Tea with Anna Karenina

Tea with Anna Karenina

maanantai 21. toukokuuta 2012

If I Stay


Bongasin Gayle Formanin hittiteiniteoksen, If I Stayn (suomeksikin ilmestynyt otsikolla Jos vielä jään) Goodreadsistä. Kirjan suhteen minulla ei ollut oikein mitään odotuksia, koska aiempi teinihitti Twilight oli jättänyt minut enemmän kuin kylmäksi. Ja... ehkä ihan hyvä ettei niitä odotuksia ollutkaan.

If I Stayn Mialla elää unelmaansa - hänellä on ihana, rokahtava perhe, hän on juuri suoriutunut hienosti musiikillisen koulun pääsykokeista. Lisäksi hän seurustelee paikallisen teinirocktähden, Adamin kanssa. Kuka tahansa nuori olisi hänelle kateellinen. Sitten, eräänä päivänä, Mia menettää koko entisen elämänsä ja hänelle jää vain yksi päätös: jatkaako elämää vai päästää irti?

Olen varmaan ylittänyt tämän kirjan ikärajan. Kirjassa jahkailtiin moneen kertaan elämään kuuluvia valintoja, ja nämä jahkailut puuduttivat. En tiedä, onko syynä se, etteivät ne vain enää yksinkertaisesti kiinnosta. Muutenkin tuntuu, että olen kasvanut näistä niin sanotuista yhden idean romaaneista ulos. Alkuun sitä jaksaa miettiäkin, miten Mia nyt ongelmansa ratkaisee, mutta loppua kohden mielenkiinto hiipuu miltei pakosti. Pientä tappelemista siis oli tämän kirjan kanssa nähtävissä.

Forman on ennen If I Stayn kirjoittamista työskennellyt toimittajana, ja kerronta on kyllä sen verran sujuvaa ja tyylikin miellyttävää lukemista, että Formanin tunnistaa kokeneeksi kirjoittajaksi. Harmi vain, että teini-ikäisen suusta tällainen kerronta kuulostaa varsin analyyttiseltä ja aikuiselta. Kuusitoistavuotias Mia kun pohtii elämäänsä niin viisaalla ja tarkalla silmällä, että uskottavuus saa kyytiä. Verrattuna esimerkiksi Laurie Halse Andersonin Wintergirlsiin (jossa oli kyllä angstia enemmän, se myönnettäköön!) If I Stay vaikuttaa ajatusmaailmaltaan kolmikymppiseltä. Toisaalta ei voi muuta kuin miettiä, että If I Stayn menestys kenties viittoo siihen suuntaan, että nuoret hakevat kypsempää näkökulmaa?

Uskottavuus ei kirjassa tietenkään rajoitu pelkkään kerrontaan. Jo ihan perusidea vaatii pientä sääntöjen venytystä, mutta lisäksi tarinaa on höystetty niin imelillä rakkausmausteilla, että suuta supistaa. Ei mikään ihme, jos näitä luetaan toivoen että joku päivä itse löytäisi samanlaisen hunajaisen emopojan, niin sitten ollaankin ikisinkkuja. If I Stayn antama kuva rakkaudesta on niin täydellisen kaukana (ainakin omasta) todellisuudesta, että se naurattaa. Reginat ja harlekiinit punoittavat Formanin teoksen rinnalla.

 Pientä suikistusta aiheutti myös kirjassa soiva musiikki. Kirjailija on jopa loppuun listannut biisit, jotka kuullaan kirjassa, ja kirjoittanut niistä pienet omat sepustuksensa loppuun. Musiikki siis sykkii henkilöille samaan tahtiin heidän sydämensä kanssa. Ja, koska bloggarinne ei ole tippaakaan musikaalinen, hänellä oli suuria ongelmia samaistua henkilöitten musiikki-intoiluun. Joo, varmaan todella hienoa soittaa selloa... Samasta ongelmasta kärsin esimerkiksi Kjell Westön Missä kuljmme kerran kanssa, joten vika ei ole kirjassa vaan lukijan rajoittuneessa kyvyssä tuntea empatiaa musiikkia kohtaan. Luulen, että musikaalinen yltiöromanttinen teinityttö nauttii tästä teoksesta ihan varmasti.

PS. Kirjasta on tehty vetoava traileri, kurkkaa tästä! Mitä mieltä muuten olet kirjatrailereista? Ovatko ne mielestäsi mielenkiintoisia ja kannustavat lukemaan kirjaa? Vaiko täysin turhia?

JA: Pääsykokeisiin kaksi viikkoa! Tämä tarkoittaa sitä, että TwAK hiljenee. Toisten blogien seuraaminen jatkuu, mutta omia postauksia ei ole odotettavissa. Näin pyrin suomaan itselleni viimeisen lukurauhan. TwAK palaa jo 5.6 (heti pääsykokeen jälkeisenä päivänä), ja pureutuu kesä-heinäkuussa Virginia Woolfin maailmaan! Tiedossa siis kesä Woolfin kanssa, tulkaa mukaan keskustelemaan!

---
If I Stay.
2010, Speak.
262 sivua.
Kannen suunnittelu Monica Benalcazar.
Kustantajan sivut.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Kevätnäyttely


György Spirón Kevätnäyttely on ensimmäinen unkarilaisen kaunokirjallisuuden kentältä lukemani kirja (tarkemmalla tutkiskelulla tämä osoittautui törkeäksi valheeksi - olen lukenut pari vuotta sitten György Dragomanin Valkoisen kuninkaan, josta pidin kovasti). Tänä vuonna olen jo päässyt pyörähtämään niin peribriteissä, Ranskassa, Pakistanissa, Japanissa kuin Barcelonassakin kirjallisuuden puolesta! Mitähän on matkoja vielä odotettavissa...

Kevätnäyttelyn päähenkilö (tai sankarimme, kuten kertoja häntä tahtoo irvokkaasti nimittää), elää Unkarissa Neuvostoliiton vallanaikaa. Toinen maailmansota on ihmisillä vielä tuoreessa muistissa, eikä uusista vaaroista ole vielä tietoa. Sankari yrittää luovia sääntöjen välissä miten kuinkin näkymättömänä, piittamatta naapureiden joskus traagisistakin kohtaloista. Eräänä päivänä päähenkilö kokee kuitenkin rajun herätyksen: häntä syytetään maanpetoksesta.

Ihan ensin täytyy lässyttää siitä, kuinka tylsän kirjan Spiró on kirjoittanut. Vaikken olekaan Sofi Oksasen Puhdistuksen suurimpia faneja, täytyy nostaa hattua siitä, kuinka Oksanen onnistuu elävästi ja mielenkiintoisesti kuvaamaan teoksessaan neuvostoterroria. Spiró valitsee tylsemmän ratkaisun: kirja on täynnä päähenkilön paatosmaisia fokalisaatio-osuuksia, jotka lähentelevät jo miltei yliluonnollista jälkiviisautta (ottaen huomioon, että henkilö vasta elää kuluvaa neuvostoaikaa). Päänsisäiset monologit olivat tehdä minut hulluksi, eikä sekään oikein auttanut asiaa, että kirja lähti vauhtiin vasta jossain 150 sivun paikkeilla. Huhhuh mikä savotta!

