntuu muotoutuvan analogiseksi todellisuuden naisten tilanteen kanssa. Kukka ei voi itse päättää ympäristöstään, se on riippuvainen toisten hoidosta ja päätöksistä, nuutuneelle kasville ei tahdo löytyä tilaa eikä oikean elinympäristö ole itsestäänselvyys. Toki kokoelmassa onm myös allegorisuudesta vapaita kuvaelmia, esimerkiksi vuoropuheluita naisten kesken. Vanhan naisen roolia yhteiskunnassa pohditaan, kuten myös taiteen tekemisestä kiinnostuneen rouvashenkilön mahdollisuuksia.

Mitä tekevät sitten teoksen miehet? Runebergilla miehet näyttäytyvät jotenkin naisia kalvavista ristiriidoista ja tuntemuksista vapaina, naisten kertomuksissa kokemat ongelmat eivät kosketa miehiä. Miehiä tarinamaailman lait ja järjestys ei haittaa, he ovat tuudittautuneet eräänlaiseen muuttumattomuuden sokeuteen. Miesten ja naisten maailmat eivät siis tunnu kohtaavaan, ja kontrastit sukupuolten välillä ovat suuria.

Tarttuessani Fredrika Runebergiin ensimmäistä kertaa muistan ajatelleeni, että "varmaan ne laittoi tämän tänne listalle että saadan naisiakin edustettua". Kuinka väärässä olinkaan! Fredrika Runeberg on kirjoittanut upeita teoksia, joita soisin luettavan enemmän. Blogeissakaan en kovin usein muista nähneeni kirjoituksia Fredrikan teoksista, ja mielelläni kuulisinkin kommenttikentässä muitten kokemuksia tästä upeasta kirjailijasta. Harmi, jos tällainen kirjailija ensin kovalla vaivalla kaivetaan historian tomuista esiin ja sitten taas unohdetaan.

Siis: Lukekaa Runebergin päivänä Fredrikaa!

---
Ruotsinkielinen alkuteos Teckningar och drömmar (1861).
Suomentanut Tyyni Tuulio.
1982, WSOY.
249 sivua.
Päällys: Heikki Kalliomaa.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kaarlo Kramsu: Runoelmia


Palaan taas suomalaisen kirjallisuuden klassikkot -projektiini, tällä kertaa runouden muodossa. Kaarlo Kramsun Runoelmista ei tullut suosikkiani, mutta opin kunnioittamaan tämänkin kirjailijan omaleimaisuutta. Kramsun runoissa nationalismi saa synkempiä ja vaateliaampia sävyjä, ihannoiva kansallisromantiikka on vaihtunut pessimistisempään katseeseen. Runojen puhuja pitää nykyhetkeä toivottomana, ja hakee innoitusta menneisyydestä tai tulevaisuudesta.

Äänteellisellä tasolla Kramsun teoksessa on toisteisuutta, aa-kaksoisvokaali toistuu tiheään useissa eri runoissa. Kun tähän vielä lisätään runojen yksinkertainen rakenne ja riimittely, lopputuloksena on jonkinlaista lannistavaa monotonisuutta. Mutta toisaalta poljento sopii Kramsun synkkyyteen ja jopa tendenssimäiseen lyriikkaan, tuo siihen arvokkaan ja painokkaan henkäyksen.

Kuvaston ja teemojen tasolla runoissa toistuu vapauden ja orjuuden sekä nukkumisen ja heräämisen vastakkainasettelu. Nykyhetki näyttäytyy runon puhujalle orjuutena, josta haetaan ulospääsyä tulevaisuudessa tai pakoa menneisyyden urotekoihin. Nuijasota, yksittäiset taistelut ja allegoriset haudasta nousemiset kuuluvat yhtälailla Kramsun lyriikan vakiokalustoon. Välillä kontrastit ja pyrkimys vapauteen tuntuvat niin läpinäkyviltä, että ne etäännyttävät nykylukijaa yksitoikkoisuudellaan. En ole varma, voiko Kramsun lyriikkaa lukea ilman kirjoittamisajankohdan painolastia ja nationalistista tulkintaa.

Ehkä eniten nautin Runoelmissa kertovista runoista, jotka kuvaavat selkeitä, ajallisesti rajuttuja tapahtumia. Kertovaa sävyä korostaa usein vielä runoihin sisällytetty dialogi. Ne toivat myös kaivattua vaihtelua välillä kovin yksitoikkoiseksi käyvään kokoelmaan.

Suosittelen Kramsua niille, jotka ovat kyllästyneet ihannoivaan kansallisromantiikkaan tai kaipaavat muuten vain isänmaallista synkistelyä.

---
Runoelmia (1878).
1958, WSOY.
95 sivua.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

J. L. Runeberg: Hanna


J. L. Runebergin Hanna on runomuotoon puettu kertomus nuoren naisen heräävästä rakkaudesta. Runeberg kuvaa teoksessaan rakkautta alkukantaisen voiman kaltaisena tunnemyrskynä, jota on turha vastustaa. Hanna myös torjuu teoksessa epämiellyttävän kosinnan, ja valitsee parin ruumiissaan heränneiden tuntemusten, ei järkisyiden, perusteella.

Runebergin klassikko oli minulle ehkä klassikkokurssin puitteissa luetuista teoksista vähiten mieluisimpia. Rakkauden kuvaus tuntui imelältä ja yliromanttiselta, enkä oikein saanut teoksesta henkilökohtaista tarttumapintaa. Onneksi en ole ainoa, joka on kokenut Hannan turhan etäiseksi, sillä onhan teos kirvoittanut realistisempia tulkintoja esimerkiksi Juhani Ahon ja Minna Canthin käsissä. Niistä kummastakin olen suuresti pitänyt, ja toisaalta olikin ihan hyvä, että satuin lukemaan teoksien pohjalla käytetyn alkuperäistekstin.

Runomuotoinen kerronta ei missään nimessä ole mitenkään ansiotonta, vaan Hannan reaktiot ja tunnetilat heijastuvat myös kielessä. Tunnetilojen kiihtyessä myös runon rytmi nopeutuu. Lisäksi Runeberg käyttää Hannassa hienosti metaforia ja kuvakielisiä ilmaisuja, jotka korostavat henkilöhahmojen persoonia. Hanna rinnastuu teoksessa usein lintuun, joka toistuu motiivin tavoin läpi koko tekstin. Hannan valinta kahden rakastajan välillä tuntuu muistuttavan vapauteen pyrkivän linnun kamppailua - jäädäkö turvalliseen mutta rajattuun häkkiin vaiko pyrkiä kohti avointa ja tuntematonta taivasta.

Mielenkiintoinen hahmo on myös Johanna (joka siis sisältää nimessään Hannan, ja jota voisi ajatella Hannan eräänlaisena osana ja todellisien halujen äänenä). Johanna puhuu teoksessa aistillisen rakkauden puolesta ja vastustaa Hannan turhamaisuutta, joka tahtoisi taipua vanhemman ja vauraan miehen kosintaan. Johanna kehottaa Hannaa etsimään onnea oman ruumiinsa tunnetiloista ja erityisesti ruumiissa heijastuvassa rakkaudesta ja nuoruudesta.

Ratkaisun hetki ja oivallus tapahtuu luonnon keskellä, metsässä lähteen äärellä. Lähteen voi Runebergin klassikossa tulkita monella tavoin: joko metaforana puhtaalle rakkaudelle ja nuoruudelle, tai sitten eroottisen halun suoneksi, eräänlaiseksi vastaukseksi luonnon kutsuun. Lähteessä konkretisoituvat myös erilaset pinnat, jossa katseet kohtaavat ja maisemat heijastuvat - se tuntuu kuvastavan kaikkea tosiolevaa, kaikkea, mikä todella merkitsee.

