Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Meri


Valtameri. Se on meidän maamme.
Siellä me itse asiassa elämme. 
Meressä. Kuvittele sitä.

Meri. Sinistä loputtomiin, yksinäisyyttä ja seikkailua. Se kiehtoo, pelottaa ja huolestuttaa ihmisiä - sen kätköistä löytyy niin uponneita sukellusveneitä kuin ydinjätettäkin. Sellainen on meri, ainakin Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin yhteisessä esseekokoelmassa.

Teoksen kirjallisuuslaji on lyyrinen essee, mikä tarkoittaa polveilevaa, fiktion ja faktan sekoittavaa ja yhdistelevää tyyliä. Pohdittavasta aiheesta edetään hetkeksi uusille urille, sitten palataan taas takaisin avaukseen. Joskus soudettava vene ajautuu hedelmälliseen rantaan, toisinaan lukija saa ihastella vain siintävää horisonttia.

Muutama kirjan lukenut bloggari on hehkuttanut lyyristä esseetä, ihastunut sen yhdistelevään voimaan (Maria / Sinisen linnan kirjasto), mutta toisaalta hämmentynyt teoksen edessä ja todennut, että ihan kaikkea ei ymmärtänyt (esimerkiksi Jenni Kokolailla kirjaimellisesti -blogista). Uskonkin, että Fagerholmin ja Johnsonin kokoelma hastaa perinteisiä esseitä lukeneet. Itsekin ihastuin näiden esseitten vapauteen - kaikki lukioaikainen "pointissa pysytään ja pidetään tyyli terävänä mutta persoonallisena" -jankutus puuttui näistä. Näin myös tyyli painottaa teoksen tärkeää teemaa, vapautta. 

Lukion esseet pyrkivät oivaltamisiin, ja muistankin, että äidinkielentunneilla maikka taputti inoissaan käsiään, jos onnistui jonkin asian napakasti perustelemaan ja vielä kirjoittamaan hienosti. Meressä perustelu ei ole tarpeen. Se hämmentää ihan tarkoituksella, enkä usko, että esseiden pohjalta löytyy edes mitään kokonaista ja terävää ydinlausetta. Se juuri tässä teoksessa kiehtookin, sillä se sallii lukijalle äärettömän määrän vapaata aivotyötä ja lukunautintoa, jossa ei ole ymmärtämisen pakkoa. Ideoita voi siepata sieltä ja täältä, mutta ne voi myös jättää vapaasti ajelehtimaan. Lukiessani teosta pohdin jostain syystä usein veneen keinuvaa liikettä ja vedenpinnan kehämäistä väreilyä, kenties teoksen rakenne ja tyyli innoittivat näitä pohdintoja.

Takakannen perusteella odotin teokselta enemmänkin ekokritiikkiä, mutta onneksi Fagerholm ja Johnson keskittyvät tekemään merestä arvokkaan ja tärkeän, ja saarnaaminen on jätetty pois. Tietysti kokoelma saattaa lukijan kasvokkain monien yhteiskunnallisten ongelmien kanssa. Näitä ovat esimerkiksi ydinvoima, Itämeren tuhoutuminen ja merirosvous (siihen liittyy kuulkaa muutakin, kuin pelkkä ryöstely!). Taas kerran voisi sanoa, että takakansi siis saattaa lukijaa metsään - tosin tällä kertaa lukijan onneksi.

Jos Fagerholmin kieleen ei ole ihastunut aiemmin, en usko, että Meri tekee poikkeusta. Mutta jos Fagerholmiin ei ole vielä tutustunut, niin tämä teos voi olla loistava avaus uudelle tuttavuudelle. Nimittäin Fagerholmin kieli kiehtoo, sitoo ja lumoaa - kirjailijalla on jokin yliluonnollinen kyky luoda mystiikkaa. Mystisyys, johon ihastuin Amerikkalaisessa tytössä, on läsnä myös Meressä. Se on jokin sanoinkuvaamaton taito kirjoittaa niin, että selkärangassa kihelmöi, kun joku sanoo asiat niin hyvin. Se on sellainen taito, että se saa bloggarin kiittämään sylillisestä merta, joka loiskuu ja läikkyy vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Meri. Neljä lyyristä esseetä.
Suomentanut Asko Sahlberg.
2012, Teos.
170 sivua.
Kannen graafinen suunnitelu Maria Appelberg.
Kustantajan sivut.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Kirjabloggaajien illasta



