Nälkäpeli

Jenkkilä on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Tämä on seurausta muinaisesta kapinasta, ja pääkaupunki Capitol pitää kuria huvin kautta. Vuosittain jokainen vyöhyke luovuttaa kaksi tribuuttia, tytön ja pojan, kisailemaan. Voittaja saa rahaa ja mainetta, mutta toisia sijoja ei ole - vain yksi voi selvitä hengissä.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli tutkii vaihtoehtoista todellisuutta, jossa sananvapaus on mennyttä ja vahvemmat hyväksikäyttävät heikkoja. Oikeutta ei ole olemassa, jäljelle on jäänyt vain ihmisen riisuttu julmuus. Seikkailijatar, Katniss Everdeen, ei myöskään ole perinteinen avuton tytönheitukka, vaan saa suurimman nautintonsa metsästyksestä. Ei tartte auttaa, sanoo koko päähenkilön elämänasenne.

On jotenkin ironista, että jenkeissä teinihitiksi nousseen kirjan voi nähdä rankkana allegorisena kriitiikkinä. Tulee mieleen USA (ja kaikki lännen hyvinvointivaltiot), joka syöltää verellä tehtyä muovirihkamaa ja veressä värjättyä bensaa kansalaisilleen. Entäpä ne henkkamaukan rätit, jotka saa vain tänään hintaan 4,95? Halpa rätti vai verinen vaate? Nälkäpelin vaihtoehtoisella todellisuudella on paljon enemmän yhteistä todellisen maailman kanssa, kuin mitä aluksi kuvitteleekaan. Pelottavan paljon. Jotakin kulahtanutta lauselmaa mukaillen - monien täytyy kärsiä, jotta harvat voisivat kukoistaa (vai oliko se nyt jostain leffasta)...

Ja leffoista puheenollen: Mikäli sattuu lukemaan Nälkäpelin ja katsomaan kirjan elokuvaversioinnin, ei voi olla puhumatta kirjan yhteydessä leffastakin. Yleensä en halua verrata elokuvaa ja kirjaa keskenään, mutta nyt en voi muutakaan. Sattui nimittäin niin, että päädyin yhdessä mieheni kanssa ensiksi katsomaan juurikin leffan, vasta sitten luin kirjan. Ja elokuva oli niin pirun hyvä, että pakkohan sitä on hehkuttaa. Sen sijaan kirja vaikutti minusta jopa vaisulta voimakkaaseen visuaaliseen kokemukseen verrattuna. Tai no, jos ei nyt ihan vaisulta, niin ainakaan en saanut siitä mitään enempää irti kuin elokuvassa. Moni bloggari on ehdottanut elokuvan kanssa ehdottomaksi luettavaksi kirjaa, mutta uskaltaisin jopa sanoa, että leffan nähtyään ei jää paljosta paitsi, jos jättää kirjan lukematta. Jatko-osista en sano mitään, koska niitä en ole lukenut.

Collinsin kirja on Twilightia terveempää luettavaa nuorelle, sillä se uudistaa tyttökuvaa. Tyttö, Katniss, onkin kirjassa neuvokas sankaritar, jolla ei ole romanttisia velvoitteita. Hän ei myöskään tarvitse ketään prinssiä pelastamaan itseään, siihen tarkoitukseen hänellä on jousensa. Katnissille on myös ympätty joukko miehisiä hyveitä - kunniallisuus, lojaalius perheelle, metsästys. Harmi, että elokuvakriitikot suuttuivat siitä, että leffan näyttelijätär oli treenattu eikä nälkiintynyt pajunvarsi. Mutta tietenkään nainen (edes sankarittarena!) ei saa näyttää vahvalta!

Ilahduttavinta koko teoksessa oli se, että siitä ei löytynyt kovasti odottamaani rakkaustarinaa. Siinä romanssi oli tiivistetty laskelmointiin ja mediatempuksi. Viihdettä voi olla ilman siirappiakin!