Ymmärrän kyllä, että Kevätnäyttely on tärkeä ja rohkea teos - se tarttuu useissa maissa tabuiksi jääneeseen neuvostovaltaan ja terroriin. Silti inhoan miltei suoraa jälkiviisautta, ja nautin enemmän kirjallisista keinoista, joilla myös lukija saa mahdollisuuden elää valloituksen uudelleen. Kevätnäyttelyssäkin mielestäni parasta antia eivät todellakaan olleet nuo paatosmonologit, vaan juuri päähenkilön arjesta ja perhe-elämästä kertovat osuudet. Niihin kätkeytyy ongelmallisuutta, joka herättää ajatuksia. Esimerkiksi se pohdituttaa, että kuinka naapureiden kohtalo on päähenkilölle miltei yhdentekevää, mutta heti, kun hän itse tulee syytetyksi maanpetoksesta, kapinallisuus alkaakin näyttäytyä jokseenkin uljaassa valossa. Niinpä niin.

Synkästä miljööstään huolimatta Kevätnäyttelyssä on myös henkistä heräämistä, maailmanlopun tuomaa elämäntunnetta. Pelko raskas taakka, mutta samalla se piirtää elämän teräväksi ja kirkastaa kaikki värit. Vierelle syntyy täysin sopimaton toivo, epäusko ja kiihkeä halu elää.

En tiedä, olisinko innostunut Spirón teoksesta enemmän, mikäli Neuvostoliitto ja poliittinen historia kiinnostaisivat minua enemmän. En ole kuitenkaan ollut ikinä erityisemmin kiinnostunut (poliittisesta) historiasta, eikä Kevätnäyttely onnistunut minua siis innostamaan. Ehkä lukukokemuksestani kertoo paljon jo se, että tämän kirjan jälkeen ainoa mielikuvani on joukko unkarilaisia naisia käyskentelee kaduilla viehkeissä kesämekoissa. Hah.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

PS. Lukukomustani häiritsi myös dialogissa viljellyt tripla huuto/kysymysmerkit. Yök, kuinka töksähtävää!

---
Unkarinkielinen alkuteos Tavaszi Tárlat (2010).
Suomentanut Juhani Huotari.
2012, Avain.
308 sivua.
Kansi Jussi Karjalainen.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Epätavallinen lukija



Fiktion maailma on tiedetysti vaarallinen - se saattaa varoittamatta imaista mukanaan. Näin käy myös parhaimmillekin meistä, Alan Bennettin romaanissa Epätavallinen lukija fiktion uhri on kuningatar (fiktion uhri on itse fiktiivinen henkilö -  hmmmn?). Mitä tapahtuu, kun maan ykkösnainen haksahtaa lukemiseen, eivätkä edustustehtävät enää kiinnosta? Miten suhtautua tilanteeseen, jossa arvohenkilöt eivät enää voi keskustella kuningattaren kanssa, koska eivät ole lukeneet tämän lukemia kirjoja? Edessä on skandaali, jota ei voi välttää.

Bennettin satiiri kuuluu ryhmään, jota voisi nimittää lyhyeksi ja teräväksi. Kertomus on lyhkäisyydessään virkistävä mammuttikirjojen aikakaudella, ja silti se onnistuu sanomaan kaiken tarvittavan. Tätä voisi sanoa arteeksi kaikille kirjojen ystäville. Kuningattaren koomiset oivallukset ja pikkumaisen hovin kulmienkohotukset tuntuvat ehkä jopa arkipäiväiseltä tavalliselle lukijalle. Hykertelin tälle satiirille, joka loistaa älyllään ja ivallaan. Mikä helmi!

Mutta on Epätavallisessa lukijassa vakavempiakin teemoja. Se on enemmän kuin ajankohtainen aikakautena, jolloin lukeminen on äärimmäisen mediaepäseksikästä. Stereotyyppisesti ajatellen lukeminen ymmärretään Cosmon selailuna tai nettisurffailuna, ja innokas lukija tuntee itsensä ulkopuoliseksi muualla kuin blogimaailmassa tai keski-ikäisten naisten lukupiirissä. Lukemisessa ei ole mitään hävettävää, vaan se avartaa ja sivistää ihmistä.

Lisäksi pienoisromaani ivaa osuvasti ihmisten suhtautumista kaikkeen epänormaaliin - pikkuasioita paheksutaan rohkeasti seläntakana. Heti, kun kuningatar rikkoo kirjoittamattomia sääntöjä käyttäytymällä muuten kuin normaalisti, koko hovi alkaa kuhista. Tämä on naurettavaa, sillä eihän lukeminen voi kuitenkaan muodostua kansan uhkaksi (vaikka se romaanissa häiritseekin kuningattaren omistautumista asemalleen). Mietin tätä samaa "kuhisemista" todellisuudessa, esimerkiksi homouden kannalta. Miksi homoja halutaan polkea, eihän homous satuta ketään? Onko kyseessä vain ihmisten luontainen tarve nyppiä jotakin epänormaalia, vai joukkohengen herääminen negatiivisten asioiden kautta?

Epätavallista lukijaa voi myös tarkastella kehitysromaanina. Kertomuksen alussa lukija tapaa enemmänkin vain päivästä toiseen keinuvan kuningattaren, mutta kirjan edetessä kuningattaren persoonaa kehittyy näkyvämmäksi, ja lukija saa seurata subjektiivisen ja tietoisen ajattelun syntyä. Kokonaisuudessaan Bennett on kirjoittanut viihdyttävän romaanin, joka hurmaa tilannekomiikallaan lukemisen ystävät ja antaa myös aihetta vakavempiin pohdintoihin.

PS. Jos pitää brittiläisestä menosta ja huumorista, tämä on nappivalinta. Ja kuvassa ei muuten ole mikään kuningatar mutta epätavallinen lukija, joka on myöskin fiktion uhri. ;)

maanantai 14. toukokuuta 2012

11 kysymystä bloggarille


Laura Lukuisasta haastoi minut vastaamaan yhteentoista kysymykseen. Haasteeseen kuuluu, että lähettäisin tämän eteenpäin, mutta nyt jätän itsekkäästi haasteen laittamatta enää seuraavalle, koska jonkin verran tämä on jo kiertänyt eikä aikani riitä selvittämään, että keneltä kysely on vielä tekemättä. Hauska haaste kuitenkin, ja kiitokset Lauralle! :)

Tässä siis kysymykset ja vastaukset:

1. Minkälaiset ovat kesäsuunnitelmasi?

En ole suunnitellut kesäksi erikoisempia, koska käyn vuorotöissä ja pikaruokaravintolassa juuri ne parhaimmat loma-ajat ovat kiireisimpiä. En siis voi suunnitella esimerkiksi juhannusta ollenkaan, ennen kuin tiedän, olenko töissä vai en. Alkukesästä minulla on pääsykoe Tampereella (peukut pystyyn!), ja heinäkuun puolivälissä saan tietää, mikäli pääsin opiskelemaan joko sinne tai Jyväskylään. Silloin myös alkaa asunnon etsiminen ja suuntautuminen pois Imatralta - olen nimittäin päättänyt, että vaikka en pääsisikään opiskelemaan, on aika vaihtaa maisemaa viimeistään elokuussa. Vaapaa-ajan pyrin varmaankin näkemään ystäviäni niin tehokkaasti kuin mahdollista, sekä lukemaan kirjoja (tietenkin!).



