Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 27. marraskuuta 2012

Valoa valoa valoa - kirjallisuutta nuorille



Eloa eloa eloa kirjoitti Vilja-Tuulia Huotarinen kirjaani. Kuinka hyvin se sattuikin, sillä olin juuri muuttanut uuteen kaupunkiin. Oli päiviä, jolloin koko keho tärisi kuin ihmeellistä värinää: ihan kohta, ihan kohta, ihan kohta elämä alkaa. Niissä tunnelmissa käperryin sohvannurkkaan ja luin Mariia Ovaskaisen muistelmia. Täynnä odotusta ja elämäniloa.

Joskus harvoin, ennen kuin ehtii avatakaan kirjaa, tietää pitävänsä siitä. Samalla tavalla Huotarisen kirja ryömi minunkin sisälleni, ja kun avasin kannet, avasin samalla jotakin itsestäni. Kaikki se, mitä en lukenut teininä, ja kaikki se, mistä olisin halunnut lukea - koko teini-ikäni oli tuossa pienessä kirjassa. Ehkä osa lukukokemuksen riemusta syntyi siitä, että teos sattui elämääni oikeaan aikaan. Uuden kynnyksellä on hyvä pysähtyä hetkeksi ja luodata katse menneisyyteen. Huotarisen teosta lukiessa sain  nostalgisena nyökytellä päätäni. Paras tyttökirja ikinä.

En kuitenkaan pitänyt teininä nuortenkirjoista. Tunsin itseni usein ulkopuoliseksi ja ikäisiäni älykkäämmäksi,  ja kirjat vain syvensivät tuota kuilua. En voinut käsittää typeriä ihastumisia ja kaikkea sitä pinnallisuutta, jota nuortenkirjat niin antaumuksella kuvasivat. Missä oli se elämä, jota minä elin joka päivä? Miksei kukaan kirjoittanut nuorista nuorten tavalla, eikä aikuisten tavoin? Olinko jotenkin epänormaali, kun en pystynyt samaistumaan viisikkoseikkailuihin? 

Ennen kaikkea olin hämmentynyt, mutta samaan aikaan myös utelias. Teini-ikä muistutti tutkimusmatkailua - se oli täynnä löytämistä, kipua ja jatkuvasti laajenevaa tilaa. Lapsuudessa maailma on niin suurenpieni, mutta teininä vasta todella tajuaa mahdollisuuksien rajattomuuden. Ja siinä sivussa pitäisi vielä päättää oman tulevaisuuden kurssi, löytää itsensä. Ei kaikki palaudu pelkästään prinsessasadun metsästykseen. 

En käsitä, miksi nuorten seksuaalisuus on niin suuri tabu. Nähdäänkö teini-ikä maailmasta erillisenä tyhjiönä, johon lapsi katoaa kuin mustaan tunneliin vain putkahtaakseen parikymppisenä ulos putkesta valmiina ihmisenä? Eihän se niin ole. Myös nuoret elävät seksuaalisessa maailmassa - vanhempani ällistyisivät, jos tietäisivät mitä minä tiesin teininä. Olin hyvin kaukana neiti etsivistä ja runotytöistä. Se, että ei kirjoiteta asioista niiden oikeilla nimillä, ei muuta todellisuutta. Toki nuorten seksuaalisuudesta saa tyttöjen lehdissä kirjoittaa, ja seksivalistustakin on. Mutta jos joku kirjoittaa romaaninsa päähenkilöksi seksuaalisen nuoren tytön, saa olla miltei varma että jonkinlainen pervokeskustelu sikiää. Äkkiä aikuiset ihmiset ottavat innokkaasti kantaa siihen, mitä nuori saa lukea ja miten nuorista pitäisi kirjoittaa. 

On surullista, että jo ennestään omasta seksuaalisuudestaan hämmentyneitä nuoria ahdistetaan innokkaasti aseksuaaliseen runotyttömuottiin. Itse koin sen vieraannuttavaksi ja ehkä siksi pyristelin vauhdilla kohti aikuisten maailmaa, jossa samanlaisia rajoitteita ei enää ollut. Kun asettaa vaatimuksia nuortenkirjallisuudelle, ei pitäisi miettiä millaista kirjallisuutta haluaisi nuorten lukevan, vaan enemmänkin sitä, mitä kirjallisuutta olisi itse halunnut nuorena lukea

Huotarinen on onnistunut kirjoittamaan teineistä teineille, matkustamaan siihen jännittävään ja pelottavaan aukenevaan tilaan, joka niin monelta nuortenkirjailijalta jää tavoittamatta. Valoa valoa valoa ei ole prinsessasatu äideille tai pikkulapsille. Se on nuortenkirja nuorille. 