Sain siis kutsun noin 80 muun suomalaisen kirjabloggaajan kanssa Nuoren Voiman Liiton Kirjabloggaajien iltaan. Pahoittelen jo nyt sitä, että olin niin innoissani etten ottanut illasta ollenkaan kuvia! Ei vaan tullut mieleen kaivaa kameraa kun oli niin paljon mielenkiintoista kuunneltavaa. Ja mielenkiintoisia ihmisiä, sehän on selvä. :)

Ihan ensiksi saimme nauttia runoilija Pauliina Haasjoen lukemista runonäytteistä. Sitä tuntee itsensä bloggarina todella arvostetuksi, kun tilaisuuteen on kutsuttu myös kirjailija! Hienoa, kiitos ja kumarrus! Haasjoki vastaili myös omaa runouttaan koskeviin kysymyksiin. 

Kahdeksastakymmenestä kutsutusta paikalle saapui alle seitsemäntoista, mutta erilaisten ihmisten kirjo yllätti silti. Rakkaus kirjallisuuteen yhdistää kovin erilaisia ihmisiä -  ammattinimikkeet vaihtelivat esimerkiksi siivoojasta virkamieheen tai softasuunnittelijaan. Itse olen taas pikaruokalassa töissä, joten kirjallisuutta ei kannata leimata vain akateemisten opiskelijoiden/tutkijoiden eliittihuviksi. 

NVL myös kertoi ensi vuoden teemastaan, novellista, ja että se pyrkii nostamaan katveeseen jäänyttä kirjallisuudenlajia taas estradille. Samalla pohdittiin, miksi novelleja luetaan vähemmän. Syiksi listautui esimerkiksi

- Lukiotraumat 
Lukiossa monen ensikosketus novelliin tarkoittaa kutakuinkin Poen, Maupassant'n tai Tsehovin tuotoksia, joista on väkisin kaivettava teema, sanoma ja lisäksi vielä jotain muuta krääsää. Sitkeää pakkopullaa. Mitäs, jos novelli hämmentääkin? Entä jos novellin ei olekaan tarkoitus avautua? Ehkä monelle ajatus novellin lukemisen nautinnosta tuntuu vieraalta. 

- Vaikeaselkoisuus
Vaikka novelli saa toki häämentääkin, kaikki eivät pidä piilotetuista ja superallegorisista hämäryyksistä. Tässä kohtaa tosin herää taas kysymys novellien lukemisesta - miksi novellin täytyy selvitä, avautua täysin?

- Kiinnostavien novellien löytäminen saattaa olla haasteellista
Moni toivoi tulevaan novellitietopankkiin tageja vaikkapa teeman perusteella, että jokainen löytäisi helpommin sen novellin, joka itseä kiinnostaa. 

Itse koen toisinaan ahmineeni liikaa novelleja, minkä uskon myös olevan suuri syy toisilla lukijoilla novellien herättämään vastahakoisuuteen. Kuten runojakin, tulee myös novelleja usein luettua kokoelmittain eikä yksittäisinä. Ei ole ihme, että tulee tsehovit ja maupassantit korvista ulos kun ahmii kolmesataa sivua samaa tyyliä, ja kertomukset menevät kenties vielä sekaisinkin. Ehkä olisikin parempi avata useampi kokoelma samaan aikaan, sen sijaan että lukisi ainoastaan yhden kirjailijan kokoelmaa kerralla läpi? Kontrasti voi tuoda kertomuksiin enemmän mielenkiintoa, ja kenties ne jäävät jopa paremmin mieleen. Novelleista voisi myös blogata yksitellen, ei pelkästään kokoelmasta. 