Hannan jälkeen yritin tarttua vielä Kuningas Fjalariin, mutta harmikseni huomasin, että Otto Mannisen suomennos liikkui jo sellaisissa kielellisissä sfääreissä, ettei minulla ollut toivoakaan ymmärtää mitään tapahtumista. Onneksi Hannan suomennos oli selkeä ja ymmärrettävä, mutta silti rytmisesti hieno ja mietitty. (Manninen suomentajan herättää minussa ristiriitaisia tunteita - toisaalta arvostan hänen ainutlaatuista kykyä käyttää kieltä, mutta välillä tuntuu, että luettavuus on kääntämisessä jäänyt toisarvoiseksi asiaksi. Mutta sitten taas - onko klassikoissa se ensimmäinen pointti luettavuus? Näitä voisi pohtia loputtomiin). Seuraavaksi haaveilen kahlailevani läpi Vänrikki Stoolin tarinat, mutta ehkä on kuitenkin tässä välissä parasta pitää pieni tauko Runebergistä ja antaa mielen puhdistua ennen seuraavaa yritystä.

---

Osallistun teoksella Kaksoisolentoja-haasteeseen, teoksen parina on Juhani Ahon teoskaksikko Papin tytär ja Papin rouva.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Hanna (1836).
Suomentanut Otto Manninen.
Teoksessa Runoteokset I (s. 333-378).

tiistai 3. joulukuuta 2013

Alice Munro: Valkoinen tunkio


Alice Munrolle tuttuun tapaan novellikokoelman Valkoinen tunkio kertomukset liikkuvat arkipäivässä, kuvaavat pienten yksityiskohtien kautta ihmiskohtaloita ja erilaisia suhteita. Valkoisessa tunkiossa kurotetaan kohti toista ihmistä tai unelmien rakkautta, mutta hämmennytään, kun käsitys toisesta osoittautuukin erilaiseksi kuin omissa kuvitelmissa, tai kun unelmoitu parisuhde ei täytäkään sisäistä kaipuuta.

Munroa lukenut ei ylläty novellien nimien suuresta merkityksestä kertomuksissa. Otsikko ohjaa tässäkin kokoelmassa katsomaan kertomuksia tietyllä tavalla, etsimään niistä otsikon mainitsemia avainkohtia tai motiiveja. Munron kertomuksissa otsikot siis ohjaavat tulkintaa ja lukemista, muodostavat kehyksen tarinalle. Mutta usein otsikoiden temaattinen käsittely kertomuksissa ei ole pelkästyään yksioikoista, vaan laajenee ja saa jopa ironisia tai problemaatiisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi novelli Oikeaa rakkautta, joka ensin tuntuu kuvailevan kertojan vanhempien kaikenkestävää suhdetta, paljastuukin pohjimmiltaan saavuttamattomaksi kuvitelmaksi.

Rakkaus, joka tuntuu eri muodoissaan olevan läsnä miltei jokaisessa kokoelman novellissa, esiintyy saavuttamattomana tai pettymyksenä. Rakkaus itsessään saattaakin Munron kertomuksissa olla ehdotonta, mutta sen ilmenemistä parisuhteissa säätelevät erilaiset realiteetit ja ristiriitaiset intohimot. Kiihkeimmillään rakkaus Valkoisessa tunkiossa tuntuu olevan silloin, kun se ei ole vielä saanut täyttymystä, tai kun se kysyy uhrauksia ja luopumista.

Teoksessa korostuvatr myös erilaiset fantasiat, haavemaailmat ja niiden ristiriita todellisuuden kanssa. Kuvitteellinen tulevaisuus ei tyydytä, haaveiltu avioliitto ei poista himoa toisiin tai salasuhde ei olekaan intohimoinen. Omia fantasioitten ja käsitystensä kautta kertomusten henkilöt myös pyrkivät ymmärtämään toisia ihmisiä ja heidän tapaansa rakastaa - tuloksena on aukkoisia kertomuksia, epäluotettavia näkökulmia, hämärtynyttä totuutta. Ehkä Munro haluaa sanoa lukijalleen, että toista ihmistä on mahdotonta ymmärtää objektiivisesti ja puhtaan empaattisesti, ilman omien halujen ja pelkojen varjostamaa rihmastoa ja niiden projisointia toiseen.

Monissa Valkoisen tunkion kertomuksissa ollaan matkalla jonnekin. Matka saattaa novelleissa muodostaa keskeisen miljöön tapahtumille, tai sitten se saattaa ilmetä pelkkänä sivuhuomatuksena ja taustana tarinalle. Yhtä kaikki matkan teema korostaa novellejen käännekohtia, jotka muodostuvat käännekohdiksi myös tarinan henkilöitten elämässä. Yksinkertainen kohtaus paljastuukin laajemmassa kontekstissa suureksi matkaksi, hypyksi kohti uutta tai tuntematonta. Tai sitten matka voi olla kurotus kohti itseä, haudattuja haluja ja toiveita, torjuttuja totuuksia ja pelkoja.

Munron novelleissa parasta on se hienovaraisuus, jolla kirjailija kutoo kertomuksiensa arkipäiväiseen elämänkuvaukseen isoja kysymyksiä, perustavanlaatuista vierautta ja ratkaisun hetkiä. Aukkoisuus, moninaiset näkökulmat ja ristiriitaiset vihjeet vieraannuttavat lukijaa muuten niin kirkkaan oloisesta tarinamaailmasta ja samaistuttavista henkilöhahmoista. Munron kertomuksissa on tiettyä läpäisemätöntä outoutta, joka häiritsee vielä pitkään lukemisen jälkeenkin ja pitää tulkintaprosessin elossa ja liikkuvana.

Luimme teoksen kimpassa Suketuksen kanssa.

PS. Jos joku Tammella sattuu lukemaan postaustani, niin toivoisin, että uutta painosta Valkoisesta tunkiosta tulisi kauppoihin jossakin lähitulevaisuudessa. Kappaleet kirjasta ovat kiven alla, ja varmasti Munron Nobelin myötä moni lukija olisi halukas hankkimaan Valkoisen tunkion hyllyynsä vaikkapa pokkaripainoksena.

---
Englanninkielinen alkuteos The Progress of Love (1986).
Suomentanut Kristina Rikman.
1987, Tammi.
327 sivua.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä


Lukiessani tenttiä varten suomalaista kirjallisuutta ajalta ennen 1880-lukua positiivisimman yllätyksen ovat tuottaneet Aleksis Kiven draamat. Kirjailijan romaani Seitsemän veljestä on kaikkien aikojen inhokkikirjani, enkä osannut siis ollenkaan odottaa, että ihastuisin Kiven näytelmiin. Mutta niin pääsi kuitenkin käymään - ensin sieluani sykähdytti Kiven tragedia Kullervo, sen jälkeen sain nauraa kippurassa sotafarssille Olviretki Schleusingenissä.

Olviretki Schleusingenissä kertoo erään miehityksen tapahtumakulusta. Siinä missä sota aiheena ohjaa lukijaa odottamaan sankaritekoja ja jaloja luonteita, Kiven näytelmä esiinmarssittaa juoppoja hulttioita. Sota ei suinkaan ole farssin henkilöhahmoille tilaisuus niittää mainetta ja kunniaa, vaan oivallinen mahdollisuus maistella miehitetyn kaupungin olutvarastoja. Sodankäynnin jalot aatteet parodioituvat, kun mies toisensa jälkeen sukeltaa humalan syöväreihin.

Kiven näytelmä naureskelee kaikenlaiselle teennäisyydelle ja tekopyhyydelle. Tapahtumien keskiössä on vanhempi rouva, Maura, jonka turhamaisuutta ja rakkaudennälkää neuvokas sotamies Timoteus käyttää hyväkseen, jotta pääsisi nauttimaan rouvan runsaista olvikätköistä. Lopputuloksena tekopyhä Maura näyttelee halutonta ja juonikas Timoteus halukasta. Näytelmästä löytyy siis perinteinen rakenne, näytelmä näytelmän sisässä, tosin koomisessa valossa.

