Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

lauantai 29. joulukuuta 2012

The Scarlet Letter & When She Woke


She had not known the weight until she felt the freedom!

Pahoittelen suuresti viimeaikaista mieltymystäni tuplapostauksiin. Mutta kun nämä kaksi kirjaa ihan oikeasti komppaavat toisiaan - Hilary Jordan on kirjoittanut romaaninsa When She Woke revisioiden Nathaniel Hawthornen vanhaa klassikkoa The Scarlet Letter (Tulipunainen kirjain). 1600-luvun Amerikan puritaanisesta yhteisöstä on siirrytty vaihtoehtoisen tulevaisuuden Teksasiin. Hawthornen teoksen päähenkilön Hester Prynnen synti on aviorikos, ja Jordanin romaanissa Hannah Payne syyllistyy aborttiin. Hester joutuu kantamaan rinnassaan purppuranpunaista A-kirjainta, Hannahin koko iho värjätään punaiseksi. Kumpaakin odottaa syrjintä ja eristäytyminen sekä kamppailu omista oikeuksista.

Hester on päähenkilönä huomattavasti passiivisempi ja yksiulotteisempi kuin Hannhah - Hawthorne tuntuu keskittyvän enemmänkin miespuolisen päähenkilön katumuskertomukseen. When She Woke taas päästää naisen ääneen kokonaan, ja miehen ääni hukkuu sen taakse. The Scarlet Letter on kertomus välttämättömästä kohtalosta, jota ei voi paeta. When She Woke taas vaatii enemmän ja uhmaa kohtaloa. Se on emansipatorinen tarina, mihin kenties jo herääminen romaanin nimessäkin viittaa. 

Kummassakin romaanissa on puolensa. Hannahin tarina on vähemmän allegorinen ja enemmän vihainen kuin Hawthronen teos ja nopealukuinen. Vaikka tarina tempaakin mukaansa, Hannahin rinnalla muut sivuhenkilöt jäävät pakosti litteämmiksi. Loppupuolelle on myös eksynyt liikaa siloittelua, joka tuntuu teennäiseltä ja hätäiseltä. Ihan kaikkea ei olisi tarvinnut selittää auki, oikeassa määrin aukot lisäävät mielenkiintoa. Nyt kiinnostus ehtii hieman notkahtaa.


Varsin suorasukainen heräämiskertomus saattaa myös ärsyttää. Miehet ovat sikoja ja uskonto alistaa naista ja lässynlää, ei mitään uutta. Mutta kyllä When She Woke tarjoaa muitakin vaihtoehtoja lukea itseään - Hannahin voi nähdä itsekkäänä henkilönä eikä pelkästään sankarina. Aihe on myös tärkeä: abortista ei koskaan puhuta liikaa, sillä se on yksi keskeisimpiä naisen oikeuksia. Jos aborttia kielletään tai rajoitetaan, mennään vauhdilla kohti viidakonlakeja. Jordan kirjoittaa siis ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää vieläkin keskustelua. When She Woke saattaa myös innostaa nuorempia lukijoita tarttumaan klassikoihin, sillä The Scalet Letterin lisäksi taustalta löytyy aivan varmasti myös Kate Chopinin Awekening (Herääminen). Itsekin sain aikaiseksi pitkän jahkailun jälkeen lukea Hawthornen romaanin joulupyhinä rinnakkain Jordanin teoksen kanssa.




Ihmisten syrjinnän keinotekoinen tuottaminen kuulostaa karmivalta. Puritaanisen Amerikan noitatunnelmat ovat vaihtuneet moderniin painajaiseen, jossa ihmisoikeuksien polkeminen oikeutetaan yhteisellä päämäärällä. The Scarlet Letterin synkkä allegorisuus kiehtoo ja pohditutta kuin öinen metsä, mutta Hannahin kertomus on paljon suoraviivaisempi ja kliinisempi, jopa kylmempi. Jordan kirjoittaa myös omalla tyylillään, joka eroaa kovasti Hawthornen kaunopuheisuudesta. Välillä vanha klassikko vaatiikin tietoista keskittymistä lukemiseen - tuskin olen ainoa, joka lukiessaan huutaa armoa kielikiemuroilta. Jordan on loppujen lopuksi lainannut perusidean lisäksi kovin vähän The Scarlet Letteristä, nimiä ja muutamia samoja symboleja voi bongailla. Pääasiassa kyseessä on kuitenkin varsin itsenäinen teos, eikä se välttämättä vaadi perehtymistä vanhaan klassikkoon. 