Parasta illasta oli ehdottomasti se, että tällainen blogimaailman juniori pääsi tutustumaan ihan eläviin ihmisiin, jotka rakastavat kirjoja! Maailma ei olekaan niin pieni ja ahdas kuin miltä se näytti ennen reissua! Ja totta kai sitä voi vähän kehaista, että olinpa kutsuttuna ihan oikeassa kirjallisuustilaisuudessa. ;P

Pääkaupunkiseudun piipahdus laannutti myös hieman pääsykoestressiä (tuloksia edelleen odottelen, mieliala vaihtelee kauhusta toivoon), maailmani pysähtyi totaalisesti, kun kävin ensimmäistä kertaa Helsingin Akateemisessa. Voi apua, kuinka paljon kirjoja. Vapisin, kun en ole koskaan nähnyt niin isoa kirjakauppaa. Sadeakin hyllyssä... oh. Pienen ihmisen iloja. :)

maanantai 18. kesäkuuta 2012

The Winter Sea


And now the time had come, I thought, for art to echo life.

Eletään vuotta 1708 Skotlannissa ja jakobiitit yrittävät saattaa James Stewartin valtaan. Syntyy juonittelua, petosta, menetystä ja epäluuloisuutta. Kaiken tuon keskellä nuori nainen, Sophia Patterson, rakastuu nuoreen upseeriin, John Morayhin. Kuinka rakastavaisten käy, kun Morayn päästä on luvattu palkkio? Tähän kysymykseen etsii vastausta menestynyt kirjailijatar Carrie McClelland, joka ei aavistakaan kuinka lähelle historiaa hän tutkimuksissaan pääsee - Carrie huomaa muistavansa tapahtumia sukupolvien takaa. Samaan aikaan Carrien oma rakkauselämä joutuu kriisiin, kun hän joutuu valitsemaan kahden veljeksen väliltä...

Susanna Kearsleyn The Winter Sea kierrättää historiallisen hömppäromaanin kliseitä, mutta tarjoilee ainakin vähän freesimpää miljöötä. Ainakaan minä en ole törmännyt aikaisemmin jakobiittijuonitteluihin sijoittuviin romaaneihin, onko kenelläkään esimerkkejä vastaavista? Historiallinen osuus on kuitenkin romaanissa varsin pieni, enemmänkin kirja keskittyy kertomaan ah niin omaperäisen rakkaustarinan. Huoh.

Ja siitä rakkaustarinasta sitten. Tyttö tapaa pojan, maailma pysähtyy hetkeksi ja poks, lukija hukutetaan siirappiin ja ylättäen kohtalo repiikin kaksi vereslihaista sydäntä erilleen. Mikään romanssin kulussa ei yllätä lukijaa, eikä Kearsley onnistu (kenties ei yritäkään) tuoda parin tarinaan mitään erilaista. Sama klisee pyörii kuin pesukoneessa, ja kirja vaatiikin välillä rautaista keskittymistä lukijaltaan ettei mielenkiinto nyt ihan haalistu. Tuskinpa näin yksinkertainen ja siirappinen hömppä möisi, jos se olisi sijoitettu nykyaikaan. Kaiken lisäksi kirjan loppu on niin siloiteltu, että koko tarinasta jää imelä ja äiteläs jälkimaku. 

Myöskin näennäinen kirjailijaelämän kuvaus onnahtelee. Carrien muistiin liittyvä mysteeri ei käänny missään vaiheessa yllättävään suuntaan, vaan jokainen tieto on lukijalle jo itsestäänselvyys. The Winter Sea antaa kirjoittamisesta myös hieman romanttisen kuvan, jossa teksti syntyy alitajunnasta ja yöunet jäävät välistä hurmion tieltä. Onpas mielenkiintoista. Eli säröä, jonkinlaista ongelmallisuutta tai yllätyselementtiä, olisin kaivannut tällekin sektorille. Joitakin kirjoja lukiessa ilmeisesti vain tekee mieli "rumuuttaa" luettu. 