Monet symbolit ja metaforat ruumiillistuvat näyttämöohjeissa konkreettisiksi esineiksi - Maura peittelee kasvoille noussutta punaansa hurskauden symbolilla, löyhyttelemällä psalmikirjaa. Utelaisuuden herätessä hän taas pukee päähänsä "korvamyssyn". Hauskat yksityiskohdat ja herkulliset karikatyyrit henkilöhahmoissa saavat lukijan visioimaan mielessään, miltä farssi oikein näyttäisi esitettynä. Kiven näytelmä kiilasi heti katsottavien esitysten listalleni.

Olviretkessä on karnevalistisia aineksia - itsepäiset sotilaat innostuvat enemmän ryypiskelystä ja ruumiillisesta huvittelusta kuin uskollisesta sodankäynnistä. Upseerihahmot yrittävät ensin hillitä miestensä riemujuhlaa, mutta huomattuaan toimensa turhaksi myös he osallistuvat suruttomaan juopotteluun ja keskinäiseen kiusoitteluun. Sodankäynti, kuolema ja elämä osoittautuvat teoksessa liikkuviksi ja ongelmallisiksi käsitteiksi, mutta olut on ja pysyy ja edustaa jotakin ihmisluonnolle olennaista. Kaikessa farssimaisuudessaan olut tuo myös sotivien miesten keskelle rauhan, jonkinlaisen jopa yllättävän maalaisjärkevän tavan suhtautua asioihin.

Mikä hauskinta, Kiven farssi perustuu tositapahtumiin.

Olen lukenut kurssia varten kaikki suunnitellut romaanit, näytelmät ja runokokoelmat (en ole vielä ehtinyt blogata kaikista, mutta pyrin korjaamaan tilanteen tämän viikon aikana). Ennen kurssin aloittamista käsitykseni suomalaisesta kirjallisuudesta ennen 1880-lukua ei ollut kovin korkea, mutta ilokseni huomaan, että ennakkoluuloni ovat saaneet kovaa kyytiä. On ollut ilo tutustua näihin teemoiltaan ja kerronnallisilta keinoiltaan monimuotoisiin teoksiin. En voinut kuvitellakaan, että joskus ylistäisin Aleksis Kiveä nerona, mutta nyt huomaan, että en malta odottaa tilaisuutta päästä seuraamaan entisen inhokkini näytelmien esityksiä.

Jos sinä lukijani tunnistat itsessäsi Seitsemän veljeksen vihaajaan, niin haastan sinut tutustumaan Kiven draamatuotantoon. Voin melkein luvata, että yllätyt iloisesti.

---

Osallistun teoksella Ihminen sodassa -haasteeseen, kategoriaan I) Kaukaiset sodat.

---
Olviretki Schleusingenissä: Näytelmällinen osotelma neljässä osassa (1866).
Teoksessa Teokset 1 (s. 255-307).
1984, Suuri Suomalainen Kirjakerho.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Willa Cather: Antonia ystäväni



Willa Catherin Antonia ystäväni kertoo uudisasukasperheen tyttären tarinan, joka laajenee kuvaamaan yhdysvaltalaista sielua. Romaanin kerrontarakenne korostaa välittyneisyyttä - tarinankertomisen aloittaa sivustakatsoja, jonka ystävä taas alkaa kertoa tälle tarinaa Antoniasta. Monet ihmiset siis löytävät Antonian tarinasta kertomisen arvoista, tärkeää ainesta, joka täytyy välittää eteenpäin.

Antonian tarina paljastuu sekin kokoelmaksi sattumuksia ja tapahtumia, sisäkkäisiä kertomuksia. Ainoa yhdistävä tekijä irallisille kertomuksille on Antonia. Tilkkutäkkimäinen rakenne heijastelee kirjoittamisajankohdan monimuotoista kulttuurista maaperää, uuden mantereen luonnetta erilaisten kansallisuuksien kohtaamispaikkana. Sisäkertomuksissa ja sattumuksissa vuorottelee arkipäivän realismi, karu kuvaus uudisasukkaiden vaihtelevista oloista, sekä raamatullinen kuvasto, joka luonnostelee ympäristöön paratiisiia ja käärmeitä. Tarinankerrontaan liittyy siis myös mystiikkaa, realismin rajojen venyttämistä sanoman perille saattamiseksi. Toisaalta mystinen suhtautuminen heijastelee lapsen avartuvaa mielenmaisemaa ja luonnon loputonta rikkautta.

Catherin romaani avaa myös vaikeita aiheita - miesten ja naisten valtasuhteita, uudisasukaselämän ahdistavuutta ja taloudellista epävarmuutta. Itsemurhan tabu murtuu, kun lapsi hiipii kuuntelemaan aikuisten puhetta itsensä haulikolla ampuneesta naapurinmiehestä.

Antonian tarinan kertoo mies. Sukupuolten välinen jännite, miesten ja naisten mahdollisuuksien erot jatkuvan pohdinnan alaisena läpi kertomuksen. Monesti teoksessa pilkahtelee naisten kokema seksuaalinen häirintä, joka saa erilaisia tulkintoja ja ratkaisuja. Miehet esitetään kertomuksessa vapaammiksi, heillä on myös valta halutessaan hylätä perheensä tai lasta odottava naisytävänsä. Yhteisön kaksinaismoraali tuntuu lukijasta välillä armottomalta ja epäreilulta tuomitessaaan naisia pelkästään onnettomien sattumien vuoksi tai miesten laiminlyöntejen takia.

Mieskertoja tutustuu romaanin edetessä erilaisiin naiseuksiin: räväkkään ja lumoavaan Lenaan, joka tuntuu jopa liian turmeltuneelta kertojalle, Tinyyn, josta kasvaa taloudellisesti itsenäinen nainen, sekä tietenkin Antoniaan, joka tyytyy lopulta elämään köyhyydessä suurperheen äitinä. Kertoja kuitenkin ihannoi Antonian uhrautumista ja kykyä nauttia pienistä asioista, ja lukija ei voi välttyä tuntemasta, että Catherin teos asettaa naisen kauneimmaksi kruunuksi juuri äitiyden lahjan. Nykylukijalle tällainen idealismi voi tuntua aikamoiselta pakkopullalta, mutta itse koin saavani tulkintaan ilmavuutta kertojan sukupuolesta - mikään ei estä lukijaa ymmärtämästä äitiyden ihannointia kertojan värittyneeksi tulkinnaksi köyhyydessä elävän naisen tilanteesta. Mielestäni myös teoksen alkuperäinen nimi, My Antonia, tukee tällaista tulkintaa (kyseessä on kertojan kuva Antoniasta, ei Antonian kertoma tarina itsestään.)

Yhteiskunnallinen ja naiskasvatuksen kriitiikki operoi Catherin teoksessa paljolti vielä näyttämisessä ja eri astelmien vertailussa, eikä ilmene suorina kannanottoina. Vaikka Catherin teoksessa onkin havaittavissa jonkinasteista kritiikkiä yhteisön kaksinaismoralismia kohtaan, yhteisöllisyys itsessään asettuu voimavaraksi, joka auttaa yksilöitä selviämään vaikeista tilanteista. Yhteisöllisyyttä korostaa myös Antonian hahmon laajeneminen koko kansakunnan kasvoiksi, sillä viime kädessä teoksen henkilöt pitävät Catherin teoksessa yhtä ja tukevat toisiaan. Antonian sään ja työn kuluttamia kasvoja katsellessaa kertoja tuntee, että hän katsoo silmiin kokonaista manteretta.

Antonian rooli ihanteellisena uudisasukkaana korostuu, kun kertoja mainitsee useissa eri otteissa yrittävänsä lukea Robinson Crusoeta. Klassisen uudisasukasteoksen luku kuitenkin aina keskeytyy tärkeämpien ja mielenkiintoisempien asioitten takia - todellisuus ja Antonian tarina vastaavat paremmin kertojan oman elämän realiteetteja.