2. Laulu, josta pidät tällä hetkellä erityisen paljon?

Zaz - Je veux.

3. Mikä on jännittävin tai merkittävin sinulle tapahtunut asia elämässäsi?

Apua... niitä on niin paljon. Ehkä kuitenkin tärkein tapahtuma ei ole ollut niinkään yksittäinen, vaan vieläkin kesken oleva prosessi: itsenäistyminen ja aikuistuminen. Huomaan itseni kypsemmäksi ja varmemmaksi kuin mitä olin muuttaessani pois kotoa. Se tuo eräänlaista voimaa, luottamusta, että selviän ja elämä kantaa. Lisäksi olen tänä vuonna vihdoin päästänyt irti menneisyydestäni (tosin pikkuhiljaa), johon kuuluu paljon pelkoa, syyllisyyttä ja mustuutta - on vapauttavaa huomata, ettei mahdotonta taakkaa tarvitsekaan mihinkään. Tuntuu, että kaikki on mahdollista: minulla on arpeni, mutta arvet eivät ole yhtä kuin minä. Olen paljon enemmän. Olen nyt vahvempi ihmisenä kuin koskaan ennen. Suden vuosi elokuvaa lainaten: "Kaikki mitä toivot, on jo täällä." Ihmisessä itsessään.



4. Mikä on ollut tämän vuoden paras kirja tähän mennessä lukemistasi kirjoista?

Beate Grimsrudin Hullu vapaana oli niin erilainen ja vaikuttava, etten voi kuin huokailla lukukokemukseni perään. Vaikka toisaalta kirja oli ihan mielettömän ahdistava!

5. Missä olet erityisen hyvä ja missä erityisen huono?

Huonoudesta ensin: käytännön älyni on nolla. En myöskään omista minkäälaista suuntavaistoa, vaan eksyn ihan lähimetsäänkin (näin on IHAN OIKEASTI tapahtunut!). Lisäksi motoriikkani, kröhöm, tökkii. Aerobic on tuskaa, koska en omista rytmitajua tai hahmota jalkojani.

Missä sitten olen hyvä: Päättelemään, luomaan teorioita. Ihan tyhjään ajatteluun saattaa hujahtaa helposti tunti jos toinenkin päivässä, jos jokin aihe kutkuttaa nystyröitäni. Nautin syvempien ja kätkettyjen viestejen/merkitysten etsiskelystä ja ongelmien ratkomisesta. Minulla on myös venyvä muisti, ja siksi opin asioita nopeasti.



6. Mikä oli lempiaineesi koulussa?

Olen pitänyt matikasta (tähän olin ihan pitkän aikaa koukussa), biologiasta, fysiikasta, kemiastakin... mutta kahtena viimeisenä lukiovuonna innostuin äidinkielessä ja englannista (IB:ssä nämä kaksi ovat pääosin kirjallisuusanalyysiä) sekä psykologiasta.

7. Pelaatko pelejä? Mikä on suosikkisi?

Öh. En pelaa - ainakaan usein. Jos peli kehittyy yhtään vakavammaksi, suutun ihan kamalasti mikäli häviän. Mikäli minut saa kuitenkin haastettua, pidän shakista ja korttipeleistä. Korttipelejä saatan pelata rentona joskus ilman mitään paineita, ja nautin siitä. Monopoli on ihan kamala kun siinä menettää ne kaikki asunnot ja rahat ja sitten muut vie ne ja joskus ei saa edes sitä hopeista namiskaa minkä haluaisi ja joutuu koko pelin pelaamaan ihan tyhmällä nappulalla jajaja. :(



8. Millaista elämäsi oli viisi vuotta sitten?

En halua muistella tätä blogiin. Anteeksi.

9. Kerro kolme tämän hetkistä pakkomiellettäsi, johon olet ihan koukussa?

1) Mekot.
Toiset naiset ovat hulluina kenkiin, minä mekkoihin. Ostan mekkoni alesta, netistä bongaten tai kirppareilta. Kesällä tämä pakkomielle saa aina lisää vauhtia ja shoppailu menee ihan överiksi. Omistan jotain 40 mekkoa, ja lisää kertyy. Ja joo ei ole loogista tiedetään!

2) Kauhuleffat.
Erehdyin eilen katsomaan Marttyyrit ja nyt on sellainen olo, ettei tarvitse ihan heti katsomaan mitään kauhuleffoja. En uskaltanut mennä edes yöllä vessaan, kun olin ihan varma että jokin hirvitys ryömii sängyn vieressä.

3) Valkoinen tee.
Juon teetä noin 2-3 litraa päivässä. Joo ei ole loogista tämäkään. :D




10. Mainitse jokin unelmasi?

Tämän hetkinen unelmani on päästä opiskelemaan. Muitakin löytyy, mutta se on ihan ykkösenä. Peukut esiin taas!

11. Mikä on parasta kirjablogin pitämisessä? Entä mikä huonointa tai ikävintä?

Parasta: Ihmiset (JA HEI 80 LUKIJAA WAU JA KIITOS!!!), oman lukukokemuksen pohtiminen ja valokuvaus. Kuvien ottaminen on ihan parasta!

Ikävintä: Aika. Joskus on kovin vaikeaa jo löytää aikaa lukemiseenkin (ja jaksamista erityisesti), ja arvion kirjoittamiseen voi kulua kaikkine valokuvauksineen toisinaan jopa kaksi tuntia ellei enemmänkin. Siinä on sitten työpäivän ja pääsykoepänttäysten lisäksi jo vähän tekemistä, että mihin väliin bloggauksen tunkee.

---


Lopuksi haluan toivottaa aurinkoista toukokuuta kaikille. Olen liittänyt postauksen lomaan kuvia itsestäni, koska nykyisen fb/julkkiskulttuurin uhrina oletan, että pärstäni vilkaiseminen kiinnostaa lukijoitani ;D. Kuvat ovat elämän varrelta (mukana yo- ja hääkuva), mutta 1., 3. , 4. ovat tuoreempia.