Onneksi The Winter Sea on sentään sijoitettu karuun ja kesyttömään Skotlantiin, joka tuo romaaniin edes pientä säröä. Aallot, tuuli ja kalliot piirtyvät kirkkaina mieleen. Valitettavasti miljöökuvaus on kirjan alkupuolella paljon vahvempaa (ainakin oman lukukokemuksen mukaan), eikä kirjan loppupuoli enää tarjoile yhtä voimakasta kirjallista matkakokemusta. Mutta mikäli kaipaa sujahdusta Skotlantiin ja kevyeen hömppään, niin Kearsleyn kirja on oiva valinta. Myös rakenne, joka pomppii nykyajan ja menneisyyden välillä, toimii yllättävän viihdyttävästi. Itsekin sain luettua kirjan loppuun, viimeiset sivut jopa vauhdilla, joten ei tämä ihan turha tuotos ole.

---
The Winter Sea.
2010, Sourcebooks.
536 sivua. 
Kansi Kelly Eismann.

torstai 14. kesäkuuta 2012

The Death of the Heart


Elizabeth Bowen oli irlantilainen kirjailija, jonka teoksia on palkittu ja kehuttu. Vuonna 1970 hänen romaaninsa, Eva Trout, oli jopa ehdolla Man Booker Prizelle. Bowenin teokset ovat suurimmalta osalta psykologisia romaaneja.

Varsin luottavaisin mielin siis tartuin Bowenin Goodreadsistä bongaamaani teokseen The Death of the Heart. Romaanin keskiössä on orvoksi jäänyt Portia, joka on muuttanut veljensä ja tämän tempperamenttisen vaimon luo asumaan vanhempiensa kuoltua. Uusi elämä Lontoossa ei ole kuitenkaan armelias viattomalle sydämelle...

Eipä voi muuta sanoa kuin huhhuh. 150 sivua luettuani kiinnostavinta, mitä kirjassa oli tapahtunut, oli Portian saama kirje. Ja se, että Portia kätki kirjeen tyynynsä alle. Viattomuuden viettelys kuulostaa heti mielenkiintoiselta, juonnikkaaltakin, mutta pian siis selvisi että viettelemys tapahtuu yhtä nopeasti kuin helvetti jäätyy. Ja tietenkin ilman mitään jännitteitä, jotka voisivat auttaa lukijan mielenkiintoa heräämään.

Alusta alkaen Bowenin romaania vaivaa kirjaänkytys. Kirja änkytyksellä tarkoitan sitä, ettei kirja pääse asiaan. Bowenin kertojan lahjoissa ei ole ongelmaa, en vain pitänyt niistä asioista, jotka Bowen oli valinnut kerrottavaksi. The Death of the Heart pursuaa pieniä yksityiskohtia, epäolennaisuuksia ja kaipaa rutkasti yhdistämistä. Pidän siitä, että lukijalle ei kerrota kaikkea, mutta mielestäni tapahtumien liika irrallisuus ärsyttää - miksi tämä on kirjassa, jos sillä ei ole mitään merkitystä? Voin kai myöntää edustavani vanhaa venäläistä koulua siinä, että mikäli huoneessa on pyssy niin mielellään toivon, että sillä pyssyllä tehdään jossain vaiheessa jotain.

Änkytyksen seurauksena lukemiseni oli työlästä. En kiinnostunut tarinasta tai henkilöistä, kieli ei ollut erityistä. Jatkuvasti jouduin keskittymään siihen, että "nyt oikeasti luen EDES tämän sivun". Joku Goodreadsissä oli perustellut romaanin tylsyyttä psykologisuudella, mutta eihän Juhani Ahonkaan Juha ole tylsä! Ei tällaiselle lukijan aivotoiminnan lamaannuttamiselle ole mitään tekosyytä! Argh!

Huh, sehän helpotti.

Luulen, etten enää palaa Boweniin. Suosittelen myös, että mikäli joku toinen haluaa tähän irlantilaiseen kirjailijaan tutustua, niin kannattaa valita jokin muu teos kuin The Death of the Heart. Tai sitten mielialani (hmmn, juuri ennen pääsykokeita!) on ollut todella väärä tämän kirjan kohtaamiseen. Nyt koko lukukokemus oli pelkkää ajanhukkaa.