Toivottavasti Jordanin koukuttava moderni kauhukertomus suomennetaan joskus lähitulevaisuudessa. Uskon, että tämä kolahtaisi ihan mukavasti pohjoisen piirin lukijoihin. Myös hyvään elokuvaan on riittävät ainekset, ja leffasoveltuvuus on varmasti jenkkikirjalijalla ollut mielessä kirjoittaessa. Tiivistettynä: When She Woke on viihdyttävä, ajankohtainen ja välillä karmiva. The Scarlet Letter taas - well, Not So Much

---

When She Woke.
2012, Harper.
344 sivua.
Designed by Emma Rogers.

---

The Scarlet Letter.
2010, Collins Classics.
324 sivua.
Cover by e-Digital Design

perjantai 28. joulukuuta 2012

William Shakespeare: Rikhard III / Loppiaisaatto


Noniin, mitäs muuta, kuin puen tämän ylleni teeksennelläkseni siinä, ja soisinpa, että olisin minä ensimmäinen, joka tämmöisessä kaavussa on teeskennellyt.

Syksyllä luin kolme näytelmää William Shakespearelta: Macbethin, Rikahrd III:n ja Loppiaisaaton. Olen jättänyt Macbethin pois tästä postauksesta, koska entisenä IB-pakollisena ja tämänsyksyisenä ryhmätyönä olen kerta kaikkiaan ylitylsistynyt jo kyseiseen kirjaan. Vaikka Lady Macbeth on kyllä aika äijä, ja hänestä voisin kenties joskus bloggailla maailmanlopunpituisen postauksen. Mutta se onkin sitten ihan eri tarina.

Loppiaisaatossa on perinteistä shakespearelaista huumoria, joka jaksaa naurattaa vielä nykylukijaakin. Minuun narrit, humaltuneet hölmöt ja asuhuiputukset onnistuvat vetoamaan omalla erityisellä tavallaan. Loppiaisaaton huumori ja hauskat hahmot ovat niin eläviä, että koko näytelmä on pakko elää mukana, se ikään kuin esittää itsensä lukijan silmien edessä. Hieman harmittelin, että en tarttunut teokseen alkuperäiskielellä, sillä vaikka arvostan toki P. Cajanderin suomennosta, jotakin tuntuu jäävän puuttumaan alkuperäisen kielen mukana. Lisäksi vanhahtavuus häiritsi yhdessä suomennettujen nimien kanssa (esimerkiksi Topias Kärppä särähtää pahasti). Aikanaan käännösratkaisut ovat varmaan olleet perusteltuja, mutta nyt ne tuntuvat omituisilta ja teennäisiltä. Onneksi nykyään nimet jätetään ennalleen.

Paljon huumoria kumpuaa juurikin huiputtamisesta. Rakkautta ja sukupuolta feikataan säälimättömästi, ja lukija saa nauttia hupaisista erehdyksistä. Sukupuolileikittely tuntuu vielä nykyäänkin olevan suosittua elokuvisssa - tulee mieleen monta komediaa, joissa naiseksi tai mieheksi pukeutuminen naurattaa. Sukupuoliroolien murtaminen näyttäytyy komedioissa hilpeänä, joskin hetkellisenä kevennyksenä. Lopulta aina paljastuu kuka on mies ja kuka nainen. Järjestys rikotaan hetkeksi, mutta lukijalle on itsestään selvää, ettei maskeeraus ole pysyvää. Onnistuneet hämäykset saavat kuitenkin ihmettelemään, onko sukupuolella lopulta niinkään väliä. Onko sukupuoli oikeastaan kokonaan esitettyä, jos sen kerran voi aina tahtoessaan näytellä vastakkaiseksi todellisesta?






Rikhard III on sekin ehtaa Shakespearea, tosin tragedian muodossa. Macbethista ja Hamletista tutut kummitusnäyt ja vaivaavat unet voat tärkeitä tässäkin. Rikhard ei kuitenkaan ole niin kiinnostava ja monipuolinen henkilöhahmo kuin esimerkiksi Macbeth, vaan selvästi tyypitellympi pahis. Se latistaa hieman koko näytelmää ja vie osan mielenkiinnosta. Rikahrd III saattaa tarjota enemmän esitettynä, jolloin näyttelijät voisivat tuoda eloa yksipuolisiin henkilöhahmoihin. Tapahtumiltaan näytelmä on  kovin tiivis, sillä useat vuodet tiivistyvät viiteen näytökseen, joten rakenne typistää myös osan viehätyksestä.