PS. Mitä sinä suunnittelet kesäksi? Ja mikä on sinun tämän hetkinen pakkomielteesi? :)

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Lulú


Almudena Grandesin eroottinen esikoisromaani, Lulú, keskittyy nuoren tytön seksuaaliseen kehityskaareen. Romaanin päähenkilö, Lulú, etsii raivosasti itseään seksuaalisuuden tiheästi viidakosta, mutta eksyy myös matkalla moneen kertaan. Hän pyristelee voimattomasti irti ensirakkaudestaa Pablosta, joka nöyryyttää ja estää Lulúa kehittymästä. Lopulta myös lukijalle jää epäselväksi, mitä Lulú matkallaan löysi.

Grandesin kohtuteos hylkii kronologiaa, ja kerronnan piste sijoittuu jo Pablon ja Lulún avioliitton jälkimaininkeihin. Pablo kiihottuu Lulústa pikkutyttönä, ja pukee tämän vielä aikuisenakin lapsen vaatteisiin. Lulú tiedostaa suhteen epäterveyden, mutta ei osaa elää ilman Pabloa. Pikkuhiljaa kuoritaan esiin parin yhteinen menneisyys ja eroon johtaneet syyt. Samalla liikutaan myös nykyisyydessä, johon Lulún seksuaalinen etsintä painottuu.

Heteroseksuaalisuus edustaa Lulússa staattista tilaa, tosin heteroseksuaalisuudesta ei nähdä kuin Pablon ja Lulún epäterve ja hyväksikäyttöä suosiva malli, homoseksuaalisuus taas vaaraa, kehityksen kynnystä ja äärimmäistä seksuaalista kiihoketta. Tästä näkökulmasta teos käsittelee tosin vain miesten välisiä seksuaalisia kanssakäymisiä, joita Lulú katselee kiihottuneena. Lesbouteen Lulú suhtautuu negatiivisesti, ylenkatsoen.

Lulún suurin ongelmallisuus on seksuaalisten roolejen ulottuminen myös parisuhteisiin. Grandesin romaanissa parisuhteen valtaapitävät osapuolet tyrannisoivat myös aktin aikana, ja uhrin tehtävä on alistua. Lulú putoaa väliin - toisaalta hän nauttii seksuaalisesta alistumisesta, ulkopuolisuudesta, mutta tuntee ahdistusta parisuhteensa ja itsensä staattisuudesta. Romaanin voisikin nähdä eräänlaisena allegorisena kannanottona miesten ja naisten välisiin valtasuhteisiin. Nainen ei enää halua olla lapsinukke, pelkkä seksuaalinen objekti. Mutta toisaalta nainen ei tiedä, miten olla itsenäinen subjekti. Syntyy etsimisen ja eksymisen loputon kierre, jossa hyväksikäytetty jää aina pelkäksi uhriksi. Suurin syy on oma kyvyttömyys itsenäisyyteen.

Vaikka nautin Lulún allegorisuudesta, olisin kaivannut kirjaan enemmän ehjyyttä. Nyt tapahtumat sekoittuvat, ja kirjassa on paikoin myös ihan selkeitä virheitä (ellei sitten ole suomentajan moka, että esimerkiksi autolla ajetaan niin kovaa että törmätään takana tulevaan autoon?). Välillä ihmettelin myös ihan oikeasti, että mikä teoksen tarkoitus on. Nojaako Grandesin kertomus pelkästään allegorian varaan, vai onko tällä vielä jotakin muuta sanottavaa? Onko Lulún tarkoitus paheksuttaa, kohauttaa, kiihottaa vai mikä? Tuntui, että jotakin jäi jumiin rivien väliin. Silti tuo lukemista varjostanut hämmennys kiehtoi ja kutkutti juuri sopivasti, ja luinkin kirjan varsin rivakkaan. Ja eihän pornokirjoja saa jättää pitkäksi aikaa lojumaan yöpöydälle...!

Nautin kirjallisuudessa yleensä ongelmallisemmista ja kenties räväkämmistä naishahmoista kuin Lulú. Lulú tuntui minusta täysin nukkemaiselta, läpinäkyvältä ja yksinkertaiselta. Suoraan sanottuna yhtä eläväiseltä kuin liiskaantunut kastemato. En siis samaistunut kertojaan ollenkaan, ja tämä toi lukukokemukseeni etäisyyttä ja kyynisyyttä. Toisaalta voisin kuvitella, että se juuri on ollut Grandesin tavoite: tehdä Lulústa vastenmielinen, etäinen ja nukkemainen.

En suosittele Lulúa herkkänahkaisille. Feminismistä kiinnostuneet voivat löytää tästä jotain kiinnostavaa, ja mikäli pornografia kutkuttaa, kyllä tämä aktejakin ja mitä mielikuvituksellisempaa pervoutta tarjoilee (ja juuri sitä allegorisuutta!). Lulú ei kuulu ehkä genren parhaimmistoon, mutta on varmasti erilainen lukukokemus. Lisäksi se heijastelee hyvin espanjalaista elämänmenoa, ja kertomuksen taustalla sykkii eksoottinen ja vaarallinen kuumuus. 

PS. Suomennos kärsii hän-taudista. Tällaista näkee silloin tällöin suomennoksissa, joissa alkuperäisteoksessa vuorottelee nais- ja mies-hänejä (esim. he / she), ja kaikki suomentuvat hämmentävästi suomen uniseksuaaliksi häneksi. Alkuperäistekstissä sukupuoli saattaa olla juuri se määrittävä tekijä, joka erottaa kaksi henkilöä toisistaan jossakin kohtauksessa. Lulún ongelma oli toisenlainen - en tiennyt erässä kohtaa, jossa puhuttiin homoista, että oliko kyseessä nyt sitten miesryhmä vai naisryhmä. Espanjankielisestä alkuteoksesta tämä kyllä olisi käynyt selväksi. Jos tekijä ei ole tarkoittanut henkilöiden sukupuolta epäselväksi, olisi mielestäni ihan asiaankuuluvaa se myös käännöksessä ilmaista. Eikä hänhänhän tai hehehehehe hokeminen ole muutenkaan kovin antoisaa luettavaa. Kannesta voisin myös murista: se antaa teoksesta pajon hömpämmän ja romanttisemman kuvan kuin mitä kirja todellisuudessa edes on.

---
Espanjankielinen alkuteos Las Edadas de Lulú (1989).
Suomentanut Anu Partanen.
2010, Tammi.
253 sivua.
Kansi: Markko Taina.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Hunajaa ja tomua


Daniyal Mueenuddinin novellikokoelma Hunajaa ja tomua on ehdoton niille, jotka hakevat jotain muuta kuin sensationalismia kirjallisilta matkoiltaan. Kirjaa lukiessani minulle tulivat mieleen kaksi teosta - Aravind Adigan The White Tiger ja Khaled Hosseinin A Thousand Splendid Suns (molemmat kirjat on toki suomennettu, mutta itse olen ne englanniksi lukenut).  The White Tiger siinä mielessä, että myös Mueenuddinin teos sivuaa keinottelua, unelmia ja epätasa-arvoa mutta leppoisammin, ja A Thousand Splendid Suns siksi, että novellikokoelma puuttuu epäkohtiin tarinan keinoin eikä lietso niitä. Hosseinin teoksesta en pitänyt yhtään, minulle sen tarina oli liian pateettinen ja lietsova, ja The White Tiger ärsytti ylinenäkkäällä tyylillään. Mueenuddinin teos vältti nämä kaikki karikot.