---
The Death of the Heart.
2000, Anchor Books.
418 sivua.
Kansi Megan Wilson.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Nälkäpeli


Jenkkilä on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Tämä on seurausta muinaisesta kapinasta, ja pääkaupunki Capitol pitää kuria huvin kautta. Vuosittain jokainen vyöhyke luovuttaa kaksi tribuuttia, tytön ja pojan, kisailemaan. Voittaja saa rahaa ja mainetta, mutta toisia sijoja ei ole - vain yksi voi selvitä hengissä.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli tutkii vaihtoehtoista todellisuutta, jossa sananvapaus on mennyttä ja vahvemmat hyväksikäyttävät heikkoja. Oikeutta ei ole olemassa, jäljelle on jäänyt vain ihmisen riisuttu julmuus. Seikkailijatar, Katniss Everdeen, ei myöskään ole perinteinen avuton tytönheitukka, vaan saa suurimman nautintonsa metsästyksestä. Ei tartte auttaa, sanoo koko päähenkilön elämänasenne.

On jotenkin ironista, että jenkeissä teinihitiksi nousseen kirjan voi nähdä rankkana allegorisena kriitiikkinä. Tulee mieleen USA (ja kaikki lännen hyvinvointivaltiot), joka syöltää verellä tehtyä muovirihkamaa ja veressä värjättyä bensaa kansalaisilleen. Entäpä ne henkkamaukan rätit, jotka saa vain tänään hintaan 4,95? Halpa rätti vai verinen vaate? Nälkäpelin vaihtoehtoisella todellisuudella on paljon enemmän yhteistä todellisen maailman kanssa, kuin mitä aluksi kuvitteleekaan. Pelottavan paljon. Jotakin kulahtanutta lauselmaa mukaillen - monien täytyy kärsiä, jotta harvat voisivat kukoistaa (vai oliko se nyt jostain leffasta)...

Ja leffoista puheenollen: Mikäli sattuu lukemaan Nälkäpelin ja katsomaan kirjan elokuvaversioinnin, ei voi olla puhumatta kirjan yhteydessä leffastakin. Yleensä en halua verrata elokuvaa ja kirjaa keskenään, mutta nyt en voi muutakaan. Sattui nimittäin niin, että päädyin yhdessä mieheni kanssa ensiksi katsomaan juurikin leffan, vasta sitten luin kirjan. Ja elokuva oli niin pirun hyvä, että pakkohan sitä on hehkuttaa. Sen sijaan kirja vaikutti minusta jopa vaisulta voimakkaaseen visuaaliseen kokemukseen verrattuna. Tai no, jos ei nyt ihan vaisulta, niin ainakaan en saanut siitä mitään enempää irti kuin elokuvassa. Moni bloggari on ehdottanut elokuvan kanssa ehdottomaksi luettavaksi kirjaa, mutta uskaltaisin jopa sanoa, että leffan nähtyään ei jää paljosta paitsi, jos jättää kirjan lukematta. Jatko-osista en sano mitään, koska niitä en ole lukenut.

Collinsin kirja on Twilightia terveempää luettavaa nuorelle, sillä se uudistaa tyttökuvaa. Tyttö, Katniss, onkin kirjassa neuvokas sankaritar, jolla ei ole romanttisia velvoitteita. Hän ei myöskään tarvitse ketään prinssiä pelastamaan itseään, siihen tarkoitukseen hänellä on jousensa. Katnissille on myös ympätty joukko miehisiä hyveitä - kunniallisuus, lojaalius perheelle, metsästys. Harmi, että elokuvakriitikot suuttuivat siitä, että leffan näyttelijätär oli treenattu eikä nälkiintynyt pajunvarsi. Mutta tietenkään nainen (edes sankarittarena!) ei saa näyttää vahvalta!

Ilahduttavinta koko teoksessa oli se, että siitä ei löytynyt kovasti odottamaani rakkaustarinaa. Siinä romanssi oli tiivistetty laskelmointiin ja mediatempuksi. Viihdettä voi olla ilman siirappiakin!

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Ota riski ja raskastu kirjaan


Sain Katrilta ihanan haasteen: minun pitää lukea Mende Nazerin Orja, ja totta kai tähän on tartuttava ja laitettava rakkaus matkalle eteenpäin muihin blogeihin!