PS. Tietääkö kukaan, kuka on oikein tehtaillut WSOYn susirumaan Kolibiri-pokkarisarjaan kannet? Minulla on vaikeuksia kuvata tätä nimenomaista sarjaa, koska kannet ovat aivan hirveitä!

---
Englanninkielinen alkuteos My Antonia (1918).
Suomentanut Leena Karto.
1963, WSOY.
249 sivua.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.

Delphine de Viganin edellinen suomennettu romaani No ja minä oli hieno lukukokemus. Kerronta, sanoma ja henkilöhahmot olivat kaikki hienoja, teoksesta on vaikea löytää mitään, mikä ei toimisi. Luonnollisesti tällainen teos kuitenkin asettaa kirjailijan seuraaville kirjoille kovia odotuksia, joita ei ole aivan helppo lunastaa. Kun kuulin uusimmasta Vigan-suomennoksesta, romaanista Yötä ei voi vastustaa, innostuin heti.

Autofiktiivisessä teoksessa Vigan kertoo kertoo äitinsä tarinan. Teos alkaa niin sanotusti lopusta, kun kertoja löytää itsemurhan tehneen äitinsä sinertyneenä tämä asunnosta. Äidin kuolema sysää liikkeelle muistojen ja tulkintojen prosessin, jonka myötä kertoja huomaa, kuinka vaikeaa vaietuista asioista on yrittää puhua ja löytää se kapea nuora, jota pitkin tasapainoilemalla kertoa ristiriitaisesta ihmisestä loukkaamatta läheisiä.

Tarina jakautuu selvästi kahteen eri aika- ja kerrontatasoon. Ensimmäinen taso käsittelee Lucile-äidin lapsuutta ulkopuolisen kertojan silmin. Välillä kerronta kuitenkin keskeytyy, ja ääneen pääsee minäkertoja, Lucilen jo aikuinen tytär, joka pohtii kirjoittamaansa ja omaa suhdettaan äitiinsä. Romaanin edetessä myös sukelletaan kertojan lapsuuteen, kipeisiin muistoihin ja Lucilen kaksisuuntaisen mielialahäiriön mukanaan tuomiin dramaattisiin elämänmuutoksiin.

Minäkertoja keskeytyy usein pohtimaan prosessin vaikeutta, omia motiivejaan ja päämääriään kirjoittamisen suhteen. Mitä hyötyä on avata menneisyyden traumoja? Entä mistä kertoja saa kertoa, milloin tulee loukanneeksi jonkun yksityisyyttä?

Vaikka romaanin päähenkilöksi voisi ajatella ensin Lucilen, tuntuu teos lopulta kertovan enemmän kirjoittajastaan kuin kirjoittamisen kohteesta. Kirjoittamisen kautta kertoja yrittää tavoittaa äitiään, jonka rakkaus on jäänyt menneisyydessä rajalliseksi, jonka ratkaisut ovat jääneet ymmärtämättä. Samalla kirjoittaminen näyttäytyy keinona sovittaa omaa syyllisyyttä: äidin itsemurha ei ole kirjoittajan syy, eikä lapsi voi pelastaa vanhempaansa yön lumoukselta. Äidin elämän kurssi osoittautuu määrittyneeksi jo paljon ennen kertojan syntymää.

Yö ja pimeys yhdistyvät Viganin romaanissa vahvasti kuolemaan. Nuori Lucile näkee veljensä hukkuvan kaivoon, ja samalla pimeys saa hänestä otteen. Pelko asettuu osaksi elämää, kuolema väijyy jokaisen nurkan takana. Eräälla tapaa Viganin teos onkin kirja poikkeusyksilöstä, jolle elämä ei tarjoa rauhaa. Lopulta pelko muuttuu kuitenkin kaipaukseksi, lupaukseksi jatkuvan taistelun päättymisestä. Yötä ei tarvitse paeta loputtomiin, vaan voi myös heittäytyä rohkeaksi ja astua sen syliin, tuntuu teos sanovan.

Vaikka Yötä ei voi vastustaa käsitteleekin kipeitä teemoja ja on Kira Poutasen suomentamana myös kielellinen taidonnäyte, niin en kuitenkaan ihan täysin lagennut yön lumoukseen. Viganin teoksessa on kieltämättä terapiakirjallisuuden makua - en tarkoita tilittämistä, mutta jotenkin kirjasta välittyy kovin vahvasti tekijän motiivi kirjoittamiselle. Henkilökohtaisuus on romaanissa käsinkosketeltavaa, ja välillä mietinkin, miksi teos on nimetty romaaniksi eikä esimerkiksi elämäkerraksi. Elämäkertana se olisi mielestäni voimakas, koskettava ja monitulkintainen.

Fiktiiviset puolet ovatkin sitten teoksessa hieman heikommat. Kaunokirjallisuudessa kirjoittamisen metafiktiivinen pohtiminen tuntuu jo loppuunkuluneelta aiheelta, ja mielestäni Viganin teosta moniulotteisempaa autofiktiota on kirjoitettu (kotimaisista esimerkkinä Pirkko Saision Punainen erokirja). Autofiktiivisyyden korostaminen ja kirjoittamisen eettisyyden märehdintä tuntuvat teoksessa jotenkin päälleliimatulta, turhalta lisältä, jota ilmankin teos olisi ollut vahva, ellei jopa parempi.

Yötä ei voi vastustaa kosketti minua hetken, kuin mielenkiintoinen tuttavuus junamatkalla, mutta pitempää matkaa tuskin kuljemme yhdessä. Suosittelen teosta kuitenkin niille, jotka kaipaavat läheisten näkökulmia mielenterveysongelmiin tai muuten vain erilaista elämäntarinaa.

---
Ranskankielinen alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit.
Suomentanut Kira Poutanen.
2013, WSOY.
318 sivua.
Kustantajan sivut.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia



Jos pitäisi listata niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon haluaisin jokaisen tutustuvan, niin Thomas Mann kiilaisi aika korkealle sillä listalla. Ihastuin Mannin kerrontatyyliin jo lukioikäisenä ahmaistessani Buddenbrookit. Myöhemmin novelli Kuolema Venetsiassa herätti minussa ällistystä upeudellaan, ja nyt joitakin vuosia myöhemmin päätin lukea novellikokoelman Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia muutkin novellit. Olin säästellyt Mannia tarkoituksella pari vuotta ihan vain sitä varten, että olisi jotakin varmasti upeaa luettavaa hyllyssä.

Ja kyllähän se säästäminen kannatti. Tällä kertaa en lukenut kokoelman nimikkonovellia (toisin kuin monet muut, en lue kirjoja kovin moneen kertaan uudelleen, säästelen jälleennäkemisiäkin), vaan muita kokoelman kertomuksia. Kaikki eivät tietenkään yllä Kuoleman tasolle, mutta löytyypä joukosta myös aivan yhtä upeita novelleja.

Mannin tuotannossa parasta on kerronta. Todellisuus tehdään vieraaksi pienillä siirroilla, hienovaraisesti - milloin lukijan huomion kiinnittää omituinen ilme, kasvoilla tykyttävä suoni tai painostava tunnelma. Kertomusket ovat taitavasti rakennettuja, keskitettyjä ja silti tarinamaailmoiltaan rikkaita ja monitasoisia. Tunnelman kehittyminen ja käännekohdan välinen jännite ei voi olla tempaamatta lukijaa mukaansa, sitä oikein odottaa milloin tapahtumat saavat erilaisen käänteen.

Lisäksi Mann taituroi henkilöhahmoissa, joita aina jokin vinksahtaneisuus vetää puoleensa. Joskus ryppy todellisuudessa on toinen, tuntematon ja salaperäinen henkilö, joskus taas taikurin esitys, jota on mahdotonta täysin ymmärtää. Vieraus ja toiseus kiehtoo kokoelman henkilöitä, mutta tavoitellessaan lumoavaa vierautta he usein tuhoutuvat itse. Toiseus jää saavuttamatta ja lukijallekin lopulta mysteeriksi, vierauden kokemus on painostava ja ahdistava. Ainoaa hallinnan tunnetta kertomuksiin tuo mestarillinen ja kirkas kerronta, joka pitää henkilöhahmoja ja tapahtumia tiukasti otteessaan.

Yksi merkki antoisasta lukukokemuksesta on yleensä se, että teoksesta voi jälkeenpäin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta olen myös huomannut, että toiset kirjat ovat kaikessa upeudessaan niin hämmentäviä, askarruttavia ja mullistavia lukukokemuksia, että niistä on vaikea sanoa yhtään mitään tyhjentävää. Mannin kokoelman kohdalla joudun valitettavasti toteamaan, että teos kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan - lukukokemukseni oli upea, mutta tuntuu, että mitä tahansa sitten sanonkin tästä teoksesta, en voi sanoilla tavoittaa sitä, mitä koin lukiessani Mannin kertomuksia. Siispä toteankin:

Ottakaa ja lukekaa, kokekaa itse. 

PS. Onneksi hyllyssä on vielä Huijari Felix Krullin tunnustukset. Saa nähdä, milloin uskallan tuon tarkoin säästellyn aarteen nautiskella.

---
Saksalainen alkuteos Erzählungen (1960).
Suomentajina Eeva-Liisa Manner, Aarno Peromies ja Oili Suominen.
2010, Tammi.
390 sivua.
Kannen suunnittelu: Markko Taina

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Giovanni Boccaccio: Fiammetta



Nainen rakastuu, mies lähtee ja hylkää - ikuinen juonikuvio, joka toistuu elämässä ja kirjallisuudessa aina loputtomiin. Mitä tekee Giovanni Boccaccion jumalaisen kaunis Fiammetta, joka kokee tämän saman vääryyden? Tarrautuu raivoisasti kiinni kärsimykseensä, kirjoittaa monotonisen valitusvirren kokemuksistaan.

Boccaccion Fiammetta on rakennettu minäkertojan yksinkertaisen filosofian ympärille: valitan, siis olen / olen, siis valitan. Teos ivailee naiselliselle hölmöydelle, liikatunteellisuudelle ja ylitsepursuavalle retoriikalle. Fiammetta heittäytyy oman kärsimyksen alhoon sellaiselle retorisella antaumuksella, että pateettinen ei enää riitä kuvaamaan tunteiden erittelyn logiikkaa. Lukijan tehtävänä on puutua, naureskella ja odottaa Fiammetan järkiintymistä. Lisäksi juonellinen tapahtumattomuus korostaa kertojan yksitoikkoista ja uuvuttavaa jauhantaa.

Boccaccion teos on vahvan ironinen - tekijän oma kanta liikaan tunteiluun ja retoriseen päsmäröintiin ilmaistaan vanhan palvelijan äänellä, joka yrittää painostaa Fiammettaa järkiintymään. Fiammetta kuitenkin viisveisaa eukon neuvoista, ja takertuu entistä tiukemmin kokemiinsa vääryyksiin. Lukijan on miltei mahdotonta asettua Fiammetan puolelle, sillä vaikka neito joutuukin rakastettunsa hylkäämäksi, on Fiammetalla edelleen elämässään etuja, jotka monelta huonommassa asemassa olevalta naiselta uupuisivat. Fiammetta näyttäytyykin eräänlaisena kroonisena ja hölmönä nurisijana, joka pitää omaa kärsimystään hengissä valittamalla siitä.

Ehkä Fiammettan valitus on tulkittavissa myös eräänlaiseksi takertumiseksi omaan haavaan, ylpeyttä ja rehvastelua omilla koettelmuksilla, jotka kuitenkin Fiammettan kohdalla ovat varsin vähäisiä. Tuskan kun voi nähdä teoksessa myös kuplana, joka suojaa todellisuudelta ja saa tuntemaan itsensä jotenkin erikoiseksi. Samalla kuitenkin turvautuminen puhkikuluneisiin verauskuviin ja antiikin esikuviin vie Fiammettan tarinalta sen yksillöllisyyden ja tekee avautumisesta kaikessa eeppisyydessään naurettavaa.

Tyylillisesti Fiammettassa korostuvat keskiajalle tyypillinen allegorisuus ja retorinen runsaus, jotka asetetaan lopulta naurunalaisiksi, sekä vaatimus selkeämmästä ja realistisemmasta ilmaisusta, kiinnittymisestä todellisuuteen. Renessanssin henki näkyy ja kuuluu vahvasti huumorissa ja keskiajalle tyypillisten kerronnankeinojen ironisoinnissa.

Lukukokemuksena Fiammetta jäi hieman laimeaksi, ja tunsin, että ihan kaikia ironisia ulottuvuuksia en enää nykylukijana kyennyt teoksesta tavoittamaan. Uskon, että lukeneempi ja keskiajan kirjallisista konventioista kiinnostunut lukija saa tästä enemmän irti, eikä pieni taustatyö antiikistakaan ole pahitteeksi. Sinällään Fiammetta oli ihan hauska teos, mutta kovin moniulotteiseksi se ei mielessäni kasvanut.

---
Italiankielinen alkuteos Elegia di Madonna Fiammetta (1342).
Suomentanut A. R. Koskimies.
2000, Karisto.
210 sivua.
Kannen maalaus: Leonardo da Vinci: Beatrice d'Este.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Sara Wacklin: Satanen muistelmia Pohjanmaalta



Sara Wacklinin Satanen muistelmia Pohjanmaalta on koskettava sekoitus historiankirjoitusta, satuilua ja ihmiskohtaloita. Wacklinin pienissä tarinoissa yksittäiset ihmiset, rakennukset ja tapahtumat piirtyvät osaksi isompaa kertomuksellista kudosta, joka hahmottaa Oulua erityispiirteisenä paikkakuntana. Huomiota saavat niin yliluonnolliset sattumukset, mielenkiintoiset luonteet, tanssiaiset ja kuin kuninkaan vierailukin.

Nykylukijaa kiehtoo ehkä eniten hienovarainen flirttailu maagisen ja todellisuuden rajamailla sekä kerronnan avoimen ihannoiva ja sävy. En lukenut Wacklinin kertomuksia realistisina kuvauksina, sillä niissä on selkeää kaartumista nationalismiin ja henkilöhahmot ovat toisinaan hieman mustavalkoisia. Hyvät ihmiset ovat Wacklinin teoksesa niin puhtoisia, että lukijan sydäntä särkee lukea heidän koettelemuksistaan. Nationalismi taas näkyy pyrkimyksenä kertoa Suomen suurmiesten elämästä - mutta ehkä siksi, koska kirjoittajana on ollut nainen, kuvailu rajoittuu pääasiassa lapsuuteen.

Wacklinin tarinat kuvaavat usein arkea, avioliittoja ja perhe-elämää. Kirjoittajan sukupuoli pilkahtelee aina silloin tällöin pienenä allegorisen kritiikkinä: muistelmien joukossa on esimerkiksi tarina perheestä, jonka paholaismainen isä lukitsee älykkäät tyttärensä kellariin ja kieltäytyy opettamasta heitä, sen sijaan hän uhraa kaiken huomionsa perheen älyllisesti rajoittuneelle pojalle. Toisaalta kirjoittajan sukupuoli ei aina takaa onnellista loppua ja hyväksyntää kaikkien naishenkilöitten ratkaisuille: kertomus nuoresta naisesta, joka karkaa rakkaansa matkaan vasten vanhempiensa tahtoa, päättyy lopulta köyhyyteen ja onnettomuuteen.

Wacklinin Muistelmat saivat minut pohtimaan sitä, mistä naisen oli 1800-luvun alkupuoliskolla oikein mahdollista kirjoittaa. Muistelmat rajoittuvat vahvasti usein yksityisen piiriin ja juuri naisten arkea koskeviin asioihin. Olisiko Wacklinin ollut mahdollista kirjoittaa enemmän julkisia ja yleisiä asioita käsittelevä teos, jos hän olisi ollut mies? En usko, että kysymykseen on olemassa mitään yhtä tai oikeaa vastausta, mutta joskus on ihan mielenkiintoista pohtia sukupuolen vaikutusta kuvattaviin asioihin ja kerrontatyyliin.

Kuvattavat asiat ja teoksen rakenne sointuvat kuitenkin hyvin yhteen. Tarinat ovat usein lyhyitä. ikään kuin vaikutelmia tai luonnoksia, jolloin ne tuovat mieleen muistelemisen logiikan. Kirjoittajan mieli ikäänkuin palauttaa lukijan luettavaksi jonkin tapahtuman, luonnostelee sen ja siirtyy assosiaatioitten kautta seuraavaan tarinaan. Muistelmissa aiheiltaan tai miljööltään samankaltaiset kertomukset liittyvät toisiinsa jatkaen esiteltyjä teemoja, laajentaen pohdintaa uusilla esimerkeillä.

Kuvakielen runsas käyttö ja samaistuva kerronta tuovat lukemiseen jotenkin nostalgista nautintoa, joka toisinaan saattaa jopa uuvuttaa lukijan. Pidin välillä taukoja lukiessani Wacklinin teosta, etteivät yksittäiset kertomukset liudentuisi yhdentekeväksi ja puuduttavaksi massaksi. Suosittelenkin Wacklinin Muistelmia nautittavaksi nostalgiannälkään, mutta ilman kiirettä ja pienissä erissä.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Hundrade minnen från Österbotten (1872-76).
Suomentanut K.A. Järvi.
1924, Gummerus.
536 sivua.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

TwAKin teemakuukaudet tulevat taas



Alunperin suunnitelmanani oli kahlata loppuvuosi pelkkiä klassikoita - mutta kuinkas ollakaan, kahden kuukauden jälkeen kaipaan ihan oikeasti jo jotain muuta. Olin myös suunnitellut, että aloittaisin teemakuukaudet ensi vuonna uudestaan blogissani, ja lopulta ideaksi muotoutui aloittaa teemoittan lukeminen jo hieman etukäteen eli joulukuussa. Lupaan ilmoittaa seuraavaan kuukauden teeman aina hyvissä ajoin ennen kuun loppua, ja mielelläni kuulisin vinkkejä teemaan liittyen.

Jo nyt haluan huomauttaa, että teemat ovat suuntaa-antavia. En siis pyri tiukkoihin rajauksiin, ja mielestäni olisi upeaa, jos teema osoittautuisi lukiessa monimuotoisemmaksi ja vaikeasti rajattavaksi. Voi myös olla, että tulevan vuoden aikana luettavat kirjat sopivat useampaan teemakategoriaan. Mutta mikäli valintani herättävät halua keskustella, niin sehän on vain upeaa.

Ensimmäiseksi teemaksi valikoitui osittain lukupiirin ja Finlandia-ehdokaslistan innostamana kotimainen historiallinen romaani. Tuntuu, että suomalainen historiallinen romaani elää tällä hetkellä varsinaista kulta-aikaa, mutta on genrellä ollut oma paikkansa jo varhaisemmassakin kirjallisuushistoriassa. Valitsin hyllystä kuvaan muutaman teemaan sopivan kirjan, jotka ovat jo pitkään keikkuneet lukulistalla. Lisäksi lukupiirikirjaksemme valikoitui Irja Ranen Naurava neitsyt, jonka tilasin antikvaari.fi:stä perjantaina.

En ole aikaisemmin ollut kovin innostunut historiallisista romaaneista, mutta viime aikoina ne ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Jännitän, millaiseksi kokemukseni genrestä muotoutuukaan teemakuukauden jälkeen - joko olen jäänyt totaalisesti koukkuun, tai sitten saan historiallisen kirjadarran. Nähtäväksi jää!

Mikä on oma suosikkisi kotimaisista historiallisista romaaneista? 
Entä mihin olet pettynyt? 
Mitä suosittelisit luettavaksi juuri minulle?

lauantai 23. marraskuuta 2013

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin



JP Koskisen Ystäväni Rasputin tuntuu olleen Finlandia-ehdokaslistan suurin yllättäjä. Voin myöntää, että minullekin romaanin ehdokkuus tuli yllätyksenä. Muut ehdokkaat osasin haistella, mutta Koskisen teoksesta olin hädin tuskin edes kuullut. Olin ennen listan julkistamista päättänyt osallistua Tampereen pääkirjasto Metson ehdokkaiden esittelytilaisuuteen ja JP Koskisen Ystäväni Rasputin alkoi kiinnostaa heti. Miksi tämä teos oli valittu muuten niin varmavalintaiselta vaikuttavan listan joukkoon? Olisiko Ystäväni Rasputinissa jotakin vallankumouksellista, joka erottaisi sen muista ehdokkaista?

Yllätyksekseni huomasin, että Ystäväni Rasputin osoittautuikin varsin perinteistä kerrontaa hyödyntäväksi historialliseksi romaaniksi. Grigori Rasputinin ja Romanovien suvun viimeisistä vaiheista kerrotaan sivustakatsojan näkökulmasta, Rasputinin oppipoika Vasjan sanoin. Minäkerronta korostaa teoksen subjektiivista ja välitteistä historiantulkintaa, antaa lukijalle mahdollisuuden kokea historian myyttiset henkilöhahmot elävinä ja hengittävinä ihmisinä. Vasja on kertojana ja henkilöhahmona inhimillinen ja sympaattinen, häneen on helppo samaistua. Lukija haluaisi, että Vasjalle ja hänen rakkailleen kävisi hyvin - ja kuitenkin historiantuntemus sulkee lukijalta onnellisen lopun.

Kerronta itsessään on tosiaan mutkatonta ja vahvasti tapahtumiin kiinnittyvää. Myöskään minäkertojan kieli ei vie huomiota juonelta ja henkilöhahmoilta, vaan antaa lukijalle tilaa liikkua kertomuksessa ja muodostaa omia johtopäätöksiään. Kokeellisuus ei siis missään vaiheessa pääse hämärtämään lukijan otetta henkilöhahmoista ja kuvattavista historian liikkeistä.

Ehkä eniten Koskisen romaanissa nautin Grigorin hahmosta. Rasputin ei ole hyvä eikä paha, vaan ikäänkuin hämmentynyt ja pohjimmiltaan voimaton ihminen, joka yrittää ahtaassa tilanteessa tehdä parhaansa. Moni kertomuksen henkilöitten toiminnan pohjalta paljastuva motiivi osoittautuu samaksi: vaikeissa tilanteissa he yrittävät toimia edes jotenkin, ahdistukseltaan löytämättä oikeita keinoja. Teoksessa henkilöhahmot kasvavat myyttejä suuremmiksi, eläviksi ja erehtyväisiksi.

Ainoastaan Anastasian hahmo tuntuu välillä kasvavan jopa liian voimakkaaksi ja hallitsevaksi. Anastasiaa kuvaillaan synekdokeen avuin, lämpönä, tuoksuna ja silmien värinä, ja nämä metaforiset ja toistuvat kuvat uhkaavat välillä niellä kaiken muun allensa. En myöskään ole ihan varma, ylittyykö imelyyden ja yksitoikkoisuuden raja, vai pysyykö Vasjan ja Anastasian rakkaus vielä mielenkiintoisen ja herkän puolella.

Epätoivo on kerronnassa vahvasti läsnä, kun Rasputinin ruumiillisuuden ja kiihkeän uskon täyttämä kuolemantanssi kulkee kohti väistämätöntä loppuansa. Hän puhuu samalla kiihkeydellä, joka tuo mieleen Dostojevskin hullujen monologit: vaillinaiset ja kuumeiset lauseet liittyvät toisiinsa ilman sidossanoja, lopputuloksena on merkityksen hylkäämää ja ahdistuksen läpitunkemaa valitusta. Koskinen on tavoittanut romaanissaan jotakin perin venäläistä - kenties juuri sellaisen puheenpoljennon, jossa asiat liittyvät toisiinsa ilman verbejä, lauseet ilmaistaan katkenneina.

Koskinen kuljettaa romaanissaan kahta eri tulkintavaihtoehtoa vierekkäin. Ensimmäisen mahdollisen tulkinnan mukaan tsaariperheen kohtalo näyttäytyy pahan voimien palkkana, tuomiona tsarinna Alexandran kaupankäynnistä Grigorin kanssa. Toinen, realistisempi vaihtoehto esittää tsaariperheen (ja Rasputinin) historian prosessejen ja tyytymättömien massojen vihaisen liikehdinnän uhrina. Yksilöt jäävät isompien rakenteiden jalkoihin. Vaikka romaanissa onkin paljon tapahtumia ja symboliikkaa, jotka keikauttavat teosta maagisen realismin piiriin, niin itse koin, että Koskinen kääntyy teoksessaan jälkimmäisen tulkinnan puoleen. Traagisuus ja julmuus korostuvat, kun eräs sotilas menettää järkensä tajutessaan kuolleen tsaariperheen jäsenet yksilöiksi. Erehdys on peruuttamaton.

Romaanin nimi, Ystäväni Rasputin, viittaa teoksen eri ystävyyssuhteisiin. Vasjan ja Grigorin ystävyys näyttäytyy teoksesa eräänlaisena vastavoimana pahuudelle ja vajoamiselle, kun taas Vasjan ja Anastasian ystävyys tarjoaa pakoa väistämättömästä. Ystävyyden voima on kuitenkin rajallinen, mutta silti se tuo lohtua ja valoa henkilöitten toivottomaan tilanteeseen.

Huomaan nauttineeni Koskisen romaanista enemmän kuin osasin odottaa. Ystäväni Rasputin on kasvanut mielessäni suuremmaksi lukukokemukseksi, ja se on aina hyvä merkki. En sanoisi, että kyseessä olisi tänä vuonna paras lukemani kirja, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että tutustuin Rasputiniin ja Vasjaan. Ystäväni Rasputin on virkistävä vaihtoehto joko kokeellisille tai henkilökuviltaan mahtipontisille historiallisille romaaneille.

---
Ystäväni Rasputin.
2013, WSOY.
355 sivua.
Päällys Mika Tuominen.
Kustantajan sivut.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Alice Munro: Kerjäläistyttö



Tähän mennessä Munro-projektini (tarkoituksena on Suketuksen kanssa kimppalukuna kahlata Munron tuotanto läpi) ehkä vähiten mieluisin teos on ollut Kerjäläistyttö. Alice Munron oivaltavia, yksityiskohtiin ja arjen ilmiöihin pureutuvia novellikokoelmia maistelleena en ihan nikottelematta niellyt kokonaista romaania, jollaiseksi Kerjäläistyttöä nimittäisin. Mikään ei varsinaisesti estä lukemasta Kerjäläistyttöä novellien sikermänä, mutta itse koin teoksen romaanina.

Kerjäläistytön alaotsikko on "Tarinoita Flosta ja Rosesta", ja nimensä mukaisesti teos tosiaan kertoo kahden naisen ystävyydestä. Flo on Rosen topakka äitipuoli, joka kertoo tytölle tarinoita omasta menneisyydestään. Tarinat hallitsevat Rosen lapsuutta, kun naapurit ja jopa Rosen isän sairaus kohdataan viime kädessä tarinoinnin kautta. Tarinallisuus nouseekin teoksessa keskeiseksi teemaksi ja Rosen elämässä merkittäväksi tekijäksi.

Kerjäläistyttö on ensimmäistä kertaa ilmestynyt Kandasssa nimellä Who Do You Think You Are?. Teoksen alkuperäinen nimi ottaa mielestäni paljon enemmän kantaa siihen, kuinka Rose kertomuksen aikana kokeilee erilaisia rooleja, joista useimpien esittäminen tuntuu häneltä epäonnistuvan. Kerjäläistyttö on vain yksi niistä. Naiseus purkautuu ikäänkuin myyttisten kuvien mahdottomuuksiin, joista mikään ei tule todeksi. Lukijana koin Rosen erilaiset roolit etäännyttäviksi, mutta kuten Suketuksen kanssa sitten yhdessä pohdimme, niin kenties Rosen hahmon onkin tarkoitus jäädä lukijalle lopulta vieraaksi.

Munron kerronnassa on arjen lohdutonta ja epätoivoista realismia, joka korostuu vielä entisestään henkilökuvissa. Välillä tuntuukin, että henkilöhahmoissa on tahatonta liioittelua, joka korostaa tarinallisuuden teemaa ja taas kerran etäännyttää lukijaa näkemästä Rosen ympärillä olevia ihmisiä inhimilisinä. Tuloksena on eräänlaista inhorealismia, joka sekoittuu varsinkin alussa mielenkiintoisella tavalla tarinoivaan diskurssiin. Alussa jopa tuntuu, että ulkopuolinen kertoja saisi tartunnan Flon kerrontatyylistä ja sen seurauksena yrittäisi ahtaa Rosenkin elämäntarinaa samoihin uomiin. Loppua kohden kerronta tavoittaa realistisemman sävyn, ja alun ronski huumori rapisee pois. Ja samalla raukeavat myös tyhjiin Rosen loputtomat unelmat ja fiktiiviset hahmotelmat omasta elämästä - romaanissa on hukkareissun tuntua.

Kerjäläistyttö ei siis ollut missään nimessä mitenkään huono teos, se ei vain ollut minun kirjani. Huomaan pitäväni Kerjäläistyttöä enemmän Munron puhtaista novellikokoelmista ja niissä käytetyistä kerrontaratkaisuista. Mutta mikäli Munro innostaa, niin suosittelen kuitenkin lukemaan myös Kerjäläistytön juuri sen erilaisuuden takia.

---
The Beggar Maid (1977).
Suomentanut Kristiina Rikman.
1977, Tammi.
259 sivua.
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen.
Kustantajan sivut.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kimppalukua: vaihtoehtoina erilaisia sarjoja

Olen onnistunut keräämään kirjahyllyyni erilaisia sarjoja (ja useampana eri niteinä julkaistuja laajoja romaaneja), ja ensi vuonna minulla olisi tarkoituksena käydä ainakin joku sarjoista/romaaneista läpi. Sitten keksin että hei, miksi en kuuluttaisi kimppalukua? Suketuksen kanssa luemme tällä hetkellä kimpassa Alice Munron tuotantoa, ja koen saaneeni projektistamme jo nyt paljon irti. Lukukokemus laajenee, kun heränneitä ajatuksia pääsee pohtimaan ja jakamaan suuremmalla joukolla.

Päätin listata erilaisia vaihtoehtoja kimppalukuun. Jos joku mainituista sarjoista keikkuu omalla lukulistallasi, niin mainitse suosikistasi jättämällä kommentti. Kommenteissa voi myös ilmaista toiveita tai mielipiteitä sopivasta lukuaikataulusta.