Suurina teemoina kokoelmassa ovat siis asema, rappio, rakkaus ja unelmat. Teemat itsessään eivät jysäytä (nykyään olisikin jo hieman vaikeaa keksiä sellainen teema, johon ei ole aikaisemmin kajottu!), mutta Mueenuddinilla on selvä kerronnan lahja, joka tuo teoksiin ikään kuin satumaisuutta. Välillä tuntui, että luen arkisempaa versiota Tuhannen ja yhden yön saduista. Missään kohtaa teoksessa ei ole sellaista ryppyä, että se pistäisi silmään tai ärsyttäisi. Kokoelma on eheä niin teemoiltaan, tunnelmiltaan kuin tyyliltäänkin.

Teoksen henkilöiden asema vaihtelee palvelijasta rappioituneen suvun tyttäreen, mutta kaikki tuntuvat etsivän jotakin. Useimmat tavoittelevat rakkautta ja mukavampaa elämää, mutta huomaavatkin olevansa tyytymättömiä saavutettuaan nämä unelmat. Se saa lukijan miettimään ihmisen perusluonnetta  - onko mikään todella tarpeeksi? Joskus taas unelmat jäävät saavuttamatta kokonaan, koska asema ei vain anna periksi näille etuoikeuksille. Jotenkin Mueenuddin onnistuu vielä kuvaamaan ihmisluonta niin osuvasti, että henkilöiden oivallukset tuntuvat miltei omalta elämältä.

(TÄMÄ KAPPALE KÄSITTELEE NOVELLIEN RAKENNETTA JA SIVUAA JUONTA, ÄLÄ SIIS LUE JOS ET OLE VIELÄ LUKENUT KIRJAA)
Toisaalta teos tarjoaa myös hyvin pessimististä kuvaa onnesta - rikkailla on aina mahdollisuus uuteen onnellisuuteen, uuteen nousuun, mutta köyhemmille onni jää yleensä lyhyeksi. Ja usein se on vielä tulosta pitkästä, nöyryyttävästä keinottelusta. Myös novellien rakenne painottaa elämän julmuutta - aina, kun lukija odottaa huippua, jotain todella onnellista vielä kruunaamaan henkilön taistelun, alkaakin jyrkkä alamäki. Novellien huippu osoittautuu aikaisemmaksi, paras aika onkin jo mennyttä, ilman että sitä osasi huomata tai arvostaa. Nämä odottamattomat syöksyt syvensivät möytätuntoani pyristeleviä henkilöitä kohtaan.

En ole sensationalismin ystävä. Siksi minusta oli paljon vaikuttavaa lukea Mueenuddinin julmasta, mutta myös eksoottisesra Pakistanista. Jos kirja tykkittää minulle pelkkää uutiskuvaa, on hyvin todennäköistä, että ärsyynnyn. Hunajaa ja tomua oli siis kurkistus maailmaan, josta en aikaisemmin tiennyt mitään. Vaikka lukija sureekin henkilöitten kohtaloita, hänelle tarjoutuu myös tilaisuus syvempään ymmärrykseen epäkohdista, eikä pelkkä karkea käsitys, että kaikki on huonosti. Samalla saa myös ihastella taustalla hengittävää vierasta maata, joka tuntuu herättävän kansalaisessaan kovin paljon unelmia, mutta antaa kuitenkin niin vähän.

Ihastuin tähän novellikokoelmaan - se oli älykäs, kipeä, eksoottinen ja tärkeä. En keksi mitään tekosyytä, miksi tämä kannattaisi jättää lukematta. Novellien parhaimmistoa, ehdottomasti. Suomennettu nimikin on perusteltu, sillä hunaja-motiivi on pulpahtaa esille läpi kokoelman.

PS. Jotain selvennyksiä olisin kaipaillut muutamiin pakistanilaisiin sanoihin - eikö niitä voisi suomentaa alaviitteisiin? Muutenkin ihmettelen, kun kirjoissa suomennetaan niin vähän esimerkiksi vieraskielisiä sitaatteja ja sanoja (joskus mietin, olenko tyhmä kun en osaa saksaa - erityisesti pitkät saksankieliset sitaatit joissan teoksissa ärsyttävät!). Kyllähän jotkut sanat sitten selvisivät lukemisen edetessä, mutta olisi kivaa jos ne voisi kuitata saman tien ja jatkaa eteenpäin.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

---
Englanninkielinen alkuteos In Other Rooms, Other Wonders.
Suomentanut Titia Schuurman
2012, Avain.
299 sivua.
Kansi: Sanna Ketola.
Kustantajan sivut.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Suu puhtaaksi!

Viime aikoina olen törmännyt moniin mielenkiintoisiin blogikeskusteluihin, jotka keskittyvät enemmänkin blogiteksteihin (Sanna tekijänoikeuksista ja Morre esikoisteosten arvioinnista). Nämä kaksi postausta olivat niin hienoja, että päädyin laajempiin pohdintoihin aiheista. En aio kuitenkaan täällä enää jatkaa ainoastaan niihin liittyvää keskutelua, vaan tarkoituksena on nyt valottaa omia arvosteluperiaatteitani ja muutamia TwAKin linjauksia. Ihan vain siksi, ettei tule yllätyksiä. Toivon myös, että tämä postaus kannustaa lukijoitani itsenäiseen ajatteluun, eikä luottamaan pelkästään minun subjektiiviseen mielipiteeseeni.

Arvosteluperiaatteet
Arvostelen kaikki kirjat subjektiivisesti, ja pyrin säilyttämään arvioissani yleisen tason. Vältän tarkoituksella kirjallisuusanalyysiä (vaikka siihenkin toki blogissa aina silloin tällöin törmää) ja liiallista juonenpaljastamista. Olisi myös hienoa, jos kaikissa kirjallisuusblogeissa rajoitettaisiin juoneen keskittyviä osuuksia (paitsi tietenkin esimerkiksi Juonittelua-blogi, jossa juoneen voi avoimesti paneutua). Se voi pilata pahimmillaan lukukokemuksen, eikä useinkaan ole tarpeen briiffata kirjaa kerrottaessa omasta lukuelämyksestä. Siksi TwAKissa ei ole juonipaljastuksia, vaan lähinnä lyhyitä johdatuksia juoneen.

Kaikki arviot siis keskittyvät omaan henkilökohtaiseen lukukokemukseeni. Jos oma lukukokemus on ollut erilainen, mikään muu ei lämmitä mieltäni niin paljon kuin kommenteilla käyty keskutelu. En anna teoksille tähtiä, koska mielipiteeni kirjasta elää koko ajan. Usein hyvä kirja nousee viiden tähden kirjaksi vasta jonkin aikaa lukemisen jälkeen. Lisäksi blogini ei ole tarkoitus keskittyä yksin arvottamaan kirjallisuutta, vaan enemmänkin ruodin omaa lukuelämystäni. Jos joku kuitenkin kaipaa minulta tähtiä, niitä voi kurkistella Goodreadsista.

En arvostele esikoisia tai mitään kirjallisuutta eri kriteerein kuin muita teoksia. Toki jotkut suosikkikirjailijani (esimerkiksi Angela Carter) saattavat saada helpommin lukusuosituksia kuin toiset, minulle täysin tuntemattomat kirjailijat. Tähän on syynä se, että kun tunnen jonkun kirjailijan tuotantoa laajemmin, osaan myös sanoa, että häneltä löytyy toisia, parempia teoksia. Jos esikoiskirjailija osoittaa mielestäni potentiaalia, ilmaisen kyllä sen vaikkei teos minua ihastuttaisi. Kuitenkin pyrin olemaan aina arvioissani rehellinen ja puolueeton. Tämän takia arviossa ei mainita, onko kirja kustantajalta saatu arvostelukappale vai kirpparilta ostettu, koska en suhtaudu kirjoihin eri tavoin. Jos kustantaja päättää tukea blogittamistani, hän saa vastineeksi rehellisen arvion, ei myyntipuheita tai kehuja ellei kirja itsessään niitä houkuta.

Tekijänoikeuksista
Suurin osa blogini kuvista on itse ottamiani ja muokkaamiani. Niitä EI SAA KOPIOIDA, mutta mikäli kuviani haluaa käyttää, minun tulee tietää siitä. Yhteyttä voi ottaa vaikkapa sähköpostilla.

Itsekuvaamissani kuvissa on yleensä kirjan kansi ja jotakin ekstraa. On häilyvää, onko ottamani kuva itsenäinen taideteos (todennäköisesti ei) vaiko lainaus. Kyseessä on kuitenkin minun näkemykseni kannesta / kirjasta, ja kuvalla pyrin heijastelemaan lukukokemustani (tai kirjaa). Katson siis tekeväni kustantajalle ja kirjailijalle palveluksen esittämällä kirjan näin uudessa, kiinnostavassa valossa. Mikäli joku kirjan kustantajista / kirjoittajista kuitenkin kokee kuvieni loukkaavan tekijänoikeuksia tai muuten vain kirjan ideaa, poistan kyllä kyseisen kuvan pyynnöstä.

En tee kuvillani rahaa tai käytä niitä missään muualla kuin blogissani värittämässä arvioitani.

Teilauksista
Postauksilleni on olemassa yksi tunniste, teilaus, jonka alta löytää kärkkäämpää tekstiä. Tuolloin lukukokemukseni on ollut negatiivinen syystä tai toisesta (aina vika ei ole kirjassa, vaan joskus minullakin voi olla vain huono päivä). Teilaustekstit ovat aina syntyneet huumorilla, mutta myös niiden takana voin seisoa. Toivon, että kukaan ei ottaisi näitä tekstejä totuuksina tai loukkaavina, vaan voisi nauttia niiden humoristisesta luonteesta ja iloita lukukokemusten erilaisuudesta.

Vielä toistan: teilaustekstikin on aina subjektiivinen kuvaus omasta lukukokemuksestani, ei kirjailijaa vastaan suunnattu henkilökohtainen loukkaus. Jos puhun loukkaavaan sävyyn jostakin kirjailijasta (mitä pyrin kyllä välttämään), en tarkoita häntä ihmisenä vaan puhun hänen tuotannostaan.

Huomaathan, että TwAKissa teilattuja tekstejä on rakastettu ja jopa palkittukin muualla: teilatuista löytyy esimerkiksi David Nichollsin hitti One Day ja Mikko Rimmisen ihastuttanut Nenäpäivä

Kiitos ajastasi ja ymmärryksestäsi,

noora

PS. Älkää huoliko, pölkylle nostetaan vielä jatkossakin kirjoja! Sen lupaan!

maanantai 7. toukokuuta 2012

Aika suuri hämäys


"Alex sulki silmänsä ja kuunteli. Kaupan ristikko liukui alas. Koira haukkui käheästi. Rekat kolistelivat silloilla. Samettinen yö hänen korvissaan. Ja humina, jatkuva humina, joka ei ehkä sittenkään ollut kaiku, vaan kuluva aika."

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on niittänyt palkintoja (eikä niistä suinkaan vähäisin ole Pulitzer), ja nyt kirja löytyy vihdoin suomeksi. Paljon kohistu teos herättää pakostikin lukijassaan jotakin ennakko-odotuksia, mutta onneksi maltoin hieman mieleni edellisen Pulitzer-pettymyksen takia (Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge). Vaikken varauksetta ihastunutkaan, en kyllä pettynytkään.

Eganin romaani kertoo usean ihmisen kohtalot aina 1970-luvun punk-kaudesta jonnekin tulevaisuuteen. Kaiken keskiössä on Bennie Salazarin levy-yhtiö, sekä hänen mystinen ja kiehtova assistenttinsa Sasha. Sasha muistuttaa kaikkia ajasta, sen kulumisesta, hukatuista unelmista ja niistä hetkistä, jolloin ajan huumaava voima tuntuu hetkeksi pysähtyvän. Mutta niinkuin aikakin, myös Sasha lipuu kurottajansa ohi.

Aika suuri hämäys on ehdottomasti raikas ja kokeellinen teos, joka tuntuu luovan uuden lokeron itselleen. Kirjan kaikki luvut kertovat tarinaa eri henkilöiden näkökulmista, ja yksi luvuista koostuu pelkistä kaavioista ja malleista. Omatakeinen ja vaihteleva kerronta näyttää, kuinka monella eri tapaa asiat voi nähdä ja esittää. Samalla teoksen henkilöhahmot korostuvat aina eri tavalla, ja jokainen uusi näkökulma avaa henkilöitä enemmän. En kuitenkaan voi sanoa, että juuri tällainen kokeellinen kerronta olisi sitä, josta itse nautin eniten. Välillä teoksen eri näkökulmat tuntuivat liiankin irrallisilta, ja kaipasin turvallista ja kronologista juonta (hassua, sillä yleensä juuri kronologia on minusta niin kovin ikävystyttävää). Ehkä Eganin kokeellisuus oli liikaa jopa minulle, enkä pysynyt enää kärryillä.

Muutenkin teosta lukiessa tuntui siltä, että tämän kirjan kohdalla toinen lukukerta saattaisi hyödyttää. Aika suuri hämäys kun ei ole missään nimessä helpoimpia kirjoja ja vaatii kyllä aivotyötä avautuakseen. Nyt keskityin kenties hieman liikaa kirjan tapahtumiin ja hahmottamaan yhtenäisyyttä, vaikka ehkäpä tämän romaanin kohdalla juuri tuo yhtenäisyys olisikin hyvä heittää romukoppaan (vaikka sisäkansisuikaleessa romaania hehkutetaan kehämäisestä rakenteestaan).

Suurena teemana, ja myöskin liikuttavana voimavarana, romaanissa on aika. Samalla lukija päätyy myös pohtimaan myös ihmisen egosentrisyyttä - murehdimme hukattuja unelmiamme niin, ettemme pysty liikkumaan elämässämme eteenpäin. Hukkaamme sen vähänkin, mitä on vielä jäljellä. Lisäksi olemme niin kiinnostuneita oman kohtalomme surkuttelusta, että tapamme kaikessa välinpitämättömyydessämme planeettammekin. Kun henkilökohtainen aikamme on alussa, ajattelemme sen jatkuvan loputtomiin, mutta kun se käy kohti loppuaan, kuvittelemme menettäneemme jo kaiken. Seuraa lamaannus ja eksyminen.

 Aivan niin, Egan. Aika on suurta hämäystä.

Voisin sanoa, että Eganin palkittu romaani jätti minut siis kahden vaiheille. Toisaalta arvostin kirjan mittavaa ja välillä huumaavankin tuntuvaa teemaa, mutta toisaalta kerronnan kokeellisuus ja eri näkökulmat vieraannuttivat minua. Erilainen Eganin kokemus Aika suuri hämäys kuitenkin oli, vaikkei tämän vuoden parhaimmistoa minulle edustakaan.

X Kustantajalta pyydetty arvostelukappale. 

PS. Suomentajan ratkaisu kääntää kirjan otsikoksi Aika on suuri hämäys on mielestäni loistava. Yleensä pidän sanatarkoista käännöksistä, mikäli ne ovat mahdollisia, mutta tässä se ei olisi toiminut.

---
Englanninkielinen alkuteos A Visit from the Goon Squad.
Suomentanut Heikki Karjalainen.
2012, Tammi.
412 sivua.
Kansi: Jussi Kaakinen.
Kustantajan sivut.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Hunajakukka ja asiaa punastuttavasta pornografiasta


  Riitta pudisti päätään ja hymyili. "Mä luulen, että tämä oli sellainen unfinished business, joka vain täytyi hoitaa loppuun."
  Janne nyökkäsi. "Tai rinnakkaistodellisuus, jonka puolella oli käytävä."

Sain eilen vihdoin ja viimein jo pitkään luettavana olleen Gummeruksen Erotica-sarjan neljännen osan, Hunajakukan, luettua. Lukukokemuksen innostamana eksyin pohtimaan pornografian asemaa muiden genrejen keskellä. Mielestäni etenkin suomalaisessa kirjavalikoimassa pornografiaa näkyy varsin vähän - ja yleensä se vähä on piilossa jossakin kirjakaupan sivuhyllyllä. Eikä sitä kuitenkaan sieltä kukaan osta, vai?

Kun eroottiseen teokseen tartutaan, lukijalla on selvästi ennakko-odotuksia. Ehkä hän tarttuu kirjaan uteliaisuudesta, ehkä juuri tarpeen tai himon ajamana. Joka tapauksessa, lukija tietää saavansa lukea seksuaalisuudesta, aktista tai halusta. Mikäli kirja sisältää jonkin isomman tarinan, mihin sisältyy useita sisäkertomuksia akteineen, se jää kuitenkin lukemistarkoituksensa puolesta yhdentekeväksi. Sen ainoa tarkoitus on järjestää aktit johonkin järjestykseen, ja antaa niille tilaisuus tapahtua.

Seksi kirjassa ei siis tule yllätyksenä, vaikka sen muodot saattavatkin olla moninaiset ja mielenkiintoiset. Silti kaikki kirjassa tapahtuva fantasia on turvallista, koska se on fiktiivistä. Ketään ei todella petetä tai pakoteta, sukupuolitauteja ei tarvitse pelätä ellei kirjailija päätä toisin. Tämä luo pornografialle eskapistista arvoa, ja näin ollen erotiikka voi toimia lukijalle turvallisena pakomatkana arjen keskellä. Niin sanottuna toisena ulottuvuutena, jota suojaa fiktiivisyyden turvaverkko ja jossa kaikki on mahdollista.

Yleensä pornografia ymmärretään pelkästään pisteestä pisteeseen liikkuvana toimintona. Kertomus pitää sisällään melkein poikkeuksetta kuvauksen aktista (Umberto Eco on myös pohtinut pornografiaa juuri liikkeenä pisteestä A pisteeseen B), jota edeltää halu, ja joka melkein poikeuksetta päättyy onnellisesti siemensyöksyyn tai naisen orgasmiin tai kenties jopa molempiin. Harvoin akti itsessään kuvataan mitenkään merkittäväksi, samoin tyydytys on lukijalle varsin yhdentekevää. Sitähän on jo osattu odottaa! Sen sijaan mielenkiinto ja jännitys kiinnittyy alkupisteeseen, himoon - miksi himo on syntynyt, ja mikä sattuma antaa himolle tien tyydytykseen? Onko kyseessä helle, kliseinen hissikohtaus vaiko mansikanpoimintareissu?

Joskus seksi (enkä tällä tarkoita siis pelkästään yhdyntää vaan kaikkea seksiä) saattaa olla seurausta henkilön luonteenpiirteestä. Kyseessä ei olekaan siveellinen neitsyt tai uskollinen perheenisä joka hairahtuu baarireissulla, vaan moraalisesti turmeltunut heitukka tai kyltymätön naistenmies. Tällöin halusta tyydytykseen suuntautuva liike saa alkunsa henkilöhahmosta, ei onnellisesta sattumasta. Toisaalta jo pornografisessa tarinassa esiintyminen olettaa henkilöltä halukkuutta, tiettyä seksuaalisuutta - hänen luonteensa on taivuttava toteuttamaan liike tai halu. Muuten hänellä ei ole mitään aktiivista funktiota tekstissä.

Toki henkilöhahmo voi myös alistua epäseksuaaliseksi objektiksi, pelkäksi halujen kohteeksi. Tällöin kertoja päättää, ettei henkilö joko tiedä häneen kohdistuvasta halusta, ei halua toteuttaa toisen fantasiaa tai sitten vain nauttii pelkästä objektina olemisesta. Tähän kategoriaan voisi sovittaa esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitan Dolores Hazen (tässä kohtaa luen siis Nabokovin teosta pornografisena juuri halun takia, mutta kirjaa voi toki lähestyä toisistakin näkökulmista).