Ensinnäkin, haluaisin että Katri lukisi Delphine de Viganin No ja minän. Monista Katrin postauksista on käynyt ilmi, että nuori nainen on varsin humaani sielu, joten uskon, että hänkin pitää Nosta. Tai ainakin haluan tietää, mitä hän kirjasta ajattelee. :)

Toiseksi, päätän haastaa mukaan Suketuksen. Suketus saa luettavakseen Beate Grimsrudin Hullu vapaana (kyseessä on ehkä tämän vuoden suosikkikirjani, vaikka vielä onkin vähän aikaista sanoa), joka ihastutti ja vakuutti minut täysin. Muutenkin olisi hienoa, jos kyseinen teos saisi enemmän näkyvyyttä blogimaailmassa.

Lopuksi Maija pääsee lukemaan vielä Virginie Despentesin hillittömän Pane mua -esikoisen. Itse ihastuin kirjaan lukioikäisenä, jännää nähdä, mitä toiset tykkäävät. ;)

Lopuksi vielä säännöt:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Ei muuta kuin lukemisen iloa! :)

- noora

PS. Olen ihan kamalan kipeä. Tuntuu, että kurkussa on kouristelevat kotkankynnet - siksi siis blogini saattaa kärsiä hetken hiljaiselosta. Ei yksinkertaisesti huvita.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Kaukaa haettua

Olen monesti naureskellut hauskoille hakusanoille omistetuille koostepostauksille - kerrassaan riemastuttavaa luettavaa! Kaikkien helmien helmi, "Metafysiikka on paskaa", löytyi Suketuksen blogista.

Ja mikäs sitten sen parempi idea (näin kipeänä kesäflunssassa kaiken ketutuksen keskellä) piristää hieman lukijoita ja itseäni: TwAKin hauskimmat hakusanat, olkaa hyvä. Mukaan olen myös listannut mielenkiintoisia hakusanoja, en pelkästään hauskoja. Lista on vielä suppea, mutta onneksi näitä tulee koko ajan lisää. ;)

Hauskimmat haut kategorioittain:

Oulu

- Jostain syystä blogiini eksyy useita selailijoita, joiden hakusanoissa vilahtelee Oulu mitä mystisimpiin aiheisiin yhdistettynä.

karenina Oulu
porno novelleja Oulu
syömishäiriö Oulu


Kirjoista puheenollen...

ei kiitos romaanin juonipaljastukset (tässä haussa on huomattavissa pientä ironiaa)
kettu kätilö pettymys (ei se nyt ihan pettymyskään ollut)
parisuhde tukena runo (öh... on vähän vaikeaa suositella noin isoon tehtävään mitään runoa)
harlekiini-syndrooma (mikäli tästä kärsii, voi kokeilla Rumat kapinalliset -haastetta)
ruohometsän kirja (nämä väärin kirjoitetut kirjannimet riemastuttavat aina)
hauska kirjatuttavuus (voisin suositella moniakin, esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallista lukijaa)
kaikki mitä toivot on jo täällä (ihana lause, jonka bongasin Suden vuosi elokuvasta)
mistä voi lukea juoksuhaudantien (kannattaisiko kokeilla vaikka kirjastoa?)

Kaukaa haettua

burma karenian kieli (tämä alkoi kovasti kiinnostaa, haluaisiko joku valaista tätä hakusanaa?)
vain kaksi kalaa arvonta tulokset
ruotsinkielinen psyka blogi annabella
ihminen nukkumassa (O__o) 

Pervot

- Miltei päivittäin joku eksyy blogiini jollain pervolla hakusanalla. Pitäisiköhän alkaa kiinnittää huomiota tekstejen sisältöön...

tea törmänen lesbo (tähän en osaa vastata)
pornografian faktat (jaa, et sitten enää laajempaa aihetta keksinyt?)
villi kammi[o] (= Tamperelainen S/M -studio tai jotakin, ei löydy tästä osoitteesta!)
man fucking woman (voi sitä pettymyksen määrää kun hakija on tajunnut eksyneensä kirjablogiin :D)
animal huorat (?)
himokas sisko (Olen sanaton.)