---
Valoa valoa valoa.
2011, Karisto.
175 sivua.
Kansi Tuija Kuusela / Stiili

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Philosophy in the Boudoir



Marquis de Saden Philosophy in the Boudoir on dialogimuotoon kirjoitettu romaani nuoren Eugénie de Mistivalin seksuaalisesta vapautumisesta. Paheen tielle Eugénien auttavat irstas Madame de Saint-Ange ja elostelija Dolmancé. Dialogissa kiero Dolmancé on eniten äänessä ja tuottaa moraalisesti arveluttavaa propagandaa. Toiminta ja muut henkilöhahmot vaikuttavat välillä vain verholta, johon elostelijan monologi kietoutuu. 

Tuntuu, että nykyään on pornon suunnalla on nähnyt tai lukenut jo kaiken. "Pornoa uudistava" on yhtä kuin klisee - miten uudistaa genreä, joka on jo kokenut kaiken? Ja on hyvin vaikeaa vetää rajaa pornon ja ei-pornon välille. Joskus liika varovaisuus tai kokeellisuus saattaa viedä teokselta sen eroottisen arvon,  ja tuloksena on jotakin ihan muuta kuin pornoa. 

Ihmettelen usein myös sitä, miksi kaiken eroottisen täytyisi olla jotenkin hellää ja hyvää ja kaunista. Eikö myös outo ja pelottava ole kiihottavaa? Ei seksuaalisuutta voi selittää auki, analysoida ja luokitella epäterveeseen ja terveeseen. Aina löytyy jokin pimeä, selittämätön puoli, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Voi toki olla, että moni sekoittaa seksin ja pornon toisiinsa. Itse viittaan tässä seksillä seksuaaliseen aktiin, porno taas operoi fantasian ja taiteen puolella (en silti tarkoita, että kaikki porno olisi taidetta). Porno on aina esittämistä - jos kyse on elävistä näyttelijöistä, jonkinlainen etiikka on toki otettava huomioon. Mutta fiktiivisesti tuotettu porno ei satuta fyysisesti ketään. 

Ja takaisin Sadeen. Juuri esittäminen sopii Philosophy in the Boudoiriin loistavasti: Eugénien itsenäistyminen tapahtuu seksin keinoin. Akteilla on Saden teoksissa aina syvempi, allegorisempi merkitys. Voidakseen nauttia on ensin koettava kipua, ja lopulta kivusta itse asiassa aukeaa paljon hedelmällisempi ja itsekkäämpi nautinto kuin passiivisesta rakastamisesta. Kivun kokemisesta (uhrista) siirrytään vähitellen kivun tuottamiseen (herraksi). Kertomuksen edetessä pasiivisesta tyttöraasusta kehittyy itseään ilmaiseva hirviötär. Eugénien tarina on monella tapaa perinteinen kasvukertomus, jossa tytär kapinoi äitään vastaan. Kapina on vain siirtynyt makuuhuoneeseen. Valta täytyy näytellä läpi, että se tulisi olevaksi. 

Toki muitakin auktoriteetteja horjutetaan. Philosophy in the Boudoir koettelee niin kristinuskoa kuin siveyttäkin itsearvoina. Dolmancé hyökkää monologeissaan kristillistä ajattelutapaa kohti, missä hyvettä harjoitetaan hyveen itsensä vuoksi. Sen sijaan, että hyve palkitsisi harjoittajansa jotenkin, se esitetään kahlitsevana. Myös hyveen itsekkyyttä pohditaan kysymällä milloin hyve on aitoa ja milloin omaa egoa hivelevää esittämistä.

Jos Sadeen ei ole aikaisemmin tutustunut, on Philosophy in the Boudoir loistava johdatus klassiseen pervoiluun. Tutustumista auttaa Joachim Neugroschelin loistava ja moderni käännös (englanniksi), joka ei vaadi lukijaltaan itkuja kesken pitkien monologejen. Lukeminen on sujuvaa ja nautittavaa. Lisäksi nykyaika tuo jotakin hauskaa Sadeen - dialogin aah ja oot näyttäytyvät väkisinkin hieman koomisina. Myös Saden kuuluisa johdatuslause on upea:

"May every mother get her daughter to read this book."