Huomaan nauttivani Matti Rossin uusista käännöksistä. Kieli on modernia, mutta sisällöt säilyvät. Turha koristeellisuus ja liika krääsä on karsittu pois, mikä on mielestäni erinomainen ratkaisu. Rossin Shakespeare-käännösten lukeminen on nautinnollista ja hauskaa, kuin lukisi alkuperäistä teosta (esimerkiksi Myrskyä voin suositella varauksetta). Teksti tulee lähemmäs lukijaa ja avautuu eri tavalla kuin vanhemmat käännökset. En sano, etteikö niissäkin olisi hyviä puolia, mutta itse pidän enemmän uudemmista. Samalla näen modernit ratkaisut mahdollisuutena mukavuudenhaluisille lukijoille - jos ei halua kahlata läpi vanhahtavaa ja raskasta suomennosta tai alkuperäistä tekstiä, voi tutustua kaikessa rauhassa helpommin lähestyttäviin ratkaisuihin. Eikä silti menetä mitään olennaista.

Lisää tällaisia käännöksiä!

Jos oma Shakespeare-tietous on huonoissa kantimissa, suosittelen tutustumaan ainakin olennaisimpiin tragedioihin ja komedioihin, sillä niiden juonikuvioita on helppo bongata vielä nykypäivänkin elokuvista ja kirjallisuudesta. Shakespeare on yleissivistystä, ja kun vielä löytyy hienoja ja helppolukuisia suomennoksia, ei jää mitään tekosyitäkään.

Ja ne, jotka ovat jo rakastuneet Shakespearen näytelmiin, voivat vapaasti jättää oman kommenttinsa:

  • Mikä on sinun suosikkisi Shakespearelta? 
  • Entä jos inhokki, jos sellaista löytyy? 
  • Mikä on sinun suhteesi Shakespearen näytelmiin? 
  • Miksi Shakespearea kannattaa/ei kannata lukea?

---

Loppiaisaatto eli Mitä mielitte.
Englanninkielinen alkuteos Twelfth Night (n. 1600)
Suomentanut P. Cajander.
1944, WSOY.
100 sivua. 

---

Rikhard III.
Englanninkielinen alkuteos The Tragedy of Kind Richard III. (n. 1591)
Suomentanut Matti Rossi.
2004, WSOY.
213 sivua. 
Graafinen suunnittelu Matti Ruokonen.

torstai 27. joulukuuta 2012

Superrumaa uuttavuotta!


Superrumaa vuotta 2013 kaikille lukijoilleni ja satunnaisille blogiseikkailijoille! 

Ensi vuotta varten TwAK on koristautunut uuteen ulkoasuun (kuvassa näkyy tamperelainen kahvila Valo - kyseessä ei kuitenkaan ole maksettu mainos, vaan oma mieltymys tuohon kyseiseen kuvaan), ja teksti on muuttunut isommaksi ja ties mitä jännää. En ole vielä täysin tyytyväinen tulokseen (isompaa remonttia on luvassa), mutta toistaiseksi saa kelvata. 

Tämähän tarkoittaa sitä, että Rumat Kapinalliset on saatu kunnialla päätökseen: aamen. Haasteen suorittivat Katri ja Suketus. Onnittelut tunnollisille kapinoitsijoille! Ottakaa yhteyttä sähköpostilla, niin laitetaan rumuutta jakoon.

Oma haasteurakkani onnistui myös kunniallisesti. Luin haastetta varten viisi tiettyä kirjaa (listattu alapuolella), mutta myös moni muu lukemani kirja olisi mennyt haasteen alle.

Hubert Selby Jr: Last Exit to Brooklyn
Laura Gustafsson: Huorasatu
Kathy Acker: Pussy, merirosvokuningatar
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Unni Drougge: Hella H:n tunnustukset

Gustafssonin Huorasadusta tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani ja Unni Drouggeen ihastuin myös. Huorasatu on ihanan leikittelevä ja kategorioita rikkova teos, girl poweria parhaimmillaan.  Drouggelta taas suosittelen Penetraatiota niille, jotka etsivät jotain hätkähdyttävää lukukokemusta. Huikea kirja! Hella H:n tunnustukset taas suovat nautintoa Lolitansa lukeneille. Burgessin teoksen olen lukenut (elokuva on yksi suosikeistani) jo aikaisemmin - ehkä kaikki järjetön väkivalta ja naurettavuus koskettaa jotakin turtunutta osaa minussa. Se on parasta, kun kirja hätkähdyttää moneen kertaan luettunakin. Moog Konttisen suomennos on myös hei upea, jos kerrankin saa käännöstä kehua! 

Last Exit to Brooklyn jäi minulle kaikinpuolin väliinputoajaksi. Toisaalta pidin siitä, toisaalta provosoiduin. Ajattelin tuolloin, etten enää palaa Selby Jr:n töihin, mutta nyt tuntuu erilaiselta. Jokin teoksessa jäi häiritsemään ja kutittelemaan niin pahasti, että saatan ehkä tulevaisuudessa lukea vielä lisääkin. Kenties kirjallinen rumuus on kuin jokin tauti, se tarttuu ja kutittaa iholla. 