Perinteinen pornografia hyödyntää siis pääosin tyyppejä henkilökuvauksessaan. Usein on kyseessä viattoman neitsyen hairahdus tai raiskaus, ja usein nainen esiintyy juurikin objektina, jossa mies herättää halun kertomuksen myöhäisemmässä vaiheessa. Tällaisessa pornografiassa on kovin vähän mielenkiintoista: sehän sisältää jo lukijalle tutun tyypittelyn, kenties vielä A-B -liikkeenkin ja mielikuvituksettoman juonikuvion. Mielenkiintoisimpia pornografisia kertomuksia ovatkin juuri ne, jotka eivät noudatakaan A-B -kuviota, joissa halu jää täyttymättä, ja joissa esimerkiksi nainen toimiikin agressiivisena subjektina ja hylkää objektin yksipuolisen roolin. Nuo poikkeamat pornografian perinteessä ovat niitä merkittävimpiä syitä, miksi pornografia kuuluu nostettavaksi klassikkohyllylle.

Erotiikan kautta voidaan siis uudistaa vaikkapa naiskuvaa, tai jakaa yhteiskuntakritiikkiä (tätä voi etsiä vaikkapa ihan konkreettisesti kertomuksien henkilöitten yhteiskunnallisesta asemasta, heidän seksuaalisista mieltymyksistään - vain mielikuvitus on tulkinnan rajana).Vaikka lukemamme pornografia näyttääkin siis alunperin vain yhteen tarkoitukseen veistellyltä, se pitää sisällään kyllä syvempiäkin tasoja. Eihän kauhuakaan lueta vain siksi, että halutaan kylmiä väreitä. Silti tuntuu, että porno hävettää vieläkin, eikä sitä kehdata julkaista saati sitten lukea.

Huh! Sitten onkin aika palata kirjaan. Hunajakukka sijoittuu suurimmaksi osaksi perinteisen pornografian akselille, ja muistaakseni jokainen sen kolmestakymmenestäkahdeksasta tarinasta sisältää onnellisen lopun (=siemensyöksyn). Rakenteeltaan novellit eivät siis tarjoile yllätyksiä, mutta miljöön runausaudesta lukija kyllä pääsee nauttimaan. Kokoelmassa sekstaillaan niin Meksikon pikajunassa, Sodoman kaupungin seksimessuilla kuin Turkin haaremissakin. Toisaalta minusta oli hauskaa, että Hunajakukka osoittautui näinkin monipuoliseksi, esimerkiksi Meksikon pikajuna nauratti minua jo ihan pelkällä kontekstillaan, mutta pidän ehkä kuitenkin vähän yhtenäisemmistä teoksista.

Hunajakukassa on myös aivan liikaa materiaalia. 38 novellissa on karsimisen varaa, jotkut novellit ovat niin kökköjä etteivät jaksa edes naurattaa (esimerkkinä sisäoppilaitoksen siivooja, jota pyydetään auttamaan pianon siirtämisessä niin, että häntä naidaan pianoa vasten). Hunajakukka toimisi ja viihdyttäisi paremmin, jos kokoelmassa olisi keskitytty enemmän laatuun kuin määrään.

Mutta löytyyhän Hunajakukasta pari helmeäkin, jotka kalastelevat syvempääkin tasoa. Kaiken lisäksi ne on vielä kirjoitettu hyvin. Yhtenä esimerkkinä mainitsen Väinön laulun, joka kertoo Ainon, Väinön ja Ilmarin seikkailusta. Se tulkitsee Kalevalaa uusiksi, Ainon näkökulmasta, ja välttää perinteisen itsesäälin ja esittääkin Ainon valinnan itsenäisenä haluna.

Tällaisenaan voisin suositella kokoelmaa vaikkapa humoristiseksi lahjaksi ystävättäreltä toiselle (kiitän sarjan hienoa kansiasua, näitä kyllä kehtaa antaa lahjaksi). Tästä teoksesta riittää ainakin nauruja. Silti toivoisin, että sarjan seuraava osa olisi hieman yhtenäisempi, ja laadultaan hieman korkeampi. Ei ole mitään järkeä painaa kirjaan sellaista novellilaatua, mitä löytää netin törkyfoorumeilta.

PS. Tämän postauksen syntyyn on vahvasti vaikuttanut Angela Carterin teos The Sadeian Woman - An Excercise in Cultural History. Suosittelen kirjaa lämpimästi niille, jotka hakevat pornografiasta muutakin kuin pelkkää kädeniloa.

---
Hunajakukka.
2012, Gummerus.
312 sivua.
Kustantajan sivut.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Mieleni on rajaton -haaste



Lupailin joskus haastetta kesäksi. Menneen vapun kunniaksi starttaa siis TwAKin uusi haaste, Mieleni on rajaton.

Mietin pitkään, mihin aiheeseen kohdistaisin haasteen. Ensin mietin lesbo/homokirjallisuutta, sen jälkeen erotiikkaa, mutta lopulta päädyinkin sitten "hulluuteen". Ehkä päätös sai sysäyksen Beate Grimsrudin loistavasta romaanista Hullu vapaana, joka kenties kärkkyy tämän vuoden mielenkiintoisimman kirjan titteliä.

Haastan siis kaikki rohkeat lukemaan kirjallisuutta mielisairauksista, enkä välitä rajoittaa haastetta vain romaaneihin, vaan haasteen voi siis toteuttaa myös lukemalla runoutta, draamaa tai faktaa. Hyväksyn haasteeseen myös neurologisten sairauksien/vammojen kanssa painivan kirjallisuuden. Haasteella ei ole myöskään aikarajaa (jo ihan nimenkin takia). Myöskin kirjamäärän jätän avoimeksi - tarkoitukseni on lähinnä innostaa lukijoita tarttumaan kirjalliseen hulluuteen.

Listasin muutaman esimerkkiteoksen, mutta listaa saa jatkaa kommenteissa. Se olisi jopa suotavaa. :)

Skitsofreniasta
Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Einar Már Gudmundsson: Kaikkeuden enkelit
Mika Wickström: Sebastian
Ilkka Raitasuo, Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa
Wally Lamb: I Know This Much Is True
Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Näytelmissä
Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Runoudessa
Sylvia Plath
Anne Sexton

Mielisairaaloista
Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
Janet Frame: Faces in the Water
Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
Karin Fossum: Hullujenhuone
Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki

Masennuksesta
Sylvia Plath: Lasikellon alla
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja (myös runoutta)
Sally Brampton: Shoot the Damn Dog

Anoreksiasta / syömishäiriöistä
Laurie Halse Anderson: Wintergirls
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Kira Poutanen: Ihana meri
Laura Honkasalo: Siskoni, enkelinluinen tyttö
Marianne Käcko: Tapa minut, äiti!

Paniikki/ahdistuneisuushäiriöstä
Sofi Oksanen: Baby Jane

Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Elina Tiilikka: Myrsky
Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää
Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Sivupersoonahäiriöstä
Alice Jamieson: Today I'm Alice
Daniel Keyes: The Minds of Billy Milligan
Truddi Chase: Jänis ulvoo
Rheta Flora Schreider: Sybil

Narsismi:
Iiris Ahoniemi: Narsistin vuoristorata

Potilaskertomuksia
Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (myös neurologisista vammoista/sairauksista)

Neurologisia sairauksia/vammoja
Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Klassikoita
Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset
F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä
Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi
Edgar Allan Poe: Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä (huom. novelli)