Hillitön herra. 

---
Ranskankielinen alkuteos Philosophie dans le boudoir.
Englanniksi Joachim Neugroschel.
2006, Penguin Books.
173 sivua.
Kannen kuvitus Tomer Hanuka.

torstai 22. marraskuuta 2012

Haastetta & tunnustuksia


Sain Ankilta haasteen, johon olen jo aikaisemmin vastannut. Olen imarreltu, että lukijoita kiinnostaa itse bloggaaja eikä pelkästään postaukset. Haasteet ovat kuitenkin hieman ongelmallisia, koska aikaa bloggaukselle tuntuu löytyvän jo ennestään vähän. Toivon siis, ettei kukaan loukkaannu, jos jätän jonkin haastetehtävän väliin. Se ei ole ylenkatsetta vaan priorisointia. Kaikkea ei ehdi. 

Mutta haastelemaan. 

Haasteeseen kuului kertoa 11 faktaa itsestään. No, tässä tulee:

1. Yleensä minulla on varsin pitkä pinna. Mutta jos suutun, menetän itsehillintäni täysin. Usein kadun purkauksiani ja joudun pyytämään käytöstäni anteeksi (en ole pitkävihainen). Olen hajottanut suutuspäissäni mm. plafondin, laseja, kaksi ovea...

2. En harrasta lautapelejä, koska olen äärimmäisen huono häviäjä. Tiedän, ärsyttävää. (Onneksi tämä piirre on taantunut hieman iän myötä.)

3. Joskus turrutan hetkellistä pahaa oloani ostamalla kirjoja. 

4. Humallun helposti, ja siksi lähden illanvietoista usein kotiin jo parin drinkin jälkeen. Kuka haluaa sammua taksiin tai oksentaa päälleen? No thanks.

5. En haali ihmisiä lähelleni. Tutustun mielelläni, mutta en etsi aktiivisesti sydänystäviä. Ehkä se on  itsesuojelua.

6. Pelkään epäonnistumisia. Toisinaan en ole halunnut edes yrittää, kun epäonnistumisen mahdollisuus on kiusannut. Enää pelko ei estä yrittämästä, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. 

7. En voi sietää banaaneja. Maku on kuvottava ja haju kamala. Älkää syökö banaaneja julkisissa tiloissa!

8. En ole mikään kodinhengetär - vihaan kotitöitä. 

9. Kannan toisten ihmisten huolia niin kuin omiani. Tunnen myös helposti syyllisyyttä, vaikkei siihen olisi mitään syytä. Tämä on niitä piirteitä, jotka haluaisin itsessäni muuttaa. Sen sijaan olen päätynyt karsimaan ystäväpiiriäni.

10. Lapsena nautin enemmän metsässä juoksemisesta kuin barbeista. 

11. Olen opiskellut mm. englantia, ranskaa, japania, espanjaa, venäjää, ruotsia. Enkä osaa enää mitään muuta kuin englantia (kunnolla). Se on sääli.

---

1. Onko sinulla jotain intohimoa?
2. Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä?
3. Oletko optimisti vai pessimisti?
4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään?
5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt?
6. Onko marraskuussa mitään hyvää?
7. Onko sinulla joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro!
8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis: mielen ja kehon kanssa)?
9. Muuttaisitko itsessäsi mitään?
10.  Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät ("kaunis" ei sitten koske pelkästään naisia!)
11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit.

---

1. Moniakin. Esimerkiksi viinit, kirjat, opiskelu. Laimeaa, eikö?

2. Monipuolisesti. 

3. Riippuu tilanteesta. 

4. En.

5. Päästänyt irti menneisyydestä. 

6. Pikkujoulut.

7. Lasketaanko se provosoivaksi, että suurin osa ihmisistä on tyhmiä? (Pyydän jo nyt anteeksi.)

8. En ole. Joskus havahdun siihen, että olen fyysisestikin olemassa. En aina tunne ruumistani omaksi, vaan koen itseni ulkopuoliseksi kehossani. En aina sisäistä sitä, että peilistä katsova ihminen on minä - tai että minulla yleensä on peilikuva. Aika skitsoa.

9. Haluaisin paremman näön ja eroon purentaviasta. 

10. Moni ihminen on kaunis. Saatan usein ihastella jonkun tuntemattoman ihmisen kauneutta. Voi jos ihmiset näkisivät itsensä kunnolla! (Tämä koskee siis ainoastaan ulkoista kauneutta, sisäinen kauneus on ihan eri juttu. Enkä jaksa läsyttää, että jokainen on sisäisesti kaunis. Ei ole. )

11. En linkitä (periaatteesta). Chaz - Je veux. 

---

PS. Rakas Katri antoi minulle tunnustuksen, johon sisältyi paljastelua. Vastatkoon tämä postaus siis myös siihenkin. :)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Moby Doll & Linnunpaino



Pidin Saara Henrikssonin Moby Dollista. Pidin myös Linnunpainosta. Tyyliltään niissä on jotakin samanlaista, kenties Moby Dollin musiikki on muuttunut Linnunpainossa liikkeeksi, tai ehkäpä henkilöhahmojen etsintä tuo molempiin teoksiin jotain särkyvää. Henriksson kirjoittaa hyvin rikkinäisistä ihmisistä. Ja valaista (huom. ei rikkinäisistä).

Jennyn opiskelut vaativat vain lopputyötä. Mutta Jenny haikailee ainoastaan erästä sävelmää, jota hän kuuli lapsena valaiden laulavan. Samaan aikaan Jokke haikailee Jennyä. Lilja on lahjakas tanssija ja itsensä ankarin ruoskija. Kun hänen jalkansa revähtää, hän haluaa silti tanssia roolinsa. Tällä kertaa näyttämönä vain on parisuhde.

Henriksson kutoo taitavasti yhteen kaksi eri tason kertomusta kummassakin romaanissaan: Linnunpainossa päähenkilön elämä rinnastuu Siniparta-satuun, ja Moby Dollissa lukija pääsee sukeltamaan aina hetkeksi Jäämeren kaikuviin syvyyksiin. Itse asiassa kummassakin teoksessa juuri nuo toissijaiset tasot osoittautuvat paljon kiehtovimmiksi kuin "todellinen" tarinamaailma. Valaiden laulua haluaisi jäädä kuuntelemaan pitemmäksikin aikaa, ja Siniparran ja Judithin tarina viettelee. Kuin lukija tulisi noidutuksi.

Pakkomielteet - nekin nousevat keskeisiksi. Jennin valasmania ja Liljan kunnianhimo. Kun tavoittelee jotakin, saattaakin löytää vahingossa itsensä. Tai ehkä itsensä löytää vasta silloin, kuin lakkaa kurottelemasta ja katsoo hetkeksi sisäänpäin.

Entä toiset ihmiset? Voiko toista koskaan tuntea? Ei, eikä tarvitsekaan.

Henrikssonin teokset ovat mukaansatempaavia, ja luin kummatkin kirjat miltei yhdeltä istumalta. Niin kuin jo sanoin, pidin niistä. Silti jotakin puuttui. Moby Dollissa ärsyynnyin kaikkien ongelmien ratkeamisesta - romaanin loppu oli minulle todellinen happy ending, antikliimaksi. Linnunpainossa taas minua vaivasi ongelmien runsaus. Mielestäni kun Linnunpaino onnistuu parhaiten juuri pakkomielteisen liikkeen kuvauksena, mutta parisuhdetarinana se on jotenkin kömpelö. Vähemmän henkilöitä ja vähemmän draamaa, ja lukukokemukseni olisi ollut ehkä täydellinen.

Mutta onhan Henrikssonin kirjoissa jotakin ainutlaatuista. Kummatkin käpertyvät liki lukijaansa, ja olen aina pitänyt kirjoista, joissa etsitään jotakin tiettyä, mutta löydetään ihan jotain muuta. Mitä tahansa Henriksson sitten tulevaisuudessa kirjoittaakaan, olen varma, että se päätyy koristamaan kirjahyllyäni.

X Kustantajalta pyydettyjä arvostelukappaleita. 

---

Moby Doll.
2011, Into.
187 sivua.
Graafikko Elina Salonen
Kustantajan sivut.

---

Linnunpaino.
2012, Into.
246 sivua.
Layout Elina Salonen.
Kustantajan sivut.