Kathy Ackeriin sen sijaan en ole palaamassa. Pussy on yksi tämän vuoden inhokkikirjoistani, mutta voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni siinä suhteessa, että edes sain kirjan luetuksi. Tämä oli ties kuinka mones yritys kyseisen teoksen kanssa, ja olisi aivan yhtä hyvin voinut jäädä yrittämättäkin. Ihan järjetöntä kirjainsotkua! Vaginaa ja kikkeliä sivutolkulla ei tehnyt vaikutusta. Tunnottomien valtakunta oli Ackerilta jo helpompaa luettavaa (siinä oli kai jonkinnäköinen juonikin), mutta silti syksyinen Kathy Acker -teemakuuni jäi kesken. 

Ja teemakuukausista rakentuukin notkuva ja perin hutera aasinsilta seuraavaan asiaan: 

Lupauksia vuodella 2013:

1. En enää osallistu haasteisiin tai pidä teemakuukausia. Kun aikaa lukemiseen on rajatusti, on vain mukavaa kävellä hyllylle ja valita kirja hetkellisestä oikusta. Opiskeluissa on jo ihan tarpeeksi suunnitelmallisuutta.

2. En osta ainoitakaan tavoite-farkkuja. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin liian pienet housut! Varsinkin, jos ei ole mitään muuta päällepantavaa ja sitten on pakko vetää ne kamalat nihkeät makkarankuoret jalkaan. Lisäksi tursuava paljas läski on ympäristörikos! Ei siitä takamuksesta tule yhtään pienempää, vaikka se olisi laitettu miten pieniin pöksyihin tahansa. Piste.

3. En ylisuorita. Jostain syystä minulla on ikävä tapa ylibuukata itseni aina silloin tällöin. Tuntuu, etten joskus osaa vain olla. Joulu oli ihana poikkeus!

4. Luen taas ainakin sata kirjaa vuodessa, pakko!

5. Lupaan lupaan lupaan blogata useammin.

6. Lupaan postata vähemmän naamakuvia itsestäni ja kirjoittaa enemmän asiaa.

Näillä mennään kohti seuraavaa vuotta.

- noora

---

PS. Ensi vuoden alusta listaan perinteisesti viime vuonna lukemani parhaat kirjat. Tervetuloa silloin hakemaan sitä sisältöä, joka tästä postauksesta harmillisesti puuttuu. 

lauantai 8. joulukuuta 2012

Elena



Joel Haahtelan Elena on kaikinpuolin nätti kertomus. Tarina on sopivasti haikea ja surullinen, ja kieli on supernättiä. Mies rakastuu naiseen, mikäs sen söpömpi lähtöasetelma, vähän vielä riputellaan  maagisen realismin höttöhiutaleita sinne tänne koristeeksi. Hohhoijaa... Koska en halua ikävystyttää lukijoitani oman pitkästymiseni jahkailulla, jääköön siis tämä postaus sanamäärältään tyngäksi.

Jotenkin Haahtelan romaanista tulee mieleen country home -sisustuslehdet. Fiktiivinen maailma on ihastuttavan pumpulinen ja kieli niin kaunista että se on jo oksettavaa. Rumuutta on turha etsiä, samoin huonoa kieltä, eikä siinä mitään, mutta kun hei tämä on jo tylsää. 

Toki teos voi myös ihastuttaa ja vietellä. Uskon, että Elena tarjoaa lukijalleen kahta eri positiota: toisessa lukija samaistuu rakkaustarinan henkilöihin tai ihastuu fiktiivisen maailman kauneuteen, toisessa taas vieraantuu näistä. Ei varmaan tarvitse selittää kummasta positiosta löysin itseni. En voinut samaistua keneenkään kirjan henkilöistä, ja teoksen naiskuva tuntui jotenkin imelältä. En löytänyt Elenasta mitään itselleni hyödyllistä tai koskettavaa ja ehkäpä siksi unohdin kirjan pian lukemisen jälkeen. Muistan enää juonen peruskaavan, imelyyden ja oman yökkäilyni. 

Elena aiheutti minussa sen verran voimakkaan hylkimisreaktion, että on vaikeaa sanoa oliko romaani huono vai sotiko se vain pahasti omia henkilökohtaisia mieltymyksiäni vastaan. Elenaa on luettu Blogistaniassa paljon ja paljon siitä on pidettykin, joten kenties kysymyksessä on makuasia. Haters gonna hate, niinhän se menee. 

Elena tiivistettynä: kermakarkki angoravillapaidassa. 

---
Elena. 
2003, Otava.
126 sivua.
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen.