Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 28. elokuuta 2012

I Heart Your Blog



Kiitos, kiitos ja kiitos. Lähetän minua I <3 Your Blog -tunnustuksella muistaneille Katrille, Lauralle ja Suketukselle tämän vohveliterveisen. Kävin eilen vohvelikahvilla, ja teet miltei tirskahtivat väärään kurkkuun. Vohvelini kun oli tirskautettu täyteen kermaa (pallo olisi täyttänyt ison kahvikupin) ja voideltu kilolla mansikkahilloa. Yhdelle ihmiselle kyseinen annos oli hieman liikaa, mutta jaan makean kuvan nyt teidän ja lukijoitteni kanssa. Tunnustusta en laita enää eteenpäin, koska se on jo niin monet blogit kiertänyt. Sen sijaan olen kiitollinen siitä, että viihdytte blogissani. 

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisistani - vaikkei nyt ihan kamalasti olekaan tapahtunut. Paitsi että kaikki on järjestynyt loistavasti: mieheni ja minä saimme molemmat työpaikat, ja tietotekniikkakurssi on jo yli puolenvälin (ja hyi olkoon mikä kurssi onkaan - tehtävät vievät aikaa ihan tuhottomasti!). Huomenna minulla on ensimmäinen työpäivä (arvoisa bloggarinne paistaa ja myy burgereita nyt Tampereella) ja ylihuomenna  näen ensimmäistä kertaa muita kirjallisuudenopiskelijoita. Jännittää, mutta niin sen pitääkin. On sellainen tunne, että ihan kohta kaikki alkaa. Kuin kutiaisi sisältäpäin. 

---

Kathy Acker -kuuni jää kesken. Pussy, merirosvokuningatar oli todella tuskaisaa luettavaa (kuten arvion lukeneet varmaan muistavatkin), ja vaikka Tunnottomien valtakunta hieman nostikin käsitystäni kirjailijasta ylöspäin, niin en aio enää tapella läpi naisen kirjoja. Tällä hetkellä lukemani Hannibal Lecter, My Father ylittää ymmärrykseni ja kärsimykseni jo kilometrillä, stressaa ja ärsyttää. Siksi olen siis päättänyt unohtaa Ackerin tuotannon tältä erää. Pahoittelen päätöstäni, etenkin, jos olette ehtineet odottaa Acker-postauksia. Tunnottomien valtakunnasta ja keskenjääneestä teoksesta lupaan vielä blogata, mutta enempää ei ole luvassa. Joskus vain pitää priorisoida ja miettiä, mihin kaikkeen oma jaksaminen ja kiinnostus oikein venyy ja mihin taas sitten ei. 

Loppuviikosta piipahdan Into-kustannuksen järjestämässä juhlassa ja bloggaritapaamisessa. Sieltä jatkan kuitenkin suoraan yötöihin, ja sama jatkuu aina sunnuntaiaamuun. Ehdin varmaan bloggailemaan  tilaisuudesta vasta joskus alkuviikosta, mutta lupaan kuitenkin raportoida. Loppuviikko voi olla postausten kannalta tosiaan niukempi, koska aikaa menee juurikin tuohon kirottuun tietotekniikkakurssiin, töihin ja opintoihin. 

---

Syksy, viileä sade, vanhan kirjan tuoksu ja teekupista kiemurteleva höyry. Onko mitään parempaa? Nauttikaa syksystä, se on vuoden parasta aikaa. 

maanantai 27. elokuuta 2012

Anna, sisaresi...



SISAR
LÄHTIESSÄÄN CAMPANIAN TASANGOILTA
BATAAVIEN MAAHAN
PYSTYTTI TÄMÄN IKUISEN MUISTOMERKIN
IKUISELLE KÄRSIMYKSELLE
JA RAKKAUDELLE

Marguerite Yourcenarin Anna, sisaresi... on niitä harvoja teoksia, jotka ovat onnistuneet mykistämään minut. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta ja rakastuin siihen. Kuinka eheä taideteos, täynnä kärsimystä ja rakkautta, kohtaloa ja mystiikkaa. 

Anna, sisaresi... on alunperin novelli, tarkoitettu osaksi kolmen novellin kokoelmaa (tätä postausta ei ole siis kirjoitettu kokoelman kontekstista, vaan pelkästään Annan lukemisen pohjalta). Se kertoo Miguelista ja Annasta, sisaruksista, jotka rakastuvat toisiinsa. Novelli kulkee varsin nopeasti eteenpäin (vaikka novelliksi pituutta löytyykin paljon, 93 sivua), mikä tuo Annan ja Miguelin murheelliseen tarinaan kohtalokkuutta.  Jo alusta alkaen kertomuksen surullinen sävy tekee lukijalle selväksi, ettei onnellista loppua kannata odottaa. Jäljelle jää vain sanoja kiveen.

Erittäin ansiokkaan Yourcenarin teoksesta tekee mielestäni se, että se on eheä. Alusta loppuun. Tyyli korostaa hienosti kertomuksen väistämätöntä päämäärää, säteilee surullisen herkkää tunnelmaa. Kirjassa on jotakin ainutlaatuista ja lumoavaa, kuin lukisi satua. Omalla tavallaan se tuo mieleen Tristanin ja Isolden tarinan, joskin sävyt ovat vieläkin synkemmät, ja turha kiihko on karsiutunut pois. Kaikki tapahtuu vasten 1500-luvun Italiaa, jonka henkisen ahtauden ja uskonnollisuuden Yourcenar on hienosti tavoittanut. Aika tulee käsinkosketeltavaksi, etäisyys lukijan ja historian välillä sulaa pois. 