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Kun pohjoistuuli puhaltaa



Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa on kerännyt faneja ympäri blogimaailmaa. Sattumalta syttynyt sähköpostiromanssi kiehtoo: jääkö Emmin ja Leon rakkaustarina parin klikkauksen pituiseksi, vai voiko kyseessä todella olla enemmänkin...? Ja ensimmäinen osahan ei sitten vastaa tähän kysymykseen ollenkaan.

En ole ihan varma, olisinko kiinnostunut Glattauerin romaanista ilman tätä ihanaaa kantta ja kaikkia blogisauhuja. Jännää, koska yleensä jonkun kirjan hehkutus lähinnä ärsyttää, mutta tämä oli pakko ottaa kirjamessuilta mukaan. Takakansi kuulosti hömpältä, mutta blogeissa ennusteltiin älykästä rakkaustarinaa ja roisia flirttiä. Että mahdollisuudet oli sitten fiftyfifty. No, pidinkö?

Kyllä ja en. Pelkäksi sähköpostiromanssiksi Emmin ja Leon tarinassa on paljon draamaa, joka välillä turhautti. Välit rikkoutuvat miljoonaan kertaan, enkä aina jaksanut loputtomia pikku kähinöitä ja sovitteluja. Joskus harppasinkin ihan ronskisti pari sivua järjettömiä kiukkuviestejä, enkä usko jääneeni paljosta paitsi. En jaksa niitä elävässä elämässä, miksi sitten jaksaisin fiktion maailmassakaan? Onneksi Glattauerin teoksessa oli juurikin sitä luvattua flirttiä, ja Emmin ja Leon keskustelut lähenivät välillä tosiaankin jotain verbaalipornoa, niin paljon on rivien väliin latautunut kipinää!

Kuulun varmaan siihen vähemmistöön, joka ei kiinnostunut Glattauerin rakkaustarinan ensimmäisestä osasta siinä määrin, että haluaisi lukea sen päätöksen.  Tällaisenaan Kun pohjoistuuli puhaltaa oli ihan kelpoa ajanvietettä, mutta jotain jäin kaipaamaan. Välillä myös tuntui, että olin, hmmn, liian nuori (?) tullakseni imaistuksi sisään tähän kipinöivään romanssiin. Ehkä siitä myös johtui, että seurasin koko kertomusta hieman etäältä samaistumatta kumpaankaan osapuoleen.

Mielenkiitoisen dilemman kirja kuitenkin asettaa lukijalleen: Voiko jossain, ihan vain klikkauksen päässä, olla vaihtoehtoinen todellisuus? Toinen ihminen, kenen kanssa kaikki palaset loksahtavat kohdilleen? Entä voiko se todellisuus olla rinnakkainen turvallisen mutta yllätyksettömän arkielämän kanssa, vai vaatiiko sekin asettautumista dominoivaksi, ainoaksi vaihtoehdoksi?

---
Saksankielinen alkuteos Gut gegen Nordwind.
Suomentanut Raija Nylander.
2012, Atena.
259 sivua.
Kansi Nina Leino.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kirjabloggaajien illasta & hieman namia


Tampereen reissusta ja pääsykokeista selvitty hengissä (kokeet tuntuivat menneen ihan ok, mutta hakijamäärä oli melkoinen joten mikään ei ole varmaa - kesäkuussa saan sitten tietää tuloksista). Ja apua, pitihän sitä käydä Akateemisessa ja kuinkas sitten kävikään... Mukaan tarttuivat

Jeanette Winterson Sexing the Cherry
Erin Morgernstern The Night Circus
Bret Easton Ellis The Rules of Attraction
Isabel Allende The Stories of Eva Luna
Wilkie Collins The Woman in White

Että se siitä en-osta-kirjoja-kesästä. Hiphei.

Mutta sitten tärkeämpiin asioihin. Sain kutsun Nuoren Voiman Liiton Kirjabloggaajien iltaan 19.6. Helsinkiin, eli muille kutsutuille tiedoksi että siellä nähdään :) Lupaan blogata illasta kuvien kera jälkikäteen, joten tunnelmista saa nauttia ainakin TwAKissa vaikkei olisi kutsua saanutkaan. Siellä siis nähdään!

