Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 25. syyskuuta 2012

Majakanvartija



Hopea kuulee äitinsä kirkaisevan. Samalla jokin vetää häntä äkisti alaspäin, kohti jyrkkää ja tappavaa pudotusta. Hän tarraa pensaaseen, ja juuri, kun hän ymmärtää putoavansa lopullisesti, paino löystyy. Hänen äitinsä on irroittanut valjaansa, syöksynyt tyhjyyteen pelastaakseen Hopean. Hopea puolestaan putoaa maailman yksinäisyyteen, tietämättä, kuinka se ottaa hänet vastaan.

Babel Dark on riivattu. Hän ei saa mielestään naista, jolla on punaiset hiukset, jonka koko olemus ja himo heijastaa Babelin alastomaksi. Hän pukee päälleen saarnaajan asun, etsii luonnon karuudesta unohdusta. Silti elämä, sen kipeys ja kauneus, löytää tiensä hänen luokseen. Silloin, kun Babel sitä vähiten odottaa.

Jos voin välttyä kirjoittamasta nättiä kritiikkiä, teen sen ilomielin. Suosin rumuutta ja tunnen suurta vetoa suoraan puheeseen. Joskus vain käy niin, että eteen sattuu niin henkeäsalpaavan kaunis ja taidokas teos, ettei siitä olekaan mitään terävää sanottavaa. Juuri niin kävi minun kohdallani Jeanette Wintersonin Majakanvartijan kanssa. Luin sen miltei yhdeltä istumalta syvästi nauttien. Kun käänsin viimeisen sivun, höristin korviani, sillä uskoin vieläkin kuulevani meren armottoman loiskeen vasten karuja kallioita, ja räpytin silmiäni, sillä etsin katseellani majakan valoa, joka läikkyy yli mustuneen horisontin.

Eikä teos ole vain ulkokultaisen kaunis, se tarjoaa myös pohdittavaa ja ikuisia kysymyksiä. Hopean minäkerronnan sisään uppoavat monet sisäkkäiset kertomukset, ja aina toisinaan on mahdotonta sanoa, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Samoin tarinan sisäinen todellisuus sekoittuu fantasiaan, kertomuksen sisäisen fiktion ja faktan rajat häilyvät. Myös ajalliset rakenteet osoittautuvat sisäkkäisissä kertomuksissa ongelmallisiksi: joihinkin kertomuksiin palataan aina eri henkilön näkökulmasta. Jos jonkinlaisen jatkumon kirjasta onnistuukin hahmottamaan, niin siitä tuskin saa rakennettua mitenkään eheää.

Fragmentaarisuus on kenties juuri se piirre, mikä tekee Majakanvartijasta niin hypnoottisen lukukokemuksen. Muistelmien ja kertomusten katkonaisuus jäljittelee ihmismieltä ja muistin pirstaloituneisuutta. Toisaalta fragmentaarisuus sotii ihmisen perusluonnetta vastaan. Kun lukija yrittää rakentaa kaikista paloista yhtenäisen pääkertomuksen, hän joutuu luopumaan yrityksestään. Palat eivät aina asetu yhteen, ja jotkut kohdat jäävät aukkoisiksi. Aivan, kuin romaani haluaisi sanoa lukijalleen, että ihminen kantaa mukanaan useita tarinoita ja niiden pirstaleita, ja viettää suurimman osan ajastaan yrittäen koota niistä jotakin eheää. Mutta rikkinäisyys toimii teoksessa myös kirkastavana elementtinä: Majakanvartijasta puuttuu täysin turha rönsyily sekä pakottava tarve kokoavaan selitykseen.

Wintersonin romaani on kenties täydellinen teos. Se yhdistää taitavasti nautittavan ja monisäikeisen tarinankerronnan moderneihin kerronnan keinoihin ja onnistuu luomaan jotain ainutlaatuisen kaunista. Sellaista kauneutta, joka mykistää ja saa niin äärettömän kiitolliseksi kaikista niistä tarinoista, jotka olen saanut sulkea sisääni, osaksi omaa suurta, pirstaleista kertomustani.

---
Englanninkielinen alkuteos Lighthousekeeping.
Suomeksi Mervi Sainio.
2005, Bazar.
208 sivua.
Kansi Sukker.
Kustantajan sivut. 

torstai 13. syyskuuta 2012

Kirottu


13-vuotias ja läski, kiusattukin vielä. Madison Spencer on saanut rikkaat vanhemmat, mutta (kenties juuri siksi) kaikki muu tuntuu menneen tytön elämässä pieleen. Lisäksi hän on kuollut. Ja Helvetissä.