Vaihtoehdot

  1. Victor Hugo: Kurjat
  2. Eeva Joenpelto: Lohja-sarja
  3. Eila Pennanen: Tampere-trilogia
  4. Doris Lessing: Väkivallan lapset -sarja
  5. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
  6. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
  7. Douglas Adams: Linnunrata-sarja
  8. Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja
  9. John Steinbeck: Vihan hedelmät
  10. Leena Lander: Harjula-sarja

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset


Austen-nälässäni päätin tutustua myös muihin brittiläisistä seurapiireistä kirjoittaviin naiskirjailijoihin. Ensimmäiseksi lukulistalle valikoitui Elizabeth Gaskell, jonka tuotantoa olen vuosien varrella kertynyt hyllyyni jo aika mittavasti. Joskus ehdin jo aloittaa Gaskellin romaania Cranfordin naiset, mutta silloin teos jäi kesken. Teos tuntui nimittäin tylsältä ja puuduttavalta, jolloin se jäi mielenkiintoisempien lukukokemusten alle. Nyt, austenilaisen hienovaraisen ironian innostamana, päätin kokeilla uudestaan.

Cranfordin naiset on nimensä mukaisesti kuvaus Cranfordin seurapiireistä naisten näkökulmasta. Tarinan kertojana on nainen, joka on jo muuttanut pois Cranfordista, mutta vierailee siellä jatkuvasti ystäviensä luona. Kertojan suhdetta kerrottuun värittää vuoroin kollektiiviseksi ja yhdessäkokokevaksi muodostuva monikon ensimmäisen persoonan kerronta, mutta välillä kertoja myös erottaa itsensä ironisesti muista hahmoista, ja tarkkailee kuvaamiaan asioita hieman humoristisesti ja hellän ylimielisenä.

Crafrodin seurapiiri koostuu enimmäkseen ikäneidoista, joiden ryhmää säätelevät turhankin tiukat moraali- ja käytöskoodit. Ahtaat ja samanaikaisesti huvittavat ennakkoluulot ja säännöt vaikuttavat ihmiskohtaloihin, estävät avioliittoja ja rajoittavat erilaisuuden mahdollisuutta. Vaikka koodistoa kuvataankin ironian keinoin, niin silti ahdistus ja pelko omasta erilaisuudesta kuplii koko ajan pinnan alla.

Ehkä syynä aiempaan tylsistymiseeni oli romaanin juonettomuus - enemmänkin on kysymtys erilaisten vaikutelmien ja tapahtumien yhteenkietoutuvista fragmenteista, joiden kautta kuvaillaan seurapiiriä nimenomaan kollektiivisena tajuntana. Samalla myös seurapiirejen jämähtänyt tylsyys painottuu, kun kerronta on kertomista tapahtumattomuudesta. Menneisyydessä ja koodejen monimutkaisessa verkostossa luovivat vanhapiiat elävät omassa, pysähtyneessä todellisuudessaan. Kiittäisinkin Cranfordin naisia erityisesti keronnan taidosta, en niinkään mielenkiintoisesta ajankuvasta tai unohtumattomasta tarinasta.

Jäin ihmettelemään, miksi Cranford on suomentunut Cranfordin naisiksi. En näe tarkennukselle mitään syytä, ja mielestäni pelkkä Cranford on jopa iskevämpi ja kuvaavampi nimi kuin Cranfordin naiset. Lisäksi Martta Eskelisen suomennos tuntuu muutenkin jotenkin ihmeelliseltä - käännökseen on eksynyt monia turhan kimurantteja lauserakenteita, jotka saavat lukijan välillä haukkomaan henkeä. Jos Gaskellin teoksesta joskus suunnitellaan uutta painosta, niin toivoisin, että myös käännös päivittyisi sujuvammaksi ja luettavammaksi.

---
Englanninkielinen alkuteos Cranford (1853).
Suomentanut Martta Eskelinen.
1981, Otava.
237 sivua.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Z. Topelius: Maamme-kirja





En voi sanoa itseni kansallisromantiikan ystäväksi. Jo nationalismi-sana saa minut yökkäilemään ja vääntelehtimään epämukavasti, ja jos joku vielä huudahtaa päälle että "isänmaa", niin kyllä siitä aika vahva kuvotus-reaktio seuraa. Ei varmaan liene mikään yllätys, että Z. Topeliuksen Maamme-kirja ei herättänyt mitään hilpeitä ennakko-odotuksia (enemmänkin ennakkoinhotuksia).

Topeliuksen teos on monipuolinen opetusopus, joka valottaa Suomea maantieteellisesti, historiallisesti, kulttuurisesti ja väestöllisesti erityislaatuisena alueena. Siinä käydään läpi Suomen mielenkiintoisimpia ja merkittävimpiä nähtävyyksiä, Suomen historiaa ennen Venäjän valtaa ja kulttuurista kehitystä auttaneita hahmoja. Lisäksi teoksesta löytyy hauskana lisänä stereotyyppiset sepustukset suomen väestöstä jaettuna maakuntien perusteella (hämäläiset, savolaiset, lappalaiset...).

Voin myöntää, että Maamme-kirja olisi varmasti jäänyt kesken ilman Topeliuksen mahtavia kertojanlahjoja. Faktan sekaan on nimittäin ympätty juuri sopivasti tarinointia ja satumaista kerrontaa, jonka tarkoituksena on ollut varmasti tehdä oppimisesta helpompaa ja kevyempää. Nautin kovasti juuri tästä puolesta Maamme-kirjasta ja lopulta loin myös lämmetä Topeliuksen kansallisromanttiselle agendalle. Jotakin hellyttävää siinä on, kun suomalaisia ja lyhyttä historiaamme katsellaan ihannoivassa valossa, puhutaan Suomesta nousevana kuningattarena. Kerronnassa on ikäänkuin lämmintä hehkua, joka lämmittää lukijaa ja nostaa hymyn kasvoille.

Tulin pohtineeksi, että olisinko innostunut esimerkiksi maantiedosta ala-asteella enemmän, jos sitä olisi opetettu meille Topeliuksen tyyliin. En millään muistanut kaikkia karttoja ja rajojen kiemuroita, mutta Maamme-kirjasta tuntui jäävän käteen edes auttavat kotimaan historian ja maantieteen taidot. Lukiessa myös tuntui, kuin olisin löytänyt sisäisen lapseni ja innostunut tarinoivan kertojan sanomisista ihan uudella tavalla. Ehkä Topeliuksen teksti ei läpäise nykystandardeja, mutta hauskaa, kiehtovaa ja mieleenpainuvaa se ainakin. Lukemisen jälkeen saa hyvän (joskin ehkä hieman värittyneen) yleiskuvan siitä, mitä Suomen alueeseen kuuluu ja millainen on historia maallamme on.

Topoksena teoksessa toistuu jatkuvasti uuden alku, aamut ja uusi aika. Kerrontaa korostaa avartumisen ihanne, ilo oman kulttuurin ja isänmaan löytämisestä. Moraalisesti teos on taas korostuneen suoralinjainen - pahoista teoista rangaistaan ja sankarit saavat palkakseen mainetta ja kunnia. Myös suomalaisen erityisluonne, sitkeys ja uskollisuus, asetetaan edulliseksi muihin kansoihin nähden. Uuden alku ei ole kirjassa siis yksilön löytymistä, vaan yhdistymisen riemua ja kansallistunteen herättelyä.

Topeliuksen tyyli kertoa puisevista aiheista elävästi, mielenkiintoisesti ja lämpimästi herätti minussa halun tutustua myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Muistan joskus lukeneeni Topeliuksen satuja, ja huolimatta kristillisestä vireestä muistan kyllä pitäneeni niistä. Joskus on näköjään hyvä tarttua ennakkoluulojansa sarvista kiinni, ravistella kunnolla ja antaa itsellensä mahdollisuus ihastua.

(Topelius - Noora: 6-0)

PS. Mikäli Maamme-kirja alkoi kiinnostaa, niin suosittelen valitsemaan luettavan painoksen huolella. Omassa, korjatussa painoksessani kun oli paljon sellaista, mitä Topelius ei ollut kirjoittanut. Kriittistä silmää täytyi harjoittaa oikein urakalla.

---
Ruotsinkielinen alkuteos: Boken om vårt land (1875).
Kolmaskymmenesneljäs, korjattu painos.
1993, WSOY.
511 sivua.