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Kitchen


"... if a person hasn't ever experienced true devastation, she grows old never knowing how to evaluate where she is in life; never understanding what joy really is. I'm grateful for it."

Banana Yoshimoton Kitchen on kuin terävä leikkaus nykyiseen Japaniin. Se saattaa lukijansa hämmennyksiin, ihastuttaa, vieraannuttaa ja toisaalta taas lähentää. Se käsittelee myös surua varsin mielenkiintoisesti - sureeko ihminen menetystään, vai onko suru vain tarvetta pitää kiinni omasta ahdingosta?

Yoshimoton rajusti japanilaiseen nykykirjallisuuteen vaikuttanut romaani jakautuu kahteen eri tarinaan. Ensimmäinen yhdistää kaksi nuorta, Mikagen ja Yuichin, surun ja menetyksen kautta. Toinen tarina kertoo taas Satsukin ja Hiiragin yhteisestä menetyksestä, jonka tuomalle surulle ei löydy edes sanoja.

Pidin kovasti Kitchenin kerronnasta, joka muistutti minua jatkuvasta keinunnasta. Kerronnan liike saa alkunsa minäkertojien sisäisistä maailmoista, ja unenomaisesti nuo maailmat laajenevat ja nielevät sisäänsä todellisuutta. Ja toisia ihmisiä. Jokin teoksen rytmissä oli ihanan kiireetöntä - ehkä siksi, että kertomuksessa oli useita muistoja. Muistot työntävät teoksen todellisuutta kauemmas ja vieraannuttavat lukijaa siitä, mitä todella tapahtuu taustalla. Siksi esimerkiksi menetyksen konkreettisuus (läheisen kuolema) yllättää niin päähenkilöt kuin lukijankin ehdottomuudellaan.

Olen törmännyt usein erilaisiin väitteisiin, että Kitchen olisi "transukirjallisuutta". Mielestäni "transuus" oli varsin pienessä roolissa kirjassa, vaikka eräs päähenkilöistä olikin transsukupuolinen. Enemmän Yoshimoto tuo esille yhteiskuntansa vaatimuksia naiselta ja mieheltä, eroja naiseudessa ja miehuudessa. 

Jos esimerkiksi Emily Brontën Humiseva harju ärsyttää liialla tunneraivolla, niin Kitchen saattaa vaikuttaa paljon leppoisammalta. Yoshimoto käsittelee surua hienovaraisesti, ja henkilöiden sureminen muistuttaakin paljon horrosta. Tuo horros tarjoaa omaa lohtuaan, suojaa todellisuudelta. Silti jossakin taustalla kolkuttaa oikea elämä, joka on kipeää mutta tarjoaa aitoa selviytymistä. Vaikka Kitchen siis käsitteleekin surua unenomaisena tilana, sen sanoma on jokseenkin arkipäiväinen: hei, elämä jatkuu. Teoksessa suru erottaa, mutta myös yhdistää ja itsenäistää ihmisiä.

Mikagen ja Satsukin kertomukset ovat kenties toivokkaimpia, mitä olen vähään aikaan lukenut. Jos pitäisi löytää Kitchenille jokin kielikuva, kuvailisin sitä koristelluksi lyhdyksi, joka palaa yksinäisessä hämärässä keskellä lumisadetta. Niin toiveikas, kaunis ja hauras on Yoshimoton kudelma. Olen kuitenkin myös toiminnan (ja ruman) ystävä, ja siksi Kitchen ei yllä varauksetta suosikkeihini. En toisaalta kaivannut kirjaan yhtään mitään lisää ja nautin tarinan erikoisuudesta, mutta pidän yleensä hieman erilaisista kirjoista. Tämä oli kuitenkin miellyttävä ensikosketus japanilaiseen kirjallisuuteen, ja voin suositella muillekin kiinnostuneille. :)

---
Japaninkielinen alkuteos Kitchen.
Kääntänyt englanniksi Megan Backus.
2001, Faber and Faber.
150 sivua.
Kustantajan sivut.