Chuck Palahniukin Kirottu ei ole perinteikästä luettavaa. Jo manalan miljöö tuo oman säväyksensä kertomukseen, mutta mieleenpainuvinta koko teoksessa on sen juonettomuus. Toki kertomuksessa on paljonkin tapahtumia - ne vain tuntuvat liittyvän toisiinsa kovin laiskasti, ilman minkäänlaista jännitettä. Harmi, koska lähtöasetelma on raikas: Madison on kaikinpuolin epätavallinen antisankaritar. Enkä ihan heti (sitten Jumalaisen näytelmän) muista lukeneeni Helvettiin sijoitettua kertomusta. Jokin on silti mennyt pieleen, sillä se, mikä voisi olla ravistelevaa, on latistavaa. Madisonin alamaailman seikkailusta tulee pakotettua, tahmaista tarpomista lukijalle. Jäin ihmettelemään, onko Palahniukilla ollut minkäänlaista päämäärää tämän teoksen suhteen. Sen verran löysää pakkopullaa on koko sotku.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansissa joku kriitikko ylistää Kirotun "hirtehistä huumoria". Ainoa hauskuus, jonka teoksesta löysin, oli päähenkilön totaalinen lapsellisuus (se esiteinille suotakoon). Mutta uskallan väittää, ettei kukaan jaksa nauraa viisastelevalle kakaralle kahtasataa sivua. Palahniuk ei ole tavoittanut teiniyttä, vaan tehnyt siitä kolkon, näsäviisaan ja sieluttoman kopion. Ärsyttävyydestä syntyy miltei kuristava tunne, joka roikkuu kiinni kurkussa aina loppusivuille saakka.

Olen pahoillani, jos katkerat tai toiveikkaat lukijani ovat lukeneet tänne asti vain löytääkseen jotain positiivista. Ei nimittäin heru. Lukukokemukseni oli infernaalisen tylsistymisen ja tuskan täyttämää, siinä mielessä jonkinlainen helvetillinen tunnelma kyllä tuli tavoitettua.

Ja mikä parasta: Kirottu päättyy kauhua enteileviin sanoihin: Jatkuu...

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

PS. Minusta ei tullut Palahniukin fania. Ehkä joku lukija valaistuu tästäkin teoksesta ihan toisessa mittakaavassa.

---
Englanninkielinen alkuteos Damned. 
Suomeksi Juha Ahokas.
2012, Like.
229 sivua.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Orjan kirja

Kuva Ilpo Vainionpää
Uusi nainen seisoo vuotavissa kumisaappaissa, stilettikoroissa tai käärmeennahkasaappaissa. Hän pitelee käsissään nahkaista ruoskaa, riisuu pitsisen hameensa ja korsettinsa. Nainen tahtoo pakkomielteisesti kaataa seinän makuuhuoneestaan, hänen takanaan ei nouse äidillinen ja lempeä aurinko, vaan nainen piirtyy mustaa yötä vasten. Sellainen on uusi, ruma mutta tarpeellinen nainen Heli Slungan uudessa runokokoelmassa Orjan kirja.

Ihmettelen, miksei 17.8.2012 ilmestynyt kirja ole ollut mediassa esillä juuri lainkaan. Varsinkin, kun Slungan omat sivut antavat ymmärtää, että runoilijalla on markkinointi hanskassa. Onko WSOY mokannut jotenkin kirjan markkinoinnin? Miksi ihmeessä näinkin ärhäkkä teos on saanut näin vähän  huomiota ilmestyessään ? Pikaisella googlauksella ainoa arvio netistä löytyy Leena Lumen blogista, joku arvio on näköjään julkaistu myös Kalevassa. Vielähän tässä on toki aikaa innostua Orjan kirjasta.

Slungan runot ovat vahvasti kunnianhimoisia. Typografia ja rytmi vaihtelevat paljonkin, välillä tarjoillaan fragmentteja, toisinaan taas proosarunoa. Kaikkia runoja yhdistää kuitenkin slungamainen synkkyys ja musta huumori - aiheet maalataan mustiksi, ja niille saatetaan vielä naurahtaa. Pidin kovasti kokoelman rohkeudesta, asenteesta, jolla teos on kirjoitettu. Slungan teksti ei kumartele ketään. Sen sijaan se keskittyy olennaiseen, rikkomaan tekopyhiä naiskiiltokuvia. Uusi nainen ei kuitenkaan ole mikään feministinen soturi, vaan itsekäs mutta itsenäinen nautiskelija. Ei kiiltokuvan, muttei feminisminkään orja. Vaan nainen, joka määrittää itse itsensä.

Orjan kirja on myös monitulkintainen, eikä feministinen lukutapa ole ainoa, jonka puolesta sitä kannattaa lähestyä. Se tarjoaa myös eksistentiaalisia ongelmia - elämän turhuutta, sen peilautumista materiaan ja ihmisten elämänasenteeseen. Lapset ovat myös kirjassa isossa osassa, ja kokoelman suurimpiin teemoihin kuuluukin myös kasvaminen, sen tuomat oivaltamisen ilot ja murheet.

Teiniminä olisi ollut hurmioissaan Orjan kirjasta. Synkkyys ja kielikuviin sullotut anaalitapit vetoavat varmasti nuorempaan lukijakuntaan, ja teos on loistava joululahja perheen angstiruhtinattarelle. Aikuinen minä taas kyllä tunnustaa kokoelman hetket, ihastelee sen ärhäkkyyttä, mutta toisaalta kaipaa siihen tasapainoa. Osa runoista osuu, mutta toiset jäävät vain sarjoiksi tyhjiä kuvia. Henkilökohtaisesti suosin myös hieman yhtenäisempiä kokoelmia, tässä oli tyylillistä hajontaa vähän liikaakin omaan makuuni. Vaakakupissa painaa kuitenkin myös moni muu asia, ja Slungan tuore nahkaraippanainen on varmasti tutustumisen arvoinen.

Olisi muuten hienoa, jos joku Parnasson mieskriitikko tarttuisi tähän. Ah, kuulen jo provosoitumisen nautinnollisen napinan korvissani!

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Orjan kirja
2012, WSOY. 
83 sivua.
Kansi Qumma Art.