Teemallisesti on teos myös mielestäni onnistunut - tarinaa voi toki lukea vastenmielisenä insestikuvauksena, josta puuttuu kaikenlainen moraali (jos nyt innostuitte, niin varoittava sananen: tästä novellista ei löydy pornografiaa). Se on kuitenkin kovin suppea tapa katsoa tällaista teosta. Minulle teos ei ota kantaa insestiin saati puolusta sitä. Näen enemmänkin Annan edustavan suurempia linjoja - se kysyy lukijaltaan millä oikeudella ja tiedolla tuomitsemme ketään. Mikä tekee meistä parempia, asettaa meidät yläpuolelle ja antaa oikeuden tuomita? Varsinkin, kun on kyse rakkaudesta. Rakkaus, muodoistaan riippumatta, on aina rakkautta. Harvoin kun kenellekkään annetaan mahdollisuutta valita rakkautensa kohdetta. 

Anteeksi, jos tämä postaus jää tyngäksi. Rakastin tätä kirjaa vain niin paljon, että siitä kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta. Jotenkin Anna ryömi jokaisesta ovesta sisään, raapi sisältä verille ja itketti. Haluaisin vain tarttua siihen uudestaan, kokea sisarten tuhoisan rakkauden ja kärsimyksen vielä kerran. 

PS. Kiitän ihanista tunnustuksista! Huomenna postaan ihan kunnon jutun niihin liittyen. 

---
Ranskankielinen alkuteos Anna, soror...
Suomeksi Jussi Lehtonen.
2002, Like.
118 sivua.
Kansi Tommi Hänninen.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Eksodus





Vaikka Venäjä on naapurimaamme, olemme kovin ulalla siitä kaikesta, mitä rajojen takana tapahtuu. Siksi en ihmettele, jos Dj Stalingradin Eksodus shokeraa suomalaislukijaa. Joku saattaa myös provosoitua kirjan yltiöväkivallasta, kieltäytyä uskomasta siihen. Mutta ihan oikeasti, viimeistään nyt, on aika herätä. Ei ole olemassa sitä kuplaa, johon suomalainen itsensä kuvittelee. Ei vain ole. 

Dj Stalingradin teos on synkkä matka Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle. Eksodus kertoo nuorista, jotka ovat vapaita tekemään mitä haluavat - harmi vain, että vapaus ei automaattisesti tuo mukanaan mitään mahdollisuuksia. Jos synnyt köyhyysrajan alapuolelle, miten kapuat tikapuita ylöspäin? Etenkin, jos mitään tikapuita ei ole olemassakaan. Ainoa, mitä teoksen henkilöillä on vapaasti käytettävänään, on heidän oma elämänsä. Ja jos siitä ei voi tehdä mitään parempaa, miksei sitten edes tuhoaisi sitä mielensä mukaan?

Epätoivo on romaanissa niin suurta, että se on jo turtunutta. Ahdinko on muuttunut väkivallaksi, mielettömäksi ja tuhoisaksi, mutta sillä ei enää ole mitään painoarvoa. Kaikki vyöryy väistämättä kohti viimeistä näytöstä, tuhoa. Suomalaista, jolle Venäjän olot ovat vieraat, tämä väkivalta hämmentää: lukija yrittää ehkä löytää syytä lukemalleen, pohtia, onko kyseessä huvi vai selvitymisen pakko. Se, että oma paha olo voi kasvaa suureksi ja yhteisölliseksi tuhovoimaksi ei vain yksinkertaisesti ole hyväksyttävää. Se ei ole mahdollista.

Ja kuitenkin. Länsimaisessa hyvinvointivaltiossa asuvalle keskionnelliselle, keskituloiselle (tai miksei parempituloisellekin) todellisten massojen ahdinko on kaukana. Juuri siitä Dj Stalingrad kirjoittaa. Turtumisesta mahdollisuuksiin, jotka ovat jääneet lupauksiksi, turtumisesta loputtomaan korruptioon. Se on sitä oikeaa todellisuutta.

Tekstin tasolla Eksodus ei ole kuitenkaan aivan niin herättävä ja ravisteleva kuin voisi toivoa. Teosta vaivaa eräänlainen tyylittömyys, enkä siis tarkoita alatyyliä, vaan mitäänsanomattomuutta. Tällaisen vahvan ja epämiellyttävänkin lukukokemuksen kun soisi uhoavan myös esimerkiksi kielen tasolla, mutta sen sijaan kielikin on jopa tylsää ja tavoittamatonta. En tiedä, onko kyseessä kömpelö suomennos: teos on täynnä esimerkiksi pilkkuvirheitä, joita en tulkitse tyylille tarpeelliseksi. Lisäksi kerronnan katkovat välillä lyhyet uskonnolliset pohdinnat, joiden tarkoitus ei sekään avaudu. Mutta syynä voi toki olla ateismini ja siitä johtuva vastenmielisyyteni kaikenlaisia jumaluuksia kohtaan. 

Vaikkei Eksodus siis täydelliseksi romaaniksi nousekaan, sen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä ei voi kieltää. Sananvapaus on mahdollisuus, jonka ei saa antaa kuolla. Sellaiseen turtumiseen planeetallamme ei ole varaa. 

Sen sijaan on aika puhkoa kuplat. Terävin reunoin. 

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Venäjänkielinen alkuteos Iskhod.
Suomeksi Veli Itäläinen.
2012, Into.
122 sivua.
Kansi Tex Hänninen.

tiistai 21. elokuuta 2012

Pussy, merirosvokuningatar


Haluaisitko lukea kirjan, jonka lukeminen toisi mieleesi pään työntämisen vessanpönttöön? Tai haluaisitko kenties turtua naisen alapäähän? Mitä mieltä olisit Kirkestä, joka on varustettu lannedildolla? Haluaisitko lukea jotain, mitä ylistetään vaikka mistä kirjallisista ansioista ilman, että ymmärrät siitä mitään? Jos kaikki edellä mainittu kiinnostaa, Pussy, merirosvokuningatar on kenties sinun kirjasi.

Kathy Acker on tunnettu omaperäisestä tyylistään: se tarkoittaa plagiointia, leikkaamista ja juonettomuutta. Sanoisin jopa tässä kohtaa, että järjettömyyttä. Acker on (ainakin miljoonan websivun) mukaan neron maineessa, mutta minulle ei Pussy oikein avautunut. Juonenpuute on toki välillä vapauttavaa, mutta hei ihan oikeasti - rajansa kaikella. Jos kaikki alkaa siitä, että "yö nussii aamua", saa kai ihan vapaasti epäillä ajatuksen puhdasta neroutta. Ja tätä nussimista jatkuukin sitten sivutolkulla...

Oikeastaan tuo jatkuva lisääntymisharjoitus ja alapäänimikkeiden ladonta oli kirjassa ainoa asia, joka kirkastui minulle. Pussy nimittäin purkaa hienosti tabuja kielestä - naisen alapää ei enää punastuta lukijaa, kun se esiintyy joka toisessa lauseessa (no ei ihan joka toisessa, mutta kuitenkin). Samoiten seksi kuoriutuu kaikista merkityksistä. Ilmiö lähentelee tyhjää tilaa, jossa lukija törmää nussimiseen pelkkänä verbinä, kirjainjonona. Sana ei enää herätäkään mitään lukijassa: ei häpeää, raivoa, huokailua. Se vain tulee luetuksi.

Missä menee taiteen ja tekotaiteellisuuden raja? Ackerin tuotantoa kuvaillaan usein vaikeasti ymmärrettäväksi, ja tähän voi varmasti moni tavallinen pulliainen yhtyä. Myös minä. Välillä huomasin tuskastuneena sivujen huvenneen jonnekin huomaamattani, niin, että olin unohtanut lukemani. Luultavasti siksi, ettei teksti sisältänyt yhtään mitään muistamisen arvoista. Voi myös olla, että järjettömyys toimi etäännyttävästi, ja lukukokemuksen epämiellyttävyys ajoi minut kauas ymmärryksestä. En tiedä, millainen Ackerin romaani olisi, jos siitä voisi poimia plagioinnit ja yhdistää kaikki katkelmat toisiin teksteihin. Voi olla, että olen vain ymmärrykseltäni vajaavainen ja sivistymätön lukija, ja todellinen kirkastuminen jää minulta ikuisesti tavoittamattomiin.

Silti:

Parasta Pussy, merirosvokuningattaressa oli se, että se loppui. Aamen.

---
Englanninkielinen alkuteos Pussy, King of the Pirates.
Suomeksi Tuomas Kilpi.
1998, Like.
252 sivua.
Kansi Tommi Hänninen.
Kustantajan sivut.

torstai 16. elokuuta 2012

Hella H:n tunnustukset



Unni Drouggen Hella H:n tunnustukset eksyi luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta (Maijan suosittelemana). Edellisen Drouggen, Pahuudella on rakkauden kasvot, luettuani olin aika varma, että viihdyn myös Hellan parissa. Ja niinhän siinä kävikin. 

Hella H:n tunnustukset on eräänlainen moderni versio Vladimir Nabokovin Lolitasta - jo H.H. kirjainten perusteella lukija tietää, mistä hahmo on saanut inspiraationsa. Kyseessä ei olekaan tällä kertaa miespedofiili, vaan naispaholainen. Siinä, missä nuoret tyttöset ovat Lolitan Humbert Humbertille "nymphets", Hella Hell kutsuu nuoria poikia nimikkeellä joy boy. Hellan palvonnan kohteeksi valikoituu nuori ja anarkistinen Jokke, jonka Hella yrittää pitää kourissaan hukuttamalla tämän lahjoihin. Ehkä tästä johtuen Hellan suhde toi mieleeni aina ajoittain Madonnan ja Jesuksen, vaikka kyseessä olikin Madonnalle toy boy, ei joy boy. Niinpä.

Genre on ehdottomasti satiiri, mutta ihan yhtä onnistunutta huumoria kuin Lolita ei Tunnustukset tarjoa lukijalleen. Kerronta leikkii koko ajan baanalin rajamailla, ja välillä hyvän maun rajat todellakin rikotaan. Mutta en uskokaan, että Drougge on halunnut luoda teoksestaan Lolitan aivotonta toistoa naishahmolla - Tunnustukset on paljon viihdyttävämpi, pervompi ja raaempi. Raaka ei siis tässä yhteydessä tarkoita julman synonyymiä, vaan ylikypsän vastakohtaa. On ihan lukijasta kiinni, saako teos klassikkoarvoa vai ei, sillä kaikkien suosikiksi näin roisi ja suora huumori tuskin nousee. Voisin myös kuvitella, että Drouggen teos provosoi mieslukijoita vähän samalla tavalla, kuin Laura Gustafssonin Huorasatu. Haluaisin todella, että se Parnasson kriitikko lukisi tämänkin kirjan. Arvio olisi varmaan yhtä hillitön ja katkeroitunut kuin Huorasadun kohdalla. 

Hella Hell on niitä harvoja kirjallisuuden naishahmoja, jotka ansaitsevat todella kulttimaineensa. Vaikkei Tunnustukset kirjana kiinnostaisikaan, Drougge on onnistunut luomaan niin hienon päähenkilön, että Hellaan kyllä kannattaa tutustua. Hella Hell on antisankaritar, mutta samalla traaginen tutkielma modernin naisen mahdollisuuksista toteuttaa omia nautintojaan. Hellan tytär, Lola, kilpailee koko ajan huomiosta Jokken kanssa, ja näin äidinrakkaus toimii raskaana vastavoimana oman nautinnon tavoittelulle. Myöskään suhde Jokkeen ei toteudu sellaisena, kuin Hella suunnittelee - iästä huolimatta miehinen sukupuoli alistaa naisen. Kuka oikeastaan hyväksikäyttää ja ketä? Vaikka teoria luo mahdollisuudet, kuinka rohkeasti nainen niitä käytännössä voi/haluaa käyttää?

Vastapainoksi hienolle henkilöhahmolle Tunnustukset pursuaa teinidraamaa ja diipadaapa-jankkaamista. Sivuja uppoaa tolkuttomasti Hellan ja Jokken suhteen jännitteisiin, ja välillä teinejen (toki uskottava) angstaus ärsyttää. Aivan kuten Pahuudella on rakkauden kasvot, myös tämä Drouggen romaani saattaisi hyötyä tiivistämisestä. 

Onneksi loppua kohden teos kuitenkin ryhdistäytyy. Kirja päättyy myös paljon alkua traagisemmin, ja asettaa rohkean kysymyksen tuomitsemisesta. Sitä ihan hätkähtää, että kuinka hienosti Drougge kertomuksensa lopettaakaan. 

Luin Hella H:n tunnustukset myös osana Rumat kapinalliset -haastetta.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Hella Hells bekännelser.
Suomeksi Outi Menna.
2002, Like.
396 sivua.
Kansi Mika Kärnä.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Pahuudella on rakkauden kasvot



Unni Drougge nousi kotimaassaan Ruotsissa pinnalle toisella romaanillaan Andra sidan Alex, joka käsittelee naisen kärsimää väkivaltaa. Sen jälkeen Drougge on tullut tunnetuksi epämiellyttävistä mutta rohkeista aiheista tuotannossaan. Autofiktiivinen teos, Pahuudella on rakkauden kasvot, jatkaa samaa rehellistä mutta vastakarvaista linjaa. Teoksessa Unni tilittää suhdettaan 19 vuotta nuorempaan adonikseen, Niclakseen. Komean kuoren alla ammottaa petollinen tyhjyys, eikä aikaakaan, kun narsisti näyttää Unnille todelliset kasvonsa.


Läpi koko kirjan paistaa aiheen vahva henkilökohtaisuus kirjailijalle. Teokseen on ladattu vahvoja tunteita, ja kyseessä on todellakin tilityskirja. Välillä kirjan vahva tunnepitoisuus saattaa jopa ärsyttää lukijaa. Onneksi teoksessa vuorottelee kilpaa Unnin näkökulman kanssa myös tämän esikoispojan näkökulma - näin sentimentaalisuus rinnastuu kylmyyteen. Unnin kerronnan osiot luovat kirjaan traagisuutta, kun taas Bogge näkee äitinsä hölmönä, säälittävänä ja vapaaehtoisena uhrina. Oma näkemykseni Unnista kallistui jonnekin näiden kahden ääripään puoliväliin. Ehkä enemmän kuitenkin Boggen puoleen...

Drouggen romaanin parasta antia on ehdottomasti sen rehellisyys: Päätin olla täysin rehellinen, en valinnut keskitietä. Kaikki tai ei mitään. Näin ollen Pahuudella on rakkauden kasvot on myös täynnä parin perverssejäkin seksikohtauksia. Drougge paljastaa suhteestaan narsistiin myös seksuaalisen puolen - vähitellen nautinnollisista perversioista kehittyykin valtikka, nöyryytyksen lähde. Narsisti ei vain katko uhrinsa välejä läheisiin, vaan vie myös viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet.

Seksuaalisen puolen lisäksi Drougge problematisoi myös rakkauden omnipotenssia. Äidinrakkaus häviää oman onnen tavoittelulle (vai häviääkö), ja rakkaus parisuhteessa nähdään kahdessa valossa. Toisaalta Unnin ja Niclasen suhde on parhaimmillaan dynaamista työskentelyä ja intohimoa, mutta pahimmillaan se tuhoaa Unnin kokonaan. Keskeisimmäksi rakkauden alalajiksi nousee kuitenkin itserakkaus - sama voima, joka alkuun syöksee Unnin kadotukseen, saattaa osoittautua hänelle pelastukseksi. Näin ollen Pahuudella on rakkauden kasvot antaa varsin kaksikasvoisen kuvan universumin vahvimmasta voimasta: se voi heittää ihmisen taivaisiin, mutta samalla se voi tuhota kokonaisen ihmiselämän.

Tilitysluonteen takia en voi suositella Drouggen teosta kaikille, mutta uskon, että etenkin terapialukemisena Pahuudella on rakkauden kasvot toimii varsin tehokkaastikin. Ehkä se antaa jollekin narsistin uhrille voimia lähteä tuhoisasta suhteesta, voimia itserakkauteen. Itse koin kuitenkin kirjan vahvan emotionaalisuuden välillä suureksikin rasitteeksi, ja lähes 450 sivua tilitystä osoittautui jo tympeäksi. Tiiviimpi, vähemmän tunteikas teos olisi vedonnut paremmin. Unnista kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin pysyä linjoilla, sillä elokuussa olen lukenut Drouggen kaksi muuta suomennettua romaania, ja niistäkin on juttua siis luvassa.

---
Ruotsinkielinen alkuteos Boven i mitt drama kallas kärlek.
Suomeksi Tiina Sjelvgren.
2009, Bazar.
444 sivua.
Kannen suunnittelu Markus Ekberg.

perjantai 10. elokuuta 2012

Vilja-Tuulia Huotarinen



Olen ensimmäistä kertaa päässyt nauttimaan uuden kotikaupunkini kulttuuritarjonnasta: Akateemisen kirjojen yöstä. Suunnitelmanani oli ensin eilen viettää paikalla koko ilta (luvassa oli juurikin Huotarista, Sinisaloa, Snellmania, Palmgreniä...), mutta lopulta päädyin vain kuuntelemaan Huotarista. Väkeä oli jonkin verran, eikä iso tavaratalo sovi katseluareenaksi ahtaanpaikankammoiselle. Mutta onneksi Vilja-Tuulia Huotarinen oli ilahduttavaa kuunneltavaa, eikä edes harmittanut, että loput kirjailijat jäivät välistä.

Huotarisen Valoa valoa valoa kohahdutti viime vuonna voittamalla Junior Finlandian. Monia ihmetytti kirjan avoin seksuaalisuus - Huotarinen oli kummissaan tästä, sillä hän ajatteli että kirjassa muut asiat nousisivat keskustelunaiheeksi. Hän esimerkiksi ihmetteli sitä, miksi aikoinaan nuorten oli hyväksyttävää lukea Tuntematonta sotilasta, mutta seksuaalisuus on edelleen tabu.

Haastattelija kehui Huotarisen kirjaa myös hyväksi oppaaksi kirjoittamiselle. Huotarinen jakoikin muutaman hienon neuvon, kuten esimerkiksi sen että hänen mielestään on kirjailijan on parempi tavoitella yhtä lukijaa kuin useita. Kaikkia kun ei voi mitenkään miellyttää.

Omasta kirjoittamisprosessistaan kirjailija avutui myös: siinä missä muut teokset ovat vetäneet puoleensa innostavan magneetin lailla, Valoa valoa valoa oli hänelle raskaampi kirjoittaa. Hän sanoi kirjoittamisen olleen "suruntäyteistä". Lisäksi Huotarinen kertoi, että kirjan takana piili osakseen myös kiinnostus ihmisen seksuaalisuuden kehittymiseen ja "kaikkeen villiin ihmisessä". Huotarinen kirjoitti teoksensa Visbyn taiteilijaresidenssissä.

Haastattelun aikana tuli myös puhetta blogeista. Huotarinen kertoi, ettei itse seuraa kirjastaan kirjoitettuja postauksia, mutta oli innoissaan kun sai tietää kirjansa saaneen paljon huomiota blogistaniassa. Siitä tulikin mieleeni, kuinka moni kirjailija seuraa itsestään/teoksistaan käytävää keskustelua sosiaalisessa mediassa?

Olin jo aiemmin innostunut Valoa valoa valosta, mutta nythän se on ihan pakko lukea. Varsinkin, kun omassa kappaleessa on ihana omiste, joka tuntui sopivan tämänhetkiseen elämääni pelottavankin hyvin:




PS. Juhlistin eilen lukijamäärääni perusdrinkilläni (jos sitä niin voi kutsua), karpalolonkerolla. Se oli ensimmäinen drinkkini Tampereella!

Viikonloppuna en ehdi valitettavasti bloggaamaan, sillä mieheni muuttaa vihdoin Imatralta luokseni enkä ole nähnyt häntä vähään aikaan. Maanantaina lähdemmekin sitten vierailemaan Helsingissä! Viikonloppu ja maanantai on siis omistettu vain meille kahdelle, mutta palailen Unni Drouggen kirjan arvion kanssa tiistaina.

torstai 9. elokuuta 2012

100.



Eilen illalla ylittyi TwAKissa eräs rajapyykki. Lukijapalkki kertoi lukijoitten summaksi 100.

Ja mitä sanoo bloggari, onnellinen, innokas, hyppivä, pomppiva bloggari? Ei sano mitään koska on sanaton.

Tai sanoopas:

Kiitos.

<3



---

PS. Luvassa on tosiaankin arvonta: 30 euron lahjakortti Adlibrikseen. Mitään sen kummempia sääntöjä en tällä kertaa arvonnalle aseta, paitsi että kommentoit tähän postaukseen osallistuvasi arvontaan ja olet rekisteröitynyt lukijani. Linkittämisellä ei siis saa lisäarpoja, mutta kiitän kovasti niitä, jotka haluavat onnea jakaa. :)

Lisäksi toivoisin, että kommentissasi ehdottaisit minulle jotakin kirjaa luettavaksi. Olen nimittäin saanut monia ihania kirjatuttavuuksia eri blogien kautta ja kaipaan niitä koko ajan lisää. Kerrothan myös, miksi luulisit että kirja sopisi minulle. Tai miksi haluat minun lukevan sen, ihan kummin vain.

Arvonta päättyy 27.09.2012 klo 08.00, syntymäpäivänäni.

Onnea arvontaan!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Samettisilmät


Francoise Saganin Samettisilmät innosti minua, koska satuin etsimään novelleja ja Saganin esikoinen ihastutti tunnelmallaan muutama vuosi sitten. Ihan käsittämätöntä, että joku voi kirjoittaa niin nuorena niin upean teoksen kuin Tervetuloa, ikävä. Odotukset olivat siis korkealla, kun avasin Samettisilmät...

Samettisilmien novellit keskittyvät yleensä lihallisiin suhteisiin, niiden päättymiseen tai kuolemaankin. Tuntuu, että vaikka kokoelma ei olekaan varsinaisesti eroottinen, se on voimakkaasti lihallinen. Se luotaa varsin ennakkoluulottomasti hylkäämiseen, vanhentumiseen ja rapistumiseen, mitkä eivät kuulu miellyttävien aiheiden piiriin. Useimpien henkilöiden elämänilo on sammunut, he kokevat parhaiden vuosiensa jo menneen ohitse. Tulevaisuus on yhdentekevää.

Saganin tunnelmointi ei pettänyt, ja kyllä kaikissa novelleissa on vahvasti nähtävissä naisen esikoisteoksellekin tyypillistä melankoliaa. Sagan muistuttaakin minua paljon eräästä lempikirjailijastani, Jean Rhysistä (joskus lupaan blogianikin varten taas kerran lukea Rhysin tuotannon uudelleen) - molempia naisia tuntuu yhdistävän pessimistisyys, halu sukeltaa rappioon ja yksinäisyyteen. Taustalla pyörii elämä, äklöttävän yltäkylläisenä, yhdentekevänä ja saavuttamattomissa. Toki väliin mahtuu myös onnellisiakin hetkiä, ja Saganin tapauksessa loppuja.

Silti en pidä Samettisilmiä ihan täydellisenä teoksena. Sen heikkous on vaihteleva taso - siinä missä novellit Gigolo, Viisi huvia, Tuntematon nainen ja Herrasmiehen puu painuivat mieleen kenties parhaimpina ikinä lukeminani novelleina, moni jäi keskinkertaiseksi. Tai sitten loppu tuntui väkinäiseltä. Ihan kuin ideat olisivat loppuneet kirjailijalta kesken. Uskonkin, että kokoelmaa olisi auttanut reipas karsinta, nyt taso heittelee paljonkin eri novellien välillä.

Hyllyssä odottaa vielä Saganin Myrskyn silmässä, johon yritän varmaan myös jossain vaiheessa tutustua.

PS. 99 lukijaa! Mahtavaa ja kiitos! Kun mennään yli sadan, niin namia on luvassa. ;)

---
Ranskankielinen alkuteos Des yeux de soie.
Suomeksi Sulamit Hirvonen.
1976, Otava.
191 sivua.

maanantai 6. elokuuta 2012

Orlando




Virginia Woolfin Orlando: A Biography on runsas kehityskertomus, joka hämärtää niin aijankulua, todellisuutta kuin sukupuoltakin. Orlando aloittaa elämänsä miehenä, mutta herää eräänä aamuna naisena. Lukija saa nauttia Orlandon kasvamisesta, johon kuuluu niin taiteellisen identiteetin etsintä kuin sopeutuminen uuteen sukupuoleenkin.

Nautin suuresti siitä, kuinka ajankulu hämärtyy romaanissa. Jokin ajanjakso tuntuu loputtomalta, ja sitten hypätäänkin äkkiä ihan toiseen aikakauteen. Rakenne säteileekin varhaista maagista realismia parhaillaan. Samalla Orlando ei keskity vain päähenkilönsä elämän läpileikkaamiseen, vaan myös toimii useiden aikakausien taiteiden leikkauksena. Seuraamalla Orlandon taiteellista etsintää lukijalle avautuu ikkuna myös kunkin ajan taidesuuntauksiin ja kirjailijoihin.

Vaikka olenkin lukenut useita romaaneja kirjailijoista, tuskin olen lukenut näin intensiivistä ja elämänmakuista kehityskertomusta koskaan. Orlando vuoroin inhoaa vihkostaan, vuoroin muuttaa tyylilajia ja toisinaan hurmaantuu omista kirjoituksistaan. Vaikka Orlandon kirjoittaminen onkin kausittaista, se on pysyvää, joka seuraa ja tukee häntä läpi ihmeellisen elämän.

Mielenkiintoista on toki myös seurata, kuinka Orlando sopeutuu elämään uudessa sukupuolessaan. Hän hämmästyy, kun ei voikkaan enää paljastaa kauniita jalkojaan aiheuttamatta onnettomuuksia (tämä taitaa olla ihan nykyajankin jokakeväinen ongelma?). Orlandon kokema muutos herättää lukijan pohtimaan, kuinka paljon miehet ja naiset pohjimmaltaan eroavat toisistaan ja kuinka paljon ympäristö sanelee sukupuolten välisiä eroja. Ajankohtainen aihe, josta esimerkiksi Yle on tarjonnut moniakin dokumentteja katsottaviksi.

Häpeäkseni joudun ilmoittamaan, että tämänkertainen Woolf-odysseiani päättyy tähän. Kesäni oli niin huikea, että koko Woolfin tuotannon läpikahlaus olisi ollut silkkaa hulluutta. Myönnän kuitenkin, että olisin ehkä voinut selviytyä kirjallisesta tutkimusmatkastani paremminkin - kaksi teosta on aika köyhä saalis. Varsinkin, kun Dallowaysta en saanut juuri mitään irti. Onneksi sentään Orlando teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja luulenkin, että pitäisin kunnon uusinnankin jälkeen tästä enemmän kuin Dallowaysta. Aion kuitenkin tutustua Woolfiin uudelleen, ehkä jopa ensi vuoden alussa, kunhan saan opintoni kunnolla käyntiin ja elämässäni alkaa vähän vähemmän muutostäyteinen kausi.

Mitä sitten opinkaan matkastani? Woolfin tuotanto säkenöi älykkyyttä (kuka voikaan tehdä sellaisia havaintoja, ja vielä kirjoittaa niistä samalla tavoin!), mutta ainakin englanniksi luettuna teksti vaati keskittymistä ja vaivaakin. En siis suosittelisi Woolfia kevyenkirjallisuuden nälkään enkä stressiluettavaksi. Ettei vain kävisi niin kuin minulle, että upea teos pääsee liukumaan ohi kaikkien aistinystyröiden....

lauantai 4. elokuuta 2012

Herland ja Sulttaanittaren uni



Olen aiemmin lukenut Charlotte Perkins Gilmanin pääteoksena pidetyn The Yellow Wallpaper (suomennettu nimellä Keltainen seinäpaperi). Seinäpaperi ihastutti siinä määrin kuumeisella ja kiihkeällä intensiivisyydellään, että päätin tutustua myös Gilmanin Herlandiin. Ihan samanlaista kuumeisuutta ei tämä teos tietenkään jo erilaisuutensakaan takia tarjoillut, mutta must-luettavaa feminismin ystäville Herland kuitenkin on.

Herland muistuttaa terävyydellään jonkin verran George Orwellin Animal Farmia. Mutta siinä missä Orwellin klassikko on pitänyt varsin hyvin aikaa, Herland on jonkin verran vanhentunut. Juoni punoutuu kolmen miehen, Vandyckin, Terryn ja Jeffin, tutkimusmatkan ympärille. Miehet päätyvät reissullaan naisten paratiisiin, Herlandiin, jossa ei ole muita asukkaita kuin naisia.

Kuten arvata saattaa, monet yhteiskunnan ongelmat, kuten esimerkiksi sairaudet ja ahneus, ovat Herlandissa tuntemattomia. Matriarkaalinen yhteiskunta lähentelee puhdasta harmoniaa, jota miesten on ensin vaikeaa ymmärtää. Terry näkee naisen miehen alamaisena, toispuoleisena olentona, Jeff taas palvoo naista ylimaallisena ja Vandyck tasavertaisenaan. Miehet rakastuvat heille täysin uudenlaisiin naisiin. Ainoastaan Vandyck luo lopulta syvällisen yhteyden kumppaniinsa.

Herland puuttuu itse asiassa moneen muuhunkin ongelmaan kuin tasa-arvoon. Esimerkiksi kasvatukseen sillä on paljonkin sanottavaa, ja lisäksi se moittii maskuliinista kilpailua kaikka elämän osa-alueilla. Toiset teoriat, kuten eläinten/ihmisten jalostaminen saattavat tosin jopa järkyttää nykylukijaa. Itse myös ärsyynnyin teoksen kolmijakoisuudesta, naisten maailman yliharmoniasta ja mustavalkoisuudesta - kaipasin jo jonkinlaista rumaa läikkää kiiltokuvaparatiisiin. Jouduin myös tarpomaan kirjaa jossain vaiheessa varsin tahmeasti, kun ennatta-arvattavuusprosentti huiteli jossain kahdensadan tienoilla.

Muttamutta. Gilmanin teosta täytyy ehdottomasti osata tutkia myös kontekstissa. Jos kirjan nimittäin sijoittaa kirjoittamisajankohtaansa, vuoteen 1915, se vaikuttaa äkkiä kovinkin kumoukselliselta ja rohkealta. Gilmanin luomaa paratiisia onkin hyvä tulkita räikeänä vastalauseena ajan oloille.

Mielenkiintoista on myös pohtia kirjan somistusvastaisuutta: Herlandissa naiset ovat luopuneet koruista, pitkistä hiuksista ja somistautumisesta. Sehän on turhaa ja vie aikaa älyllisiltä ja kehittäviltä toiminnoilta. No, jos länsimaita haluaa ajatella tasa-arvoparatiisina (ja nyt en puhu Suomen raiskauslain noudattamisesta!), niin eivätpä pitkät hiukset ja somistautuminen ole mihinkään kadonneet. Päinvastoin, nyt jokainen nainen voi ostaa päähänsä jonkun köyhän venäläistytön hiuskuontalon, naamioitua mikrossa kärvähtäneeksi appelsiiniksi ja liimailla karvaekstraa räpsyttimikseen. Ja mikä huvittavinta, myös miehet innostuvat yhä suuremmassa määrin meikkaamisesta ja koreilusta. Kehitystä vai ei, sitä voi jokainen pohtia...

Ja lopuksi: Kirjaan oli ajattelevasti liitetty Begum Rokeya Sakhawat Hossainin (huh, mikä nimi!) novelli Sulttaanittaren uni. Novellin lyhyyden takia en halua pilata lukemisen iloa summaamalla juonta, mutta sen verran voin kertoa että nautin kovasti Hossainin kertomuksesta. Se säkenöi itämaista älyä ja ikiaikaista viisautta. Erittäin hieno kylkiäinen yhdessä perusteellisten kääntäjän listaamien selitysten perusteella. Muutenkin ärsyttää nykyään monessa kirjassa kun esimerkiksi ranskan/saksankielisiä yksittäisiä lauseita ei ole käännetty alaviitteisiin. Hienoa, että joku jaksaa nähdä kirjan lukemisnautinnon maksimoimiseksi näin paljon vaivaa - vaikka kannen kanssa onkin menty metsikköön.

---
Englanninkielinen alkuteos Herland.
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen.
2009, Savukeidas.
287 sivua.
Kustantajan sivut.

torstai 2. elokuuta 2012

Kassandra


Samalla eleellä me tartuimme koruun, vilkaisimme toisiamme, ymmärsimme niin kuin vain naiset voivat ymmärtää toisiaan.

Christa Wolfin Kassandran jälkeen ei voi todeta muuta kuin voih, mikä kirja. Niin tiheän tunnelman ja pohjattoman surun teos tavoittaa. Itse luin Kassandran kipeänä (kurkkuni oli vereslihalla, ja suustani valui kuolaa kun en kärsinyt niellä) ja stressaten pääsykokeita - jo tähän väliin täytyy laittaa varoittava sananen siitä, ettei Kassandra ole toiveikkaimpia kirjoja. Älä siis tartu tähän teokseen, mikäli olet jo valmiiksi ahdistunut tai masentunut ja haluat kohottaa omaa mielialaasi. Itsekään en juuri ensin epäillyt yliopistoon pääsyäni, mutta Kassandran toivottomuus tarttui minuunkin (olin yhtäkkiä ihan varma, etten pääsekään opiskelemaan). Ehkä juuri tämä teos syvensi stressiäni entisestään...

Vaikka Wolfin teos onkin uusintaversio kenties yhdestä kiehtovimmista myyteistä, Troijan sodasta, kirjan allegorisuus rinnastaa sen vahvasti myös nykypäivään. Yhtä mitättömien syiden takia soditaan vieläkin. Sama ylpeys, ahneus ja turhamaisuus raivaa tieltään kokonaisia kansoja. Ja useasti nämä sodat ovat edelleen miesten sotia: esimerkiksi Kongossa naisten osa sodassa on todistaa kaikki järjettömyys, tulla raiskatuksi ja hulluksi. Sama pätee kaikkiin sotiin: hulluksi tulee Kassandrakin. 

Kassandra tekee eläväksi historian hämärimpiä sopukoita ja tutkiskelee Troijan sotaa myös erilaisessa valossa. Homeroksen verenmakuiset sankariluritelmat tuntuvat korneilta Wolfin tekstin rinnalla, ja myytin hohdokkuus tuhoutuu. Kirjaa leimaakin niin pohjaton toivottomuus, että se antaa koko lukukokemukselle surullisen ja haikean pohjavireen. Kaikki, mistä Kassandra kertoo, on jo tapahtunut, eikä hävitystä voi enää tehdä tekemättömäksi. Tuho on lopullista - vain tulevaisuuteen Kassandra voi vaikuttaa kertomalla kansansa hävityksestä.

Vahva lukukokemus, todellakin. Vahva ja kipeä, ja uskon, että tulen palaamaan Wolfiin ja Kassandraankin vielä useamman kerran. Mielenkiinto näihin kreikkalaisten myyttejen tuoreisiin versiointeihin heräsi, joten jos jollain tulee mieleen vastaavia kirjoja, niin mielellään ottaisin kommenteissa vinkkejä vastaan! :)

PS. Tampereelta - olin viime yönä ensimmäistä yötä yksin uudessa kodissani (minä ja kissat), olen tarkastanut seudun divaritarjonnan (mitä nyt päivässä ehdin!) ja järjestellyt kirjahyllyn väriskaalan perusteella (noh, ainakin kolmasosan siitä, loput kirjat odottavat vielä pahvilaatikossa). Lisäksi olen haksahtanut Unni Drouggeen (kiitos Maija vinkistä!) ja pelkään hävittäneeni Kathy Ackerin kirjan (elokuussa siis on blogissani Ackerin teemakuu).

---
Saksankielinen alkuteos Kassandra.
Kääntänyt Oili Suominen.
1985, Kirjayhtymä.
147 sivua.
Kansi Hannu Väisänen.